Akateemista ylenkatsetta… pakko vielä palata sanomaan

Kasseja pakataan ja pentu on laitettu koppaansa rauhoittumaan. Se nukkuu onneksi oikein hyvin ja kun aamulenkki on heitetty ja sapuskat nuoltu kupposesta, se aloittaa naukumisen ja höntäilyn eeskahtaalle. Se tarkoittaa niin kuin pikkulapsella, että väsyttää, muttei osaa asettua mihinkään. Tuuppaan sen sitten koppaansa, jossa se nyt tyytyväisenä asettelee leukojaan sopivaan asentoon petinsä päälle, tassu on leuan alla ja nyt jo silmä luppasee. Hauska, hermostuttava, suloinen, riiviömäinen, mussulainen, pirulainen samassa karvakuoressa.

@ @ @—-Piti panna viivoja, jottei tähän tule linkkiä sivulleni. Tabletin omia toilailuja.——

Asia, jota pyörähdin vielä sanomaan tulee tässä.

Seuraan muutamia harrastepalstoja huvikseni ja oppiakseni aiheista lisää. Huom. En missään nimessä golf-fasea, sillä ne on ihan sietämätöntä diivailua pelipaikoilla toinen toistaan krumeluurimaisimpine kaukomatkakierroksineen ja kaiken kukkuraksi joku lisäkeripsitäti saattaa esitellä asujaan. Disgusting. Noup, huvittelen muutamalla muulla sivustolla. Ja onko parempi? Rehellinen kysymys, rehellinen vastaus: enpä kyllä tiedä onko. Tarkennan – ja tämä on päivän epistola, jota tulin sanomaan: minkä ihmeen takia akateemisesti korkeasti oppinut ihminen tulee teilailemaan ja diivailemaan tiedoillaan (jotka ainakin mitä lääketieteessen tulee, ovat hevonjätettä laadultaan, hyvää kukkamultaa ei sen puoleen).

Tuosta tuli sitten mieleen täällä syntyjä syviä funtsiessa, että vaikka tässä on kouluja käyty -öh- itsekin, niin ei sitä tartte kuvitella olevansa jotenkin muiden yläpuolella ja muka oikeutetusti sieltä tuleva oikaisemaan ja kyykyttämään niitä, joilla ehkä ei sitä tohtorinhattua olekaan, mutta joilla myös voi olla näkemyksiä ja kokemuksia asioista. (Luonnollisestikin tuo ylenkatsova tyyppi hyökkii meikäläistä vastaan, kun on selvästikin googlettanut taustani ja kokee kilpailijakseen. Lääkärithän on paha oka tuollaisen tyypin lihassa, kun itse on muodostanut kaunaisen mielikuvansa meikäläisistä. Hänelläkin on yliopistollinen tutkinto, jonka toki kernaasti tuo kaikkine titteleineen esiin myös naamasivullaan. Sen verran piti tsekata mikä heppu tämä on. )

Ydinviesti: tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin. Lukijani saa olla varma, että arvostan häntä karvoineen nahkoineen sellaisena kun itse kukin on, myös meikäläinen. Arvostan myös itseäni, joka käsitykseni mukaan on edellytys sille, että arvostaa myös muita. En ikinä, ikinä, ikinä arvota ihmisiä titteleiden, aseman tai omaisuuden perusteella. Tunnen ja olen ystävä ihmisten kanssa laidasta laitaan.

Sitäpaitten… tännehän on nyt valikoitu vain parasta a-ryhmää, kun pudottelin Helgan kannoilta kaiken roskaväen. (Oliko tuokaan nyt kauniisti sanottu ihmiseltä, joka luulee olevansa kovin ylevä, jota hanakasti vakuuttelee lukijalleen.)

Nyt kämpän siivous, koiran heivaus koreineen autoon ja maantielle. Kunpa vielä aurinko armas kurkistelisi pilven takaa.

Terveisin Klara S

Rotvailerin kanssa tien päällä

Hei lukijalleni,

en uskalla sanoa missä olen, mutta kotona en ole. Otin työt mukaani, pakkasin myös pentukoiran kyytiin ja järjestin Talonmiehelle pienen huilitauon Rotvailerin hoidosta. Nyt alankin itse olla huilitauon tarpeessa, mutta heikot sortuu elon tiellä, joten taistelen eteenpäin. Rotvaileri meni nukkumaan, Taivahalle kiitos. Sitä piti jo kunnolla pistää järjestykseen, kun veti sellaiset rallit illan päälle, että oksat pois ja pala latvaa. Näin jälkikäteen aatellen se saattoi olla hupaisakin näky. Tuon kakaran kanssa kun ei mitään järjellistä rallinpysäytystä saa aikaiseksi, sen verran on vielä sillä lapsenomaiset elkeet. Kilttihän se on kuin mikä, mutta pentu on pentu, vaikka voissa paistais. (On se niin nätti nyt, kun se tuossa makaa toinen tassu posken alla. Sillä on oma koppa, jossa se kokee olonsa turvalliseksi ja sinne se menee vapaaehtoisesti. Siitä saa luukunkin kiinni, jotta voi jättää sen edes hetkeksi silmistään. Muutoin se syö sähköjohtoja ja sen semmoista, jos ei lapsenlikka ole tarkkana paikalla koko ajan.)

Olen tässä illan päälle värkännyt erästä kirjallista materiaalia, mutta netti pyörii etenkin isoja tiedostoja käsitellessä täällä hyvin hitaasti. Puhelimen kautta olen valtakunnanverkkoon yhteydessä. Tästä johtuen lienee viisain palailla huomenissa pienen mutkan kautta takaisin oman työpöydän ääreen. Viikonloppunahan on hyvää aikaa tehdä hommia, jotka täällä on takunneet. (Viittaan edelliseen päivitykseen mitä töiden kotiin viemisestä olin suunnitellut.) Mutta olen tehnyt hyvän työn järjestämällä Talonmiehelle omaishoitajan lepolomasen.

@@@

Näillä omilla retkillä on se hyvä puoli, että tulee tuumittua vähän kaikenlaista ja päästyä jos jonkinlaisiin päätelmiin. Monenlaisia viestejä on kertynyt sähköisiin välineisiin ja niitä tulee purettua ja funtsittua mitä mikin tarkoittaa ja mitä itse kukin on oikein ajatellut. Naamakirjaa on pakko katsoa tiettyjen työhommienkin takia ja onpa siellä sukulaisista ja vanhoista luokkatovereista koostuva joukkokunta myöskin. Yksi vanha, hauska tuttu istuu ohikulkumatkallaan kotipaikkakuntani saluunassa iltapalalla ja harmittelen, etten nyt ole samassa kinkeripiirissä. Yksi sukulainen leuhkii muka kokeneenakin maailmannaisena turistimatkaansa kohteeseen, jossa suuri osa suomalaisista on käynyt tai käy ainakin joka toinen vuosi: ”Hello (Paikan nimi), here I come again!” Aivan kuin koko hemmetin turistirysä olisi pysähtynyt kunniakujaksi hänen siirtyessään laukkuhihnalle odottamaan pakaasejaan. Naurettavaa. Yhdet moralisoi kolmannen osapuolen toimintoja, jotka ovat ”ilmastokriisin kannalta arveluttavia”. Mitä tuomareita somemaailma onkaan menettänyt?

Mutta nyt on siirryttävä auton pakkaamiseen, sillä aamusta kurvaan katsomaan erästä etäistä pirttiä ja siitä sitten roikaistaan Rotvailerin kanssa häntä suorana takaisin kotipaikkakunnalle. …jotta ehtii tehdä ne työnsä ennen maanantaiaamua. Hölmöläisten hommia, kuten taisin jo sanoakin.

Oikein voimaannuttavia syyspäiviä lukijalle toivoo

Helga,

omaishoitajan lomittaja, koirankasvattaja

Lapsenlasta heinäkuun tarhasulun aikana puhvetissa syöttämässä

Ihminen lähtee metsästä – mutta metsä ei lähde ihmisestä

Retkitoverin silmäklasit autiotuvan pöydällä

Paluu arkeen: työvälineiden esiinkaivelemista, almanakan tutkailua, ajokilometrejä, eväsrasioita ja vakaita, mutta tuhoontuomittuja päätöksiä olla tuomatta töitä enää illalla kotiin. Sen verran kuitenkin alustavia valmisteluita on tehty tämän toteuttamiseksi, että työnantajan omistaman läppärin olen nyt jättänyt työpaikan pöydälle. …mutta omalle koneelle toki latasin salatun yhteyden työkoneen käyttämään tietoverkkoon. Ihan vain sen varalta, ettei työpäivän aikana ehdi kaikkea tehdä. Että hölmöläisten peitonjatkoa.

(Huom. selvyyden nimissä: potilasasiakirjoihin eivät lääkärit pääse kuin terveydenhuollon rakennuksen sisällä olevilta koneilta. Ehkä joku sairaalan johtava lääkäri voi päästä äkillisten vastuukysymysten takia, mutta ei nk. tavan lääkäri.)

Sen verran oli stimuloiva melontareissu, että vielä pyörii päässä ajatus lähteä erämaihin. Mutta koska retkeilykarttani on nyt tilapäisesti hukassa on suunnitelmaa siirrettävä ;D. Viime yönä tuli kyllä tutkailtua retkikartta.fi- sivustoa moneltakin kantilta, mutta mihinkään lopputulokseen en päässyt. Mielessä kävi myös matka sellaisiin paikkoihin kuin Moskova ja Beirut, mutta ne kilpistyivät pelkäksi ideaksi.

Talonmiehelle aprikoin, onko tälle metsiin hakeutumiselle joku diagnoosinumerokin olemassa, mutta lohdutteli kyseessä olevan vain alkukantainen LuonnonHelma-vietti. Katsotaanpa löytyykö tilanteeseeni sopivaa numeroa tautiluokituksesta (ICD10).

R46.2 Outo ja selittämätön käyttäytyminen Märkligt och oförklarligt uppträdande

Z58.9 Määrittämätön fyysiseen ympäristöön liittyvä ongelma Problem som har samband med fysisk miljö, ospecificerat (haluaa metsään, trivs i skogen)

Z72.8 Muu elämäntapoihin liittyvä ongelma Annat problem som har samband med livsstil

Että löytyisikö näistä.

Ehkä lukijaa kiinnostaa tietää, mikä on tällä hetkellä se paikka, minne kaikki – toistan: kaikki – itseään kunnioittavat retkeilijät hakeutuvat? Minäpä kerron: se on Lofootit. Lofootit, Lofootit ja Lofootit. ”Menkää Lofooteille – tulkaa onnellisiksi!” tai ”Joko sinäkin näit Lofootit – naapurisi nimittäin näki!”

Mikäli halajaa hieman lisäsulkaa retkihattuunsa, niin Senjan saarelle tie myös vieköön. Ja nytpä tarkkasilmäinen lukijani jo tietääkin, mitä aion seuraavaksi sanoa. Aivan niin! Sanon: minua ei näille joukkohysteriapaikoille saa kantamallakaan, sillä sisälläni on magneetti, joka hylkii sesonkipaikkoja. Siitä puolestaan on seurauksena ankara karttasirkus, joka sekäänei aina auta. Männä vuonna ajauduin nokkeluuttani vain keskelle karhunmetsästäjien joukkokuntia. Mutta ainahan maastoautollinen vatsakkaita, hyvinsyötettyjä etelänvares-uroksia on naisihmiselle piriste, kun selkosilla vastaan kaasuttaa. (Karhunmetsästyskausi alkaa ylihuomenna.)

Jos tämä kuva jo oli täällä, niin pardon!

Lopuksi pieni aiheenvaihdos eli kuulumisia Svedujen maasta. Vieressä on Svensk Damtidning. Katsotaanpa…Jahas: juoruja on, että Madden (prinsessa Madeleine) ja veljenvaimo Sofian välit eivät olisi parhaimmat mahdolliset. Förbannade också! Sohvi se vaan rilluttelee napapaidassa, kun Madde edustaa anoppinsa Amadeusfestivaleilla oopperayleisössä Salzburgissa. Tanskalaiset on vieneet äitinsä, vastikään leskeytyneen tupakkia vetelevän kuningattaren virkistäytymään – mange tak! Norjan Mette-Maritin pojalla on koiranpentu, jesh! Helppo samastua. Meikäläisen pentukoira onneksi nyt nukkuu. (Onpa pulskassa kunnossa tuo Norjan Meten ja Haakkonin poika.) Norjan enkeliprinsessa pussaa kuvassa poikaystäväänsä, joka on ammatiltaan, kuulkaa kummaa: shamaani. Eipä skotaile jokatyttö sentään itselleen oikeaa shamaania! Feikkishamaaneita sen sijaan on baarit pullollaan.

Mutta kuulkaas kamalaa juttua vielä! Arabiemiraattien sheikki on hitokseen hirmustunut muijan häivyttyä tiehensä kahden lapsen kanssa, raportoi Svensk Damtidning. Sheikille jäi vain kuusi vaimoa ja 19 lasta, eikä semmoista yksinäisyyttä kestä kukaan. Sitäpaitten: joku roti se on seittemännellä vaimollakin, arvellee sheikki, joka kiskaisi Instagrammiin semmoiset stanalliset säkeet, että petturi sun pelis on pelattu. Rouva luirahti tiettävästi Englantiin kläppeineen. Puntit kyllä tutisisi, jos meikäläinen olisi rouvan housupuvussa. (Olisi vain tullut suomalaismetsiin. Sinne ei sheikkien kynnet yletä. Eikä kukaan karhunkaatajapullero paljastaisi onko prouvaa näkynyt eli ei. Ja jos olisikin, niin kukaan ei muistaisi mihin päin läksi tallustelemaan.)

Tässäpä oli kiivaimmat. Palaan nyt retkikartan etsintäprojektin pariin. Toivottavasti en löydä sitä 😉

Teidän Klara von agleH al Hissun Kissun

Virta venhettä kantaa

”Näin unta kesästä kerran: kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille. Paistoi köyhänkin kotihin.”

Melontareissu heitetty.

Aina se on sen väärtti, vaikkei itärajan tuntumassa nyt kelit juuri suosineetkaan. Etukäteen pelotti kylmä ja kostea, kun joessa on koskia ja lämpöasteita noille seutuville oli sangen niukasti jaettu. Märän ja kylmyyden yhdistelmä on se, mitä tiedän huonosti sietäväni.

Mutta kun koskissa ei nyt ollut paljoa vettä (vesi +12), ei joutunut paljoakaan mulimaan muutoin kuin venettä kiviltä irrotellessa. Joki on erämaajoki, tarkoituksella valittu rauhaa kaipaavalle. Elokuun alku on sen suhteen aina osoittautunut parhaaksi retkeilyajankohdaksi, jos kohta noilla nurkilla ei ylipäätäänkään mitään ruuhkaa ole koskaan. Seuraa enemmän kaipaavat pahkakuksaihmiset juoskoon Pallas-Hettaan tai muille must-see- paikoille. Hienoja seutuja Suomessa kyllä riittää muuallakin, tuntureitakin.

Näillä syrjäseutupaikoilla yrittäjät ovat pääasiassa paikallisia ja eurot jäävät raukoille rajoille, jossa elinkeinot ovat vähissä. Levin, Ylläksen, Saariselän, Rukan palveluyrittäjät ovat käsittääkseni pääasiassa etelän porukkaa. No, työtilaisuuksia yritykset poikivat paikallisillekin.

Reissulla huomasi, kuinka vuosien saatossa jotain on kajakin kanssa puljaillessa oppinutkin. Opin Lentualla (järvi Kuhmon Lentiirassa) kahdelta tuntemattomalta melojalta, että kaikki pienemmät tavarat kannattaa nakella pienissä pusseissa kajakin uumeniin sen sijaan, että pakkailisi isoja melontasäkkejä. Jos seuraava yö on autiotuvassa, kannattaa telttayöpymiseen liittyvä kampe pakata kajakin nuppiin, eikä luukun etuosiin. Etummaiseksi kannattaa aina pakata kuivat kamppeet, jotka vaihtaa tauonkin ajaksi, ettei vilun siemen pääse ytimiin väijymään. Hypotermiahan kehittyy kuin varkain sisäelinten ”jäähtyessä”. Päänuppi on lämmön kannalta keskeinen, joten myssy on must pilvisellä ja tuulisella säällä. Sateen kestävä hattu on myös välttämätön.

Melaa on oppinut suojelemaan sekä vaurioilta että tipahtamiselta. Ostin vuosia sitten melavahdin eli kumisen narun, jolla mela kiinnitetään kajakkiin, jottei se sukella syvyyksiin, jos tippuu. Melattomalla kajakilla ei näetsen tee yhtään mitään. Sen kun sitten vain istuu kyydissä ja katselee maisemia kunnes viikon päästä tuuli virkistyy ja kuljettaa kajakin johonkin rantaan. Tai kiville.

Tämmöinen vesikukka tuli vastaan: hauska, kuin pulloharja.

Yksin en enää uskaltaudu näille selkosille, joilta ei niin vain pääsekään terveydenhuollon palveluiden piiriin, jos kinttu katkeaa tai pää jysähtää kivikkoon. (Semmoinenkin vaaratilanne on kerran ollut yksin retkeillessä, että liukastuin kalliolla ja kaaduin kiviröykkiön sekaan.) Mukana oli siis kaksi muuta melojaa, vanhaa tuttua porukkaa. Matkan varrelle sattui yksi autiotupakin ja melko tunnelmallinen oli meidän istua siinä kämppää lämmitellessä, sajua keitellessä ja turistessa.

Nyt sitten on loma loppunut, kajakki nostettu varastoon, koiranpentu alustavasti oppinut kuivaksi ja mummovanhuksen hoito ajautunut kriisiin. Siitä joskus enemmän.

Mitä jäi ilmojen suhteen melko huonosta ja omaishoidon kuvioiden suhteen hyvin uuvuttavasta kesästä käteen? Jäi tämä hieno reissu, jäi mukavan uuden perheenjäsenen (koira) tulo porukkaan ja yhden sairaan omaisen asiainhoidon siirtyminen virkaedunvalvojalle: huojennus ja helpotus siltä osin! Näillä eväillä on nyt sitten jaksettava ja mentävä kohti kaamosta. Syksy sisältää yhden työreissun Etelä-Eurooppaan (ei lomaa) ja yhden Pohjoismaihin. Sen lisäksi on kaikenlaista vastuunkantoa ja pitkänmatkan ajelua sekä työnhoidon että metsämökkeilyn nimissä.

Mitähän Uskollisen Lukijan syksy tulee sisältämään. Kerro, jos on saumaa.

Ystävällisin retkijälkitunnelmin Klara v d K vz

Surua, murhetta ja suuria tavararöykkiöitä

”Olen vain pieni kukka luojan kukkatarhassa”

Odottelen Talonmiestä ja Rotvaileria iltapäivästä reissultaan kotiin. Mutta sitä ennen nautiskelen vielä hetken hiljaisen talon tunnelmasta seuranani Uskollinen Lukijani kaapelin toisessa päässä.

Kas, aurinkokin on löytänyt tiensä tähän pohjoiseen maahan, jossa ajatus rientää eilen veneonnettomuudessa kuolleiden veljesten koteihin. Miten naurettavia ovatkaan meikäläisen murheet ja kaikki niin suhteellista.

Lähetän syvät myötätunnon ja osanoton ajatukset Turun suuntaan.

@@@

Ollaan pienellä porukalla lähdössä erämaihin melomaan. Siitä ei selviä ilman tavararöykkiötä. Ehkä lukijani on jo kyllästynyt listauksiini, mutta silläkin uhalla kirjaan tähän roinaläjän sisällön. (Aivan kuin en olisi tätä röykkiötä lonehtinut jo parikymmentä vuotta joka kesä! Aina on jotain liikaa, harvemmin liian vähän. Viinathan tuosta toki vielä puuttuu :D)

Suuntana on Suomineidon yläosan koillinen, jossa norjalaisen (yr.no) säätiedotuksen mukaan on viileää. Tosin kattelen aina Ilmatieteen laitokset ja Forecatkin ja uskon sitä, kuka kulloinkin parhaat säät säätää. Niin on kaiken viisain. 😀 Pätee myös elämään yleensäkin, sillä lopunajan ennustajia riittää.

@@@

Valotan hieman tilannettani, jota voisi kutsua vaikkapa äidinmurhaksi. Jouduin tekemään ratkaisun mummon hoidon suhteen, kun muori on mulle niin perin hankala. On nyt taas osastohoidossa, jonne sain kovalla tappelulla ja suostuttelulla vietyä. Lähtöprosessissa tuli joka asiasta kova taistelu kuin kaksivuotiasta olisi koittanut saada liikenteeseen. Halusi lähteä renttaisissa yövaatteissa, mutta väännön jälkeen halusi kuitenkin kruunata puvuston renttuisella, virttyneellä tunikalla. No, samapa tuo. Talvikengät halusi jalkaan, mikäs siinä sitten (vetoketjut pitää reuhottaa auki). Jokaisen lääkelaatikon halusi pyöritellä käsissään, että otetaanko vai jätetäänkö (ei ymmärrä enää lääkkeistään). Varastin vaivihkaa hammasvehkeet vessan peilikaapista ja lipposet pöydän alta. Väärän takin olin kuulemma ottanut ja baskerikin piti palata alaovelta vaihtamaan. Mummon sain kuitenkin jo kammettua autoon odottamaan ja kassin takakonttiin.

Auton takapenkiltä esitti pitkin matkaa vaatimuksia. Piti mm. ehdottomasti saada pankkikortti itselle välittömästi. Se on määräys! Enkö kuullut, että mää-räys! Kortti tänne heti! Mutten voinut keskelle liikennettäkään pysähtyä takaluukkua kaivamaan. Se närkästytti häntä suunnattomasti. Sitäpaitsi olisi kyllä oikeastaan halunnut lähteä kotoaan vasta huomenna…tai ehkä ylihuomenna… tai ylipäätään sitten kun olisi itse päättänyt, että tänään hänelle sopii. Sillä hän määrää itse asioistaan, enkö ymmärrä! Mutta ei: tyttären nilkki se vaan komentelee ja ajelee autollaan minne haluaa mummo takapenkillä. On siinä laitaa!

No, hoitolaitoksen pihalla mummo pääsi itsensä kanssa päätökseen. Päätös: meikäläisen ei enää ikinä tule asioihinsa sotkeutua. Mutta hän ihailee kovin heitä, jotka nyt loistavat poissaolollaan: osaavat asioita hoitaa. Minä olen pahis, ongelmien aiheuttaja, määräilijä ja komentelija. Mutta nyt riittää hänelle: ”Parempi, ettet tule enää edes tänne minua katsomaan. Ja soitat X:lle, että tulee tänne, heti tänään. Osaa hoitaa asioitani.” Ouk-kei, sanoin minä ja välitin siitä paikasta X:lle tiedon. Että tällä nyt mennään: pallo siirtyy mummon toiveesta niille, jotka osaavat asioitaan hoitaa. Siis sitten, kun ilmestyvät remmiin.

Sinne jäi mummo hoivaosaston turviin. Harrastuksen myötä tutuksi tullut lähihoitaja järjesteli kaffetkin, vaikka päiväkahviaika oli jo mennyt. Voi että mä ihailen vanhustyön hoitajia! Porukka, joka tekee työtään suurella sydämellä. Olen kyllä joskus ollut koko kesänkin vanhustenhuollossa opiskeluaikana, mutta selvästikin työni laatu on vuosien myötä rapautunut saamastani palautteesta päätellen.

– Huokaus.- Yllättävän rankka ratkaisu on mummon hylkääminen, vaikka toisaalta helpotuskin, kun on muitakin saateltavia lähipiirissä. Fiilis kuitenkin on kuin jättäisi lapsen liikenteeseen. Ei tulisi lapsenlapsen suhteen mieleenkään. (Onneksi on lapsenlapsi ilontuojana. Vietettiin viime viikko osin kahdestaan. Tarhathan on heinäkuun kiinni ja puistot täynnä mummo-pappa-lapsenlapsi- yhdistelmiä. )

@@@

Toivon lukijalleni pyhäpäivän rauhaa. Omalla kohdalla lienee viisain ryhtyä nyt palauttamaan aitauksia osaan huushollista ennen kuin Rotvaileri purjehtii ovesta. On nyt neljän kuukauden ja kasvaa ilmeisesti hevoseksi tätä menoa. Hampaatkin on kuin haikalalla.

Lukijaa tervehtien Klara v d H und Kvz

Lapsenlapsi. Kuva: vävyn ottama (eikö olekin liikuttava!)

Purjehtimassa kryptisillä vesillä

Semmoista vain tulin sanomaan, että hyvä enkeli voi tulla kenen hahmossa tahansa. Tänään enkelinä oli yrittäjä, jonka palveluksia käytän melko usein. Vanha tuttu: tavattiin ensikerran viitisentoista vuotta sitten. Sattuman kaupasta siirtyi perhetilanteensa vuoksi kanssani samalle paikkakunnalle jokunen vuosi sitten. Joten tietää tarinani, pitkältä ajalta. Vaikka ammattialamme ja taustamme on kovin erilainen, on meillä samanlainen luonto ja temperamentti, toimintatapa ja ymmärryskin. Sepä riittää, sepä riittää.

Olen viime aikoina joutunut hankalaan välikäteen omaisen hoidon ja asioiden vuoksi. Näistä ei oikein suorasanaisesti pysty raportoimaan nettimaailmassa. Mutta sanottakoon, että hankalaa ja vaikeaa on ollut. Vaan kukapa astuu vaikeimmilla hetkillä kuvaan ellei hyvä enkeli ihmisen hahmossa! Ajoitus on täydellinen: oikea paikka, oikea aika. (Järjestääkö universaali henki näitä ihmisiä paikalle juuri silloin, kun ahdistus on suurin?) Näistä hetkistä pitää olla kiitollinen! Kuulin enkeliltä toisenlaisen tarinan, jossa kuitenkin on hyvin lähelle samat piirteet kuin omassani. Samat pulmat toisenlaisessa paketissa.

Kun toisen tarinaa kuuntelee, saa perspektiiviä omaansakin. Ikään kuin katselee toisen ihmisen aurinkolasien kautta omaan autiomaahansa. Näkee toisilla laseilla kivet ja kangastukset, hiekkadyynit ja nääntyvät eläimet, kuumuudesta väreilevän ilmanalan.

Mitä hän opetti minulle tarinallaan? Opetti, että

on asioita, joille ei kerta kaikkiaan voi mitään
mitä enemmän antaa itseään hyödyntää, sitä enemmän eteen lykätään
joka röyhkeästi hoidattaa hommansa muilla, ei välttämättä itse ymmärrä tehneensä mitään väärää
joskus on vain kylmän viileästi laitettava ja annettava rajat vaikka sydän murtuneena, jotta suojaa kalleintaan eli omaa jaksamista omassa elämässään. Niin tekevät nekin, jotka toisen selkänahkaa hyödyntävät.

Ja kun rajansa on näyttänyt, täytyy olla voimia pitää niistä kiinni. Silloinkin, kun tahto alkaa murentua ja purjeiden suunta hakeutuu entiselle reitille, on sanottava itselleen: seis! Kippari ruoriin: pois vanhalta väylältä, pois entisestä kurssista kohti vapaita vesiä, jonne jo oli seilaamassa!

Näihin kryptisiin vesiin teidät jättää purjehtimaan Klara

Ps. Kolopallokaverille tiedoksi, että kokeneena pelaajana tiedät miten Kadonneen Lyönnin arvoitus selvitetään 😀 Mennään rangelle, otetaan heinähäkillinen palloja ja aletaan funtsaamaan eli tarkistetaan jokainen vanha virhelähde pala palalta.

katso osumakohtaa nurmikossa
onko V kunnossa (käsivarret + rintakehä)
oikean jalan betonipilari ok?
vyön solki kohteeseen vasta osuman jälkeen?
niiasitko pallolle?
pitikö selkärangan akseli?
iskikö apinan raivo?
stanssattu oikeaan kohtaan?
mailan pää vasempaan reiteen?
lapa lyöntihetkellä kohteeseen?

Uuden hanskan toki ostin. – Hyviä pelejä!-

Vanhustenhuollon tragediaa ja romahtaneita itsetuntoja

Murskaantuneen itsetunnon jälkeisen päivän krapulapäivä. Sitä ihminen miettii, että mikä meni pieleen, mitä tuli tehtyä ja miksi? Missä lähti mättämään, mikä tökki? Ja mitä ne tuntemattomat ajattelivat?

Kyse on tietysti kolopallopelistä. Palaan asiaan.

Eilen oli juukelinmoinen helle, mikä kävi selväksi jokaiselle korpikansan vaeltajalle. Mummo istui kerrostaloasunnossaan vanhan lyysisohvan nurkassa ja huokaili. Sisälämpömittari näytti kolmeakymppiä, mutta sälekaihtimiin ei saanut koskea. ”Tämä on minun koti. Minä määrään täällä!” Vävypoika kävi illankähmässä salaa hivuttamassa tuulettimen peräkammarin pöydälle. Liekö osannut sitä mummorukka tänään vaimentaa.

Mummo kotiutui vanhusten kuntoutusosastolta. Ei pärjää kotona vaikka kodinhoitajat ramppaavat päivittäin. Mutta geriatrian professori on valtakunnan torvissa vuoskaudet toitottanut kodin olevan vanhukselle paras paikka! Että toimitetaan vaan niin paljon kotikäyntejä, että pysyy luukussaan, eikä lähde laitospaikkoja kuormittamaan.

Nautinnolla odotan aikaa, kun perin sosiaalisena tunnettu proffa istuu itsekseen mökissään seinää tuijottamassa odottaen kodinhoitajan pikakäyntiä.

Vanhustenhuolto on sikamaisessa tilassa! Hoitajaparat kaahailee lyysisohvien väliä tukka putkella yrittäen kaikkensa. Mutta ei näitä liki satavuotiaita kotiin hoideta! Kun kodinhoitaja kloksauttaa oven perässään kiinni, ottaa mummo sisäkäyttöön tarkoitetun rollaattorinsa ja lähtee 50 senttimetrin minuuttivauhtia hissuttamaan liikenteeseen, eikä ole paikalla kun kodinhoitaja palaa. Silloin soi tyttären työpaikalla puhelin. Hanskat on riisuttava käsistä ja vastattava, kun numeron näkee. Mummo hukassa, mitä tehdään? Mitäkö tehdään: jätetään potilas siihen ja lähdetään etsimään mummoa?

Palaan piristävimpiin aihepiireihin eli menetettyyn itsetuntoon. Se romuttui eilen kolopallokentällä. Oli hitonmoinen paahde, lippalakki välttämättömyyspäähine ja olo pyörtymispisteessä. Uuden kengät oli aiemmin hanganneet rakot kantapäihin ja pelin edetessä alkoi kinttuja kivistää. Ja niin hajosi vuoskaudet varmoissa käsissä pysynyt pelitaito: huiskis ja viuh! Pitkin mettiä tuli pelattua ja alkoi niin vietävästi jo hävettääkin, ettei mitään rajaa. Kun ei enää keksinyt mitään järkevää syytä siihen, ettei peliä saanut kulkemaan. Mutta semmoista se on elämässäkin. Joskus vaan alkaa tökkiä, eikä tiedä kuinka ajolinjat oikaisisi. (Post scrpitum: epäilen, että grippi eli ote ei pitänyt: hanskat alkoi ehkä luistaa, kun niillä tuli pyyhittyä naamaakin.)

Komeita kallioita (lukijalle on varminta aina selventää, mitä kuvassa näkyy)

Etenen vielä piristävämpään aiheeseen. Ostin nimittäin hieman itsellenikin yllätykseksi uuden auton toissapäivänä. No, olen ostatellut sitä viikonpäivät, mutta vietyäni vanhan pirssini autokauppiaalle tutkailtavaksi ja palattuamme sitten konttoripöytänsä ääreen, en arvannut, että se mitä hän melko pitkään ja vaiteliaana koneelleen naputtaa on kauppakirja. Eihän mulla ole vielä edes kaikkia rahojakaan, minkä toki toin ilmi! Pankki ei viime viikonloppuna laitettuun laina-anomukseeni vastannut kuin automaatti-ilmoituksena ”meleko varmasti saat lainaa mutta soitamme sinulle”. Kun soittoa ei kuulunut, tsättäsin pankkiin, että mitäpä pankille kuuluu näin kesäaikaan. Joku Joni, Nico tai Jere vastasi lainaosaston ruuhkautuneen. Siltähän tuo vaikuttaa. Ja nyt on uusi pirssi pihassa. Herran huomaan vaan.

Puolustuksen puheenvuoro: ajan koko ajan niin pitkiä matkoja, että kunnon auto on oltava ruhon ympärillä. Kerran on jo tämän merkkinen auto henkeni pelastanut.

Kaasutan nyt autollani johonkin apteekkiin tahi markettiin etsimään rakkokantapäihin suojamateriaalia. Kompiidi ei meinaa pysyä. Ehkä urheiluteippi pysyisi? (…sillä ihan pakko on illankähmässä käydä jokunen lyönti huitaisemassa, jotta näinkö tosiaan kävi, että lyönti katosi kerralla ja lopullisesti.)

Oikein paljon hyvää tuulta purjeisiin lukijalle!

Klara von den Helgalandia

Sukat pesualtaassa ja muuta natinaa

Rakas lukijani, heräsitkö aamuun hyvillä mielin ja virkeänä? Hyvä!

Kaasutin eilen yli 400 km pyörittääkseni ilmastoa pilaavaa bensiiniä auton voimansiirtoon. Yhden P-paikkapysähdyksen taktiikka kenkien vaihtamiseksi ja sähhäytin puoliltaöin talon eteen. Huusholli kaikui tyhjyyttään. Terassi oli täynnä erikokoisia koiranhäkkejä ja härpäkkeitä, tuoleja nosteltuna nurinpäin sohvan päälle ja kaikki irtain heivattu korkeammalle. Palan painikkeeksi tuoksuna vieno koiranpissa. Talonmies ja Rotvaileri ovat huristaneet suuntaan C, etäisyys yli 300 km ja erantoa joku kymmenys. Aion tästä kohtsiltään jatkaa kaasupolkimen painantaa samaan suuntaan. Sitä ennen vaihdan kuitenkin kanssasi pari sanaa. (Puhu kaapelin suuttimeen selvästi artikuloiden, niin tuota pikaa bittirimpsu surahtaa kaiuttimiini.) (Vitsi ei sovi herkemmille. Tuo oli tietysti pelkkää pilaa.)

Kuvassa on sukat. Mutta mitkä, miksi ja mitä niille on tapahtunut? Minäpä kerron.Ehkä lukijani muistaa sukkatragedian, josta aiemmin olen kertonut? Ellei, niin kertaan siitä jonkun tapauksen.

Lääkärinuran alkuvaiheissa kuljin kaukana isoilta kirkoilta etäisiä maalaisterveyskeskuksia päivystämässä. Näissä paikoissa huomasin, ettei laitosapulainen tou-del-la-kaan ole ajatellut sukkien kuuluvan lääkärin työasuun. Monet hoitajat käyttivät omia sukkiaan työasun (nk. yöpuku) kanssa. Kun kuitenkin duunissa jaloillekin saattaa roiskua ties sun mitä, niin en oikeastaan yhtään voinut käsittää, miksi juuri sukista oli säästelty.

Laittelin sitten kerran eräässä maalaispitäjässä päivystyskämppään lapun, että saisiko sukkia. Seuraavalla kerralla paikalle tullessani kohtasin vihaisen lapun: ”Sukat on tarkoitettu vain potilaille!” Häh? Kun mä nyt en voi potilaaksikaan muuttua!” Samassa paikassa laitosapulainen oli laputtanut päivystäjän sängyn viereen tiedotteen: ”Jokainen päivystäjä riisuu itse lakanansa sängystä ja sijoittaa ne viikattuna kaappiin. Lakanat tulee itse laittaa sänkyyn seuraavalla päivystys*kerralla.” (*yhdyssanat on pääsääntöisesti aina kirjoitettu erikseen).

Noiden lakanoiden väliin ei muuten juurikaan päässyt kuin stressaantuneena piehtaroimaan korkeintaan puoleksi tunniksi kerrallaan. Toisinaan sai jopa nukkuakin aamukuudesta seitsemään. Silloin osa työväestä aloitti työpäivänsä juttelemalla iloisesti kuuluvalla äänellä työtoverinsa kanssa päivystyskämpän oven edessä käytävällä.

No, sukkien kanssa on ollut monenlaista saikkinaa ja sama koskee vaatteita. Milloin ei ole ollut kuin kokoa XXS tai XXL. Viimemainitusta vaatekoosta on tullut ainakin yksi vaaratilanne XS-kokoisen päivystäjän takerruttua XXL-kokoisissa vaatteissa vaarallisesti jumituksiin.

Mutta entä kuvan sukat? Niiden suhteen on seuraava noidankehä: a) en ole toimipisteen vakityöntekijä joten b) ei ole pääsyä vaatevarastoihin, jotka c) tämänkin terveydenhuollon toimipisteen osalta on ulkoistettu. Ulkoistettu taho, jolla ei ole kokemusta eiköä käsitystä toimipaikan ydintehtävästä eli potilaiden hoidosta, on aiemman osastokohtaisen vaatevaraston sijasta siirtänyt vaatevaraston yhteen pisteeseen kauas varsinaisesta toimipisteen ydintehtävästä. Syy: alihankkija säästää monen varastopisteen ylläpitoon tarvittavan työpanoksen. Lopputulos: toimipisteen ydintyötekijöistä jokainen lompsii hakemaan työvaatteita yksitellen. Niitä ei saisi hakea työajalla, eikä niitä saa hamstrata moneksi päiväksi. Syy: toimipaikkavaatteet omistava firma joutuu hankkimaan ylimääräisiä vaatekertoja, josta tulee sille kustannuksia. No, tottakai suurin osa hakee vaatteet työajalla. Ihan oikein! Ja se siitä ulkoistamisen taloushyödystä. Ne, jotka näistä päättävät eivät näitä vaatteita käytä, eivätkä ydintyötä tee.

Ja se, joka ei ole vakituista kalustoa, pesee sukkansa käsienpesualtaassa käsisaippualla ja laittaa yöksi monitorin päälle kuivumaan. Entä muut vaatteet, jotka on jostakin saanut ongittua tai se kiltti osastosihteeri on kipaissut hakemassa? Niitä joutuu käyttämään useita päiviä hygieniariskilläkin, koska hakeminen ei kuulu kenenkään toimenkuvaan ja osastosihteerilläkin on työkiireensä.

Tämmöistä on terveydenhuollon järki. Älyvapaata säätöä ja älyvapaita päätöksiä, joihin sorvinäärityöläiset eivät osallistu. Ne osallistuvat, joita ei koskaan sorvin ääressä näy. (Huom: pesukoneet ja kuivausrummut lääkärin työhuoneisiin!)

Tässä käytännön tekstiä terveysministerille, sotesopan keittäjille, sairaanhoitopiirien valtuustoille, terveysjohtajille, kopi-kopi-kengitetylle kansionkuljettajille, helmet kaulassa sipsuttaville hyvinvointikuntayhtymän product managereille ja sen semmoisille säätäjille. Ja niille kaikille muille, joilla ei ole mitään käsitystä sen tehtaan toiminnasta, jota johtavat. Terveydenhuollon toimipiste ei toimi kuten liikeyritys. Ei sitten millään. Mutta siellä ollaan hyviä keksimään kiertoteitä käytännön pulmien ratkomiseksi, kun norsunluutorni syytää bisnesmaailmasta varastettuja huonoja ideoita.

Apua. Lukijani on aivan nääntynyt puheitteni alla. Miten tästä nyt tämmöistä tuli? Naapurin opettaja leikkaa nurmikkoa kollegehousut jalassa. Hänellä on parin kuukauden kesäloma. Ei hullumpaa, ei hullumpaa. Mulla on muutama päivä tällä viikolla, mutta palkkakin parempi. Tasan käy siis onnen lahjat. (Naapuri on oikein mukava!)

Hyviä vointeja ja parempia kesäkelejä toivoen

Klara S

Saunatonttuja ja rautalankamalleja

Odottelen tässä, että sauna lämpiää. Pitkäaikainen saunatonttuni istuu saunan nurkassa lierihattu päässään, pikkuruinen vesikiulu sylissään ja puhaltelee eloa kiuaskiviin. Tonttusen sain läksiäislahjaksi eräästä lukuisista työpaikoistani, jonne jäi monta hyvää työtoveria. Suureksi ilokseni sain käydä heille pitämässä pienen esitelmän viime talvena. Hyvä työtoveruusystävyys ei kuole koskaan!

Palailin tänään lomalta töihin, tosin ens`alkuun vain viikoksi. Sitten on pari päivää vapaata ja homma jatkuu. Heinäkuussa on huomioitava, ettei miehitys pääse liian ohueksi. Mikäli jollakin on pakollinen meno, on muiden autettava ja paikattava poissaolijaa. Pakollista se ei ole, mutta koska erikoisalamme on pieni ja työtoveruussuhteet läheiset, emme halua jättää toisiamme pulaan. Jokainen sitten osaltaan tietää voivansa tukeutua toisiin, jos pakkotilanne iskee. (Osa tietysti on normaalilla, keskeytymättömällä kesälomallaan koko heinäkuun. Mutta vain osa.)

Kun pelasin kerran kolopalloa tuntemattoman työterveyslääkärin kanssa, kihisin raivosta hänen diivaillessaan, kuinka pitää koko kesän vapaata, pelaa palloa ja nauttii kesästä mökillään. Sihisin hampaiden välistä, että ”Aivan niin. Ja joku muu hoitaa potilaittesi akuuttitilanteet sillä välin, eikö totta.” Siitä lähtien olen tuntenut lievää antipatiaa tätä kollegajoukkoa kohtaan. Sorry to say. Nuoret nulikat tuntuvat sinne erityisesti hakeutuvan, kun siellä on ”niin kivat työajat ja melko mukavat liksatkin ilman päivystysvelvollisuutta”. Hemmetin luuserit. Jonkun on joka tapauksessa huolehdittava, että äkillisissä sairastumisissa ja hätätapauksissa ihmiset saavat avun. Se ei tunnu kaikille kuuluvan, jolloin (julkisella puolella) kuorma kaatuu joidenkin niskaan. Mutta tämän virrenveisuun on lukijani jo tainnut moneen kertaan kuullakin.

Kuulkaas valitusvirttä lisää! Avaamme nyt jokapäiväisen naamakirjamme ja ryhdymme veisuulle virrestä viis. Nimittäin, jos lukijani sallii, listaisin tähän muutamia kestoinhokkipäivityksiä. Taidanpa mainita niistä vain muutaman, jotten kuormittaisi turinoinnista kirjoitusähkyn saanutta lukijaraukkaani henkihieveriin.

…mutta mä en kyllä ihan oikeasti käsitä, miksi jonkun (joidenkin) ihmisten pitää hehkuttaa ihanaa elämäänsä virressä viis ja kuus niin, ettei mitään rotia. Ketä oikeasti kiinnostaa kesähuvilan ihanat pöytäliinat, ihanien vieraiden kestitseminen aivan nappiin (taas onnistuttiin!), se että kaikki ovat aivan ihania ja koko systeemi ihan super. Tai kuinka me Böbin kanssa asuntoautolla tai purjeveneellä, (moottorivene on junttihommia, jollei ole valtava) käytiin taas aivan ihanissa paikoissa ja katsokaa (köyhät) tätä gurmeeta, miten ihanaa meillä täälläkin on. Kuka oikeasti on rehellinen kun tykkää, tykkää ja tykkää päivästä toiseen jonkun toisen ihanasta elämästä? No henkilön äiti tietysti ja ne mukana geimeissä olleet tyypit ehkä kohteliaisuuttaankin. Mutta me muut aatellaan, että hoipati-hoijaa.

No aina kun kritisoi jotain, pitää esittää vaihtoehto! Olenpa siis nyt oman armottomuuteni edessä: esitäpäs sitten malli, kun kerran arvostelet (mikä on hitokseen tooooosi rumaa). Kuinka naamakirjassa tulisi esiintyä, jotta jättäisi itsestään valheellisen fiksun kuvan? Halajaako lukijani rautalankabändimallia? Minäpä väännän sen tähän. (Siili menee lypsylle akkunani alla – on se niin hauskan omituinen luontokappale).

Postaa vain viestejä, jotka tsemppaavat, rohkaisevat ja ilahduttavat toisia. Ei kukaan ilahdu itsekehuisista viesteistä. Niissähän ihmismieli on mitä kekseliäin! Toinen kehuu huushollillaan, toinen arvokkailla tuttavillaan, toinen puolestaan diivailee näennäisellä omaperäisyydellään. Ja me muut ollaan kyllä hyviä haistamaan, koska omakehu haisee, kuten lapsena tavattiin sanoa. Omakehun muotoja on monia.
Postaa viestejä, joissa annat kiitosta ihmisille, joille olet mielestäsi kiitoksen velkaa. Syitähän on lukuisia: ”Kiitos, kun olet vaan niin hyvä tyyppi!” Yleensä nämä ilahduttavat toisiakin, narsisteja lukuunottamatta tietysti. No, jokaisessa ripaus narsistia toki aina, mutta toisilla enemmän.
Älä forwaa typeriä ”Kopioi tämä seinällesi”- roskajuttuja. Älä myöskään ”Meidän luokka haluaa nähdä kuinka kauas tämä viesti”- juttuja. Ei ole reilua aiheuttaa toisille syyllisyydentuntoa siitä, etteivät halua näihin ketjukirjeisiin.

Eniten mua silti ärsyttää nuo ”Mulla menee koko ajan älyttömän hyvin”- jutut ja toisaalta sitten toisten lannistaminen ja kilpaileminen. Kun joku kertoo käyneensä vaikka Hammerfestissä, rientää joku heti tyrkkimään kyynärpäätä kylkiluittensa alle ”Voi joo, tuttu paikka meillekin. Mehän on käyty tuolla ainakin kymmenen kertaa. Siellä on muuten aivan ihana voileipägrilli siinä torin kulmalla. Käykääpä sielläkin ensi kerralla!” Tähän on kyllä itselläkin suuri kiusaus, kun tekisi niin mieli sanoa, minkälaista minun mielestäni oli Berliinissä tai Baselissa. Puren hammasta ja pidän mölyt mahassani. Ja kirjoitan;: ”Hieno reissu teillä!” …

… aivan kuten ne muutkin kymmenet ja kymmenet… joita ei tosiasiassa vois vähempää kiinnostaa.

Mutta asiasta aprikoosiin: kenen hiton katti nyt vönkii ikkunani alla siilin siirryttyä takavasemmalle. Kissanpissa on haissut portaillamme viime aikoina, mutta onneksi koiranpoika kasvaa toista kiloa viikossa 😀 Kissalle voi tulla äkkilähtö.

Lähden katsomaan, joko saunatonttu sai kiviin vauhtia.

Iloisiin kuulemiin, Klara v d Kvz

Hän säät ja ilmat säätää

Vettä, vettä, vettä – maalla, merellä ja ilmassa!

Juu, niin siinä kävi, että tulin tänne hieman lähemmäksi oletettuja vaellusalueita vain havaitakseni, että vettä tulee kuin kraanasta vääntämällä ja lämpötila on +11 astetta. Mikäs sen parempi telttailusää. Kun nykyään tuntuu olevan muotia käyttää sanaa hitokseen, niin tähän se sopii (ehkä). Hitokseen ottaa koteloon, että suuret suunnitelmat tyssäsivät. Vain Ali Leiniö voi minut pelastaa videoineen.

Jos lukijani ei kerro kenellekään, niin olen paossa jonkun mielestä merkittävääkin merkkitapahtumaa. Olen valehdellut olevani vaelluspolulla noin viikon, mikä säästää suuren osan tuttavapiiristäni turhalta teeskentelyltä. Olenpa armoton: joku toki sydämestäänkin onnittelee! Samalla piileskelen myös eräitä perhepiiriini liittyviä vastuita, jotka saattavat viikon sisällä edellyttää toimenpiteitä. Olen kantanut sotkusta tähän saakka pääasiallisen vastuun ja vaivannäön muiden liuettua raadon haistaneena oman elämänsä kannalta tärkeämpiin toimiin. Nyt on Tädin vuoro. Hän tallustelee vaelluspoluilla kännyköiden ja sateliittivastaanottimien saavuttamattomissa kattilat ja pannut rinkassa kolisten. Sanotaan vaikka, että Kaldoaivissa, Paistunturissa, Vätsärissä tai Kemihaaran erämaassa, ainakin nämä. Ja Martinselkonen laitetaan kaupan päälle. Uskallan tämän tässä kertoa, koska tiedän lukijani mitä luotettavimmaksi henkilöksi. Ehkä hänellekin on sattunut, että kaatopaikan äärellä on monta viisasta mielipidettä, mutta kun olisi puettava hanskat ja ryhdyttävä hommiin ovat viisaat päät kadonneet? Otan osaa, sillä tiedän mitä se on. Been there, done that kuten sekin on trendikästä sanoa. Hitokseen siis.

@@@

Tähän ei pitänyt tulla tätä juttua, mutta luulen toimiani ohjaillun pilvien yläpuolelta. Tähän piti nimittäin tulla kuva teiniajan kaveristani (tuntemattomaksi muokattu versio). Hän poti jonkun vuoden vaikeaa sairautta, johon menehtyi. Viime päivinä olen ajatellut häntä ja katsellut kuvia hänestä. Nyt kuvan lataaminen epäonnistui ja tilalle tulikin tämä tarina! Niin hänen huumoriaan! ❤ Ohjaili takuulla koneeni bittitoimintoja ja sääteli kuvavalinnat kohdilleen. – Aivan uskomattomalta tuntuu, ettei häntä enää ole olemassa. Oli sitä ihmistyyppiä, joka kerta kaikkiaan ei kuole ja sillä sipuli. Mutta niinhän me kaikki itsestämme ajattelemme.

@@@

Vilkuilen ulos ikkunasta ja kas: vettä on taas ruvennut satamaan! Mikä yllätys ja ilosanoma! Kasvit saavat kosteutta juurilleen, linnut voivat kyykistyä juomaan virkistävää sadevettä ja viljapellot viheriöivät. Moni ajaa vesiliirtoon silenneillä sakkorenkaillaan, kastemadot tukehtuvat koloihinsa ja lasten persukset kastuvat hiekkalaatikon reunoilla. Mummon havuneuloittuneet räystäät tulvivat yli ja rännit irtoavat kannakkeistaan. Hiljainen kyy luikertelee lätäkön poikki sammakko poikittain suussaan.

Huokaus.

Nämä kelit eivät tee hyvää kenellekään. Pitemmän päälle. Voikoon lukijani paremmin vaikkapa hyvän kirjan äärellä.*

Kuulumisiin,

Klara

*menossa on Pauliina Rauhalan uusin. En oikein jaksaisi enää rautalangasta väännettyä lestadiolaisen sisäisen puheen seuraamista. Tiedän ne muutenkin, tietyistä syistä (en ole uskovainen itse).