Erinomaista porkkanakakkua, tuo toinen kaakku ei niin erikoista.
Hyvä Lukijani,
istun lounaan jälkeen kahvilla ravintolan terassilla. Takavasemmalla on ranskalaisseurue syömässä. Pöytä notkuu viinipulloja, kukaan ei ole juovuksissa, mutta puheenparsi innostunutta. Puhuvat toistensa päälle, ääniala soljuu parin oktaavin alueella ja juttua piisaa. Olen lukenut lyhyen ranskan ja aina ilahdun, kun joku sana sieltä täältä aukeaa. Kuuntelen nytkin toisella korvalla sanojaan bongaillen. Maintenant = nyt, alors = noniin ja toujours = tänään. Näitä sieltä sinkoilee. Mutta huomioidaanpa ”No niin”! Kesällä tapaamani hollantilaiset kertoivat opiskelevansa suomea. Kertoivat, että pitkälle pääsee jo osaamalla sanoa ”no niin”. 😄
Istutan mielikuvissani pöydän ääreen eilisiltaisen suomalaisseuran, jota yhteistä ruokaluhetkeä ei samana päivänäkään voi ranskalaisten sosiaaliseen tilanteeseen rinnastaa. Eilisiltana porukassa oli pari pk-seutulaista, jotka lähinnä pitivät puhetta. Eli keskustelivat pk-seudun kentistä, välinemyymälöistä ja parhaista kulkureiteistä kentille. Toinen oli hyvässä hutikassa ja juoma maistui. Meitä böndelän pallinaamoja oli enemmistö, muttei kovaääniseen japatukseen ollut meillä mitään sanottavaa. Paitsi jaa – kysyin, mikä se ”Struippa” on (nimi muutettu), josta kovin pitkään keskustelivat. Selvisi: paikallisen pelikentän puhekielinen nimitys. Hyvä tarkennus. Ei sekoitettu valintamyymälään tai yökerhoon. Mutta faktisen nimen tietäminenkään ei antanut eväitä enempään osallistumiseen.
Me böndeläiset muodostettiin lopulta oma juttukunta kysellen kuulumisia kunkin kotipaikkakunnalta. Yksi oli kotoisin läheltä meikäläisten entistä asuinpaikkaa, yhdet pelasivat sukulaiseni kesämökkipaikkakunnalla ja siitä muodostui erillinen pienseurue. En osaa sanoa mistä syystä pk-seudun ihmisten… jaa osaanpa! Pk-seudun ihmisten kanssa on vaikea keskustella siksi, että maantieteellinen kokemuspiiri on niin erilainen. Toki aina voi keskustella tavarasta: mitä ostit, mitä ostat, millaiset mailat, missä kävit viimeksi pelireissulla, minne seuraavaksi, mitä suosittelet ja sitä rataa. Aika vaaratonta (hyvä juttu), aika pinnallista (väsyttävää).
###
Tänään jäin pois peleistä kuten useimmiten teenkin siinä vaiheessa, kun lyönti menee halkojen hakkaamiseksi ja ruho muuttuu rautakangeksi.
En senkään vuoksi näe järkeväksi hakata palloa helteessä päivästä toiseen, kun muutakin tarjottavaa on aina. Kuten esimerkiksi kuljeskella aatoksissaaan ympärille katselemassa, tervehtiä satunnaisia vastaantulijoita, ajautua sattumalta pienelle yhteiselle kävelypätkälle paikallisen koiranulkoiluttajan ja suloisen villakoiran kanssa, auttaa saksalaispariskuntaa saamaan yhteiskuva, seurata tennisharkkoja ja etsiä geokätköjä oliivitarhojen lähistöltä. Ja nyt sitten kirsikkana kakussa kirjoitella Lukijalleni tuulahdus Välimeren tunnelmaa.
Vaihdoin paikkaa auringon alettua terassilla polttaa naamaa. Istun varjossa lepotuolin syrjällä ympärilläni noin sata tyhjää aurinkotuolia. Ihmiset on paenneet auringon puolelle tiristämään lihojaan. Mikäs tässä on yksin kuunnellessa läheisen taatelipalmun taiturilaulajaa. Tumma pienehkö lintu, kurkussa ja vatsassa valkeaa. Sopii satakieleksi äänen ja puvustuksen perusteella.
Joka ilta jutellaan Talonmiehen kanssa lapsenlapsesta, hänen oivalluksistaan ja vinkeistään. Ikävöidään! (Lapsenlaps kuulemma odottaa myös meidän näkemistä. Tarkennuksena oli, että uuden auton näkemistä siis. 😁)
Nähtyäni hlläolevan lapsen merenrannalla olin pakotettu kuvanottoon. Laps on lapsenlapsemme ikäinen ja ajattelin hänen, missä maassa sitten ikinä eleleekään, elävän maailman kronologiakellosta saman jakson kuin lapsenlapsi. Siis sen, jota me emme koskaan tule näkemään. Liitän kuvan kautta Suojelusenkelin tämän tuntemattomaksi jääneen lapsen perään.
###
Ja juuri Suojelusenkelitoimistolta saamani viestin mukaan suojelukortistossa on vielä tyhjiä kortteja jaossa, joten tässä maailmantilanteessa varaan niistä erilliskappaleen Lukijallenikin.
Siunattua* pyhäpäivää Lukijalleni (kai nyt on sunnuntai?)!
Itärajan erikoisen järven rannalta (järvestä kuva edempänä).
Hyvä Lukijani,
menossa on kesäkeittopää-tyyppinen aivokohina. Tilanne avautuu Lukijalleni, kun kuvailen roinaa, jonka ympäröimänä olen in situ, kuten latinaksi tiedetään sanoa. Latina tekee aina päivällispöydissä elähdyttävän vaikutuksen, jos mielii vähän pöyhkeillä korottaakseen statustaan. Lääketieteen arjessa in situ-ilmaus on arkista – käytännöllinen ja havainnollinen ilmaus.
Mutta siis roinaan mennäkseni, niin tässä on reppua, kaapista kovalla penkomisella löytyneet vastamelukuulokkeet, GoPro-kamera, virtapankkeja, muistikirjaa, muistiinpanovihkoa, kyniä, hammastikkuja, käsirasvaa, suolapähkinöitä, purkkaa ja kulunut ikivanha nahkainen lompakko, ainakin nämä. Lompakon sisällä on passi, eteisessä mailat kuljetuspussissa. Matkalaukku on pakattu, mutta varalta vielä auki. Lukijani huomaa: sitä ollaan näemmä matkalle lähdössä. Juurikin näin. Käyn syytämässä ilmakehään tärväysosuuteni kyetäkseni lopun vuotta kieriskelemään tervassa ja höyhenissä suorittamassa ilmastohäpeä-kansalaisvelvollisuutta. No, joudun ehkä ennen Pukin tuloa vielä viimeistelemään synnit.
Kaikkihan ilmastokriisistä toisilleen sormeaan heristävät: olen ainut hyvis, muut pahiksia. Ja sitten hyvis puristaa tyytyväisenä kourassaan tinaa, lyijyä, nikkeliä, neodyymiä, dysprosiumia, terbiumia, alumiinia, muovia, epoksia, Kongon riistokaivoksista tuotettua kobolttia ja pohjavettä haihduttavaa litiumia – siis puristaa rakasta kännykkäänsä. Ettäkö minä viis veisaisin ilmastosta, päinvastoin! Raaka, raitis, puhdas ulkoilma ja kunnon talvi on elinehto. Mutta olen myös inhorealisti. Inhorealismia se, ettei tällä elämäntyylillä meistä kukaan pysty parempaan edes maakuopassa. Yrittää voi, mutten tiedä kannattaako. Kylmäkin tuommoisessa kuopassa on ja kesällä sääskiä.
Mihinkäs jäinkään (nousee maakuopasta ylärekisteriin). Juu, sain syttöä Rautalinnun räpiköönti-blogin murtehesta, jota yritän ikuisena murreoppilaana opiskella. Nostan muutaman aiemmasta tutun sanavuolloksen. Kas tässä esimerkkitapauksen valossa pari:
Olin Iso-Syötteellä laskemassa mäkeä keskenäni (!) ja roikaisin rinneravintolaan lounaalle. Tarjoilija, nuorehko mies, kysyi ystävällisesti: ”Oletko ihan keskenäs?” Takeltelin, että tuota…tarkoitatko mitä? Lie ollut nuorimies eteläpohojalaasia, luulen. Vai sanotaanko noin myös muualla? Aika hassu on myös eteläpohojalaasten käyttämä: ”Ketä sullon joukos?” Suomennos: onko sulla muita mukana (siis matkas :D). Henkinen ilmapiiri on siellä se, että isoilla joukoilla liikutahan 😀 Ai, että tämä huvittaa meikäläistä. Alakaappäälle johonaki määrin usiastiki. Eläköön maamme kallisarvoisen, harvinaisen kielen ja murtehien rikkaus!
A captivating view of the northern lights illuminating the night sky with green hues, accompanied by a figure in the foreground.
Yläpuolella olevan revontulikuvan allesorvasi tekoäly tekstin. Tarkoitus oli kokeilla, löytyykö WordPressista kuvanparannusominaisuutta, mutta tekstiä tuli (caption). No, jotakin on tuokin. Komeita reposia oli toissailtana. Entä a figure in the foreground 😀 eli punaiset läiskät? Koirahan nuo figuurit taikoio pantansa punavalolla. Kamerakuva on kirkkaampi, blogialusta syö enimmät värit. Kokeillaanpa videota…tuohon pitää näemmä klikata useampi kerta, että lähtee.
Tämähän on kuin raina 1800-luvun arkistosta, joskin video oikeasti on lähes mustavalkoinen, samoin joutsenet :D. Videon otin eilen. Jonkun verran parani WordPressin tarjoilemalla Videopress-toiminnolla. Hiljennä ääni vas.alakulmasta, moottorikulkuneuvot ilmestyvät aina paikalle, kun videointi käynnistyy. Jokin astraaliyhteys täytyy olla moottoreihin.
Tutkailin iltasella blogialustani tilastoja. Sattui silmiin kirjoitus vuodelta 2022. Intoilin aikeista ladata videoita tänne ja sain kannustuksia, kiitos! WordPress osoittautui kumminkin niin kököksi, ettei anna ulos laadukasta tulosta (ks. yllä). Pitäisi ladata videot esim. Youtubeen ja tänne tehdä vain linkki. Enpä itse ainakaan inkkejä blogeista penkoisi, lukijana jatkaisin. Jos Lukijani tietää enemmän kelvollisten videoiden aikaansaamisesta WordPress-alustalle, niin mieluusti otan infoa.
Videoasia ei kuitenkaan jäänyt siihen. Olen vaivihkaa tuosta lähtien opetellut editointiohjelmia. Ensin CapCut:ia ja nyt Davinci Resolvea, johon ilokseni pikkuhiljaa pääsen sisälle, kimurantti kun on. Harjoituksiin sain merkittävän avun hoksattuani käyttää tekoälyä apuna. AI ratkoo välittömästi vaikeatkin pulmat. Youtuben opetusvideoista sain jotakin oppia, mutta toimiin ryhtyessä kuitenkin meni sormi suuhun het`alkuunsa. Ai, että on palkitsevaa oppia uutta! Ja sanottakoon, jotta mikäli joku arvelisi, että tuotoksia jopa julkistuisi jollakin foorumilla, niin sanoisin, ettei ihan mahdoton ajatus olisi sekään. Tämä oli RUS-henkilön käyttämä koodikieli äidille Suomesta soittaessa.
Sain asiantuntijan neuvot Heikiltä yökuvausvermeisiin, pihiys vain iski, joten ostin sen sijasta auton, kuten sanottu. Sitten älysin omistavani vanhan GoPro Hero 8 action-kameran ja kokeilin, mihin pystyy. Tämmöinen yökuva lähti jalustalta. No, saa tuosta luomuaivokin selvää, mutta tähtiin asti ei kyennyt GoPro kurkottamaan. Motto: mikään oppi ei mene hukkaan, opinhan tässä yhteydessä lisää GoPro-kamerasta… Jonka lopputuloksena osasin säätää toiminnot niin, että sain kuvattua roppakaupalla ylivalottuneita maastokuvia. Kotona selvisi raaka totuus: pi-lal-la, pelkkää soopaa tilalla. Mutta vahingosta viisastuu! Joku siis.
GoPron toimintojen säädöistä, (esim. ISO ja f-arvo) älyän yhä tasan yhtä paljon kuin tavan kansa vaikka munuaisarvojen tulkinnasta. Munuaisarvotulkinnan lyhyt oppimäärä ihan ilimatteeksi ja heittämällä. Yhteys kamerahommiin selviää viimeisessä lauseessa.
Munuaisten toimintakyvyn verikoemittarina käytetään kreatiniinia. Kreatiniini on harmiton pikkukaveri (heh), lihasaineenvaihdunnan lopputuote, joka poistuu munuaisten kautta. Jos munuaiset alkaa sakata, kreatiniiniarvo nousee. Aiheuttajana voi olla sairaus, mutta sen saa aikaiseksi ihan ittekin vaikka reuhtomalla vuorokausi reiveissä (rave). Semmoisen potilaan olen tavannut. Tai vähin nestein ultramatratoonilla loikkiessa tai tosi häijyssä nororipulissa, joka kuivattaa korpuksi, minkä senkin olen nähnyt tehohoitoisena. Munuaiset ottaa herkästi nokkiinsa ja toiminta hiipuu, kun ”veri sakenee” ja suonissa virtaus vähenee, eikä munuaisten verenkiertoon enää riitä tarpeeksi potkua. Siinä pikkuhiljaa sitten kaliumit pasahtaa korkealle, josta puolestaan suuttuu sydämen sähkösysteemit ja siinä sitä ollaan. Lopputuloksena oma naamakuva ylivalottuu ajasta ikuisuuteen. Niin se menee. Kaikella maailmankaikkeudessa on yhtymäkohtia lääketieteeseen nääs 😀 No, syrjähdin.
Sanottakoon, että koko munuaissysteemi kaikkinensa on monimutkainen, mutta tässä karvalakkimalli yhdestä osiosta. Virtsanerityksen mekanismi on oma lukunsa samoin se, miten eri molekyylit munuaisissa tulee ja menee, Henlen lingot ja muut härvelit, viuh vaan. Mutta mikäli Lukijani seuraa vielä kolmisenkymmentä vuotta blogiani, niin takuulla kerron kaiken tietämäni, loput kumisevalla äänellä jostakin kaukaa, ylhäältä kattohirsien välistä tahi alhaalta kellarilta päin. ;D ”Niin kauan sulle kirjoitan kuin käsi kynää kantaa. Niin kauan sua muistelen kuin Luoja* luvan antaa.” (*Lukijan valinnan mukaan vaihto muuhun toimijaan kaikin mokomin.)
Erikoisen jrven rannalta itärajalta.
Viimeinen kuva kertoo lähiviikkoin retkestäni erikoiselle järvelle. Ai että mä ajaudun sielun lepotilaan ittekseni metsissä kulkiessa! Kuljen kyllä tuntureissakin, mutten oikein hyvin viihdy kuumaisemissa. Itseni kannalta henkisesti parhaimmat reissut teen yksin. Saa päivästä toiseen vain talsia, levätä kun huvittaa ja leiriytyä minne haluan. Lienen sanonut, etten juurikaan kulje siellä, missä leiriytymispaikat on määrätty, enkä monestikaan kansallispuistoissa tai siellä, missä ei saa olla vapaaaaaaa – ja mielellään yksin, vaikken ihmisiä vihaakaan. Kevolle en lähtenyt porukkaan mukaan, toki hienoa olisi nähdä sekin in situ. Mutta katson mielummin Kevon videoita ja suoritan jalkapatikan muualla. Että uusia retkisuunnitelmia päin vaan. Ai ahaa ja apropos: talvihan tässä onkin tosiaan lusittava ensin!
Mutta nyt on aika koiran lähteä kanssani pitkälle lenkille ja siitä hoitopaikkaan. Harjaan sen tukan kumminkin ensin siistiksi.
Sitten suljen matkalaukun. Jos käsi irtoaa mailasta, voin näppäillä jonkinlaista matkapäivitystä.
Kiitos paljon Lukijalle seurasta! Klara
Tekoälyn väläyksiä numero XLC: ”Värikkäitä kasviksia purkitettuna, valmiina säilytykseen.” On se nekku, niitähän nämä on.
Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)
Hyvä Lukijani,
istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.
###
Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.
Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.
Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.
###
Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!
Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.
Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.
Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.
Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!
Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara
(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)
Paikka ei kaivanne esittelyjä: Rovaniemeltä. Koti, josta läksin koulutielle oli Jätkänkynttilästä rautatiesillalle päin joen rannassa kerrostalossa. Moni lapsuusmuisto liittyy sinne: hauska lapsiporukka. Vastikään Talonmiehelle muistelin, kuinka nk. ”ruskettuneet miehet” kesäiltaisin ryypiskelivät rannalla ja yksi hukkui. Seurattiin lapsiporukalla, kun virkakunta veti vainajan jalasta rannalle.
Hyvä Lukijani,
päiväni olivat tänään lopullisesti pimentyä pelikentällä, kun olin saada kuulan kallooni yli-innokkaan kasikymppisen (kyl-lä, luit oikein: 80) vasta-alkajan taikasauvasta. Hiton tärpäkkä oli vaarin lyöntivoima ja lyönnit pitkiä. Suunta vain oli pahasti hakusalla. Maila on vaarallinen vehje, jos tykinkuula yllättäen lähtee minne sattuu ja tavoittelee pelikaveria. No, koettelemuksen jälkeen oli aika siirtyä turvalliselle kotisohvalle lepäilemään ja nyt sitten tietokoneen kuvatiedostoja siivoilemaan.
Poistettavien kuvien joukossa on ajankohtaan sopivia otoksiakin. Jaan niitä Lukijani piristykseksi, heh. Lopussa on video Pkk:lta, jolla hätäinen nuoriso tarkoittaa pientä Karhunkierrosta. Toivottavasti pyörii. Kuvasin sen ennen korona-aikaa, ehkä noin 7-8 vuotta taapäin harjoitellessani videon editointia, tuolloin Viva Videolla. Olen ehkä maininnut, että Kuusamoon on ollut enemmänkin asiaa useampi vuoskymmen, eläköön salaperäisyyden varjo. Olen vierottunut siitä kuviosta joku vuosi taapäin kyllästyttyäni väenpaljouteen, lienen maininnut.
###
Allaolevan kuutamon kuvauspaikka jää muistisolujen ulottumattomiin. Hieno mielestäni kumminkin, vaikka valo liiraileekin. Kiitos tässä yhteydessä Heikille kameravinkeistä. Selvittelin asiaa ja pihiys iski hintoja tutkaillessa 😀 Kun kuljen reppu- ja rinkkavetoisesti ryteiköissä, niin aloin ajatella, tuleeko tähtikuvia kuinka paljon otetuksikaan ja minkä verran tulisi hintaa. Laskin, että kamera + putki + oheiskampe laukkuineen ja jalustoineen (vanha, painava romu kyllä on) lukema nousee helposti yli kolmen tuhannen, uusilla vermeillä siis. Ostin sitten sen sijasta eilen itsellenikin vähän yllättäen auton. Miniän sanoin: ”Nopeat liikkeet ovat näyttäviä.” Kuulemma jonkun viisaan sanonta. Mutta en ajattele sitä nyt enempää. 😉
###
Tästä alla olevasta kuvastakaan en muista kuvauspaikkaa. Mutta eikö pimeydessä olekin jotenkin turvassa! Kukaan ei näe, eikä voi tarttua hupusta, kun hiippailet pimeyden sylissä! Olen, saa sanoa että aina, ihmetellyt mistä pimeän pelko voimansa ammentaa. Mulla on hypoteesikin: ihmiset katsovat silmät tapillaan toinen toistaan kammottavampia elokuvia, joissa vainajat nousevat mustine silmineen haudoistaan tai joku hyökkää pimeydestä moottorisaha soiden kimppuun. Nämä takuulla kutovat jotakin neuroniverkkoa mielikuvitus ja vahingoittumisenpelko lankoinaan, väitän. Hulluimmat lukevat tuota vielä kirjoistakin. Luin kokeeksi kerran Henning Mankellin ”Innan frosten” ja ”Danslärarens återkomst”, lienevät suomennettukin (varmasti!) ja sain hetkellisesti ihan riittävästi syttöä mielikuvitukselle. Tuommoiset tarinat ei sovi mulle. Talonmies vastaa huushollin dekkarikulutuksesta. – Yhteenveto: pidän pimeästä, se on jotenkin kiehtovaa.
###
Lopuksi laitan mainitsemani videon ja samalla reissulla otetun kuva Jyrävästä. Istuin Siilastuvalla ylhäisessä yksinäisyydessä nauttimassa teetä ja torvisoittoa ja ihailemassa maisemaa. Kuvasta voi vähän makustella mitä on tulossa lähikuukausina, ellei sitten ihan räntänä edetä talvenselän yli. Talvethan oli lapsuudessa aina valkoisia, eikö totta, ja pulkka kulki. Vaikka tilastoja jos oikein rehellisesti katsoo, niin ei se ihan vesikeleittä mennyt silloinkaan.
Nyt voin hyvällä omatunnolla tuhota nämä otokset venymästä, siivottavaa silti jää kosolti. Kuvien järjestelemiseen olisi varmaan joku sovelluskin, jos viitsisi paneutua asiaan.
jotenkin on tullut tavaksi raapustaa joku sana aina tässä mökin akkunan äärellä järvelle hyvästejä jättäessä.
Eilisistä laiturityön lautajätekasojen ylämäkeen raijjaamisesta ja monenlaisesta reuhtomisesta – kävinhän tosiaan sienessäkin – nuupahtaneena painui silmäläpät kiinni varhaisillasta. Lopputulos: herääminen klo 5.30. Kuinka ihmeessä työaikoina herääminen klo 5.30 olisi tuntunut tappotuomiolta?!
Illan lopuksi oli pakko laittaa tyttärelle anteeksipyyntöviesti. Oli saanut lähilukulasit (vastahan sitä vietiin neuvolaan!) ja laittoi kuvan ittestään lasit päässä. Omituinen ilmekin vielä, ehkä kurillaan vääntänyt naamaansa. Niin estä ja varjele, että oli yhdennäköisyyttä perheenäitiin, jonka oikeusprosessi on taas alkanut. Laitoin, että opettele vielä västäräkkimäiset pään kallistelut ja nopeat katseensiirrot eri kohteisiin, niin ootte kuin kans marjaa heh heh. Vaikutti ymmärtävän vitsin. Alkoi illan päälle kuitenkin painaa, jotta ymmörsikö. Nakkasin kyssärin. Vastasi:
”Aina sitä sen verran huumoria nahka kestää, että verrattaessa sarjamurhaajaan tai pedofiiliin osaa painaa jutut villasella 😂.”
Hyvä juttu, että tuli tarkistetuksi 😆 ja omatunto rauhoittui.
###
Aamulla raapaisin heti vällyä päälle ja pongahdin laiturille ihailemaan aamua. Kuikka meloi niemen takaa sumuverhon turvin kohti ulappaa huudellen huomenia suuntaan ja toiseen. Hieno lintu! Mutta yksinkö uinui lahden pohjukassa? Olen huomannut koko kuikkaperhekunnan majailevan siellä pesimäaikaan. Liekö rouva pakannut kapsäkin, kerännyt sänikät ja painellut etelän aurinkoon. Eipäs, tarkistin: talvehtii Itämeren rannikolla, osa kotimaan rannikolla riippuen jäätilanteesta, osa Pohjanmerellä ja ”jopa Atlantilla”. Pääasia, että on sulavesiä ja kalaa. Lentävät muuttaessaan löyhinä parvina matalalla vesistöjen yläpuolella syys-lokakuussa ennen jäiden tuloa. No, tarkkaan ottaen logiikka riittää: kalaa on saatava matkan varrellakin. Viestitin Talonmiehelle kuikan lipuneen lahdelmasta. Talonmies kysyi: ”Kuka?”, johon oli pakko vastata: ”Kuikka Koponen”.
Ehkä olen jo intoillut Kuikka Koposesta tai Lukijani peräti Koposia itsekin? Koposet erottaa joukkoliikenteessä ja väenpaljouksissa olallaan roikkuvasta kuikannahkaleilistä. Kuikka Koponen (1833-1890) eleli Savossa ja toimi savolaisen genominsa vuoksi 😉 silmänkääntäjänä, taikurina ja kansanparantajana. Sittemminhän savolaiseen genomiin on rikastunut polveilevan sisällöntuottajan ominaisuus :D. Tämä toki perustuu omakohtaiseen observointiaineistoon ja luulen menettäväni nyt kasan lukijoitanikin, Koposten kirous nääs. Mutta totuuden nimissä on kerrottava ammattipiireissä liikkuva ja käsitystä tukeva legenda. Kun savolainen tulee vastaanotolle, on viisain kysyä suoraan: ”Näyttäkää sitä paikkaa mikä on kipeä.” Tämä on tälläistä ystävällistä huumoria vaan, heh. Kuten oli aiemmin mainittu vitseily tyttären silmälaseista.
Koposeen palatakseni, niin kierteli maata korttitemppuilemassa, hypnotisoimassa ja esittämässä ”ihmeitä”. Tarina kertoo kyvyistään taikoa ihmisiä liikkumattomiksi paikoilleen ja sen semmoista, jota nykytiedekään ei pysty selittämään (vino hymy). Saatan ymmärtää! Olen kerran ollut Hämeen linnassa, siis linnassa sisällä ja päässyt osaksi magiikasta. Kokonainen pitkän pöydän seurue ällistyi, kun paikalla ollut taianomainen henkilö suoritti loitsujaan ja juuri kadonnut sormus löytyikin kourastani. Voila! Iloitsen vieläkin, että pääsin taikuuden piiriin!
###
Aika hienot värit, vaikka itse sanonkin. 😀 Joku afrikkalaisfiiliskin herää mielenviereen väreistä ja tunnelmasta.
Nyt on pakko käyttää härskisti Lukijaa hyväkseni. Kyse on kamerasta. On ollut komeaa tähtitaivaan ja revontulten leikkiä tallennettavaksi. Reposista saa melko hyviä kuvia kännykälläkin, muttei tähdistä. Ne on erityisesti aina kiinnostaneet. Ursaan ajoittain kuulunkin, mutta odotan, että kerskakulutuksellisesta ökylehdestään pääsevät kevyempään versioon, sama Suomen Luonto-lehden kanssa. Ymmärrän: ihmiset haluavat kaiken, eli nähdä kuvat laadukkaina tuotoksina lehdessä. Ihime homma: samat tyypit sitten melskaa luontokadosta… jonka jälkeen avaavat paksukantisen, kiiltopintaisen lehtensä tyytyväisenä. (Siinä meni loputkin Lukijoistani.)
Suomen Luonnon lopetin myös vähän esikoululaismaisen sisältönsä vuoksi. Kaipaan makulatuuripaperille painettua vanahojen ämmien luontojutuista koostuvaa lehteä. Olen ihan fed up lumimarjaesikoiden, pinjakatajien ja pyrymyrskyotsojen juttuihin. Sen ikäryhmän jutut on jo eletty 70-luvulla. Joku Salmen, Raijan ja Tellervon vetämä kypsien kymmenysten julkaisu olisi paikallaan! Ei me vanhukset jakseta enää innostua plakaattien kanssa mielenosoitusmarsseille kuin korkeintaan omasta lähestyvästä kuolemasta. Plakaatissa lukee: ”Haluamme elää – lopettakaa kuolemisemme, heti!”
Mutta tähtiin ja kameraan palatakseni käytössäni on Talonmieheltä peritty Sony NX400. Yritin jalustalta nyt kuvata tähtiä itselaukaisimella, valotusaika 15 sek, F2.8, ISOa ei voinut säätää automatiikan ulkopuolelle tai en osannut, S-kuvaustila ja ShutterSpeed tilassa ”normaali”, ei saanut kokonaan pois. Lopputulos: umpimustat kuvat. Toki koko kuvausproseduuri meinasi sössiintyä lähtökuoppiinsa: säkkipimeässä jalustan kanssa touhuillessa hukkasin kameran, heh, tyrkättyäni sen ajatuksissani ”johonkin” eli vanhan laiturin romukasan taa.
Kysymys: mitä kameraa suosittelisit yökuvaukseen ja yöaikaiseen time lapse-kuvaamiseen? Olisipa vielä putki jotenkin retkeilijän pakaasiin sopiva, eikä fakiirihommia olisi säätöjen värkkääminen.
Omistan kaksi Sonyn kameraa ja niiden ”säätimet” ja valikot on tuttuja, joten sopiva Sony kelpaisi. En innostu panostamaan kameraan perushevosen hintaa. Hevosen saa muutamalla tuhannella. -Kiitos vinkeistä! Myös suosituksia hyvistä nettikamerakaupoista vastaanotetaan.
###
Nyt olen jo ajautunut kuistille,
jonne kuskasin nyytit ja nyssäkät yksi kerrallaan kirjoittamisen ohessa. Enää puuttuu autoon pakkaaminen. Siirryn kotimatkalle tai ensin puolukkaan tästä parikymmentä kilometriä eteenpäin karhualueelle, jossa asustaa susilauma. Sen äänet toisinaan ilahduttavat sielläpäin liikkuessa. Siinä on laavu, josta on tehty useampikin karhuhavainto, kun marjaisia rinteitä on lähellä. Menen sinne tappelemaan osuuteni minäkin. Sitten onkin jo lapsenlapsi-laatuajan vuoro.
kurvasin itärajalle katsomaan valmiiksinuohottua* laituria. Hieno on! En nyt laita kuvaa, itärajallahan salamyhkäisyys on valttia 😉
(*siis nuohoojamme teki sen )
Tuohon liittyen kerron, että puolukoita poimiessa kuuntelin Ruben Stillerin eilisen podcastin, vieraana Ilmari Käihkö. Ruben pohti median vastuuta kansalaisten mielentilan suhteen, resilienssin ylläpidossa. Tarviiko median pelotella ihmisiä klikkiotsikoilla? Seuraava lause piti kuunnella kahteen kertaan: ”Puolustusvoimat ei tietenkään voi kaikkea kertoa. Vaikka sitä, että itärajalla liikkui drooni.”
Hätkähdin: tarkoittiko oletettua tilannetta vai tiesikö jotain. Oletukselta kuulosti. Nääs, uskokoon ken haluaa, havahduin täällä about toissa kesänä outoon ääneen ja havaitsin rajaa pitkin kulkevan valkoisen ilma-aluksen. Kuin zeppeliini ja perässä propeli, josta pörisevä ääni lähti. Muistaakseni jonkun videonkin sain. Vehje oli jo kauempana, mutta joku möhkäleen kuva taltioitui. Ja sanon: havainto on varma. Jäin odottamaan median kertovan siitä, muttei sanaakaan. Olisi mielenkiintoista tietää kummanko puolella härveli oli. Ja oliko joku ilma-alus vai drooni.
Ensikokemuksen drooniin sain jollain Keski-Euroopan lentoasemalla noin 15-20 vuotta sitten. Kentällä oleva putiikki myi leludrooneja, hintakin edullinen. Innostuin hiiteen: tuommoinen olisi kyllä hauska saada! Työpaikan ruokasalissa keuhkosin tästä porukoille. Katsoivat hitaasti ja jatkoivat mitään sanomatta soppansa lusikointia. Eipä arvattu, mikä käyttö droonille myöhemmin tulee. (Ryssänmaalta ehkä kyberteitse nyt muutettiin fonttiani. Vaihtoehto: söhläsin jotakin itse.)
###
Tänä aamuna klo 7.
Sijaitsen siis torpalla muutama kilometri rajvyöhykkeestä. Keli on komea ja pistää liikkeelle. Eilen kuljeskelin metsissä tavoitteena edetä ryteikköjen ja soiden läpi laavulle. Olin varhain liikkeellä ja ajelin metsätien päähän. Tuolla alueella tuttu metsästäjä oli vastikään nähnyt enemmänkin karhun jälkiä. Väyläydyin paikalle havainnoimaan. Nostaessani autosta reppua kuulin lähestyvän auton äänen. Kiroilin: eikö mis-sään saa olla rauhassa! Tuli maasturi, josta nousi hymyilevä, maastopukuinen mies kysyen paikallismurteella kulkusuunnitelmistani. Olivat siihen linnustamaan tulossa, mutta oikein hyvin voivat mennä kauemmas, ei mitään ongelmaa! Kiittelin kovasti!
Nämä ihmiset täällä mettien perillä on uskomattoman hyväsydämistä ja kilttiä sakkia. Siitä on useita havaintoja. Muun muassa joku vuosi sitten rengasrikossa. Vaikkeivät voineetkaan auttaa, kävivät jopa uudelleen kysymässä, joko hinuri on tulossa ja onko kaikki muutoin hyvin.
…Kysyin nytkuitenkin varoiksi mihin päin ampuvat. 🙂 Mutta en koko päivänä kuullut laukauksen laukausta. Ainoat äänet tulivat yli lentäneestä hanhiaurasta, kaak kaak. Karhun jälkiä näin, mutten läjiä. Maasto oli haastavaa, joten luovuin laavusuunnitelmasta ja otin plan B:n. Löysin sitten kanttarelleja ja haaparouskuja ja etenin suolle (sic!) laittelemaan tulet risukeittimeen. Paistelin siinä makkaran, join kahvit, autin kelistä ja olin kaikkinensa retkeen oikein tyytyväinen.
###
Klo noin 7.30
Tänä aamuna singahdin päivän valjetessa oitis rantaan ottamaan ylimmän kuvan. Siitä nopea pyrähdys kämppään hakemaan pyyhettä, paluu rantaan ja veteen. Paljoa ei +8 asteisessa vedessä pysty räpiköimään, kastautua vain. Mutta joku rutiini aamukylvystä on täällä muodostunut. Roikaisen veteen, kun jäät lähtee, syksyllä sama toistepäin. Avannossa en ui, missään.
Melomistakin tänään hetken mietin, mutta olen varovainen näillä vedenlämpötiloilla. Järvellä ei ole yhtään ketään nyt ja hyvin vähän muulloinkaan, joten huonosti käy, jos haveri sattuu.
###
Olin aatellut tänään lepäillä. Eilinen retki otti voimille: selkäsärkyä ja yöllä lihaskramppia.
Päätin aamusella vain hakea vähän puita ja lepäillä sitten. Mutta vielä saunavesien haku, ovatpa valmiina. Sitten kuitenkin hetkeksi puolukkaan, kunnes loppuivat pakasterasiat ja oli palattava kämpälle. Olikin vielä tiskattava ja pyyhittävät pöytä. Sitten kaivosta vettä, kompostin vienti, liiteristä lisää puita kaminaan ja niin edelleen ja poispäin ja joka suuntaan. Lopulta päädyin tähän lepäilemään vasta illankähmässä.
Välillä on toki pysäköitävä uudelle laiturille kuuntelemaan kuikkia. Korpitkin juttelivat keskenään. Kuinka laaja onkaan niiden äänirepertuaari! Älykäs ja sosiaalinen lintu.
Talonmiehen kanssa on huomattu ajan kuluvan täällä tarkkaan vedenkannossa, puita hakiessa ja pitäessä infraa yllä 🙂 Olen kova tyttö retkeilemään täällä(kin), mutta Talonmiehen ja mustin jäädessä kotiin menee päivästä ainakin puolet hiissaten reittiä kämppä-kaivo/liiteri-kämppä. No, mitäpä haittaa. Mutta huomenna palaan retkeilemään lähiselkosille.
Tänään noin klo 7.
Loppukaneetti: tässä kirjoitellessa nakkelin samalla vieressäni olevaan kaminaan klapeja ja koitin pysyä hereillä. Ei ihme, onhan tässä lepotuolissa suloisen lämmintä, kun sisälläkin näyttää olevan asteita 23.5. 😀 Ilmankos nukuttaa. Mutta olkaatten rauhallisin mielin! Olen kyllä tarkkana ja ilmoitan oitis tähän blogisivulleni, jos havaitsen rajalla epäilyttävää lento- tai muuta liikennettä.
Huttutunturista, edessä Pyhän lakea Luoston puoleisesta päästä.
Hyvä Lukijani,
on olemassa psyykkinen mielenrakenne, joka tuuttaa itsekeksittyjä tarinoita toisten ihmeteltäväksi. Tunnen jokusen, joka elää tälläisen kourissa. Olen joskus uskonut jonkun sepitteisiin täysillä… kunnes sivuhuoneessa kuiskattiin, ettei Pertin vaimo oikeasti ole kartanonomistajasukua. Tai ettei Marian äiti mikään englanninopettaja ole.
Kerran nielaisin geokätköillessä syötin ihan heittämällä, kun ohikulkenut tuttava kertoi kännykkäni häiriön syyksi lääkäriaseman edessä olevan magneettikuvausrekan, joka söi kaistaa… kuulemma. No sama tyyppi kertoili myöhemmin semmoisia, että tollompikin aivorakenne älysi: eihän tuo voi pitää paikkaansa. En uskalla avata tarinaa tarkemmin.
Jaa mistäkö tähän päädyin? Itseni vuoksi tietenkin, miksipä ihminen muuten jutustelee. Nääs on niin, että aivan oikeasti olen nyt hotellissa eteläsuomalaisessa kaupungissa (160€ yö, itse maksan, verottajan kanssa tapeltu tästä vuosia, hävisin). Laitan kuvan alle vakuudeksi 😁
Juna toi, työpäivä huomenna, siis eläkeläisellä – huonosti menee Suomen valtiolla! Kaikenmaailman höyryllä käyvät eläkeläiset sohlaa maamme terveydenhuoltojärjestelmissä paikkomassa puuttuvia resursseja. Ilmankos jonot takkuaa ja puhelinlinjat tukkeutuu! (En vastaa puhelimiin nykypositiosssni, teen työtä käsilläni. Vielä jonkun aikaa siis. Siis siis siis. Ja siis.)
Todistuskappale. Lasi on tästä firmasta. Loput on omia retkivermeitä, eväät mukaanlukien. Nk. Hotelli-illallinen. Kyllä passaa!
Junassa oli hiljaista, melkein siis. Maksan vaikka viimeiset siemenperunat extra-luokan ”turpa umpeen”-paikasta. Kirjoittelin matkan aikana pienen juttusen erääseen vaatimattomaan aviisiin, jota avustan, kun matkoiltani (röhönaurua) ehdin. Musiikkia piti kuitenkin ryhtyä kuuntelemaan, koska
a) edessäni ollut tyylikäs rouva naputti rakennekynsillään kovanaksuista tietokonetta rannekorun raapaistessa ikään kuin rivin lopussa aina masinan reunaa, juuri kuin vanhassa kirjoituskoneessa, joka piti rivin lopussa kammesta palauttaa uuden rivin alkuun
b) käytävän toisella puolella oleva rouva oli ottanut mummolasta koko säkillisen syksyn omenoita, joita rouhi päästellen nautinnon purskeita ja makustelevia maiskahduksia. Pääsi noin säkillisen puoliväliin, kun olin pakoitettu poistumaan ruumasta raittiiseen syysilmaan, jonne nti/rva Konnari oli kiiruhtanut vetämään pikaisen sätkän.
Konkluusio: nykyään on niin vaikea löytää laadukkaita lähimmäisiä! 😄
###
Lukijani ihmettelee, missä heikkarissa luvatut tunturikuvat viipyy. Älköön huoliko, tulossa on! Allaoleva on jonkinlainen aarre. En tohtinut lykätä sitä paraatipaikalle, jottei ole heti tyrkyllä niille, jotka selailevat maailman bittiavaruutta haavi kädessään.
Kas tässä äiti-lapsi-laatuaikaporosetti*, joka kuljeskeli samoilla kivikasoilla pysähtyen ruokalevolle lähelle lounastelupaikkaani. Mahduttiin hyvin. Joku poikaporukkakin (sarvet päässä) kuljeksi siinä, niistäkään ei ollut haitoiksi.
*porosetti omg
Mulle on sanottu, että Reidarilla olisi tämmöinen taulukin 🙂 Pitipä sattua. En ole Reidar-fani, ukkopaha on jäänyt sivummalle. Iän kaiken on arvuuteltu taulujen (ainakin osan) alkuperää, mutta jutut on juttuja ja saahan sitä tarinoida, viittaan ensimmäiseen kapiitteliini.
###
Olin kirjoittanut oikein muistilapun asioista, jotka haluan sanoa julki. (Etsii lappua, mihinkäs minä…) Niin. Ensinnäkin kerron keskustelusta jälkeläiseni (aikuinen, kollegani) kanssa. Lukijani ehkä muistaa järkytykseni ystävän selvästä dementoitumisen prosessista. Palasin aiheeseen tavatessani jälkeläiseni. Hän katsoi minua arvioivasti ja sanoi: ”Ni-iin…kuule, sä olet jo kertonut tämän mulle…” Sanoin huolettomasti: ” Aij-jaa no… no jaa!”
Konkluusio: nykyään on niin pirun vaikea saada aikaan kunnollisia lapsia.
###
Mutta koska Lukijani on pitkämielisempi, niin totean, että tänäänkin ajattelin, kuinka lyhytnäköinen olin sen suhteen, että ystävä lähetti jo joku vuosi sitten emailin, joka oli jäänyt kesken. Tai, että aiemmin teräväntärpäkkä ihminen ei reagoi viestiin tai vastaa niitä näitä jutustellen ja lukijana ihmettelee: mistä oikein puhuu, miksi tälläistä höpisee, miten tämä liittyy viestiini. Nyt ymmärrän: ei todennäköisesti tarkkaan muistanut mitkä asiat meitä yhdistää. Ratkaisi asian jutustamalla niitä näitä.
Konkluusio: anna lupa itsellesi sanoa omalle itsellesi se, minkä oikeasti olet havainnut. Tässä tapauksessa siis se, ettei kaikki ole kohdallaan.
###
Lopuksi kerron, että olin taas saada slaagin amygdala-puheiden kanssa. Mantelitumakkeesta siis on kyse. Tälläinen mantelitumake-jargon on kuulemma noin 15 v sitten rantautunut jostakin Jenkkilän hötöisestä julkaisusta suomalaiseenkin insinöörijohtajien koulutusmateriaaliin. Amygdala hijack on kuulemma tunnussana.
No, insinööritieteilijöitä uralla tavattuani olen moneenkin kertaan sanonut, ettei ihminen ole insinööritieteen rakennelmiin sovitettavissa. Ei amygdalakaan, sillä koko neuroniverkon, aivoston ja muun elimistön välinen piuhoitus on lääkärikoulutetullekin vaikeaa. Mutta perun puheeni heti, kun insinööri tuo ensimmäisen ihmisen kaikkine solutason toimintoine suolineen päivineen (ja päineen) framille! Autonkin insinööri keksii yhä monimutkaisemmassa formaatissa, mutta elävää, verevää ihmistä ei kykene rakentamaan. Ikinä! (Olen insinöörin tytär. Riittää meriitiksi puheilleni.)
Ja kohtsiltään Aalto-yliopisto pyytää minut puhutteluun ja antaa sitten tulla puhumaan ajattelun ajattelun ajattelun ajattelusta.
Muttta ennen sitä nousen ylärekisteriin eli tuohon julmaan hotellisänkyyn.
Olkoon rauha kanssanne, Klara
Rauhoittavia kuvia.Pahoittelen kuvamallia. Näitä piti tulla instagramiin, mutta säästin parempaa väkeä varten – eli tänne 😉
tässä sitä istutaan taas kirjoituspöydän äärellä ja katsellaan, kuinka tiaiset saavat siivota sotkunsa. Ne ovat heitelleet lintulaudalta vähemmän houkuttelevat partikkelit maahan, mutta nyt näyttävät jo kelpaavan nekin, kun automaatissa on lappu luukulla: ”tuote tilapäisesti loppunut”. Ladattiin nääs kaksivuotiaan kanssa siemenautomaatti pari päivää sitten, jotta ovaran näkee läheltä ja muutaman lintusenkin. Ovarahan kiipeää laudalle roikkumaan, kerää kotipaketin ja häipyy kuusistoon palatakseen juoksujalkaa takaisin. Mahtaako myöhemmin kätkönsä löytää? 🙂 Sillä on pesä ja todennäköisesti varapesäkin lähikuusissa.
###
Piipahdin, heh, Pelekosenniemellä kohteena Huttutunturi ja yksi toinen paikka, jostakäsin on otettu ylläoleva kuva Pyhätunturijonosta. En uskalla kamerapaikkaa paljastaa. Oli tien alussa nääs sen verran voimalliset ukaasit kulkijalle, että piti miettiä tuleeko musketinluoti nuppiin, jos ultimaattumia vastaan käy. Rump rump rellaa, reka reka rellaa seisahdupas sekarloon, mi vastoin käy, mi vastoin käy!Ahnestippas kallista röörää – esikunta arestissa röskytä rös! Päädyin siihen, että meni syteen tai saveen, niin tästä käyn, jokaisen oikeudella. Yritin myöhemmin netin kautta selvittää plakaatin laillisuutta, koska tiedän maanomistajien laittelevan kylttejä myös ominpäin. Turstirysien lähistöllä tapaa yllättäviä portteja, rantautumiskieltoja ja koirankuvakylttejä, jonka takia vältän retkeilyä 50 kilometrin säteellä hypepaikoista, jos suinkin on itselle mahdollista.
No, luontohan on upeaa vaikka mauseri takaraivossa. Tässä tapauksessa se oli metsässä lähituntumaan hiipinyt hirvasporo, jolla ei kuitenkaan ollut haaremia vahdittavanaan. Poikamies näytti olevan, niin en ottaantunut läsnäolostaan. Kuusamossa jouduin innocent bystanderiksi tilanteeseen, jossa etelänvaresrouva hosui kameroineen ottamassa kuvaa ”kivoista poroista” ajautuen tietämättään vaaratilanteeseen. Ihmetteli vain komeasarvisen hirvaan halukkuutta lähikontaktiin. Sarvipäällä oli kolme upeaa misua suon reunassa odottelemassa. Vain koska olen viisas(-televa) luonnotietäjä, vinkkasin rouvalle, että kannattaa lähteä hitaasti liikkumaan poispäin. Odottelen Suomen Pelastuskonsortion mitalia kultaisin käädyin. Omakohtaisia kokemuksia vastaavasta on Kuusamosta Keroharjulta, jossa ison hirvaan kanssa olin juttusilla. Onneksi kuitenkin viitisen metriä oli väliä, eikä vammautunut kumpikaan. Poromiestietojen perusteella ihmisiin tottunut poro voi, toisin kuin vähin ihmiskontaktein elellyt lajitoverinsa, kokea ihmisen kilpailijakseen. Tämä sekä muu mielenkiintoinen porotieto on poroammattilaisten nettisivustolla. https://paliskunnat.fi/py/
Pyhäjärvi hieman ikävännäköisen talousmetsäverhon takaa nähtynä.
Nuo retkireissut teen pääasiassa itsekseni. Talonmiehen kanssa ollaan, tjaah (miettii)…yli neljäkymmentä vuotta oltu semmoisessa toimintamallissa, että kumpikin harrastaa sitä, mikä itseä sattuu kiinnostamaan. Talonmiehellä on yliopistokoulutus luonnontieteistä ja sanoo viettäneensä ”ihan riittävästi aikaa metsissä”. Suon sen hänelle ilman muuta. Hieman mielessäni kritisoinkin toisiinsa pikaliimattuja pariskuntia, joissa yleensä nimenomaan miehen primääriharrastus on se, mitä vaimokin koittaa harrastaa (vaikkei ehkä kiinnostaisikaan). Pahimmillaan eukkoparka kulkee housuniekkansa vahtikoirana, jopa paimenkoirana. (miettii) No, paimenkoiraroolin ottaisin mielummin kuin pikkupuudelin. Ehkä kuitenkin olisin dobermanni tai Karjalan karhukoira, valmiina rähisemään ja soittamaan suuta vastaantulijoille. Jätän Lukijani miettimään omaa rotuaan. 😉
No, nyt hieman syrjähdin 😀
Palaan Pyhätunturiin, joka on tuttu paikka, mutta Huttutunturiin en ole koskaan kavunnut. Siis eväät pakaasiin ja aamuvarhain polun alkuun. Siellä kaksi kasikymppistä seurakuntanuorta seisoi arpomassa speksejään kovaäänisesti, huonokuuloisia? Joten päätin roikaista suoraan metsään ja antaa heidän nauttia omasta päivästään polulla. Valinta oli oikea tälläiselle antisosiaaliselle metsäreuhtojalle ja päivästä tuli hieno sekä näkymien että luontotunnelman osalta. Poroja oli jokunen eli pieni nuorukaishirvasjengi ja muutama äiti-lapsi- kombinaatio. Muita nisäkkäitä ei metsässä näkynyt, eikä kuulunut.
Laitan vielä muutaman kuvan Rump rump rellaa- paikasta ja kiittelen samalla Lukijaani seurasta! Sillä nyt on mentävä tärkeään tapaamiseen, siis kokoukseen – kampaajan kanssa 😀
Kuulumisiin! Klara
(Huttutunturin kuvat on vielä purkuvaiheessa. Laitan myöhemmin, jos ovat joltisestikin onnistuneita.)
Ps. pikaliimatulla pariskunnalla tulee varmastikin suuremmat repäisykivut, kun toinen osapuoli vain sitten yhtenä päivänä katoaa paikkaan, jonka jätän Lukijani valittavaksi eksistentiaalisen tulokulmansa mukaisesti. Se tilanne lienee väistämättömästi joskus edessä, toivottavasti menee paljon aikaa vielä – siellä päässä myös näin toivon.
Jätin kiipelilyn tässä kohtaa kesken. Vaikka onhan niin suurta ihmisegosentristä settiä julistaa naamakirjassa ”huippu valloitettu”. Ai, että mä dissaan ihmislajin herruusfantasioista kertovia kuvitelmia. Aivan kuin nämä miljoonien vuosien ikäiset muodostelmat olisivat kyykyllään vain odottamassa, että Minä Suuri tulen ne valloittamaan. Sietämättömän hävettävä tulokulma.
Hailakkaa oli sumussa ja pikkutihkussa, aamulla klo 8.30
Hyvä Lukijani,
saapukaamme siis Näränkään, Suojärven P-paikalle, koska skippasimme komean Hyöteikönsuon kahdesta syystä. Säästelin voimiani sille päivälle ja säästin suota toiseen ajankohtaan, jolloin voisi pyhittää sille vaikka koko päivän.
Nouskaamme siis opastekyltiltä hyvin sorastettua polkua kohti vaaranlaen tupaa. Olin katsonut sen olevan koko kulkuviikolleni varattuna. Hollantilaisten kertoman mukaan varaus oli kuitenkin purkautunut, mutta varattu uudelleen. No, olin jo panostanut rahani belgialaisyritykselle ja toisaalta arvellut erämaatuvan huoltoon menevän ajan samaksi kuin itärajan campuksella: puunkantoon, saunavesien kelkkomiseen ja piisin lämmitykseen. Hauskaa sekin, mutta päätavoite oli polku.
Btw: Hossan belgialaisyrityksen pakettiauto oli Ranskan tunnuksilla. Saman firman kyltti oli sillankupeessa Hossajoella koiravaljakkopaikan merkkinä. Koiravaljakkopaikassa huudettiin ”silence!” jo joku vuosi ennen kansallispuiston perustamista. Meloin silloin ohitse alavirtaan. Liekö sama yrittäjä, joka suututti suomussalmelaiset käyttämällä alkuvaiheessa kunnan hiihtolatuja koiravaljakkoajoon. No, voi olla muukin ulkolainen, jolla kunnan ylläpitämä latusysteemi ei ollut tiedossa. Ranskaksi sitä on toki vaikea kysyäkään, englanninkieli ei aina ole ranskalaisten kärkihankkeita, je sais.
Mutta nyt putosimme polulta, siis takaisin nousureitille, josta kohta avautuukin laaja niittymäinen peltoalue. Sitä vartioi komea päärakennus, jonka kuisti ja komea pihlaja on tässä kuvassa:
Jos kuvassa on jotakin outoa, niin selitys: opettelen DaVinci Resolve-editointiohjelmaa ja opin tämän kuvan värejä parantaakseni sen, kuinka em. ohjelmaa käytetään valoisuuden säätöön vain yhdessä kuvatiedostossa. Hailakaksi jäi, mutta hyväksyttänee, kun päiväkin sitä oli.
Tepastelin aikani pihapiirissä, jossa kävin seitsemisen vuotta sitten väärässä seurassa: pentukoiran kanssa. Piti jättää kesken, niin kova oli reuhtominen eeskahtaalle. Norjassa syntyneelle oli vaaramaisemissa liikaa innostavia tutkimuskohteita. Tällä kertaa lievänä haittana oli pätkittäin linssiin sumuttava sade, mutta toisaalta väänsi maisemien color-säätimestä syvyyttä väreihin. Maisematkin aika ajoin avautuivat.
Taitaa olla joltisestikin luoteeseen kohti Taivalkoskea tämä kuva – kai?
Talossa ei näkynyt liikettä, eikä ihmisistä merkkejä, joten aikani yksinäisyydestä nautiskeltuani läksin rompostamaan kohti Kirkkokalliota. Siellä vietin sitten luullakseni toista tuntia maisemia ihaillen ja sovitellen opastaulun paikkamerkkejä näköalaan.
Vasen nyppylä on Iivaara, oikea Penikkavaara. Yritin kerran perspuoleltakin Iivaaraan (ennen Iivaara-hypeaikoja) ja törmäsin rykmentinkokoiseen metsästäjäporukkaan. Jäin hetkeksi jutulle. Tulivat Etelä-Suomesta jokavuotiselle, ”perinteiselle” poikaporukkareissulle. Poikien keski-ikä oli siinä kuusissa-seitsemissäkymmenissä.
Tässä yhteydessä on pakko sanoa, että Näränkä on Kuusamossa, joka ehdottomasti ei ole Lappia toisin kuin jotkut joskus käyntinsä jälkeen diivailee. ”Kävin Lapissa Kuusamossa” saa Törmäsiltä, Virranniemiltä ja Määtöiltä röhönaurun. Kuusamo kuuluu Pohjois-Pohjanmaahan, niin hassulta kuin kuulostaa. Koillismaatahan se on, muttei taida olla juridinen alue sinällään. No, Lapin mainitseminen tekee aina suuren vaikutuksen since Kullervo Kemppinen (Lumikuru, 1960), etenkin ellei ole raadollisempaan puoleensa saanut kosketusta ja mielikuvat on Lapinlumo-tyyppiset. Väitän nähneeni kolikon toisen puolen, lienen maininnut. Btw, sijaitsen nyt Pyhätunturilla, uskokoon ken tahtoo. Nopeat liikut ovat lajini. Mutta tästä seuraavassa blogikirjoituksessa. Lisään sitten kuviakin täältäpäin (hiipinen loitommalle pelipaikoilta, palaan asiaan). – Mutta jatkakaamme komeaa varvikko-kivikko-juurakkopolkua kohti tätä:
Ai että mä pysähtelin ihailemaan pieniä suolämpäreitä, louhikkorotkoa ja kuuntelemaan tiaisia, närhikin rääkäisi mielipiteitään. Matka ei meinannut taittua millään kaikkea kuulostellessa. Laitoin polulla kulkiessa Kirkkokalliolta otetun rauhoittavan kuvan (alla) lappilaiselle ystävälleni saatesanoilla: ”Venäläiset eivät ole tulossa.” Johon hän että: ”Onkhan varma tieto?” Johon mie: ”Kyl-lä!” 😀
Yheksänsylellä kaasukeitin esiin, kahvivedet pannuun ja porisemaan. Evästellessä sattui vasempaan silmäkulmaan hemmettisoikoon valtava petolintu kruisailemassa rinnettä ylös alas. Siinä siunaamassa singahdin liikkeelle kameraa ropeloiden. Saadut tuotokset ovat huimaavan tasokkaita, heh. Kuva kyntää pitkin maata ja soheltaa sitten taivaankantta suihkukoneen nopeudella, mutta mitään lintua ei näy maassa eikä puussa. Sinne meni kotka. Näin sen myöhemmin uudelleen niin kaukana, ettei väpättävä käsi olisi laadukasta kuvaa aikaan saanut.
Suojärvi, takana Peurojärvi (Peuro on muuten yleinen sana näiden alueiden paikannimissä).
Tätä manaillessa oli pulla mennä väärään kurkkuun, kun selän takaa pulpahti kaksi hollantilaista.
Että riitti juttua! Piti lopuksi liittyä seuraansa kohti P-paikkaa, juteltavaa oli. Ovat kymmisen vuotta käyneet Suomessa. Rakastavat maata: hiljaista, luonto kaunista ja laajaa, eikä ole kiusallista olla vaiti. Voitkos vääräksi väittää? Paljon oli jo Suomi-tietoa heillä. Toivomuksiakin: kunpa lennettäisi suoraan Hollannista muuallekin kuin Rovaniemelle. Se paikka oli ollut heille kammotus turistiruuhkineen. Kun Joulupukinmaassa seisoivat sillinä suolassa päättivät, että Rovaniemi saa jäädä siihen käyntiin. Rovaniemeläisillä kavereillanikin on samat kokemukset Joulupukinmaasta, jonne joskus erehtyivät viemään sukulaisia. Kaupunki ei ole kyennyt hallitsemaan turismia paikkakuntalaisten kannalta. (Menin aikanaan kouluun Rovaniemellä ja on kontakteja.)
Hollantilaiset: ”Suomi on nyt pop Hollannissa ja Saksassa. Kaikki haluavat Suomeen, Norja on nähty ja huippupaikat ruuhkaisia.” Nielaisin pari kertaa…en ehkä toivo mopon karkaavan käsistämme ja naapuritalot myydään saksalaisille, ranskalaisille, hollantilaisille… Jo ruotsalaiset olisivat liikaa 😀
Nä, men på allvar, pahoittelin hiton jäykkää englanninkieltäni. Luen (etenkin medisiinaa) huomaamatta edes kielen vaihtumista, mutta puhupa! Sanat on kadoksissa, kieli mogertaa. Lisäsin heille, että osaisivatpa ruotsia! Siihen toinen heistä: ”Jag kan svenska – lite!” No herregud, Herra helpon heitti! Hän ymmärsi melko hyvin, mutta puhuminen oli hälle vaikeampaa :D. Toinen puhui pelkästään englantia ja hälle vastatessa oli musta aukko sanan ”peruuntua” kohdalla. Sanoin ruotsintaitoiselle ”inställt”, jonka tulkkasi sen kaverilleen englanniksi (cancelled) 😀 Hauskaa! Suomenkieltä ovat opetelleet, vaikeaa on… Mutta sanoivat, että ”no niin” riittää jo pitkälle 😀
Konkluusio: kansainvälisyys avartaa ja hymynaama perään! Lisäksi olen kyllä kuullut kumuja siitä, että maamme jostain syystä on viime aikoina alkanut hahmottua maailmankartalle muuallakin kuin Suomessa. Jenkkilässä joskus sijoittivat jonnekin Japanin tienoille – näytettiinhän me varmaan niin aasialaisilta. Yhtä vinot silmät ja lisäksi kierossa. 😉
Lopuksi: jotta Lukijani tuntisi olonsa turvatuksi, vippaan kuvan Syrjävaaran rajavartiotornista, joka näkyy Kirkkokalliolta ja josta Talonmiehen superbuufferilla sain jossain määrin tarkennetun kuvankin.
Taistelemme!
Kuulumisiin, Klara, joka potkaisee nyt itsensä ulos ovesta.
otin peltiratsun alleni ja kurvasin pussien ja nyssäköiden kanssa katsomaan, onko Julma-Ölkky paikoillaan ja miltä nyt näyttää. Edelliskäynnistä Ölkyn vierellä on yli kaksikymmentä vuotta, muualla Hossassa on tullut senkin jälkeen melottua, maastopyöräiltyä ja yövyttyä. Alue oli aiemmin ”hillitysti suosittu”. Kansallispuisto tuli 2017 ja kävijämäärät kasvoivat.
Viimeisin käyntikerta Ölkkyseudulla oli lokakuun aikoja. Liipottelin Somerilla silloisella Yukon Expedition-pommikoneluokan kajakillani ja sujahdin Värikallion tyveen kallion vieressä olleen romuisen puuterassin alitse taidetta tutkimaan. Siitä sitten +11-asteisessa vedessä taistelemaan pienen puusillan ali ja kiviseen koskeen, josta Ala-Ölkyn puolelle tarkoituksena vetää alus kannaksen yli Ylä-Ölkylle, siis Julmalle. Kannaksella oli parkissa innokas puolikänninen hirviäijäporukka. Arvelin kajakin raastamisesta eskaloituvan sen verran suuri show (näistä ”anna mä autan”-sessioista on runsas kokemus), joten vetäydyin takaisin puskiin ja pommikoneeseen ajatuksella yöpymisestä Ala-Ölkyn eteläpään laavulla. Alkoikin sataa sakeasti märkää tiskirättityyppistä lunta ja järki voitti. Rantauduin Somerin silloiseen vaatimattomaan venevalkamaan autolleni ja huristelin lähimpään majoituspaikkaan. Ehkä Jokijärvelle vai Taivalkosken vaatimattomaan hotelliin, en enää jaksa muistaa.
Sen pituinenko se? No ei. Vetäydyin vain hiukan muistoihini. Niihinhän meidän eläkeläisten on helppo singahtaa nuorison kuunnellessa rinkinä ympärillä hyyy-yyyvin innostuneena, että tarinoihan muori lisää, läpikäy vanhat kansakoulukaverit, hae oikein luokkakuvakin – millaisia kohtaloita? Entä isoisän veljesperheet, puolisot ja serkkujen ketjut! Mitä Tauno-setä sanoi aikanaan, kun laituri repesi?
Ehkä Lukijani ymmärtää mitä tarkoitan😉
###
Julmaa on
Keli Julmalla oli suosiollinen saapuessani P-paikalle. Laskin autot: 17 henkilöautoa ja 8 matkailuautoa.
Pyöräytin lenkin. Kohtasin 32 ihmistä (+ näköhavaintona 2 kanootissa) ja 5 koiraa. Ihmisäänet puhkoivat ilmatilaa, koiraimmeiset jumivat sillan kahden puolen aprikoimassa tessun suhtautumista teräsrappuihin ja notkuvaan siltaan. Pysähtyipä yksi mukava rouvakin jutulle. Oli lähialueiden asukas ja käyttämässä sukulaisia kanjonilla: ”Onpas täällä porukkaa!” Tapasin sittemmin hollantilaisia Närängässä. Kertoivat ällistyneensä Julman P-paikan automäärää: 42. Hekin autojen laskijoita 😄
Hossanjärvi
Kannattiko käydä? Kyllä. Kaikkien nähtävä, ei siinä mitään: hieno on. Sorastetut, semi-pyörätietyyppiset baanat vaan ei ole mun juttuni. Olen metsien, puskien ja erämaiden tyttö, mutta herraparatkoon: monen muun juttuja nämä toki on ja hienoa sekin! Ja tuumaan näinkin: vielä tulee aika, siis jos XYZ ylipäätään suo, ettei omin kintuin etene kuin korkeintaan sorastettua polkua. (XYZ=elämänhaltijan nimi Lukijan valinnan mukaan, tarvittaessa saa jättää tyhjäksi, Mao ei käy).
Huomasin pakenevani metsään syömään mustikoita ja ihastumaan laveasta muurahaispolusta: kova molemminpuolinen liikenne. Sitä seuraillessa taisi mennä sama aika kuin rotkon tuijotukseen. Onkohan niin, että meikäläisen kärkihankkeita on pienet, kotimaan luonnonaarteet, kuten muurahaispolut? Vastaan itselleni: on. Olen kivunnut vaikka minne ja noussut hissillä Kuala Lumpurin hiivatin pilvenpiirtäjiin ja näkötorneihin, tuijottanut Iguassua ja tonkinut Tasmaniaa, mutta ei kolahda kuten kotomaa. Sielun ilo löytyy Suomen metsistä ja muurahaispolusta, rauhasta ja hiljaisuudesta, omista oloista ja pään tuuletuksesta. (Palaan tähän osassa 2. jos muistan.)
Hah, kuulostiko hurskaalta? Sitä se onkin ja selvää elviselyäkin: on tässä kuule maailmaa nähty, ettei mitään eilisteeren tyttäriä! Mutta vannon: totta joka sana. Vertailukohdepiipahduksista on ollut ainakin omakohtaista hyötyä. Kun on muuta nähnyt, niin voi sanoa oman sielun tuntemuksena, että kotomaata ei voita mikään, ei koskaan. Niin huippupaikka. Enkä ole ainut. …kerron seuraavassa blogikirjoituksessa, mitä hollantilaiset sanoivat Närängässä. Ja lisään disclousuren: joku muu kokee asian toisin ja täysin oikeutetusti!
####
Istun kirjoittelemassa Hossan lomakeskuksessa. Ympärilläni työntekijät keräilevät aamiaisastioita ja puhuvat ranskaa. Sitten tulee edeskäypä ja huikkaa heille ”Ça va ?”
Respan tiskillä totesin, että ”palautan avaimen”, johon vastassa oli kaksi hämmentynyttä tytönkatsetta. Kysyin puhuvatko englantia. Puhuivat, keskinäinen kieli ranska. En hämmästy suomenkielen puutteesta, ilmiö yleistyy. Muotkan Ruoktussakaan ei enää ole suomen osaajia Niittyvuopion myytyä korkeassa iässä paikan puolalais-ranskalaiselle pariskunnalle. Viimeksi tiskissä oli ainoastaan ranskaa puhuva nuori tyttö omistajien hääriessä muualla. Suuret saksalaisryhmät näyttäisivät olevan kärkihankkeitaan ynnä muut ulkomaantulijat. Suomalaiset olivat tottuneet Niittyvuopiolta (”Hans vaan”) saamaan apua ja neuvoja. Nyt on uudet kansainväliset tuulet tuntureissa ja lentokoneet kaahaa Rovaniemelle putket punaisena.
Seuraavassa blogitekstissä on hollantilaisten ja yhden rovaniemeläisen kokemus Joulupukinmaasta: ystävällinen varoitus siitä, jos on vielä kokematta! Tiedän myös omakohtaisesti, että Kilpisjärvelle en enää mene.
Ranskanpuhujat lähtivät kanootilla vesille. Hauskaa!
Katselen keskenään ranskaa puhuvien puuhia, kovasti touhuavat. Paikka lie jo pitempään ollut ulkomaalaisomistuksessa, niin muistelen. Tarkistin: taustalla on belgialaisyritys, miljoonabisnes. Päätoimijoiden nimet ovat ranskankielisiä, mutta kuten tiedetään, Belgiassa puhutaan myös ranskaa.
Aamupalalla oli suomalainen naisporukka, suomalainen miesporukka, muutama suomalaispariskunta ja espanjalaisryhmä. Ei ruuhkaa ja ihan suositeltava paikka, siisti ja rauhallinen. ”Ekologinen majoitusmuoto”, saattoi tarkoittaa alkuillasta vain haaleaa vettä lämminvesihanasta ja yön lievää viileyttä, mutta mulla on aina oma VainSiistissäSisäkäytössä- oleva untuvapussi. Maalämpö, josta oli hyvin tiedotettu etukäteen, ei siis sikaa säkissä. Alueella on myös suomalainen perheyritys Loma-Hossa, mainitaan pieneksi yritykseksi.
Tässä matkailumarkkinointia Hossasta, heh! Kannattaa tulla, etenkin kesä- tai syyskuussa, niin on rauhallisempaa. Maastopyöräilijälle oiva valinta, päiväretkeilijälle myös. Telttayön vietin täällä joku vuosi sitten, oliko peräti viime vuonna (mummo tässä muistelee😁). Nope, kaipaan erämaisempaa, mutta olin testaamassa uutta telttaa.. joka on jäänyt hyllylle ja vanha kaivettu esiin. Saa nähdä myynkö pois.
###
Nyt vilkutan Lukijalleni, hyppään kaaraan ja ajan Perankaan ja siitä johonkin suuntaan. Mökille ei nyt viitsi mennä, kun siellä on laiturintekijä, joka on käynyt meillä nuohoamassa aiemmin. Talonmies: ”Nuohoaa meille laiturin parissa viikossa.” Heh!
Voikoon Lukija hyvin ja nuohotkoon tietään reippaasti eteenpäin!
Klara Saken kirjoittaa 