Uusia vuosia ja tavallisia kuolevaisia

On se vaan komea kukka! Ja alla edesmenneen anopin aikanaan ostama joululiina.
Muutoin en pöytäliinojen päälle ole ymmärtänyt tuon taivaallistakaan. Sama koskee verhoja.

Hyvää uutta vuotta 2020 lukijalleni!

Talonmies katsoi telkkaria ja huusi pirtistään työhuoneeni suuntaan: ”Ja minä en sitten ymmärrä mitä juhlimista vuoden vaihtumisessa oikein on! Samaa jatkoa vaan koko homma, siinä mitään sen kummempaa ole.” Aivan aivan. Toosat on täynnä toivotuksia ja ihmiset ampuu rahansa taivaalle ja silmänsä säpäleiksi, for what? Voihan sitä kallistaa kuppia muutenkin, riehua ravintoloissa ja tapella nakkikioskilla milloin huvittaa ja itselle sattuu sopimaan.

@@@

Itselle sattui sopimaan mummon muuttoprosessi, jossa meni kolme päivää. Raskaimpien tavaroiden kantoapua tuli talonmiespuolelta: yhdeltä vihityltä ja yhdeltä itse tehdyltä. Muut loistivat poissaolollaan, tarkoitan sisaruksiani. En ole katkera, mutta kuitenkin… lauletaan laulussa.

Alkusyksyn päätöksestä huolimatta ei kärsinyt sivusta katsoa mummon tilaa läävässään, jonne ei siivousta päästänyt ja jossa kotisairaanhoito kävi aamulla 20 minuuttia ja illalla 15 minuuttia. Kuten sanottua: maamme vanhustenhuolto on sikamaisessa tilassa, ihan rapistunut ja kammottava. Kotisairaanhoito yrittää parhaansa tippa linssissä, mutta kenenkään koneesta ei lähde tehoja kahden eikä kolmen edestä, ei ainakaan kovin monta vuoroa peräperää. Sympatiani ovat kotisairaanhoidon työntekijöiden puolella. Ja hymyilen pirullisesti niille suurille lehtiotsikoille, joissa Esperiä ja Attendoa on nostettu huonosta hoidosta ja liian vähäisestä henkilökunnasta tapetille. Eikö kukaan ole käynyt vilkaisemassa mitä kotiin hoidettujen ihmisten hoito käytössä olevilla resursseilla oikein on!? Kyllä sitä samaa kurjuutta on ihan kuntien ja kaupunkienkin palvelutuotannossa, mutta se vain ei tule esiin, kun ei systemaattisesti ihmisten kodeissa käydä kurkkimassa mitä sieltä löytyy.

Jos asia kiinnostaa, niin vinkki M.O.T.-ohjelmasta toukokuulta. Ajauduin sitä katsomaan puolivahingossa. https://areena.yle.fi/1-4530621

Nyt mummo siis on siistissä palvelutalossa, joka on yksityinen mutta kotikaupunkinsa tukema ja vaikuttaa tosi hyvältä. Henkilökunta on avuliasta ja reipasta ja systeemissä on ”hyvä pössis” kuten nuoriso sanoo. Elän toivossa, että tämä stressi jo hellittäisi. Mummo itse on mennyt niin pieneksi, että enkeli lepattelee jo ikkunansa ulkopuolella ja sitä itsekin odottaa.

Kurkistus talvipesästä kohti orastavaa kevättä kuningaskuusen keulapiikissä.

Siinä mielessä on ollut hyvä joululoma, että on ehtinyt lukemaan kirjallisuutta. Vahingossa sain näppeihini Jörn Donnerin ja poikansa Rafaelin väliseen kirjeenvaihtoon perustuvan ohuehkon teoksen. Nyt ehkä ymmärrän Jörkkaa hieman paremmin, kun avasi kirjassa taustaansa, joka ei ole lähtökohdiltaan ollut kaksinen. Isä kuoli hänen ollessaan 2-vuotias ja äiti sairasteli. Jörkka kertoo, ettei häntä kotona kukaan koskaan halannut tai paijannut, ei äitikään. Saattaa selittää jotakin hänen myöhemmän elämän vaihestaan ja toimistaan.

@@@

Telkkariakin on tullut katsottua. Vahingossa satuin avaamaan toosan, kun sieltä tuli Frozen. Sehän piti katsoa ja saada vähän vihiä mikä tämä paljon ihmisten puheissa esillä ollut Frozen oikein on. Itsellä kun ei enää ole sen ikäisiä lapsia, että ajan hengessä pysyisi mukana. Innostuin siitä sitten vuokraamaan (elämäni ensimmäisen kerran) Grinch-elokuvan joulusta. Lukijalleni varmaan The Grinch on perin tuttu kaveri, mutta jollei, niin kerron, että se on vihreä otus, joka varasti joulun – mutta palautti sen sitten kun sai hyvyyttä ja ystävällisyyttä osakseen. Eikö olekin hienoa! 😀

@@@

On tullut myös katseltua se ohjelma, jossa ne likipitäen tuulipuvussa vuorelta hyppäävät tyypit kiitävät Jungfraun laelta alas Lauterbrunneniin ja Mont Blacista huis vaan ja sen semmoista. Kuolleisuus on suurta ja nuorta miestä liiskaantuu vuoren seinämään kuin kananmunia konsanaan. Ehkä lukijani näki ohjelman. Linkki tässä: https://areena.yle.fi/1-3942334. Tämmöistä ei voi ymmärtää tavallinen kuolevainen.

Tulin tuosta ohjelmasta niin levottomaksi, että piti katsoa illan päätteeksi Ali Leiniön vaellusvideo (juutuupista, suosittelen!), mutten tiedä oliko se sen parempi. Iski nimittäin taas hirveä vaellusvietti ja hinku metsäpolkuja tallaamaan. Tauti se on sekin, en muuta sano!

Vaan taas se on tavallisen kuolevaisen kello reikelissä ja uusi vesisadepäivä kohta alkamassa, hip hei. Vaan koska ilma on pukeutumiskysymys ja sattuu olemaan vapaata vielä tämä viikko ja onko joku päivä vielä ensi viikollakin, niin se ei ole kuin vetää sadekampe niskaan ja lähteä ulos raitistelemaan. Mutta ensin pitää vähän nukkua.

Voikoon lukijani oikein paksusti näin jouluruokien lihottamana ja olkoon tuleva vuosi hänelle onnellinen!

Klara

Joulukakkuja, karanneita mummoja ja seimen lapsia

Laittelen tässä jonkun sanan ikään kuin joulukalenterin toiseksi viimeisenä luukkuna. Päivä meni sisätiloissa joitakin joulutarjottavia tehdessä ja haitaria soitellessa. Kurtusta tulvi Enkeli taivaan jo melko tavalla tunnistettavasti. Talonmies antoi hyvät pisteet taiteellisesta vaikutelmasta. Haitarihommissa on päätavoitteena saada uusin perheenjäsen (4 jalkaa ja häntä) tottumaan sirmakan ääneen, jotta pitäisi mölyt mahassaan toisin kuin edeltäjänsä, joka muuten sattuu olemaan tämän nuorukaisen äidin isosetä 😀 Tämä kaveri on äitinsä isosedän tapaan loistotyyppi. Aivan kerrassaan mainio. Jouluahjaksi annan hälle kyllä pari nakkia.

@@@

Visst har jag skrivit ett brev (dvs. email) idag till Sverige till min bästis, som flyttade dit för länge sen o. som jag längtar efter mera o. mera när åren flytar förbi. Hon har rest till sin stuga på fjällen för att fira jul med sin familj. Hon skickade flera sms till mig under den tiden jag höll på att skriva till henne 😀 Telepati. – Tämä on Suomen toinen virallinen kieli, vaikka joitakin se tieto närästää. Rakastan suomenruotsalaista fiilistä, siinä on semmoinen valo, joka leviää omaankin sieluun aika ajoin.

@@@

Huominen menee sukulaisia syöttäessä. Mukana köörissä on kaksi eri tavalla toistaitoista, joista toisen osalta onkin lukijani jo kuullut yhtä sun toista. Tänään oli aiheuttanut kaupungilla hieman sekaannusta mikä tokikaan ei yllätä ketään. Oli karannut tyttären valvovan silmän alta omille teilleen – ”kiiruhtanut apteekkiin” kuten humoristityttäreni asian ilmaisi. Mitään asiaa hänellä ei apteekkiin ollut ja tarkoitus oli pysytellä tyttären vierellä tyttären setviessä S-kaupan infotiskillä mummolta vastikään varastetun S-kortin jatkomenettelyä. No lapsenlapsi löysi mummon apteekista jonkinlaisen aiheuttamansa sekasorron keskeltä. Alunperinhän tämä seurakunta oli liikkeellä siksi, että mummolle tuli kirje, jossa hänen kehoitettiin hakeutuvan haastemiehen luo hakemaan käräjäoikeuden mummolle suuntaamia asiakirjoja. Kyse oli tekemäni edunvalvontailmoituksen päätöksestä. Prosessi laitettiin muuten käyntiin elokuussa. ;D Tyttären viesti oli lyhyt, naseva ja humoristinen: virkamiehen ei kuulemma ollut kauaa tarvinut mummon turinoita kuunnella, kun ”löi leimaa paperiin että kypsää kamaa edunvalvontaan”. 😀

No nyt sitten vaan mummon kamat pakettiin ja suuntaan palvelutalo. Hällä on vielä kulkulupa lähiympäristöön, muttei kai eukkoa voi enää irti päästää. Lähellä on parikin vilkasliikenteistä tietä ja alue hänen nykymuistilleen vieras, jos kohta onkin aikanaan niillä nurkilla pitkäänkin asunut. Tosi paikannimen muisteli olleen toisessa kaupungissa, jossa asui noin neljäkymmentä vuotta taapäin. Semmoista se on, kun tiimalasi käy vähiin ja hiekkanjyvien seassa on sepeliä.

@@@

Joulupöydästä lähdetään ajamaan metsämökille (ehkä yö vielä nukutaan joulupäivän aamuun, saa nähdä). Siellä voi villasukat jalassa hiihdellä pirtinlattian poikki ees taas ja tuijottaa tulta piisissä ajattelematta sen kummempia. Samalla voi keräillä voimia mummon muuttoon, joka tapahtuu rakettien paukkuessa. (Talonmies kulkee koiran kanssa akkunan ohi ja vilkuttaa pimeässä, pihalamppu antaa jonkun säikeen valon tyngäksi.)

Lopuksi sanon, että jälleen kerran ihmettelen minulle lähetettyjä viestejä ja some-maailman postauksia kaikesta siitä valtavasta tohottamisesta, jota kodeissa joulun nimissä harjoitetaan. Joku kertoo satsanneensa ruokakauppaan moniaita satoja (!) euroja, joku toinen on jonottanut kylän parhaan ruokakaupan tiskissä hermot riekaleina. Kysymys kuuluu: miksi ihmiset tuon tekevät? Eikö ruokaa voi ostaa etukäteen ? Tarviiko ihminen niin paljon ruokaa selvitäkseen muutamasta vapaapäivästä? En ymmärrä. Viinaakin vaikuttaa kannetun heti monenlaista sorttia – for what? Ehkä nämä asiat selviävät minulle vielä joskus.

Näihin puheisiin rauhallista joulua ja levollista mieltä lukijalleni. Samalla lähetän avaruuden läpi sieluni signaalin jälkeläiselleni, joka näillä kellonlyömillä asettunee seimeensä ja painaa päänsä tyynyyn jossain Juuttaan maan seutuvilla. Niillä huudeilla, missä ikivanhan legendan mukaan pienokainen kapaloitiin ja laitettiin seimeen makaamaan. Pyydän tässä kohteliaasti samaan syssyyn, että seimen äärellä parvelleet suojelusenkelit havahtuisivat tilanteen olevan ohi ja siirtyisivät vartioimaan jälkeläiseni unta ja turvallisuutta. Kiitos paljon enkeleille!

teidän Klara

Valoja pimeydessä – talvipäivän pysäkki

Ainut lukijani ehkä torkkuu ruutunsa ääressä omissa mietteissään odotellen vuorokauden vaihtumista kevään puolelle. Kevät nimittäin alkaa huomenna eli varttitunnin päästä. Saadaan taas haistattaa pitkät pimeyden hengille. Olikin niissä taas kestämistä, mutta nyt alons y ja kevättä kohti! (Talonmies kulkee juuri koiran kanssa takapihalla työhuoneeni ikkunan ohi ja huiskuttaa. Järjenvalo loistaa pimeydessä.)

@@@

Lukijani lie rientänyt koo-kaupan, ässäkaupan ja rautakaupan väliä jouluamokissaan, arvaanko oikein? Vai liekö toheltanut multitasking-tyyppisesti ees kahtaalle noin sataakuuttatoista huttua yhtä aikaa keitellen, kuten eräät? Mikäli lukijani kaipaa selvennystä kerron viimemainitulla hutunkeittäjällä osoittaneeni itseeni.

Voi Luoja paratkoon ja sata jänistä kaupan päälle, että on ollut tiukkaa settiä viimeiset viikot. Töissä toki tietysti omat riemunsa, mutta siinä sivussa olen pyörittänyt prosessia, jotta saadaan mummolle jatkohoitopaikka. Voi estä ja varjele, että yksi omaisista saisi kyllä olla ihan näillä töin tuota shouvvia hoitamassa. Omien duunien ohella viestinvienti ja monitahoinen virkamiesviestintä on ollut todella kuormittavaa. Kun vanhustyön virkamies soittaa kesken vastaanotonpidon tilanteeseen, jossa edessäni istuu koko tämän vuoden – ja ehkä viime vuodenkin – ehdottomasti vaikein potilas, niin ei tiedä itkisikö vaiko räjähtäisikö hysteeriseen nauruun.

Meinaan: vanhustyön virkamiehellä on toki kiireinen ja monitahoinen työpäivänsä ja aikataulunsa. Siinä tohinassa yhden mummon asioille on minimaalinen aikaresurssi ja homman nimi on ”ota tai jätä”, puhelu siis. Sillä virkamiehellä ei tokikaan ole aikaa soitella moneen kertaan saman mummon asioista, jos omainen jättää puheluun vastaamatta (pitäessään potilasvastaanottoa). Miten K-kaupan kassat ja R-kioskin myyntitiskistä yksin vastuussa olevat ihmiset pystyvät äitinsä asioita kesken työpäivän puhelimessa hoitelemaan? (Potilas ei ollut mielissään, kun vastaanottonsa aikana tohtori vaan omia asioitaan puhelimessa hoitelee. Sekin vielä, kun muutenkin oli hänen nähdäkseen asiat huonosti hoidettu noin ylipäätään pitkin matkaa.) – No tämä tästä, kullakin ristinsä.

@@@

Wanharouva pääsee nyt uuteen kotiin, josta hän ei pääse kadulle ryöstettäväksi (kuten joku viikko taapäin tapahtui) ja jossa hänen peräänsä katsotaan. Meillä onkin Talonmiehen kanssa tässä pikku muuttoruljanssi edessä. Saatiin mummolle tilapäinen hoitopaikka pariksi päiväksi, että saadaan kamppeitaan siirretyksi. Ilman sitä tehtävä olisi ollut mahdoton. Sen verran äkäinen ja komenteleva tämä dementikko on.

@@@

…mutta hänen kunniakseen kumminkin sanottakoon, että on opettanut mulle lohturuokalajin, joka on yksi suurimmista favoriiteistani. Ehkä olen sen jo aiemmin markkinoinut, mutta laitan vielä vaikkapa joululahjaksi sen tähän oikein kuvan kera. Painotan vakavin sanakääntein, jotta tämä ruokalaji tulee ehdottomasti nauttia runsaan ketshupin ja suolan kera. Sil vu plee:

Kalarisotto a la WanhaEmäntä

Tarveaineet: 1 paketti seitä, pari kourallista riisiä, kalaliemikuutio (tai kasviskuutio), sipulia if you like, vettä, öljyä ja tuossa on lisäksi vanhan paprikan jämät.

Valmistus: öljy tiristetään, siihen riisit, jotka saavat vähän ottaa väriä. Sipulin jos lykkää mukaan, niin sekin saa vähän riisin kanssa ensin painia. Sitten joku desi kala/kasvislientä (kuumaa) ja seipaketti jäisenäkin istahtaa kiltisti kyllä tähän, jos ei ole ehtinyt sulattaa. Kansi päälle, tulta pienemmälle ja kun neste on hävinnyt, riisit ja kala kypsyneet, niin se on siinä. Suolaus, lautaselle siitä vaan ja ketshuppiruiskutus hunnuksi.

Pystyn kylmän viileästi syömään tätä koko pannullisen. Tästä ei tule ähkykään.

@@@

Näihin tomattisoseen tahrimiin puheisiin jätän lukijani tuijottamaan ruutua ja joko huomenna tuijottaa uuninruutuakin, mene ja tiedä.

Jouluiloa toivottaa melko puhki oleva Klara von den Helgazon, joka saa niin paljon voimia tätä kirjallisesta yksinpuhelemisestaan (kuten koko elämänsä on tehnyt)

Valo pimeydessä. Pyörän tarakalla. Laitatin läskipyörään tarakan sillä ajatuksella, että vielä kerran… vielä kerran
menen romuineni päivineni jotakin metsäreittiä pitkin syvälle synkkään metsään ja viritän sinne riippumattoni. Ja jään yöksi metsän helmaan. (Saa tuohon kai teltankin.)

Torakoita, vaeltelevia sotaorpoja ja äidiltä varastettuja korkokenkiä

Hyvä lukijani. Olen ollut kiireinen, lentänyt kauas naapurimaahamme Ruotsiin, sortteerannut wanharouvalle soveltuvia köyhäintaloja, säälitellyt yksinäistä lähimmäistä ja kuunnellut äänikirjana Ian McEwansin Torakkaa. (Tein juuri asiasta pitemmän tekstin, mutta jokin salaliitto taustalla täytyy olla, koskapa sivusto tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi tekstin viemistä roskakoriin.)

Torakka on mielenkiintoinen! Kas, kävi niin, että ollessani tiistai-iltana lenkillä, ryhdyin kuuntelemaan tuota Torakkaa. Se osoittautui enemmän kuin ajankohtaiseksi! Torakka nimittäin herää ullakkohuoneesta ja havaitsee muuttuneensa ihmiseksi. Eikä keneksi tahansa, vaan pääministeriksi. Hän ajautuu siitä sitten hallituksen kokoukseen, jossa eletään kriisitunnelmissa: pääministeri on saanut epäluottamuslauseen. 😀 Apuun tulee naispuolinen liikenneministeri (!). Kysymys: kirjoitetaanko Suomen poliittista historiaa etukäteen Englannissa? Kyllä olisi sitten helppo uskoa, että joku juoni tässä takana kyllä on.

Vanhustenhuolto on taas tullut perin tutuksi. Epäilenkin, että olen siinä ”Hankalat Omaiset”- joukossa, joiden soittoa sekä pelätään että toisinaan hieman porukalla huvittuneena odotellaankin:

”Noh, se soitti taas (hekottelua, silmien pyörittelyä)… No, mitä sillä nyt tällä kertaa oli asiaa?” (kahvihuoneporukka räjähtää nauramaan)

Ei haittaa yhtään. Olkoon miten on, niin taistelen silti eteenpäin, jotta entinen pikku-Lotta saataisi edes joltisestikin turvaan. Sillä hän kulkee kädet tiukasti rollaattorin sarvissa kiinni ja hortoilee kaduilla tavatakseen edes jonkun, joka vaihtaisi kanssaan pari sanaa. Ja kävi sitten niinkin, että meni hissiin ulkomaalaistaustaisen nuorenmiehen kanssa ja menetti rahansa ja pankkikorttinsa. Valvontakameraanhan tuo kaikki tallentui, mutta poika oli jo tiessään. Nyt on mitta täynnä ja mummo saatava kauemmaksi kaupunginvaloista. Edessä on kova ruljanssi, kun mummokin on niin pirullisen äkäinen ja vastahankainen kaikkeen. Kovan on elämän elänyt sotaorpona ja huolehtinut pikkusiskostaan kun nuori leskiäiti on liehunut kylillä hakemassa rakkautta suuren surunsa lohdutukseksi. Ymmärränhän minä – ja otan vastaan osan sotatraumoista, jotka muokkasivat mummon luonnetta. Eikä voi sanoa, että vanhuus ja dementia olisi luonteen säröjä yhtään pehmentänyt, päinvastoin. Näitä sodan traumatisoimia tyttölapsia ei veteraanitunnuksin muisteta, eikä kyörätä valtion maksamiin kuntoutuksiin. Sanon tämän sarkastisesti hymyillen näin itsenäisyyspäivän aattona.

Kysymys: voisiko näitä vanhoja, sotalapsuuden kärsineitä naisia muistaa edes kunnon vanhushuollolla! (Vanhusten tilanne on tässä maassa häpeällisellä tasolla, sanon omasta kokemuksesta.)

@@@

Vaan olipa meillä poliittista kohinaa pienessä Suomessamme! Kuunneltuani pyörälenkeillä radiota ja seurattuani sivukorvalla Talonmiehen huudattamaa televisiota ei voi sanoa muuta kuin, että hoh hoijaa. Ensin valitaan tajuttomuudesta juuri herännyt selkeästi vielä sairauslomalainen pääministeriksi, hän lupailee kaiken maailman vappusatasia ja tuhansia lääkäreitä terveyskeskuksiin ja sekoilee puheissaan niin, että tulee ulosheitetyksi. Areenalle astuu torniolainen pikkutyttö, joka on varastanut äitinsä korkokengät ja ostanut henkkamaukalta kahisevan hameen joiden turvin hän rompostelee hömpsyisessä tukassaan televisiotenttiin debatoimaan jääpuikkokatseisen vastinparineitosensa kanssa. En sano, että möhömahainen ukonmölli olisi sen vakuuttavampi poliittinen eläin, kunhan vaan soitan suutani. Sanalla sanoen: ihan sekavaa settiä. Missä käsissä tämä maa oikein makaakaan, kun presidentin pikkurouvakin säälittelee eläimiä, jotka niin toivoisivat saada elää-äää-äää! (Niinku kalat ja äyriäiset ja kaikki joilla on silmät… ja Lennu-koira.)

Näihin tunnelmiin näin itsenäisyyspäivän aattona,

teidän Klara

Oi maamme Suomi, synnyinmaa! Rakas! Kotimaa!

Kuunsiltaa ja kesämuistoja

Viikon lopulla piti lähteä metsämökille, mutten kerta kaikkiaan jaksanut lähteä semmoista matkaa ajamaan huonohkossa kelissä, vaan jätin sikseen. Tuota jotkut sanoo vanhuudeksi, mutta jotkut toiset iän tuomaksi viisaudeksi. Kallistun mieluusti viimemainitun kannalle.

Selailen ja siivoilen vanhoja kuvia. Niistä nousee mieleen kaikenlaisia muistoja kuten tuosta kuutamokuvasta. Oltiin melontakaverin kanssa jollain ihanalla keskisuomalaisella järvellä etenemässä jostakin paikasta johonkin toiseen usean päivän aikana. Päivä oli helteinen, mutta onneksi järvenselällä oli tuulta. Kaverilla oli kokoonsa nähden aika iso paatti, johon tuuli otti, kun saarten välistä tultiin isommalle selälle. Ja yhdessä kohdassa se sitten tapahtui eli paatti nousi surffiin ja lähti tuulen kanssa omille teilleen kaveri kyydissään. Tuuli vei purtiloa hyvän matkaa selän toiselle puolelle, mutta sieltäpä sitten löytyi tallesta kaveri ja kajakki 😀

Meillä oli suunnitelmissa leiriytyä ison saaren pikkuruiselle hiekkarannalle, jossa oli virallinen rantautumispaikkakin. Siihen tehtiin leiri. Keittelin sapuskaa kaverin poimiessa mustikoita, vadelmia ja taisipa olla joku haperokin. Tuli makoisat sapuskat jälkiruokineen. Kaveri on pieni ja laiha. Oli tuolle reissulle aliarvioinut eväsmäärän, mutta onneksi meikäläisellä oli sitten senkin edestä.

Istuttiin illalla hiekkarannalla turisemassa ja nauttimassa lämmikettä. Meillä on näillä retkillä aina ollut mukana hautakynttilöitä (!) rannalle laitettavaksi. Ja kun retket pääsääntöisesti ajoittuvat loppukesään on tunnelma pimeässä, lämpimässä elokuun illassa sellainen, että mieleen jää! Voi hyvän tähden! Pulpahtaa muistista sekin kerta, kun aikataulu vähän petti ja oltiin vielä pimeällä melanvarressa havaitessamme, että etelästä lähestyi ukkosmyrsky. Piti kauhoa pikavauhtia pois selältä ja rantautua heittämällä lähimpään saareen suojaan. Ranta oli tavatonta pusikkoa, kaatuneita puita ja juurakkoja täynnä, mutta eipä auttanut kuin kiireesti lyödä maihin siihen kässeikköön odottamaan montako petäjää niskaan kolahtaa. Silloin kyllä vähän hirvitti.

@@@

(Huokaus). Olisipa jo kesä ja kärpäset. Heittelisin romppeet lastiluukkuihin, kiskoisin paatin vetehen ja liipottaisin tieheni. Muttei auta mennä asioiden edelle, vaan odotettava on. Venho(t) on varastossa lepäilemässä ja odottamassa aikaa parempaa.

…Venhot monikossa, lukija huomaa. Sillä minullehan kävi niin, jotta ensin oli kaksi venettä, joista myin toisen 2014 ja toisen huhtikuussa 2017…mutta kestin veneettömänä tasan neljä kuukautta, jonka jälkeen ostin yhden ja sitten perään toisen, joka -tuo toinen siis- on samanlainen kuin minkä myin pois 2014. Hullun hommia, mutta meikäläiselle tyypillisiä ja luulinhan tuolloin muuttuvani hevosihmiseksi. Enpä muuttunutkaan, vaan tajusin hevoshommien vaaran ja ajankäytön rajallisuuden huomioiden kaikki nämä harrasteet, joita rakastan. Sanotaanko resurssiensa rajallisuuden havaitsemistakin iän tuomaksi viisaudeksi?

Yhtä kaikki, nyt on menossa pitkästä aikaa pätkä kirjallisuuteen uppoutumista, vaikka monenlaista muutakin multitaskausta kulkee samassa raidassa mukana (töiden takia). Äkkäsin kirjakaupasta sivusilmän hyllyyn karatessa mielikirjailijani uusimman teoksen, nimittäin Merete Mazzarellan ”Varovainen matkailija”. Nautiskellen luen ja tarjoanpa pienen konvehdin lukijallenikin Mereten rasiasta. Hän on tutkinut matkailua käsittelevää kirjallisuutta, kirjallisuudentutkija kun on, ja lainaa G.K.Chestertonin viisautta liki sadan vuoden takaa. Löydän siitä itseni – minä ”pakkonähtävvyksien” kritisoija. Lainaus menee näin:

Matkailija näkee sen mitä näkee. Turisti näkee sen mitä on tullut katsomaan.

Hienosti sanottu!

Oikein hyvää huomista pyhäpäivää lukijalleni,

Klara

Pimeyden voimia ja vanhuksia

Jonkun portinpielestä varastettu näkymä kotipaikkakunnalla käydessä.

Pimeys tulee yhä aikaisemmin, eivätkä ulkokuistin kynttiläröykkiöt sille enää pärjää kuin alkuillan erissä. Joulun valoja tässä jo pikkuhiljaa kaipailee itse kukin.

…Ja kaikki valittavat pimeyttä, talven perin hidasta takinkääntöä kohti keväthankien loistetta. Meikäläinen koittaa piipittää kuin hiirulainen sitä iloista sanomaa, että kevät vielä tulee, aurinko vielä paistaa, vettäkin sataa ja jollakin hiirellä on taas häät. Tulee juhannusta ja ritvakoivua, tulee itikoita ja paarmoja, veneretkiä ja ongensiimojen viuhunaa. Mutteivät ne vaikertajat mitään usko! Jatkavat vaan valittamistaan.

Ei tämä valittamalla parane! Sillä armahtavan kevätvalon ja kesän lämpimien päivien jälkeen tulee taas pimeys, ei siitä mihinkään pääse. Joten mitäs tehdään? No, vedetään päälle talvikamppeet, laitetaan lamput otsaan, heijastimet heilumaan ja marssitaan lenkille. Leivotaan pullia, kääretorttuja, piparkakkuja ja piirakkaa. Jynssätään ikkunoita sisäpuolelta, askarrellaan joulukortteja, kudotaan sukkaa ja uppoudutaan hyvää kirjaan nojatuolin uumenissa. Ja lopetetaan ruikuttaminen! Sillä tänne sitä ollaan synnytty ja täällä sitä elellään olosuhteissa, jotka meille annettiin – rauhassa kuitenkin. Raukat vain menköhön merten taa!

Kokeilin vähän kuvasäätöjä, että miten onnistuvat ja miltä näyttävät lopputuloksessa. Että jos on jotakin sotkua, niin pistää vaan kommenttia kehiin.

@@@

Talonmiesraukan piti perua aurinkoreissunsa, kun tuli vähän tautia. Oli jo kaikki nyssäkät pakattuna ja lähtöpäivä käsillä, niin ei kuin peru koko homma ja hakeudu Oikeaan Lääkäriin hakemaan todistusta matkan perumisesta ja siinä sivussa diagnoosia ja hoitoa. Olen sen matkan varrella oppinut, että tuttuja ja omaisia ei parane ryhtyä hoitelemaan. Siitä ei tule kuin huonoja tuloksia.

Huonoista tuloksista on esimerkkinä Vanha Emäntä, jota nyt koitetaan sisarusparven kanssa kyörätä eteenpäin päivä kerrallaan. Iltasella oltiin eilen velimiehen kanssa kämppää siivoamassa, kun mummo on vuorohoitojaksolla, jonka kunta ystävällisesti on saanut lopulta järjestetyksi. Kaikki siirtymäajat kun on venytetty maksimiinsa, mikä koskee niin kotisairaanhoidon panosta kuin vuorohoitojaksojen järjestymistä. Olen ollut vannoutunut vanhustyön puolestapuhuja ja rauhoittelija, vaan enpä totisesti ole enää. Koko homma on niin ruokottoman huonolla tolalla, että eläinsuojelukin pelaa paremmin. Mutta tämän olen tainnut täällä jo sanoakin. Kuntaan pitää kuulemma mennä huutamaan naama punaisena ja lyömään nyrkkiä pöytään ennen kuin alkaa tapahtua jotakin. Mutta en osaa sellaista, kun näen sitä omassa työssäni kuinka typerää ja itsekunnioitusta romuttavaa sellainen käytös on. – Lopputulos onkin sitten tässä ja kaatuu mummon niskoille. Sillä sitä saa mitä ei nyrkki pöydässä ole tilannut.

Mummon kämppä oli ihan karmeassa siivossa. Ei anna kenenkään siellä siivota, eikä auttaa. Ei myöskään siivoojan. Lopputulos on sitten sen näköinen. Velimies kantoi kaksi muovikassillista homehtuneita, kunnan toimittamia ruoka-annoksia roskiin. Ei anna kenenkään mennä jääkaapilleen, muista kaapeista nyt puhumattakaan. Silmille tulee. Eikä vanhaa ihmistä viitsi ruveta tyrkkimään.

@@@

Kas, näinpä pääsin kaamoksen valittelusta omakohtaisiin ilonaiheisiin heittämällä 😀 Heitän nyt itseni ulos pimeyteen, jotta kaksi aivosoluani saa kirkastavaa, hapekasta marraskuun ilmaa. Toivotan lukijalleni, mikäli ruudun toisessa päässä vielä tonttuna kurkkii, mitä parhainta tulevaa viikkoa ja joulukatujen avajaisaikoja.

Klara von den Wanhushuoltaja

Mereten ja Jarin kanssa liikenteessä

Kaverin lakeuksilta laittama kuva (julkaisulupa kysytty).

Jos lukijalleni sopii, vietän pienen hetken hänen seurassaan? Hänellä ehkä on hetki aikaa.

Nyt on ollut taas jossain määrin tavanomaista aktiivisempi kausi kirjallisuusrintamalla. Eikä vähiten siksi, että ostin uudet nappikuulokkeet, langattomat sellaiset ja kirjojen kuuntelu helpottui merkittävästi. Niinpä olenkin pyöräillyt, kulkenut koiran kanssa ja ajellut autolla kuunnellen mielenkiintoisia kirjallisia dokumentteja. Kun en ole lainkaan ihastunut niihin Jessika Freinetten tai-mitä-niitä venetsiasarjoja, roomaromansseja tahi vastaavia onkaan, niin olen sitäkin hanakampi hakeutumaan elämänkertojen ja ihmisistä kertovien stoorien äärelle.

Vaikka olen raudanlujasti päättänyt olla ostelematta kirjoja nurkkiin venymään ja muuttolaatikoita täyttämään, niin sorruin Merete Mazzarellan uusimpaan kirjaan kauppareissulla. Se on ”Varovainen matkailija”. Nautiskelen sitä pala kerrallaan kuin konsanaan parasta laatusuklaatia. Korvakuulokkeista tulee Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio. Ja täytyy kyllä sanoa, että kun tuota kuuntelee, niin alkaa ihan käytännössä hahmottua se, kuinka vaikeaa lähiympäristölle ja työkavereille on ollut hoksata ja hyväksyä, millä tolalla Aarnion asiat oikeasti ovat.

Jo se, että alkaa työtoveriaan epäillä jostakin, on korkean kynnyksen takana. Puhumattakaan siitä, että keitoksessa häärii epäilty itse kulisseissa söhläämässä ja johtamassa tilannetta harhaan. Ihan mahdoton tilanne! Vaikka tuon tason tapauksia ei ole eteen sattunut, niin joskus kauan sitten on ollut tilanne, jossa kollegan elämän suhteen on alkanut sivusta huolestuttaa. Ja kun meitä suomalaisia on aina opetettu, ettei toisten asioihin pidä mennä sotkeutumaan, niin on joutunut harkitsemaan useampaankin kertaan, jättääkö sikseen vai ryhtyäkö kaverin solmuja selvittelemään. Merkittävästi hankalammaksi asetelma muuttuu, jos pomo osoittautuu rikolliseksi. Ei tarvi ihmetellä, jos lähityötovereita hävettää sen jälkeen, kun on hyväuskoisuuttaan noussut barrikaadeille ja syvän luottamuksen vuoksi puolustanut esimiestään – joka sitten osoittautuu petturiksi. Ymmärrettävästi ei niissä tilanteissa mielellään astu esiin ja sano: ”Sori, olinkin väärässä, sillä puolustin raivokkaasti petturia!” Se on vähintään yhtä hävettävää kuin epäillä lähimmäistään väärin perustein.

…koska kello käy ja työtoverini, kohta eläkeiässä oleva miehenpuoli, pommittaa minua työasialla vielä näinkin myöhään ehtoolla (sähköposti kilahtelee), niin… a) en avaa emailia enää tänään, mutta….b) päätän kirjallisen raporttini täältä tähän.

Kiitos lukijalle, Klara vdKvz

Luomuviisautta ja retkikeittimiä

Jos ei oikein tiedä, mistä päästä kirjalliset työnsä aloittaisi, niin on viisainta siirtyä kirjoittamaan blogia. Ohje pätee todennäköisesti kaikkeen muuhunkin keskeneräiseen toimintaan. Sanalla sanoen: odota aina otollisempaa hetkeä, kun tökkii. Ja junakin lähtee päivän mittaan, joten aikaakaan ei ruhtinaallisesti ole käytettävissä.

@@@

Kaunis pakkaspäivä. Aurinko viiltää kirkasta valoa takapihan kuusien välistä. Tulee huono omatunto, kun kaamoksen kynnyksellä häiriintyy auringonvalosta. Kuinka kiittämätöntä, kuinka moukkamaista! Auringonvalosta tulee tässä maassa olla kiitollinen aina, kun se näkyy. Auringonvaloa ei tule moittia. ”Odotapas vain kun se kohta ei edes näyttäydy! Kuinkas sitten suu pannaan!”

Viime viikkoina on ollut liikuttavia kohtaamisia sekä kasvokkain että virtuaalisesti. Ikivanha luokkatoveri oli yllättäen yhteydessä erään käytännön asian tiimoilta. Asia ei liity ammattiini. Onneksi, sillä inhoan hyväksikäyttötilanteita tyyliin ”muistatko-mut-vielä? voitko uusia mun reseptin / ottaa kantaa mun oireisiin / kääntää nämä latinankieliset sanat suomeksi.” Näitä on vuosien varrella on tullut. Ei suutarikaverikaan tykkää, jos lähetän hälle kenkäni korjattavaksi vedoten vanhaan kaveruuteen.

Luokkatoveri kertoi myös elämästään. Oli jäänyt suureksi surukseen ilman lapsia, vaikka kaikki yritettiin. Sainko itseni kiinni ajattelemasta, että luonto oli ehkä kuitenkin viisaampi? Tämä teräksenluja uranainen ei ehkä olisi ollut äitiyden hellin ruumiillistuma, mutta enhän toki voi tietää onko elämä pehmentänyt. Ehkä perusluonne ja elämänote kuitenkin kaikitenkin säilyy pitkälti samanlaisena? Olisin voinut kuvitella, että lapsi olisi heti viety uintitreeneihin, vauvasoittotunneille, suzukeihin, minestrone-kielikouluihin, gurmeekerhoon, tietokoneharkkoihin, tennistunnille ja matikkaryhmään suorittamaan elämäänsä suunnitellun määrätietoisesti äitinsä tapaan. No, eipä se kilvoittelu hukkaan mennyt äidilläkään. Pääsi urallaan pitkälle, korkeaan asemaan. Ja hyviin naimisiin, oikein hyviin naimisiin. Ehkäpä elämä silti oli armollinen ja näin kompensoi lapsettomuutta. Toivon niin. Ja hän vaikutti joka tapauksessa nyt elämäänsä tyytyväiseltä. Se on pääasia, tyytyväisyys tässä ja nyt siis.

Jos tuo vesipannu on jo esiintynyt tässä ohjelmassa aikaisemmin, niin pahoittelen tilannetta. Hän on tullut mukaani – usko tai älä – kiiltävästä kyljestään huolimatta liki kaksikymmentä vuotta sitten. Enkä kertaakaan ole nokipannuksi pistänyt, vaan antanut olla Trangian kaverina. Ja nykyisin mulla kyllä on sellainen merkittävästi Trangiaa näppärämpi keittovehje, jonka kuvan pyydystän tähän alle. Tämä on vallan mainio peli, keittelee vedet ja keitot siinä missä Trangiakin. Vinkki tuli melontakaverilta joku vuosi taapäin. Toistaiseksi olen selvinnyt ilman tuulisuojaa, jonka hankkiminen on venähtänyt vuodesta toiseen. Täytynee hommata, niin saa ehkä vielä enemmän tehoja irti.

Tässä syksyn mittaan on kyllä käynyt selville, että joku siru muhun on istutettu sen suhteen, että luontoon on päästävä. Viime vuosina on etenkin syksyisin ollut ihan kuin pakotusta sen suhteen, että pääsisi metsiin samoilemaan. Olen kylmissä ja kosteissa olosuhteissa huono yöpymään teltassa, mutta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, pitäisikö hankkia ruumisarkkua isompi teltta nykyisen pikkuputken tilalle. Olisiko siellä parempi asustaa silloin, kun ulkona pauhaa syysmyrsky ja vettä heittää lorona taivaalta? Talvella lumien aikaan ei innosta teltoissa nukkuminen. Riippumattokin on kaikkine vermeineen, muttei ole rohkeus riittänyt vielä sen kanssa temppuilla maasto-olosuhteissa.

@@@

”Elämä on kuin polkupyörä. Kulkee niin kauan kuin pumppu kestää.” Petteri Koljonen.

Oikein hyvää loppuviikkoa toivottaa Klara… ja hyppää junaan.

Metsien huminaa, karhuja ja linssiluteiden metsästystä

Valo se paistaa joskus tiheäänkin metsikköön.

”Ei elämä ole pelkkää soittoa ja laulua. Se on myös ruusuilla tanssimista” Anonyymi.

Tässä sitä mennään monenlaisessa touhussa. Joko blogiystäväni ja ainut lukijani huokaisi helpotuksesta: nyt kynässä lopultakin muste loppui. Ehei! Lisäsäiliöitä on laatikot pullollaan. Niitä pursuaa puoliaukinaisista komeronovista, sohvatyynyjen takaa, kirjahyllyn alimmalta tasolta ja pakastimesta. Niitä on … no olkoon. Kynä siis vielä kulkee ja muste riittää.

@@@

En lähtenyt Eurooppaan. Läksin sen sijaan työpaikalleni purkamaan kuormaa…. josta hyvällä omatunnolla siirryin Venäjän rajan tuntumaan retkeilemään. Kyllä oli raikas ilma ja metsien huminaa! Alueella sattuu asumaan elämänmuutoksen tehnyt tuttavani, jolle olen antanut tehtäväksi kysellä löytyisikö kyläyhteistön liepeiltä joku, joka vuokraisi vaatimattoman majansa meikäläisen reissujen tukikohdaksi. Rakastan alueita, joilla ei platinakorttilaiset kulje hifistelemässä pahkakuksat roikkuen. Tuolla ei siitä ole pelkoa. Siellä liikkuminen ei tuo retkipaikkasuorittajille sulkaa hattuun yksinkertaisesti siitäkään syystä, ettei kukaan kuitenkaan tiedä, missä se on, vaikka sillä leuhkisikin. Pallas-Hetta ja Kilpisjärvi on suurta hottia, mutta tämä ihan hepreaa. Sitä parempi meikäläiselle!

Loka-marraskuu on parasta retkiaikaa. Ruskan perässä juoksijat on tulleet ja menneet, imeviä tai pistäviä pörriäisiä tai kärmeksiä ei enää näy ja karhunmetsästyksen alku (alkaa aina 20.8.) ajoi nallet rajan taa tai tuonilmaisiin (122/132 kaadettuna). Kuulin rajamiehiltä karhujen pötkivät Venäjälle haaskakuvaajien ja karhusafariyrittäjien sulkiessa lounaspaikkansa muutamaa viikkoa ennen karhunmetsästyksen alkua. Joku silti jääkin kaadoista päätellen.

Karhuista puheenollen, karhunmetsästystä koskevaan lakiin on tehty muutos, jolla pyritään palauttamaan karhun ihmispelkoa. Metsästää saa vain seurueessa koiran kanssa ja ilman haaskahoukutinta. Rajanpinnassa karhut on käyneet komposteja kaivelemassa ja kaatelemassa roska-astioita. Eihän eläin pysty erottamaan mikä on tarkoituksellinen ruokintapaikka ja mikä jonkun komposti. Kiva ei olisi nähdä karhu hakemassa sapuskaa omalta pihalta puhumattakaan repusta, etenkään, jos se on selässä. Senpä vuoksi repussani kolkahtelee karhukello. Sellainen oli jo ennestään, mutta sain sellaisen lahjaksikin pitkäaikaiselta työtoverilta. Hän on ikäiseni nainen, joka hoitaa kaikki sotkut mitä saan sorvin ääressä aikaiseksi. Otin antamansa kellon heti käyttöön, koska on yksi idoleistani.

Ainut lukijani on toki perin kiinnostunut karhunmetsästyksestä, harrastaahan hän sitä kaikki vapaa-aikansa yhdessä puhuvan ja pyöräilevän karhukoiransa Jetin kanssa. Senpä takia laitan tähän varmuuden vuoksi vielä linkin karhunmetsästyslakiin.

https://riista.fi/karhunmetsastys-alkaa-metsastyslakiin-muutoksia/

Täällä ne nallet kulkee ripi rinnan ihmisen kanssa. Koskaan ei kyllä ole karhusta näkynyt vilaustakaan
lukuunottamatta Ranuan eläinpuistoa ja erästä karhunkatselupaikkaa.

@@@

Karhusta omituisiin otuksiin, nimittäin ”Suuriin Asiantuntijoihin” eli ihmisiin, joita viime kuukausina on jälleen nähty lausuntoja antamassa suulla suuremmalla. Sain ulkopuoliselta, bluffin tuntevalta taholta viestin: ”Näitkö saman kuin minä? Mistäs nyt tuulee? Linssilude haistaa aina tilaisuutensa”. Näin on, se on selvä. Mutta jos linssiluteilun ilmiötä tarkastelisi syvemmälle, niin mitä löytyisi. Katsotaanpa…perataan nettiä.

No, hakusana ”huomioinhakuinen persoona” etenee tietysti Terveyskirjastoon. Tuohan on ICD10- luokituksessa diagnoosi numero F60.4, yksi psykiatrisista diagnooseista. Jotakin näköjään muistan vielä psykiatrian kurssista. Nämä linssiluteet eivät kuitenkaan ole F60.4 sakkia, vaan ovelampia. Heillä on aina tärkeää sanottavaa ja sen he sanovat kaikkien mieluiten täysille luentosaleille, tv-toimittajille, lehtihaastatteluihin tai päivälehden kolumniin. Pääasia, että huomataan. Linssilude ei – toisin kuin F60.4-tyyppi – järjestä suuria draamoja tai tunnekuohuisia ulostuloja. Noup. Mutta voi toki astella paikalle draamoja kommentoimaan… puvussa ja kravatissa, jakkupuvussa, yliopiston logo kauluspielessä tai firman titteli nimen alla. Kun ulostulot toistuvat, muodostuu suurelle yleisölle käsitys, että kyseessä on suurikin asiantuntija, team manager, johtoryhmän jäsen, hallituksen puheenjohtaja, tutkimusryhmän vetäjä – you name it. Vain taustan tarkemmin tuntevat tietävät totuuden. Mitään hallituspaikkaa ei ole, mitään erityisiä asiantuntija-ansioita ei ole. Niiden on vain annettu ymmärtää olevan tietämyksen taustalla. Mutta kerrostalon kokoinen itsetunto ja sujuva, asiantuntijatyyppinen käytös on, ynnä epähuomiossa kenties saatu virkanimikekin. Näin se menee, linssiluteilu. Monet pääsevät sillä pitkällekin. He eivät suoranaisesti valehtele taustojaan, mutta antavat ymmärtää. Virhe tapahtuu kuulijan päässä… ja tämän vuoksi linssilude on merkittävästi F60.4-ihmistä ovelampi pakkaus.

@@@

Näihin maailmaa rakastaviin sanoihin päätän yksinpuheluni tästä takapihalle avautuvan ikkunan äärestä. Pihalla on piristävä lokakuinen, suttuinen hämärä ja kevyttä vesisadetta. Niistähän me aina niin kovin voimaannumme, eikö totta (norjalainen tuttavani näyttää nousevan juuri aurinkorannoille vievään koneeseen, hyväkäs).

Voimia kaamoksen alkuun toivoo Klara v.d. Helgaland

Kuntoutumista lähiretkillä ja tieteenteoriaa

Sairausloma alkaa olla lopuillaan ja menossa on, sanotaanko nyt vaikka, että kuntoutusvaihe.

Hoitotieteessä on tälle vaiheelle joku hieno englanninkielinen nimikin. Ehkä lukijani tietää? Rehabilitation Infernatum Colosseum Dispartum Period. No, ei vaiteskaan. Keksin tuon itse. Vihaan näitä Advising Connection and CVonpulsor Processing Managementtejä. Englanninkielellä brassailu on yksi keikaroinnin muoto. Eräässä sairaalassa kaverini ei kesälomalta palatessaan enää tunnistanut osastonsa nimeä. Se on lomansa aikana muutettu hoitotieteelliseksi termiksi ryyditettynä oudoksi suomenkieliseksi väännökseksi. Huom! En paheksu, enkä väheksy mitään tieteenalaa, joka täyttää tieteen tunnusmerkistön. Se puolestaan kavahtaa itsetarkoituksellista käsitekeikarointia hännännoston tavoitteella.

@@@

Tunnustan lukijalleni olevani hieman kiusallisessa tilanteessa. Pitäisi nimittäin lähteä työmatkalle paikkaan, jossa on menossa täysi kaaos. Mietin kuumeisesti, kuinka hypätä pois kuviosta ja jäädä kotimaan kamaralle. (Olisiko leikkauksen jälkitila sittenkin yllättäen kääntymässä huonompaan suuntaan? No vitsihän tuo tietysti oli.) Katsotaan nyt, mihin tilanne etenee. En todellakaan pahoittele, jos reissu peruuntuu. En. Se paikka on käyty ja nähty niin moneen kertaan, että viimeiset viisi kertaa olen sanonut itselleni, etten tule tänne enää koskaan. Ensivisiitti oli jo nuorena Interraililla. Rakastuin sillä matkalla saksalaiseen, jonka nykyistä olinpaikkaa toisinaan googlettelen 😀 Näyttää olevan alalla, joka oli arvattavissa jo tuolloin. Ihan komea mies vielä kypsissäkin kymmenissä. Saksalaisethan ovat yleensä perin salskeaa väkeä, kuten moni Lapin perukoillakin tietää isästään, kun peiliin katsoo. (Yksi saksalainen hauska tuttu sanoi, että aina kun sanoo olevansa saksalainen, täytyy heti perään sanoa: ”Anteksi, anteksi, anteksi!” 😀 Minulla ei ole mitään saksalaisia vastaan. Kunnon väkeä, asiallisia ihmisiä. Tosin lomasaarten golfkentillä saattavat olla tosikkojakin ja piiruntarkkoja. Mutta golfarithan on muutenkin outoja tyyppejä kaikin puolin, olipa kansallisuus mikä tahansa.

Tähän piti tulla yhden jonkun vaan hevosen kuva, mutta tiedosto ei suostunut latautumaan. Mennään sitten tällä. (Hevonen voi loistavasti uuden omistajan hoteissa.)(Kaipaan sitå toisinaan.)

Olen tässä sivussa tehnyt kirjallisia rästitöitä pois venymästä ja totta vie on niin, että olipa asia sitten mikä tahansa – vaikka käsityö – niin loppuunsaattamisesta tulee aina hyvä mieli. Vielä olisi pari hommaa jemmassa, joten senkään puolesta ei haittaisi matkan peruuntuminen.

@@@

Oli semmoinenkin yltiöpäinen ajatus, että sairausloman aikana kävisin jossakin vähän etäämmällä kansallispuistossa patikoimassa. Voi mitä hulluutta! Mutta unelmillahan ihminen sitkuttaa eteenpäin, eikö totta. Patikkareissu kilpistyy huomiseen lähiretkeilyyn, jossa tosin aion viettää koko päivän. Eväät on jo tehty. Tänään uskaltauduin pyöränselkään ja ajellessa ajattelin, että nyt ajan oikein hiljaa, katselen ympärilleni ja nautiskelen vaan raittiista ilmasta. Niinpä ajella hissuttelin sinne tänne, kävin katsomassa aidan takana erään tilan hevosia, ajoin erään veden rannalle katsomaan peilityyntä vedenpintaa ja vain tuumailin. Ai, että semmoinen tekee ihmiselle hyvää!

Voimia lukijalleni,

Klara