Ikivanhaa kirjallisuutta ja pastafarin horinoita

Joulun vakiokuviot: anopilta 25 vuotta sitten saatu joululiina, jonka tilasi Kotiliedestä. Alla on niitä aiemmin mainostettuja isoäidin pitsiliinoja, joka saatu häneltä henk.koht. 30 vuotta sitten. Tuon tontun sain kerran yhdeltä lapselta, joka oli eräällä kurssilla, jota lapsille pidin joskus 80-luvulla, Missähän sekin lapsi on nyt?

Tässä sitä istutaan aiemmasta niin tutussa joulupositiossa, nimittäin keskiyön tuntumassa miettimässä, kuinka mahtaa yöuni maittaa, kun tuli torkahdettua sohvalle makuupussissa. Ollaan siis kotona, mutta minähän leiriydyn täällä kotosallakin ties mihin nurkkaan eväineni. Risukeitinkin on, muttei siihen ainakaan toistaiseksi ole tohtinut laittaa sisätiloissa valkeaa. – Penni ajatuksistasi arvostettu Lukijani! Olen samaa mieltä: joskus sitä ihan pysähtyy miettimään onko kaikki kynttilät kuusessa meikäläisellä.

Mutta heti kohta läsähtää päähän vanha marttalahokema, jotta antaa kaikkien risukeittäjien kukkia kukkia vaan! Helevaatta, että mä sitten inhoan tuota kritiikin kieltävää naurettavaa wanhan kansan hymistelyä. Tälle on Juhani Knuutin luennoissa joku nimikin, mutten nyt saa sitä päähäni tähän hätään. Siis keskustelun lopettamiseen tähtäävä kommentti jonkun fariseuksen suusta. Vaikkei tosiasiallisesti kukaan, väitän: kukaan, oikeasti noin ajattele kuitenkaan. Kenenkään kriittiseen ajatteluun pystyvän ihmisen ajatus tuo ei ole. Siis, että muka kaikki kukat saisivat rehottaa. Mitäs hlvetin arvomaailmatonta ja näkökannatonta elämää se semmoinen on. Sahajauhoja nuppi täynnä ja naamassa autuas hymy, jotta antakaa kaikkien kukkien tulla tyköni, vai? Njet, mä sanon: njet! Valetta, itsepetosta, omahyväistä, yläpuolelle asettuvaa ylenkatsetta toisten kriittisille ajatuksille.

@@@

Tästä pääsenkin päivän opinkappaleeseen: mihin laitetaan vanhat Raamatut, joille ei ole käyttöä ja joita on -saa sanoa, että- heinähäkillinen? Ovat notkuneet erinäisten ihmisten erinäisissä hyllyissä vuoskymmenet ilman, että niihin on kukaan kurkistellut. Vahinko on aina laitettu kiertämään. Nyt suuri taivaallinen arpa lankesi tähän taloon, jossa tunnetusti tavara kuin tavara siirtyy linjastolla herkästi ulko-ovesta eteenpäin. Mutta minne? Ei noita voi kirpputorille laittaa, ei viedä naapuriin, ei laittaa lehtikeräyslaatikkoon, eikä viedä työpaikan kahvihuoneen pöydälle ”saa ottaa”-kyltin kanssa.

Että miksi niitä on läjittäin siunaantunut? Yksinkertaisesti siksi, että lähipiirissä on joskus vaikuttanut kirkonmies, joka lienee hommannut ittelleen pyhän kirjan joka sapatiksi. Antaa kaikkien psalmien kukkia kukkia vaan, mutta miksi ne siirtyy meikäläisten siioniin kukkimaan? No siksi, että tytär sai ne riesoikseen, mutta muisti sitten suursiivouksensa yhteydessä meidät, kun ei tiennyt minne olisi ne vienyt. (Tuo pikkukirja on Psalmit ja Vanha Testamentti tahi sinnepäin.) Pakanoita ollaan näköjään kaikki tyynni, kun wanha teksti ei paljon päätä pakota. Älköön tästä kukaan pahoittako mieltään, sillä kunnioitan kyllä kaikkien uskonnäkemyksiä ja lestadiolaisia on ihan sydänystävissänikin. Omaan elämään nämä sinällään mielenkiintoiset teokset eivät kuitenkaan kuulu. Olen enemmän semmoinen pastafari (viite: Yle Areenan dokumentti). Vaikkei mulla ole sitä niiden hattuakaan kuin nurkkakaapissa. Siitä mieleen, ettei mulla kyllä ole tohtorinhattuakaan, vaikka semmoiseen seremoniaan olen joskus sekaantunut. Hattu maksaa tonnin ja mihin mä sen pistäisin? Vaatehuoneen hyllylle tonnin hattu, hei halloo. Sain kyllä hatturahan tuolloin lahjaksi, mutta käytin sen johonkin mielekkäämpään. Näin ylenkatseinen se minä tyttö olen, mutta antaa kaikkien pissapäiden kukkia, kukkia vaan. Kyllä maailmaan hatuttomia mahtuu.

@@@

Nyt on kello 0.03, eikä tässä sinällään mitään, mukavahan tässä on keittiössä istua pitkän pöydän ääressä turisemassa joutavia. Hieman kumminkin askarruttaa, kuinka suu pannaan, kun ylihuomenna on oltava työpaikka-asussa klo 8, joka tarkoittaa ylösnousemusta (jos sallitte ilmauksen) kuuden maissa. Semmoiseen ei ole viime päivinä vartalo tottunut enää laisinkaan. Äskenkin heitin pyörälenkin semmoiseen aikaan, että viisaampana olisin ollut jo yöpuulla.

Lähden yrittämään. Talonmies jo kuorsaa ja rakki on vetäytynyt pesäänsä. Pitää kuitenkin vielä lukea Indonesian kuulumiset ja kuulostella Intian valtameren aaltojen kohinaa rivien välistä. Vai onko se Kiinan meri?

Voimia kaikille kukkasille ja kukkijoille, Klara S.

Kuva otettu yhdestä vanhasta kodistamme. Sijaitsi semmoisessa paikassa, ettei semmoiseen ympäristöön tulla enää ikinä pääsemään. Mutta taakse jäänyttä elämää ei parane ryhtyä haikailemaan Aikansa kutakin, sanoi pässi.
(Tuo amaryllis tuli tyypiltä, joka petti mut todella törkeästi työelämässä: oli härskiyden huippu.)

Leimahtavia liekkejä ja avaruusromua

Nyt syy-tyy-tämme kynt-ti-län, se liekkiin leimahtaa 🎶

Hyvä Lukijani,

raivaan juuri tietäni it-laiteviidakossa päästäkseni blogisivulla alkuun. Minua kohti kurottelevat siriseviä bittikäsiään ainakin seuraavat pirunkoneet:

1 kpl omia puhelimia (Omena)
1 kpl omia varapuhelimia (kirjoituspöydän laatikossa Nokian ikivanha karvahattumalli, hyvä!)
1 kpl työnantajan puhelimia (Samsung, Android, liukas käsissä)
1 kpl omia tieskoja eli tämä (Omena)
1 kpl työnantajan nro 1 leasing-koneita (Lenovo, Windows-käyttöjärjestelmä, peitenimi Yrjö*)
1 kpl työnantajan nro 2 omistamia koneita (HP, niin ikään Windows, jossa tosin eri Windows-versio kuin työnantajan nro 1 koneessa, peitenimi Asko)
1 kpl sanelukoneita, johdollinen, yhdistyy toosaan toki
1 kpl omia iPadeja
1 kpl lapsenlapselle siirtynyttä Lenovo-tablettia (Android)

Viisaampi kysyy: mitäs vielä puuttuu? Viidakko vastaa: tuuletin, imuri, munankeitin, papiljottien lämmityslaite, aggregaatti, maidonvaahdotin, robottileikkuri ja separaattori. Ainakin nämä.

@@@

Heti aamusta päätin ottaa virkistävän blogikirjoitushetken. Mutta kokemus on osoittanut, ettei meikäläisen hommat koskaan ole kovin suoraviivaisia mieluisassakaan toimessa.

Ensin tuli käteen puhelin. Sormi osui myöhäisyön watsapp-keskusteluun Bret-a-Porterin kanssa. Samalla nakkisormi kuitenkin sipaisi jotain videopuhelun aloituskohtaa. Siitä seurasi Pret-a-Porterin vastausyrityksiä ja minun väärä hälytys-viestejä. Rintaman rauhoituttua yritin poistaa ”vastaamaton soitto”-luurinkuvaa, josta laukesi uusi soitto P-a-P:lle, joka yritti vastata, johon vastasin, että väärä… jne jne.

Kierteen katkettua siirryin Yrjön* ääreen tarkistaakseni sähköpostit. Päätin samalla siivota OneNote-arkistoa: mission impossible. Olenkin pitemmän aikaa osoittanut it-osastolle OneNoten käyttöongelmista siinä määrin sofistikoituja kysymyksiä ;D ettei niitä ymmärrä pitkälle koulutettu asiantuntijakaan. Kierteisten kysymysten asettelu on vahvimpia lajejani, kaikilla sektoreilla. It-pelikentälläni on tilaa ja mahdollisuus useisiin banaanipotkuihin, onhan ympärille siunaantunut peräti neljä (4) it-osastoa. Voi rauhassa kehitellä monen tason kysymyssettiä vaikkapa tähän tapaan:

Onko tähdissä elämää ja jos on, millä sovelluksella saisin yhteyden toisiin sivilisaatioihin, meneekö Zoomilla vai otetaanko Tiimssi kehiin? Jos ottaa break-out-roomsit käyttöön pysyykö Saturnus linjoilla, kuullaanko Plutossa? Pääseekö International Space Station hakkeroitumaan linjoille?

@@@

Usein on kuitenkin niin, että uutterasta selittämisestä huolimatta pulma jää tukihenkilölle avautumatta. Ymmärrän siis vallan mainiosti potilasta, joka toistuvasti koittaa selittää vaivaansa eri lääkäreille kunnon vastausta saamatta. Että jos laitan jalkani näin kallelleen ja niskan kenolleen, niin vasemmalle puolelle kylkeen sattuu, miksi? Tuskaa ei vähennä se, että nykyään on niin vaikea löytää asiantuntevia kokemusasiantuntijoita. Jos alan selittää tuota OneNote-juttua tai pähkäillä jotakin vastaavaa, minua katsotaan hitaasti ja sitten joku sanoo: ei mutta hei, pitikö meidän lähteä? Joten ei auta kuin jatkaa kapisen päänsä varassa. (…josta kärsii koko ruumis.) Konkluusio: yksin oot sä ihminen, sotkun keskellä yksin.

Mutta voi elämää: nytpä olenkin jo omalla koneellani ja blogin äärellä! Aspergerin riemuvoitto! Saan huokaista syvään, rentoutua ja kurkistella toivorikkaana blogipihalle kesätuulessa suhajavien koivujen välistä: näkyykö pihalla ketään? Onko joku uimassa ihanan lämpimässä kesävedessä? Liplattaako laine laituria vasten?

Jotta puuttuvat kesälaineet eivät harmittaisi, liitän tähän kuvan kesän melontaretkeltä, kun äkkiä alkoi nousta puuskittainen navakka sivutuuli. Olin menossa edessä näkyvän niemennokan taakse kartasta havaitsemalleni erämaan hiekkarannalle. Kuviahan otan solkenaan, oli keli mikä hyvänsä.

@@@

Ja palatakseni maan tasalle aprikoin: onko Indonesiasta kotiuduttu? Onko Lukija saattanut jouluvalmistelunsa hyvään malliin? Kivipiparkakkuset, pienten kätösten koristelut, repeytyneet paketoinnit, mustanpuhuvat maustekakut, laimeat glögit, itse pantu hiivainen jouluolut, litistyneet jouluhedelmäiset, silliräämi, bataattirusinat, perunaruiskaus, neilikkatulpitettu kinkkunen, kompotti, äidin luumuinen vaahtosotku, käsinvaletut kynttiläräpellykset ja vesisateen kestävät muovijäälyhdyt, maustemäti, piparkakkulohi, livekalatorttuset ja luumutursoke, itse sävelletty joulumusiikki, kauneimmat kor..nalaulut, kaatuneet hyasinttiasetelmat. Ja sen semmoiset.

Minen ole tehnyt mitään. Talonmiehelle on yksi joulukuvitettu paperipussi. Sen sisällä on nassunkestävää partapalsamia tms. Tilasin nettikaupasta, pussi löytyi vanhasta kenkälaatikosta. Mielikuvituksellani ei näetsen ole rajoja. Talonmies onneksi näyttää huolehtivan jälkeläisten huomioimisesta. Mutta koskahan kerkeäisin katsomaan Wanhaa Äitiä? Juna taas mua iltasella kuljettaa työreissuun. Uskaltaako palvelutaloon joulunpyhinä mennäkään, koska nyt on…jätän sanomatta.

Voimia Arvokkaalle Lukijalleni ja hyvää joulun odotusta sinnepäin! Jouluna huilaillaan!

Klara

Kolmantena adventtisunnuntaina

Kolmas adventtisunnuntai.

Katselen kaapin päällä olevaa valonauhasökeröä, jonka pikkuruiset lamput ovat kuin hangella kimmaltavat timantit. Paapan rintamalla asemasotavaiheessa veistämä karhu on jotenkin sotkeutunut niiden lankoihin ja jäänyt tyytyväisenä valomeren keskelle jumituksiin. Toiselle isoisälle kävi huonommin. Hän jäi venäläisten verkkoihin ja palasi laatikossa kotikonnuilleen. Siellä häntä oli vastaanottamassa 35-vuotias leski ja muutama pienokainen.

@@@

Ajatus vierähtää kuolleeseen tuttavaan. Mikä määrä energiaa, lahjakkuutta ja pystyvyyttä makaa jossakin päin kotimaata kylmiössä odottamassa pääsyä haudan lepoon. Aivan mahdotonta, kummallista ja käsittämätöntä on ajatella, että koko potentiaali on nyt vain kylmennyt ruumis, jonka soluissa ei enää ole toimintaa. Sellainen upea neuroniverkosto – ja yhtäkkiä onkin sähkövirta katkennut ikuisesti. Aivan uskomaton tuhlaus Luontoäidiltä.

Tässä olohuoneen perimmäisessä nurkassa istuessa ajattelen, kuinka nopeasti elämän kulku saattaakaan muuttua – sanalla sanoen: hetkessä. Näen sieluni silmin itseni makaamassa pitkin pituuttani olohuoneen lattialla kasvot mustikansinisinä, Talonmiehen juoksentelevan ympäri huushollia etsimässä puhelintaan koiran sählätessä hätääntyneenä seassa. Siniset valot läikähtävät pihalla, naapurit syöksyvät katsomaan mitä on meneillään. Puna-keltapukuinen ambulanssiväki ryntää sisään defibrillaattorin kanssa, yksi kantaa tippavehkeitä ja lääkelaukkua. Pum-pum-pum, lähteekö käyntiin vielä, pum-pum… Talonmies seinän vieressä kauhusta kankeana, koira häädetty pesuhuoneeseen. Ja thäts it. Äkkiä onkin juoni vaihtunut. Näin se menee, näin se on mennyt ja näin se tulee menemään monessa kodissa tänäkin joulunaikana. Siis ja jälleen: carpe diem! Rakastetaan toisiamme ja ollaan toisillemme hyviä ja ystävällisiä joka päivä. Sillä yhtään päivää ei ole tuhlattavana, ei ainuttakaan.

@@@

Tämmöisiä jouluisia tunnelmia täältäpäin. Talonmies kävi kotipaikkakunnallaan laittamassa kynttilät haudoille sillä välin kun me koiran kanssa vietettiin emäntä-koira-laatuaikaa. Raspattiin hammaskivi (iso ja kiltti kaveri, suostuu kaikkeen), huollettiin tassut tassurasvalla, leikattiin kynnet ja laitettiin sinkkivoidetta hautuneisiin tassunväleihin, turkinharjaus kaupan päälle. Tuo koira on niin mainio! Maailman ystävällisin ja tottelevaisin kaveri. Mulla on näitä koiria ollut nuoruudesta saakka, enkä ole tohtinut lajia vaihtaa, kun näiden vinkeet tietää.

Summa summarum: edessä on työläs sillisalaattiviikko yhdessä jos toisessa roolissa. Lisäksi tarjolla oli viikonloppuna terapeutin ja kuuntelija rooli, jonka troppasin. Terapiantarve oli yhden työpisteeni esimiehellä hallinoimansa alueen ongelmien vuoksi. Ongelmat eivät onneksi kosketa minua, eikä asiakaan kuulu minulle mitenkään. Miksi siis istuisin vapaa-ajallani puhelimessa toisten murheita setvimässä? Sitä vartenhan on ammattilaisia, ihan palkan edestä. Niskan pitää vain taipua apua pyytämään. Kaikilla se ei kuitenkaan taivu. Ja siitä niitä ongelmia sitten syntyy, itselle.

Näihin kryptisiin mietteisiin,

Klara

Ajjj, mä katson tätä mökin rantavettä, johon kuu paistaa vai onko tuo otsalamppu. Eniveis, kuvittelen kuinka kahlaan veteen uimaan ihanassa vedessä, linnut laulavat ja ympärillä on täysi rauha. Voi kunpa olisi jo kevät!

Kaskesta kaura ja höyrystä henki ja kiskoilla kengitetty

Hyvä Lukijani,

jos sallit, niin raapustan muutaman sanan tästä heittelehtivästä kyydistä. Allani on valtion rautajalkatamma, joka laukkaa vaahto suupielistä kuohuen läpi mustien metsiköiden, ohi pienten taajamien, yli siltojen. Ja pimeyden keskellä kimmeltävät lukuisten pikkumökkien kirkkaat jouluvalot.

@@@

Jossakin oli vastikään kysely: mitä työtä tekisit, jos saisit vapaasti valita, eikä palkasta tarvitsisi välittää. En keksinyt sitä silloin, mutta äskenpä keksin ja halusin sen heti tulla kertomaan: olisin veturinkuljettaja!

Puhkoisin pimeyttä rataa tarkastellen. Vieressäni tuhahtelisi pieni kahvinkeitin, josta kaataisin itselleni kupposen tuon tuostakin pidempien suorien ratoksi. Tiirailisin yläviistosta radanvarsikammarihin, joiden akkunat aukeavat kuin akvaariot pimeyden mustasta seinästä.

@@@

Päivävuoroilla tähystäisin metsäneläimiä. Näkisin hirviäidin kahden vasansa kanssa apehtimassa ratatörmällä. Heille soittelisin iloisesti torvea ja äitihirvi nostaisi etukoparansa iloisesti tervehdykseen. Semmoinen kuski minä olisin. Saisin Valtionrautateiltä työn sankarimerkin ja uuden punaisen lippalakin, jossa lukisi: Make VR Great Again. VR antaisi minulle kymmenen ilmaista kahvilippua ravintolavaunuun. Sinne hipsuttelisin eteläpohjanmaan selkosilla, kun mitään merkittävää ei olisi odotettavissa ennen Tamperetta.

Elämä olisi leppoisaa, yövuoroja varten olisi pieni makuukammari ohjaamon peräseinällä ja muutama huurteinen pikkuruisessa jääkaapissa kahvinkeittimen alla. Siinä minä loikoilisin, antaisin autopilotin tehdä töitä ja katselisin vaellusvideoita haaveillen retkikohteista.

@@@

Taisinpa torkahtaa. Kurottaudun kohti junan ikkunaa ja havaitsen sieltä vanhan ämmän naamataulun. Punainen lippalakki on tiessään, eikä huurteisesta tietoakaan. Pöydällä lojuu kasa mandariininkuoria, pussillinen naurispaloja ja tyhjä teemuki.

Teidän Klara

Ulostuloja kaappikellosta ja silkkaa huttua

Hyvä. matkatoveri, täällä minä. Mitäs se minä? Minä ihmettelen, ettei näköjään noin kahteen viikkoon ole löytynyt muutaman tunnin luovaa rupeamaa, jotta olisin kirjoittanut luottoystävälleni, Ainoalle Lukijalleni siis. Tälle aamulle oli tarkoitus rauhassa istua tähän ruskean kirjoituspöytäni ääreen. Ja nauttia ilosta, jonka saan näppäinkirjasinten asettelusta aivokuorisignaalien määräämään järjestykseen. (Olen antanut itseni kertoa itselleni, että jonkun ilonpilkahduksen tuotan Lukijallenikin. Ettei hänkään tuskan vääntelemin kasvoin joudu kirjasinpöheikön läpi kahlaamaan.)

@@@

Että mikä on pitänyt kiireisenä? Helppo sanoa heti: muiden asettamat aikataulut. Näihin luetaan tietysti työaikataulut, joissa on pysyttävä.

Sitten myös omaiset: kaksi muuttajaa, yksi lapsenlapsi, yksi dementti, yksi vähäosainen, yksi vaikeasti metabolisen oireyhtymän kourissa kamppaileva, yksi ripuloiva koira. Sitten on vanhat toverit: yksi vaikeasti selkäkipuinen (ohjattu selkäortopedille), yksi vihamielisen miehen kanssa sinnittelevä (tarjottu olkapäätä), yksi yksinäinen itsetuntovaivainen (annettu kehuja kaikista Lapin hiihtokuvista, muttei poroista kun ne paskoo mun myynnissä olevan pirttini ympäristön ja seisoo kuistilla). Sitten on työtoveriinsa kyllästynyt kaukopaikkakuntalainen (kannustettu vaihtamaan kinkeripiiriä). Sitten on työkuorman alle uupuva lähiesimies (Kieltäydytty lisäduunista, tarpeeksi jo muutenkin). Lisäksi on yksi kuolinpesän jakoa kärttävä sukulainen, jota kiukuttaa: ”Kun kukaan (muu, toim.huom.) ei tee asian eteen mitään!” Näistä viimemainittu kuormittaa ehdottomasti eniten.

Yritän opetella asettamaan rajoja aikatauluihini. Ehkä olisikin toisen osapuolen vuoro asettua joustorooliin: ”Ota tai jätä, mulle käy vain tämä”. Olen nähkääs yleensä se joustavampi kuminauhanainen (lukija havaitsee kirjasinten värisevän itsesäälistä ja omahyväisyydestä). Perusteen esitin joskus eräälle Nelikymmenvuotisen Tulipalokiireen juoksuttamalle*. Peruste oli tämä: työn lisäksi ei ole mitään niin fiksoitua toimitettavaa, etteikö siitä voisi joustaa. Kunhan siis chillailen elämääni. Mutta nyt se on loppu! Sankarimainen oman ajankäytön haltuunotto alkakoon! Ja seuraa teesin naulaus. TEESI: Hei maailma: tulin ulos kaappikellosta!

*Jotta armollinen ja sitämyöden jalo luonteeni esiintyisi edukseen lisään tähän: 40vuotinen Tulipalokiire assosioituu mitä todennäköisimmin seikkaan, jota pimittää. Nimittäin äärimmäisen uuvuttavassa mittakaavassa seuraa kaipaava puoliso. Talonmies on verrokkihenkilö: ei koskaan soita minulle, kun olen retkeilemässä. Puhumattakaan, että soittaisi viimeisenä leiripäivänä tunnin välein kysyäkseen, ”Koska sä tulet kotiin?” Talonmies tietää, että tuon tyyppinen toiminta saisi minut raivoihini ja häipyisin leiriin kuukaudeksi. (Miten tuommoista voi joku sietää, kysyn vaan.)

@@@

Harjoitus on alkanut.

Osa 1. Operaatio ”Radikaalin ratkaisu”, ennenkuulumatonta! Siirsin nimittäin Toveri Oloneuvoksettaren kanssa sovittua tapaamisaikaa tunnilla (sic erat scriptum!) aiheuttaen mitä todennäköisimmin pienen kriisin päivän lukujärjestyksessä. Köksäntunnit vaihtoi paikkaa liikkatuntien kanssa, jumalatonta menoa. Syy siirtoon: saan rauhassa ja ajatuksen kanssa latoa nämä katkerat ja röyhkeät kirjasimet Lukijalleni. Olen kuin Tyyne Kettunen, joka suomii ystäväänsä Aune Natusta. Mutta ei hätiä mitiä, sillä todennäköisesti hakemukseni ei mene läpi, mutta katsotaan.

Aune Natusella on rutiininsa. Siis suoritteet, toimintamallit ja ”olin kyllä aikonut klo X tehdä asian Z”. Mutta ollaanpa nyt kerrankin armollisia: meillä jokaisella on tärkeitä asioita, jotka on pakko (tai sisäinen pakko) toteuttaa. On huollettava lomaosake, on markettipäivä ja tehosiivousiltama. Lisäksi on mankelointimaanantai, saunanpesutiistai, hiihtolenkkikeskiviikko, toimelias torstai, pesutupaperjantai ja lastenlapsilauantai. ”Mutta sunnuntai on vapaa, sovitaanko se?” Ja minä ajattelen: vai sovittaisko Zoom-virtuaalilenkki pesutupaperjantain jälkeen, kun olen junassa tulossa paikasta Q.

@@@

Lopuksi sananen rajoitteista, joihin https://paratiisinvangit.blogspot.com ansiokkaasti puuttui. Suosittelen Lukijalleni hakeutumista tämän blogin ja etenkin tämän tekstin ääreen. Siinä on meille tuttuja mausteita ja ainesosia, jotka on jollain tapaa tarttuneet jokaisen kurkkuun enemmän tahi vähemmän.

Tunnistan blogitekstissä mainitun, peruuntuneen tilaisuuden aiheuttaman vapaudentunteen. Omalla kohdallani se johtaa välittömään ahdistukseen johtuen luonteeseeni tervan lailla tarttuneesta piirteestä hoitaa sellaiset asiat heti pois alta, joissa on itsellä joku rooli. Seurauksena on hyvin usein jonkinlaiset hiertymät toimintaympäristössä. Tuore esimerkki on email-pommitus suuntaan Ö, jossa viranomainen ei saa päätetyksi asiaani. Huom: syy ei ole kiire, vaan osapuolen saamattomuus. Ja uskallan sanoa varmaksi tiedoksi.

Tämä k***na-aika on omalta osaltani ollut hektistä nettikokousten ja mööttejen rallia o.t.o. Kaiken päivätyöhön sisältyvän höösäyksen lisäksi on pitänyt heittämällä hankkia pätevyys sen-tämän-ja-tuon sovelluksen käyttöön. Tähän ei aikatauluissa (sic!) ole huomioitu mitään ylimääräistä varausta: heittämällä kehiin vaan.

Mutta kuten sanassa ehkä sanotaan, ja ellei sanota niin se tulee sinne lisätä, jotta kaikesta aina kumminkin jotenkin selviää! …Paitsi kuolemasta. Tuttavani meni juuri äkillisesti pois: R.I.P.

Itsenäisyyspäivää! Klara

Marraskuupäivän mustia ja kirjavia mietelauseita

Tässä sitä on suomalaismaisemaa jonkun ajan takaa. Tältä syksyltä kumminkin.

Päivän mietelauseita:

Mitä ihminen tekee, jollei tee työjuttujaan, työpaikalla tahi kotikoneella? Siis touhuile kirjallisen työn, konsultaation, kirjallisuuteen perehtymisen tms. parissa? Note-to-self: tarkkaile toimiasi. Oletko työnarkomaani? Eikö elämässäsi ole muuta sisältöä? Häpeäisit, hyvä ihminen.
Mistä tietää hotellihuonetta varatessaan Co..d19:n muuttaneen matkailua? Siitä, että suomalaiskaupungista tehdyn majoitusvarauksen jälkeen ruutuun bongahtaa mainos, jossa kannustetaan ”Pidennä reissuasi!”. Vaihtoehdoiksi tarjotaan seuraavia eurooppalaisia kaupunkeja: Helsinki, Tampere, Turku ja Vantaa.
Vietitkö aamupäivän sohvalla shaalin alla? Mikset mennyt kuntosalille, laiskimus? (Selittää itselleen: iltasella on 8 km talsimista hyvässä seurassa ja todennäköisessä myrskytuulessa, mikäli Ilmatieteen laitos tietää oikein. Note-to-self: ei tässä iässä voimat riitä kahteen urheilusuoritukseen päivässä. Saako synninpäästön?)
Miksi Pentti Linkolan elämänkerrasta on tullut muistutus, jota ei vieläkään ole huomioitu? Ja miksei sitä ole luettu? Note-to-self: uusi laina, lue kirja.
Miksi ikivanha Lenkkikaveri keskittyy niin paljon terveysasioihinsa, vaikka on huolehtinyt terveydestään äärimmäisen tunnollisesti aina ja on lisäksi hyväkuntoinen, liikunnallinen ihminen? ”Mulla ois sitten huomenna se kolesterolimittauskin!” Oikein kin-pääte tuohon loppuun kuuluu aina. Siis on vielä muutakin (huolestuttavaa, toim.lisäys). Äänensävynsä? Jep, kuin muistotilaisuudesta, seppeleenlaskupuheesta, hautajaissaaton takarivin kuiskaamolta tai ”Uhtuan omaiset”-ryhmän pyhäinpäiväpuheesta. Mulla ois sitten huomenna siirtyminen ajasta ikuisuuteenkin. Me-myself-and-I, my body, my cholesterol, my et cetera… Vai ehkä: My sorrow? My hided depression? My dysphoria? My ”I want to be noticed”. Note-to-self: se, ken päivät pääksytysten kuuntelee ja kommentoi ihmisten terveysongelmia, se vaietkoon niistä vapaa-ajallaan. Jämpti on näin.

Äidin pannunalus. Pelastettu tyhjennyksen alle asetetusta asunnosta.

Olitko mielestäsi hyvä ihminen käydessäsi vierailijana hoitolaitoksessa äitiäsi katsomassa? Muori siitä kovin ilahtui ja hämmästeli kuinka jollain tapaa hänelle tuttu vierailija (=tytär) saattoi muistaa hänen äitinsä lempinimen! Wau! Ja vieläpä siten, että vierailija muisti muorin äidinäidinkin, ”Lahtisen (nimi muutettu) mummon”. Note-to-self: olit. Hyvä ihminen siis. Btw, nyt oli mummo kyllä niin höyryllä käyvässä tilassa, ettei tähän mennessä aiemmin. Paljon on toki kilometrejä jo mittarissakin, jotta ihmekös tuo.
Onko oikein, että Talonmies puuhailee keittiössä spagettikastikkeen teossa? Note-to-self: on. Juuri oikea järjestys. Näyttää vain siltä, että nykyään on niin vaikea saada tehokasta keittiöhenkilökuntaa. Tilaus on tehty jo aikaa sitten (Note-to-More-Serious-People: vitsailen.)
Tuliko edellisestä mieleen se, kuinka suomalainen vakavamielisyys ja totisuus joskus ihmetyttää? Kyllä tuli. Se sanottiin eilen radiossakin: totinen ja tosissaan ottava kansa. Note-to-self: ei kaikki. Mutta osa on edelleen mieltänyt Uno Cycnaeuksen opit ja saksalaisen pedagogiikan kynsillelyövät opetukset: pitää / täytyy / on noudatettava / ei saa koskaan / virheettömyys kunniaan / säännöt! / … Joitakin mainitakseni.

Kiitos seurasta! Heti virkistyin!

Klara

Wanha Tonttu ja joskus jollakin pihalla olleet kauniit, edellisen hortonomiomistajan kylvämät kukkaset.

Päiväohjelma ja elämälle kiitollisuutta

Muutaman viikon takainen tunnelma. Vaiko jo kuukausikin aikaa.

Kylläpä aika rientää, sanoi viisari. Niin on monenlaista settiä ollut meneillään ja erilaiset sopat kiehuneet kattiloissa, jotta on blokikin jäänyt suunnitelmien asteelle, päivä kerrallaan. Nyt tuli oma rauha ja sopiva kirjoitushetki, kun Talonmies kaasutti Metsämökille katselemaan, onko jotakin puunattavaa, jos joku potentiaalinen ostaja eksyisi katsomaan. Nyt on toki mökkikauppa käynyt kuumana kuulemma keväästä saakka. Mistähän johtuu…en sano ääneen sitä sanaa, jonka perässä on numero.

@@@

Haluatte varmaan kuulla, minkälainen päiväni on ollut tänään! Arvasin! Kaikki Suomen kansalaiset ovat kiinnostuneita minusta ja Donaldista, tässä järjestyksessä. Kolopallohan meitä yhdistääkin, jos kohta mailani ovat käytännössä ruosteessa luonnon vietyä taas kerran sieluni ja sydämeni, mutta Donaldilla ei (ole sydäntä?). Jospa järkiintyy hänkin ja saapuu Melanooman kanssa erämaihin harhailemaan.

Päiväni alkoi tokkuraisena. Syy: menin illalla nukkumaan klo 01.30 uppouduttuani ensin illaksi töihini ja havahduttuani niiden päätteeksi seikkaan, että seuraavana aamuna olen etäluennon pitäjä (Zoom). Löysin Zoomista mahdollisuuden piristää naamataulua esim. jäniksenkorvilla. Meni hyvä tovi selfieitä näpsiessä 😀 Lapsi on terve kun se leikkii. Heh. Tarkoitus oli laittaa lapsenlapsen watsappiin nallekarhunnaama-selfie hyvän koulupäivän toivotuksena, mutta enhän minä jaksanut nousta sitä laittamaan siihen aikaan, kun laps olisi ollut aamupuuroaan lusikoimassa. Nousin vasta hiukkaa ennen luennonpidon alkua ja pärstä oli nallennaamana ihan omasta takaa nukuttuani liian vähän.

Note-to-self: muista jo lopultakin ottaa opiksesi ja kasvaa aikuiseksi ennen vanhainkotia. (Olen aina ollut yökyöpeli ja lintsannut sen vuoksi lukioaikana poissaolomittarin punaiselle. Toimin öisin nähkääs.)

Tämä on mun autiotuvalta noin 15 km päässä oleva erämaalampi, joka on soistumassa.

2. Pidin luentoni. Ja uskallanpa sanoa, että sain siitä kiitokset kuulijoilta. Lämmitti sydäntä kovin! Lisää tälläistä kaamosaikaan!

3. Luennonpidosta syöksyin autooni ja kurvasin antamaan taloudellista apua Lähisukulaiselle. Hänen piti noutaa postista taloustarvikkeita sisältävä, postiennakolla lähetetty paketti. Ei pystynyt sitä itse hakemaan, koska hänellä ei ole rahaa: huono-osainen pitkäaikaissairas. Kohtuullisen asiallisissa kamppeissa nyt oli, mutta kyllähän hänestä näkee, ettei ihan Nordean johtoon kuulu. Asuinlähiönsä on seutua, jossa siellä piipahtaminen tekee meikäläiselle oikein hyvää. Siellä asuu vähävaraisia, syrjäytyneitä ja huono-osaisia kansalaisia, joita toki työnkin kautta tapaan. Siitä huolimatta on terveellistä realiteettiterapiaa nähdä lähiön pankkiautomaatilla pahassa pöllyssä oleva viiskymppinen pariskunta, jolla rahan nosto meinaa tyssätä, kun polla on molemmilla syystä tai toisesta kovin sumuinen. Housut roikkuvat, naisen kampaus on ajat sitten tusahtanut ja käsilaukun muovisessa kyljessä on palkeenkieli. Mua säälittää nämä ihmiset! (…mutta olen realisti.)

Postipakettijonossa rupatellaan Lähisukulaisen kanssa, minä maski naamalla, hän ilman. Perässä seisova nainen mittailee meitä katsellaan. Kun menemme ulos ja jäämme hyvän, uuden, saksalaisen autoni viereen toviksi rupattelemaan, kulkee vieritse korskea, lierihattuun pukeutunut stailattu eläkeläismadame. Katsoo meitä pitkään nyrpeä ilme kasvoillaan ennen kuin nousee maasturi-Volvoonsa. (Mitä hän oikein teki tällä alueella!?) Näen silmistään, kuinka kalkuloi Lähisukulaista, tekee arvioita ja miettii: miksi nainen saksalaisen hyvän henkilöauton vieressä puhuu tuolle hampuusille. Hymyilen sisäänpäin itsekseni pelkästä säälistä: voi sinua typerä nainen lierihatussasi ja maasturi-Volvossasi. Kuinka vähän elämästä ymmärrätkään ja kuinka vähän on elonaikaa puutetta enää korjaamaankaan.

Konkluusio: olen elämälle ikuisesti kiitollinen ammatistani. Sellainen näköalapaikka, että mikään inhimillinen ja ihmiselämään liittyvä dimensio ei ole vierasta. Käsitykseni mukaan ammatin puitteissa nähdyn, kuullun ja havaitun kautta on tullut tajuamaan niin syviä elämän totuuksia, että sanoiksi pukeminen on mahdotonta. On saanut nähdä ja kuulla monenlaisia elämänkohtaloita, tarinoita, tilanteita, epätoivoa, onnea, kauhua, iloa, surua, riemun kiljahduksia ja järkytyksestä parkumista. On saanut olla ottamassa osaa, kun omainen on vaipunut vainajan rinnalle lohduttomaan itkuun. On saanut olla mukana riemuitsemassa elämän ihmettä, kun uusi kansalainen on puristautunut ulos äidistään kivun ja riemun parkaisujen keskelle parkaisten tervetulotoivotukset lopulta itsekin.

Siitä on ymmärryskyky laajentunut.

@@@

… ja lopuksi maallisemmat kohdat, eli

4. Maanantaisen kokouksen pöytäkirjan tarkistus.

5. Kuntosalilla treeniohjelman päivitys. Tavoite: saada kintut ja hartiat edes välttävään lihaskuntoon, jotta jaksaa kantaa rinkkaa ja ehkä sitten vähän sitä bägiäkin, no melaa ainakin.

6. Tein etätyötä klo 20:een. Söin tekemääni lohturuokaa eli äidin reseptillä tehtyä kalarisottoa, jonka ääliömäisen simppelin reseptin olen täällä kai ainakin viidesti raportoinut, joten se siitä. Muistakaa run-sas, erittäin runsas ketshuppi päälle! (Söin myös karamellit loppuun, mutta sitä tietoa en halua kertoa itselleni.) Katselin myös kollega Rämetin esiintymistä uutisissa ja A-studiossa C###d-rokotteen tiimoilta.

Entä nyt? Kohta on taas puoliyö, sudet alkavat ulvoa ja myrskyrintama saavuttaa Suomen. Joten olisiko viisain yrittää pehkuihin edes klo 00.00. jotta huominen aamu olisi armollisempi.

Kiitos, jos pääsit tänne saakka ❤

Klara

Autiomökin läheltä. Ai, että mun tekis mieli lähteä ajamaan tuonne tälläkin viikolla…
’Tämä kuva on otettu viikko sitten.

Nettikyttiä, huijareita, hyväuskoisia ja syntymäpäivänsä vaihtajia

Puolisentoista kuukautta talvipäivän seisaukseen. Viikonlopun kuvia.

Hyvää isänpäivää, lukijani. Ja isänpäivää viirusilmäin maahankin. Näyttävät piipahtelevan sivuani tsekkailemassa. Laitan alle sivuston nimen DIY-kryptattuna, josta lukija voi sen ratkoa. Huom: lienee vain heidän kuukkelinsa. Vilkaisulla näytti olevan pelkkää heikäläsitä risukkoa.

Huvittavaa, että haravoivat höppänätädin horinoita. Blogialustani lienee jenkkiläinen ja viirusilmät seuraavat, millä asioilla tädit täällä heiluvat. Linkki, josta pääskysenpesäkeiton kokkajat ja viirustehtailijat aika ajoin tänne kurkistelevat on tässä: 1. Lasse Pöystin pitkäaikaisen vaimon etunimen eka kirjain. 2. Aakkosten eka kirjain. 3. Lauloi rentun ruususta, taiteilijanimen etunimen eka. 4. Kirjain, joka puhekielessä tietyissä murteissa muuttuu T:ksi tai R:ksi. 5. Kokkolalainen luokanopettaja, nyt komissaari, sukunimen eka. Näiden perään sitten piste ja see oo äm. Viirusilmä ei taida tästä kryptauksesta mitään tolokkua saada, heh.

Viimeisimmät puikotukset on olleen 16.10., tämän kuun eka ja neljäs päivä. Noihin aikoihin julkaisuissa teksteissä on pelkkää meikäläisen huttua.

@@@

Edellä esitettyyn liittyen voitteko kuvitella, mitä luin uusimmasta Kuluttaja-lehdestä? Ettepä tietenkään (vai oliko lähdekin joku muu, Hesari?). Siinä kerrottiin helsinkiläismiehen antaneen tälle ”Microsoftilta päivää, koneenne on hakkeroitu ja pitää asentaa sinne yks vaan ohjelma”-tyypille pankkikorttitunnuksensa ja kuvan ajokortistaan. Ynnä luvan asentaa koneelleen tuo ohjelma. Mies menetti 100 000 euroa, todennäköisesti Intiaan, josta noiden oletetaan operoivan. Suomalainen hyväuskoisuus!

@@@

Autiokämpän tulipesä. Ai että mä istun tuossa pitkiä aikoja, teen kiehisiä ja tutkailen tulen syttymistä ja lämmittelen.

Kaverin kanssa lenkkeillessä tuli puheeksi puhelinmyyjät. En juuri saa soittoja heikäläisiltä, mutta kaveri oli saanut ja harmitteli. Soitteli oli saanut syttöä äidin lahjalehtitilauksesta. Oli kysytty lahjoittajan tiedot, mm. puhelinnumero (voi sacta simpicitas!). ”Ja annoit oikean puhelinnumerosi!? Miksi!?” Nyt hämmästyi kaveri: numeroahan oli kysytty tilaukseen – joskaan kukaan ei tiedä miksi. ”Sä suomalaisena, tunnollisena ja rehellisenä ihmisenä annoit sen ja oikeassa muodossa, eikö?” Myönsi antaneensa. Konkluusio: kaikki ei näköjään ole yhtä härskejä kuin meikäläinen, joka on jo ajat sitten menettänyt hyväuskoisuutensa, joka suuntaan.

Opetin kieroilua: velvollisuutta puhelinnumeron antamiseen ei ole. Eivät pyydä sitä tiedustellakseen vointiasi ja tehdäkseen tarvittaessa ilmoituksen hätäkeskukseen. Silkkaa kalasteluahan se on, yksisuuntaista hyötymistä, kenties tietojen myymistä kolmannelle osapuolelle. Kaveri jäi miettimään: noinko vain voi numeronsa valehdella? (Revin hiuksiani.) Toki voi, sillä mikään mahti ei pakota antamaan puhelinnumeroaan kellekään. Mikäli sitä edellytetään tilaukseen, niin ottaa vaan ja keksii hatusta. 0400-55555556 tai 050-1111112233 on hyviä. Petosko? Ei. Petos on se, että käyttää jonkuh tietoja sellaiseen, mihin asianomainen ei ole antanut lupaa. Maailma on härski, ole siis takaisin.

Menin numeroniuhoilussani joskus niin pitkälle, etten antanut numeroani edes Suomen Postille paketin toimittamistietoa varten. Sain tiedot emaililla, mutta kun tekstarilla hakukoodin tiedot on kätevämpi saada, niin myönnyin hieman. Mutta tarkkailulistalla asia on edelleen ja jos alkaa ruokkia soittoja, palaan entiselleen. Varjelen puhelinnumeroani myös siten, että kirjoitan tiukan lisäyksen nettiostosten huomautusosioon: puh.nro on vain paketin toimittamista varten, sitä ei saa siirtää, myydä tai antaa kellekään. Näin niuho olen ollut since forever eli 90-luvulta, kun nettikauppaa alettiin käydä.

Syntymäaikaani tai sotuani en anna koskaan oikeassa muodossa, en koskaan. Jos se jostain syystä tarvitaan, on oikein hauska nuortua hieman ja valita syntymäpäiväjuhlansa haluamalleen päivämäärälle. Joku on kenties aina haaveillut syntyneensä sisarensa tai hemmotellun pikkuveljensä syntymäpäivänä tahi jouluaattona? Sole ko muuttaa, sillä vanha efesolais-korinttolainen sananlasku sanoo, jotta ”Koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää itselleen tuoreempi päiväys.” Poikkeuksen sotu-jakoon tekevät vain viranomaistahot, jos sotua joskus harvoin nettiteitse kysyvätkään.

@@@

Ajoin tästä ohi taannoin. Lienee jo toistamiseen tämäkin kuva. Jos näin, niin pardoon.

Jaa-has, sano rengit päissään: se on uusi isäntä astelemassa pirttihin rapakon takana. Kyllä oli pitkäpiimäistä settiä tuo heidän ääntenlaskentansa, eikä siitä tähän tietoon kaikkien mielestä ole selkoa saatu vieläkään. (Tässä kohtaa kone veti näytön mustaksi syystä, joka ei ole tiedossani. Joten roikkuuko viirusilmäin lisäksi langalla myös hermonsa menettänyt töyhtötukka? Hus, menetkös sieltä!) Vai oliko tuo ”rengit päissään” Suomen Renkiliiton kyberturvallisuusvalvojalle liikaa?

Yhtä kaikki, toivon maailmanrauhaa ja ettei Töyhtötukka vetäisi Euroopasta töpseliä seinästä ennen kuin tämä teksti ehtii eetteriin.

Gesundheit und Viele Grysse aus Klara

(…lyhyellä saksalla tämä vain hämäyksen vuoksi. Viirusilmäkytät ja töyhtöhyyppäilijät luulevat, että Saksanmaalla tätä shaibaa tehtaillaan ja purkitetaan.)

Toisessa on Amarettoa ja toisessa rommia kirpputorilaseista. Kuvassa möksän pöytää, jonka maalipintaan on kymmenet vuodet tehneet hauskoja halkeamia. Kuin sähköpiirustukset 😀

Riskiä linjoilla ja piipahdus Barcassa

Niiltä ajoilta, kun vielä käytiin matkoilla. Barcelonan aquariumista.

Nyt on kaikki riskielementit ilmassa, kun kirjoitan auton takapenkillä, pätkivän nettiyhteyden turvin. Olen matkalla Autiokämppää laittamaan talvikuntoon, josko talvi jossain vaiheessa muistaa tulla. Kuski sentään etupenkillä ajamassa. (Pitää ottaa teksti leikepöydälle talteen ennen julkaisua. Mikään ei vedä hernettä tahi sipulin mukulaa nenään niin paljon kuin kadonnut teksti.)

@@@

Marraskuussa voi vaikka muistella muinaisia matkailun aikoja. Aloitan sarjan Barcasta (me kovat matkailijat sanotaan vain Barca ;D lue: sarkasmia) ja tapojeni mukaan saatan sitten jo heti kohta seuraavassa päivityksessä sarjan lopettaakin, kun unohdan koko jutun.

Barcelonassa kävin ensi kerran reppureissulla noin 1977 (6?). Mukana oli kaksi sakemanninuorta, jotka tarttui hihansuihin jossain Baijjerin jälkeen, olisiko ollut Itävallan puolella. Sagrada Familiaan pääsi kiipeämään ainakin silloin. Sen jälkeen en ole käynyt kuin pikkuisen kurkistamassa sisäpuolelle remontin sekaan. Viime vuonna olisi työmatka ollut sinne erääseen kokoukseen, mutta en tohtinut mellakoiden keskelle lähteä sappileikkauksen jälkitilassa – enkä olisi muutenkaan siihen metakkaan kärsääni työntänyt.

Barcelona? Useita tunkkaisia työreissuja vuosien varrella. Gaudin mutkakuvioita, Rambla-ryöstökatu, ihmismassoista pakenemisia kaupunginlaitamien katukahviloihin ja akvaarioon, sangriaa ja jonglöörejä, pysähtyneitä rahaa kerjääviä patsaita taskuja tyhjentelevine apureineen, varkaita ja ihmismassaa. – Ei mun paikkojani. Ei mun sielunmaisemaani. Olkoon kuinka kultturellia tahansa, jonkun mielestä.

@@@

No, asiasta ananakseen: tänään on se päivä, jolloin punalippalakit taistelevat harmaahapsen joukkoja vastaan. Ja mitä ajattelen? Ajattelen niitä trumppihypettäviä kolopallopelikavereita helmikuisella Jenkkilän kentällä muutamaa päivää ennen, kun matkailurajoitukset loksahtivat rajojen ovet selän takana kiinni meidän sitä tuolloin arvaamatta. Päästiin kuin koirat viimeisistä veräjistä.

Kolopallokentillä haastatellut henkilöt, puolenkymmentä, olivat kaikki trumppilaisia. Jotkut olivat Massatsuusetista tai jostakin vielä vaikeammin lausuttavasta osavaltiosta, mutta samaa mieltä: jätkä on hullu, mutta pistänyt talouden rattaat pyörimään, bisnesguru mielestään. Kerrottiin, että Euroopassa tyyppiä pidetään vitipäänä. Eivät yllättyneet.

@@@

Jaa-has. Kohta on välipysäkki eli piipahdus pikkukylän ruokakauppaan. Kylän yhdessä putiikissa on tuttu ihminenkin: saatanko käydä ovelta huikkaamassa. Näillä selkosten teillä näkee huonokuntoisia pikkuautoja, puurekkoja, rajavartioston porukkaa ja mettämiesten autoja. Yksi Hiluksi vilautti juuri valoja, sarvipäitäkö liikentessä?

Näihin sarvipäisiin toivotuksiin teidän,

Klara

Tämä luonnonakvaario on kotimaasta, tietysti. Asuin kerran noilla kulmilla – elämäni upein asuinseutu. Mutta tästä on jo aikaa. Liekö nakutettu kerrostaloja täyteen sittemmin.

Outoja miehiä langoilla ja optioksi jätettyä piruilua

Halloween Time – tuo Trumppilandian tuontituote

Nyt on kuulkaas Suuren Kurpitsan aika puhua.

Meinaan: tänä viikonloppuna saa ilkeillä, pukeutua vainajaksi, liikkua ruumisarkulla ja heiluttaa styroksista sapelia. Otan itselleni privilegion ja heilutan sanan säilää. Ilkeilen, analysoin kyynisesti ja olen pirullinen – viikonlopun hengessä nääs.

Mutta sitä ennen mainitsen, että punajuuriloota tuli tehdyksi ja melkein jo syödyksikin. Lisäsin siihen parasta lihalaatua minkä tiedän, nimittäin jauhelihaa. Syön sitä suoraan pannusta, kuivattuna ja ruokatermoksessa ennallistettuna, pihvinä, pallerona, makaroonilaatikossa, piirakassa…Lista on loputon. Menee se kokolihapihvikin, muttei koskaan verisenä (vihreä naama tähän). Kaloista huippuherkkua on seiti* ja kuha 😀 Kirjoloheksihan me ollaan melkein jo itse kukin muututtu, kun sitä kassilohta on rekkakuormittain kasattu maamme kauppoihin.

*Seitistä lyhyt hirtehinen muisto: olin kerran Saariselällä työprojektin vuoksi. Toinen projektin jäsen oli hienostorouvan elämää elävä, muun ammattialan edustaja. Hän oli (liekö vieläkin?) varakkaan, hyvässä asemassa olevan miehen huoliteltu, trimmattu ja aina viimeisen päälle kammattu eliittirouva. Silikoonitissit ja liftattu naamataulu. Ihminen, joka ei voinut kuvitellakaan lähtevänsä edes metsään ilman huulipunaa ja sävy sävyyn tämmättyä ulkoiluasuyhdistelmää.

Tarkoitus oli itse kunkin laitella omat ruokansa siinä vuokrakämpässä, jota asustettiin. Olin ajatellut kaupalta ottaa seipaketin, pottumuusiaineen ja paistaa seitin. Siitä tuli vähän kireää keskustelua: rouvan mielestä luokatonta toimintaa. Oli ajatellut ostaa kalakauppiaalta halstratun nieriän tai vastaavan jalokalan ja siihen jotain Cote Door tms. systeemiä avec. Heh. Niin on meitä moneen ateriaan ja osa jää nakkikioskillekin. Olen elänyt lapsuuteni kurmetti-hifistelevän alkoholisti-isäni valkokaulusbrassailujen keskellä, eikä mua yhtään jaksa kiinnostaa mikään fain daining-soopa. Ei se sovi suomalaiselle. Talonmies hurmasi mut jo opiskeluaikoinamme mainiolla makkarasopallaan, jota taas viime viikolla loihti. Se on fain daining. Mulle.

@@@

Tämä Australian Tasmaniassa tavattu pussipiru sopii tunnelmaan. Katsokaa, miten nätit mantelisilmät, mutta älkäämme menkö silittelemään. Hieman on jo punaiset korvalehdet tuossa. Tämä silokarva punastuttaa korvalehtensä tomaateiksi, kun oikein äkeentyy. Oli onneksi aidan takana.

Asiasta ananakseen, soitin tänään Vanhalle Rouvalle palvelukotiin. Tavoilleen uskollisena ei vastannut luuriin. Soitin heti perään hoitajalle, josko voisi ohjata muorin puhelimen ääreen. Hoitajalle soittaessani joku koputti taustalla.

Kas, vanharouva oli palannut huoneeseen ja osannut painaa Doron nappia kohdasta ”vastaamaton puhelu”. Mutta kas, siihen oli vastannut joku mies, joka oli ilmoittanut vain lakonisesti, että tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua ja samma på svenska varmaankin. Kun sitten sain muorin langan päähän, meni meillä aika rattoisasti tuntemattoman miehen tapausta käsitellessä. Jotta kuka se oli se mies, joka vastasi ja mitä asiansa koski tarkemmin sanottuna.

Jaa-a. Tuohon oli vaikea antaa mitään vastausta. En tunne miestä, kuten Ketola sanoi Jeesuksesta. Tietääkö kunnioitettu lukijani, kuka mies se on, joka noin vastailee puhelimeen? Jos sattuu lukijan sukulaispiiriin, ihan että jopa puoliso kenties, niin tänne alle vaan reilusti tietoa kommenttiosioon ja yhteystiedot mukaan. Muori voi soittaa ja rupatella pitempäänkin. Vaikkasta kysyä mitä asiaa häiskällä oli, mistäpäin luuriin vastailee ja minkälaiset on kelit, joko talvirenkaat on alla ja sitä rataa. Nyt oli äijä meinaan melkoisen niukasanainen tällä kertaa.

@@@

Olen ylpeä näistä itse löytämistäni tuotteistas. Jos kuva tuli jo aiemmin, niin M.O.T.

Jätän piruilun säästöön vaikkapa seuraavaan kertaan (…nautin jo ajatuksestakin! Kuin herkku, joka jäi odottamaan) ja polkaisen maastopyörän pimeyteen. Lamppuja on eteenpäin suunnattuna kolme: yksi otsassa ja kaksi tangossa. Onpa punavilkku takapuolellakin varoittamassa autoilijoita holtittomasta mummosta satulan selässä. Hevosen satulassa ei hälytysvaloja ollutkaan ja lopputuloksenhan lukija tietääkin. (Kävin vastikään katsomassa Ruskearuunaa ja voi hyvän tähden, että kun tulla lompsi aidan viereen, niin pieni suru läikähti mielessäni taas: olisipa minusta ollut enempään.)

Hyvää kekriä ja virkisteitä kaikin puolin tähän nyt alkavaan pimeyden kauteen. Joulu tulla jollottaa…ja kuten vanaema tänään lisäsi kirkkaalla hetkellään: tontut täällä jo onkin! (Hyvin aaltoilevaa tälläisen etulohkodementikon ajatuksenjuoksu: välillä kirkastaakin.)

Kuulumisiin Klara