Myötäintoa, sydäninfarktia tunnekuohuista ja retkeilyidean huumaa

Ihmissuhdeasioista vielä jatkan jonkun sanasen.

Hilpin kommentissa esiintuotu myötäinto oli veret seisauttavan hieno juttu. Hilpi kirjoittaa: ” Viime vuonna opinnoissani törmäsin termiin myötäinto. Toisen innostukseen mukaan menemistä, innostumista kanssaeläjän innostuksesta, jonka hän haluaa jakaa. ”

Juuri tuota haen takaa. Olen tullut kohdallani havaitsemaan, että toisen innostuksesta voi saada ideaa itselleenkin tai vähintäänkin oppia ja avartua. Tapaan usein ihmisiä, joilla on joku innostuksen kohde, josta haluavat kertoa. Antaapa heidän kertoa, sillä ei se kauaa maailman aikakirjojen aikaresursseista vie! Vielä pienempi aikasyöppö on ilahtuminen toisen puolesta. Siinä voi ikään kuin vapaamatkustaa pienen hetken toisen innostuksen siivellä ja virkistyä. Aitoa innostusta kun ei voita mikään!

@@@

Voimajuomaa. Taisi olla siideriä vai oliko valkoviiniä ja vissyä, en muista.

Lea on oikeassa: kaikenlaista pienisydämisyyttä tosiaan on. Näitä pienisydämisiä yritän vältellä, koska heistä tulee huonot fiilikset. Onneksi on tosiaan muitakin! Yksi sellainen tulee kohta eteiseen lenkeilyä varten. Kantaa raskasta kuormaa, kun on ikämiehenä leskeytynyt sukulaismies, joka on nyt aivan eksyksissä vaimon kuoltua äkillisesti. Setä on wanhan liiton miehiä, jonka kotijärjestys on aina noudattanut perinteistä kaavaa: vaimolla vaimon työt, isännällä isännän. Sitten pam vaan, onkin ikämiehen sopeuduttava uuteen kuvioon. Siinä on haastetta moneen suuntaan, kun ei kunnolla osaa perunoita keittää, eikä tiedä kuinka pyykkikonetta käytetään. Päivä kuluu vaimon haudalla käydessä ja uutisia kuunnellessa. Ihan sydäntä särkevä tilanne.

Riipoi vähän myös sivusta kuunnella taannoin tuota naimatonta naistuttavaa. (Niitä on kyllä useampikin lähituntumassa.) Oma kuvionsa sekin, kun kotona ei ole ketään odottamassa, vaikka niin kovin toivoisi. (Oma riesansa toki siitä kotona odottajastakin ;D) Mutta kun ei löydy puolisoa, ei ketään. Naisporukassa kuljetaan ja etsitään: tuntureilta, konserteista, festareilta, Porin Jazzista. Ravintolapöydät on jo kaluttu ja koluttu: mitään kelpomiestä ei ole löytynyt, vain rikkinäisiä elämänkohtaloita, alkoholismia ja outoja luonteita. Tämän käsityksen olen saanut näiden yksinäisten kertomuksista, myös miespuolisten.

Yritän usuttaa harrastuksiin: golfkentillä on tosi charmantteja miehiä :D, entäpä Suomen Ladun porukka, jos toisentyyppistä kaipaa. Tanssiharrastus, ryhmämatkat, lintubongarit. Aina toki joku kultakimpaleen löytääkin, iloitsee (>myötäinnostus!) ja fasettaa ”me hiihdetään, me aurinkorannalla, me Toscanassa, me Huippuvuorilla, me takkatulen äärellä”. Voi hemmetti, että mulla sydän aina sykähtää, kun kaksi yksinäistä toisensa löytää! (Ja alan heti sydän kylmänä pelätä, että jompi kumpi kuolee tunnekuohuissaan sydäninfarktiin.)

…ja sitten on se toinen tarina, jolloin Insta ja Fase ensin pursuaa intoa: tässä Pertti hiihtää, tässä ollaan kuntosalilla, Pertin aikuiset lapset tässä synttärikakulla. Mutta kuin taikaiskusta Pertti sitten häviää viestimistä. Kuoliko vai katosiko naistentansseihin? Maa nielaisi? Kuinka hankala perttinsä menettäneelle on alkuinnostuksen jälkeen avata tapaus Instagrammissa tai twiittailla, että hemmetin routaporsas palasi exänsä syliin. Sitäkö se olikin, että perttinsä löytäneellä oli niin surullinen mieli, itketti aamulla, maalipurkki kaatui eteiseen, töissä ei jaksa ja koira sotkee lattiat. Enkä yhtään huomannut, ettei Pertti enää seiso eteisen matolla nauramassa kaatuneelle maalipurkille, eikä pese mutaan juosseen koiran jalkoja. (En kysy mitään, en herrattunen sentään.) – Meillähän on tähän suomalainen laulukin onnesta ja onnen kätkemisestä. Ja itku pitkästä ilosta, sanoo katajainen kansa.

@@@

Elelen taas retkihuuman ensioireissa. Oikestaan kaikki lähti liikkeelle eilen jälkeläisen hakiessa lapsensa yökylästä. Muka vaivihkaa ovelin katsein kyseli, onko kesällä odotettavissa olevalle merkkipäivälle minkälaisia lahjatoiveita. A-haa, selvästikin on jonkun porukan bulvaani. Koska tiedän, että sieltä tulee sarpanevakukkavaasi tai kalevalaköryn iki-ihanat riippupihlajat kolmessa setissä, on kaiken viisain toimia nyt, jotta SPR ei saa uutta myytävää. Läpikävin erilaisia lahjoitussäätiöitä omasta päästä keksittynä: Palvelutaloissa Pilattujen Muorien tukisäätiö? Ruskettuneiden Muovipussimiesten Turvakodin tilikeräys? Mutta taas oli muna kanaa viisaampi, sillä jälkeläinen loihe lausumahan: lahjakortti retkeilytarvikekauppaan, kävisikö se? Loistoidea! Ostan hammokin ja painelen metsiin roikkumaan h-hetken ajaksi, niin ei tarvi pelätä virpojia oven taakse.

Hui että tuli pitkä teksti. Toivottavasti lukijani ei saa liikaa kirjaimia henkitorveensa!

teidän Klaara von eglaH

Määritelmällistä analyysiä ja sananselitystä

Pieni paussi on ollut paikallaan ja onneksi siihen tarjoutui mahdollisuus. Ulkoilma on ihmispsyykelle keskeinen elementti. Lumikenkäilijälle nämä tämmöiset kuvan kelit on huippuaikoja. Hiihtäjät eivät enää ole sauvoilla huitomassa 🙂 ja voi lompsia rauhassa mössööntyviä latuja pitkin minne huvittaa.

@@@

Tässä on ollut päänsä sisällä aikaa tutkia asioitaan, myös sosiaalisia suhteitaan. Semmoisiin pohdintoihin lomaset ovat paikallaan.

Ihmissuhteissa on paljon voimaannuttavaa, mutta osa ihmissuhteista on rehellisyyden nimissä myös rasitteina. Taannoin kuuntelin läheistä työtoveriani hänen ihmissuhdeasioissaan. Naimaton ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri, naimattomia naisia hekin. Siinä sivussa murheitaan kuunnellessa kävi omakin tuttavapiiri mielessä. Kirjaan joitakin huomioita.

Vaikeus iloita toisen puolesta. Yllättävän ongelmallista on positiivisuuden jakaminen. Se huokuu myös naamakirjasta. Joku laittaa lomaltaan vaikkapa Bergenistä (keksitty paikka) kuinka on kaunista. Laittaa kuviakin reissustaan, niin toinen toteaa: ”Tuttu kirkko, käyty on.” Tai joku kertoo (kuvitteellinen esimerkki) onnistuneista leipomuksistaan, johon toinen reagoi toteamalla: ”Tiesithän, että pellavansiemeniä ei saa käyttää kuin tietty määrä vuorokaudessa?” tai ”Laitapa ensi kerralla taikinaan vähän itsekasvatettua hepsankeikkaa”. Mikä estää vain ihailemasta Bergenini kuvia ja toivottamasta hyvää lomanjatkoa? Mikä estää vain ihailemasta leipomuksia ja pyytämästä reseptiä?

tYleinen huomaavaisuus. Ollessani taannoin, kuten lukijani ehkä muistaa, pitkällä sairauslomalla hevosonnettomuuteni vuoksi, kudoin paljon kaikenlaista. Kun koko suku oli sukitettu ja lapaistettu, kysyin eräältä noihin aikoihin hyvin kiireiseltä tuttavalta kelpaisivatko hänelle villasukat. Puuskahti, että hänellä on villasukkia ihan riittämiin.

Loukkaannuin tuosta hieman ja ajattelin, että tilanteeni tietäen hän olisi voinut ehkä toimia toisin. Kuinka sitten? Vaikkapa niin, että kun kiireittensä hellitettyä (sai ison projektin valmiiksi) ryhtyi neulomaan ja toi tuliaisiksi aivan kammottavan kudelman, jolla ei minulle ole tyylinkään vuoksi kerrassaan mitään käyttöä, niin (koska olen fiksu, hyväkäytöksinen ja huomaavainen, heh) kiittelin häntä siitä, että oli ajatellut minua ja nähnyt vaivaa. Tuotteen otin kiitoksin vastaan, vaikka tiesin sen menevän suoraan SPR:n kirpputorille. Hänelle tuli antamisesta kuitenkin hyvä mieli. Se riittää syyksi ottaa vastaan se mitä annetaan.

Samaan asiaan liittyy vuosien takainen toimintamalli anopin tuputtaessa meille ties mitä vanhaa kamaa. Sanoin Talonmiehelle, että kaikki ota kiitoksin vastaan, sillä teemme hänelle palveluksen viemällä ne kaatopaikalle, kun itse ei siihen kykene. ”Olen säästänyt tämän odottamaan, että lapset lähtevät opiskelemaan” tapasi rakas anoppivainaa aina romppeistaan sanoa ja sai hyvän mielen, kun sai roinansa annettua ”opiskelijalle”.

Tuli päivänä muutamana romposteltua pääsiäisen kunniaksi myös suomaisemissa.

@@@

Muuttolinnut ovat suurelta osin saapuneet, vaan vielä ei näy pääskystä. Olin eilen hervottoman naurukohtauksen ja toisaalta myös hieman ahdistavan tilanteen kourissa lintujen kanssa nimittäin. Kuljeskelin metsässä ja kuulin erään pikkulinnun laulavan. Ryhdyin siinä muistelemaan, oliko kyseessä se-tämä-vai-tuo sirpukka. Päädyn sirpukkaan X (haluaa pysyä anonyyminä). Piti kuitenkin vielä JuuTuupista tarkistaa laulu, että natsaa tähän tirpuseen. Laitoin kännykästä tulemaan linnunlaulua. Se kantautui myös sirpukka X:n korviin. Hän tuli paikalle kuin magneetin vetämänä ja ryhtyi tekemään syöksähteleviä lentoja pääni yläpuolella. Näpelöin skänää kuin tuskassa, että sain häirikön vaikenemaan. Imuroin tähän alle sirpukka X:stä videon, jos wordpress on suosiollinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tunnistaako lukijani lajin. Lajintunnistus ei edellytä lintukirjaa, sillä… 😉

Laulelemisiin,

Klara

keltasirkku

Äänetön yhtiömies ja muita outoja hiihtäjiä

Jonkun tuntemattoman metsäsukseilijan jäljet

Tulin tuvalleni hieman vetämään henkeä ennen seuraavaa voimainponnistusta. Kun noilla selkosilla hyvillä hankikeleillä hiihtelee hiljakseen ja kuuntelee ympärilleen, kuuluu pään sisältä samanlainen ääni kuin tyhjenevästi ilmapallosta. Sinne nousee stressi ja aivosumu vapaaseen ilmanalaan, josta tuuli vie sen Venäjän puolelle. Kallo tuntuu kevyeltä kuin styrox-pallo ja mieli muuttuu huolettomaksi: kyllä mä tästäkin keväästä selviän! (Kesälomaa ei juurikaan ole, kun itse on pelimerkkinsä asetellut niin, että viuhka heilahtaa.)

Pysähdyin kuuntelemaan pyyn vihellystä ja tinttien innokasta säksätystä. Kevät on linnulla puuhakasta aikaa kaikin puolin. Siinä päivän pehmennellessä hangenpintaa ristesi latuni yllättäen joitakin päiviä vanhojen jälkien kanssa. Joku oli hiihtänyt jonnekin. Seurailin jälkeä paloaukean reunaan, jossa ne mystisesti katosivat. Epäilen, että nimenomaan tässä on ollut kyseessä se kuuluisa Hiljainen Hiihtäjä, jonka silhuetti liikkuu, kun täyskuu kumottaa ja luo varjoja hangelle. Silloin liikkuu tuo tumma hahmo, jonka kasvoja ei kukaan ole nähnyt, eikä kuullut suksiensa ääntä. Paloaukean reunalla seisoo utelias kuolevainen, havaitsee hahmon, ihailee sitten täytenä hohtavaa hopeista kuuta laskien katseensa takaisin öiselle hangelle. Silmä hakee oudon hiihtäjän hahmoa. Se on kadonnut. – Niin se menee täällä selkosilla. Lukija sanokoon lukeneensa tämän ihan varmana tietona tästä mediasta.

@@@

Siinä missä toiset paahtaa ladulla, kulkee meikäläinen omia teitään. Kuten sanottua on, en laske kilometrejä enkä tavoiteaikoja, en rekisteröi sykkeitä enkä vilkuile taskunaurista. Se on eri laji, eikä sovi meikäläiselle. Kuten kerrottua on, näen asian niin, että nykyihminen juoksee jo arkipäivänään loppumatonta amokkiaan kellon ja must-do- asioiden labyrintissä hakien päättömänä kanana ulospääsyreittiä. Jatkaisinko samaa vapaa-ajalla kellon kanssa? En.

Mikä ihana auringonkilo, mikä ihana rauha!

@@@

Jotta saamme vastapainoksi myös hieman realiteettiterapiaa, siirtykäämme päivän kuumimpaan hittiin eli ennakkoäänestykseen, joka alkoi tänään, kuten niin valistunut lukijani tietääkin. Liekö käynyt lippunsa raapustamassa?

Tultiin Talonmiehen kanssa taannoin lopputulokseen, että entinen puoluejärjestelmä on romahtanut. Eikä se johdu äänestäjistä, vaan kaikesta siitä kakofonisesta kuorosta, jossa jokainen peipponen laulaa omaa lauluaan naapurin äänen päälle. Kaikenlainen individualismin, härskiyden, kiilaamisen, ulkokultaisuuden ja roskanjauhannan kulttuuri on noussut korkeimmalle jakkaralle bodiumilla, mutta yksi asia vieläkin korkeammalle. Se on raha, bisnes, yritysmaailma, kovat talousarvot, mammonan valta. Puolueet ovat ryvettäneet itsensä, imeneet sisäänsä kaikenmaailman utilitaristeja ja Vaatteettomia Keisareita, joihin ei ole luottaminen. Kangaskaupan toimitusjohtaja lennähti poliittisena raakileena suoraan tähtien pöytään säätämään taksijärjestelmää uuteen asentoon. Kempeleläisen teollisuusmiljonäärin mahtipontiset, varmat, kaikenmaailman dosentteja vähättelevät sanat sote-sopan valmistamisesta ovat (lähes) kaikilla vielä mielessä. Kuinka hän kuvitteli olevansa kyvyiltään niin ylivertainen, että kykenisi keittelemään sotesopan ilman sorvin ääressä hioutuneen asiantuntijakunnan ääntä? Paremmaksi ei pistä Ruiskukkapoikakaan, vaan hymyilee ylimielistä hymyään televisiohaastatteluissa, jossa Kaljupääkaveri kiristää silmissäni sinimustalta näyttävää kravattiaan. Siinä missä pojat pelaa peliään, nousee vastavoimain joukoista sairauslomalainen vakuuttelemaan rautaista terveyttään. (Koko stoori näyttäytyy lääkärikunnan silmissä hieman omituiselta kaikkine sairauskoreografioineen. Mutta tämä toki vain joutavaa, mihinkään perustumatonta ammattilaisten ja kaikenmaailman dosenttien höpöhuttua ja arvailua. Mitään emme oikeasti tiedä varmaksi, vannon ja vakuutan. Lehdistön varassa ollaan ja mennään.)

Karavaanin kulkee, rakkikoirat räksyttää. Kuka Tavan Kansalainen löytää tästä galleriasta vakuuttavia arvoasetelmia itselleen? (Aion äänestää. Enkä yhtään tiedä ketä, en myöskään mistä puolueesta.)

Nyt on poliittisetkin asiat saatu järjestykseen ja sauna lämmin.

Herran huomaan, lukijani. Sanoo Klara von egleH

#politiikka #lepo #luonto