istun junassa, josta ostin paikan hiljaisen tilan äärimmäiseen kolkkaan. Mutta kuskin ja ekstraluokan välisessä neuvotteluhytissä käy semmoinen räkätys, käkätys ja puheenparsi, että aattelin repaista oven auki ja muistuttaa, että puhe kuuluu liian hyvin tänne euroilla ostetulle paikalle, jossa me istutaan ku kirkossa.
Päätin kumminkin odottaa konnaria, jotta voi reklamoida. Niin mitä huttua! Vähän ennen jotakin väliasemaa neuvotteluhytistä ryntää ulos kaksi – konnaria! Nehän siellä hemmetti vie on räyhänneet! Naiskonnarikin varustettu megafoniäänellä, eikä toinenkaan hiljainen ole.
Hanhia noin 120 yksilöä, ainakin. Pienensin kuvaa, että sain heidät näkyviin. Kova oli kalkatus.
Hyvä Lukijani,
istahdan työpöydän ääreen katkaistaakseni kierteen, johon jouduin heti aamusta. Mutta ennen kuin selvennän asiaintilaa, kerron eilisestä, jolloin haaviin jäi yo. hanhikuva.
Vietin nimittäin seitsemän tuntia laatuaikaa Koiran kanssa metsissä, harjupoluilla ja suon reunamilla. Nähtiin tutkimassa kaatumassa olevien autiotalojen pihapiirejä ja junarataa, jota maastosyistä yliteltiin useammasta kohdasta. Noilla etäisillä pätkillä junat huitelevat sataakuuttakymppiä. Mistäkö tiedän? No Julia-junajärjestelmästä, josta näkee, missä ja millä nopeudella mikin juna nyt kulkee ja miksi ovat myöhässä, jos ovat.
Säännöllisenä VR-kyytiläisenä katson joka reissulla Juliasta missä kohtaa juna on tulossa. Vapaa-ajan ratahyppelijänä tutkailen karttaa toisesta näkökulmasta: tohtiiko rataa ylittää. Havaintojeni mukaan Julian kartta pitää ”kutakuinkin” paikkansa. Sehän elämässä keskimäärin riittää hengissä pysymiseen, eikö totta. Vain jokunen tavarajuna on saattanut yllättää nurkan takaa, muttei koskaan niin, etten olisi ajoissa älynnyt pysyä loitompana. (Lukija nokkelana pystyy sen myös päättelemäänkin. :D)
Paljastan sen verran, että asun aika lähellä rataa, joten lenkit saattavat ehkä tavanomaista kulkijaa useammin johtaa laittomiin ylityksiin. No, puolieläkeläinenhan nopeasti kipaisee kiskojen yli, mutta säästää toki myös kernaasti ruhonsa ratakiskoleikkurilta. Lopputuloksen olen nähnyt, sama soosi ei itseä kyllä, sanonko että tippaakaan, kiinnosta. – Summa summarum: hieno päivä luonnossa Koiran kanssa! Kevätaikakin on niin upeaa!
###
Mutta tähän päivään mennäkseni koira päätti klo 5.15, että on nousun aika. Taipuu kyllä käskystä koriasti takaisin pedilleen, mutta itse aina sen verran virkistyy, ettei auta kuin nousta ja lähteä aamulenkille. Aamun raikkaus aina palkitsee nousemisen vaivan!
Aamusta sitten lähti rullaamaan nk. Pirulle Pikkusormi-gate. Siis se, kun ensin aamuauringossa huomaa koirankarvoja lattialla. Hakee lattiaharjan, harjaa samalla portaat. Etenee lattiatilan raivaamiseen robotti-imuria varten ja avustaa robotti-imuria luutuamalla pari paikka, jonne se ei pääse. Ajautuu luutujen pesuun ja pesukoneen huoltoon. Piipahtaa roskakatoksessa, havaitsee kuivia lehtiä välikössä, tarttuu katuharjaan, mutta tuuli riepottaa lehtiä takaisin sitä mukaa, kun harja heilahtaa. Päätyy sisälle aamukahvin keittoon, havaitsee Teuvon lähtevän töihinsä. Kokee huonoa omatuntoa: Teuvo-rukka joutuu töihin ja minä täällä vain laiskottelen, miksen ole töissä?! Muistaa sitten olevansa periaatteessa ja Kevankin mielestä eläkkeellä.
Aamukahvin, aamun lehtien ja YLE-uutisvirran tutkailua, josta kipaisu autolle ja kaupalle hakemaan upouutta riippumattoa postista. Takaisin kotiin, aiemmin ulosvietyjen mattojen tamppaus, matot sisään. Sitten työhuoneesta viime viikolla tuolille jääneiden makuuksien palautus vaatehuoneeseen (hoidossa olleen lapsenlapsen takia olin yöt evakossa työhuoneen lattialla). Täkit ja tyynyt vaatehuoneen ylähyllylle, jossa on melkoinen sotku, järjestelyä. Talvitakit pistävät silmään alatangosta, niiden nosto talon aiemmin omistaneen säntillisen insinöörin virittämälle ylätangolle, jolloin silmä bongaa hyllyltä puolityhjät Ikean säilytyslaatikot, niiden sisältöjen levitys lattialle ja kasaus kompaktimpaan settiin. (En edes uskalla sanoa, että kuuntelin samalla podcastia.) Sitten koira päivälenkille, jolta palatessa havaitsee vastikään pestyn auton takaikkunan likaantuneen maantiekuraan. Koira sisään, ruokakuppi kuonon eteen, paluu pihalle pesusangon kanssa autoa jynssäämään. Ja sen jälkeen… ja niin edelleen.
Että no huh huh ja kiitos Lukijalleni, että tällä mieluisalla alibilla saatan istahtaa työhuoneen akkunan ääreen paikalleni ja suojautua vaikkapa henkilövahingoilta. Sille on riskinsä, mikä eilen kävi ilmi. Kun takana oli monituntinen lenkki, selässä rinkka ja vyötäröllä kiinni iso, tuon tuosta nykäisevä koira, tuli selkäsärkyä. Kotona asetuin venyttelemään eli selälleni jumppapallon päälle. Se osoittautui paitsi hyödyttömäksi myös ajattelemattomaksi, kun jumppapallon tasapainopiste äkkiarvaamatta kääntyi pääpuolelle, eikä mitään ollut tehtävissä. Pallo nääs kierähti eteenpäin ja rysähdin pää edellä kaapinoveen. No, kovia on koettu ennenkin ja aivokudos vain ehkä hiukan heilahti kuin viili purkissaan. En kuitenkaan voi suositella tätä liikettä kenellekään. (nyt naurattaa)
###
Ruokauutisia. Syystä, jota en keksi, harrastan kasvismakkaroiden maistelua. Makuun alkaa tottua, suorastaa koukuttua! Nyt oli tämmöinen koeponnistettavana (ks. kuva) ja siitä pari havaintoa.
Pannulla paistettuna ei hullumpaa, oikeastaan menee kärkikastiin. Mikrossa lopputulos ei ollut kaksinen, konsistenssi ei pitänyt siinä muodossa. Ja dijon-sinappi kuuluu asiaan tottakai.
Viime kuussa ruotsalaisten kanssa pelireissulla huolestuivat he voileipätilauksestani pelikentän ravintolassa: ”Du har beställt sandwitchen som innehåller dijonsenap. Har du smakat på det?” Katsoin ylimielisesti ja sanoin, jotta hah! Mehän syödään Suomessa dizoonsinappia joka hemmetin päivä! Tiesin, että osaavat tulkita huumoriksi ja räjähtivätkin kyllä nauramaan. Koko reissun ajan leukailtiin kansallisuuksistamme. Taisin jo aiemmin mainita tavanneeni myös kaksi islantilaista, joista etenkin toinen osasi yllättäen ruotsia, mitä ihmettelin. Mutta niin hänkin: suomalainen puhuu ruotsia 😀 Eläköön ruotsinkieli Suomessa, sillä siitä on ollut monesti hyötyä. Joka paikassa aina vaan pitäisi olla englanti ja englanti, on niitä herraparatkoon Gott Sei Dank muitakin kieliä maailmassa. Se korostuu etenkin nyt, kun pohjoismaalaisuus on noussut arvoon arvaamattomaan – sattuneesta syystä. Ja englantia puhuvan erään kansan hallinto on alkanut arveluttaa.
###
Men nu är det dags, että nyt on aika päästää Lukijani huilaamaan, kuunnella hetki mustarastaan laulua (kuuluu ikkunasta) ja viedä Koira iltalenkille. Pari punkkia poistin sen silmäkulmasta, muutoin on viihtynyt lähinnä omissa oloissaan lepoasennossa. Mutta singahtaa kyllä oitis eteiseen, jos huomaa minun liikkuvan sinnepäin. Sapuskaahan se tietää, kun lenkki on heitetty!
Hyvää viikonvaihdetta ja varokaa junia! t. Klara von S.
Ps. Jos junan nopeus on 160 km/h ja se on 2 km:n päässä, on 45 sekuntia aikaa ylittää raide. 😀 Sen kertoi kolmessa sekunnissa tekoäly. Itsellä menisi siihen ainakin kahden kilometrin kävelymatkan verran 😉
toinen pääsiäispäivä on painumassa iltapäivän puolelle. Istun terassilla lämmittimen äärellä, ystäväni loikoo vieressäni koslassaan, jonne sen komensin jahdattuaan minua aikansa. Olemme viettäneet hieman levottomia aikoja viimeiset 24 tuntia, useammasta syystä.
Ensinnäkin siksi, että Koiranpiru höntäilee ikkunasta toiseen katselemassa a) onko siellä narttuja (jollakin on juoksuaika lähinurkilla) ja b) pullahtaako jonnekin kadonnut isäntä jostakin nurkasta näköpiiriin.
Koira ja isäntä asustaa poikaporukalla päivät pitkät samassa huoneessa. Isäntä katsoo golfkisoja ruudulta ja turre makaa petillä vieressään. Talonmies on turrelle kaveri, minä olen poliisin ja papin risteymä. Nyt on koira tolaltaan isännän kadottua. Talonmies nimittäin häipyi maasta hetkeksi pelireissulle jätettyään meikäläiselle nämä:
– 2 Kindermunaa, rasiallisen (4 kpl) mignonmunia, pussillisen pääsiäisrakeita, läjän minikokoisia suklaamunia ja kolme purkillista narsisseja. Mulla on täällä prinsessaolosuhteet. 😉
No, vanhassa liitossa osaa iloita toisen puolesta. Olen mielissäni siitä, että nauttii elämästään. Vuodethan tunnetusti kuluvat ja liikut rajoittuvat ajan myötä itse kullakin. Siis, jos ylipäätään edes niin hyvä säkä käy, että elinpäiviä riittää.
###
Jatkan edellisen kappaleen loppusäkeistön aiheesta. Lukijalleni pieni hartaushetki ehkä sopii näin pääsiäisenä? Näetsen…
Tapasin pyhinä pitkäaikaisen tuttavani. Tavatessamme hän jälleen kerran kävi huolellisesti ja pitkään läpi sairauskertomustaan. Samaa, kuin vuoskymmenien ajan on pohtinut. Kuunnellessa mietin, kuinka elämänsä on mennyt samaa sairauskertomusta pohtiessa – uskallanko sanoa ”märehtiessä” ? Ammatillisesta näkökulmasta tilanteensa ei mitenkään ole lähtökohtaisestikaan ollut huolestuttava, eivätkä vuoskymmeniä sitten hänelle tiedotetut terveysasiansa ole edenneet mihinkään. Eivätkä enää etenekään, tiedän sanoa. Terveydentila ja kuntokin on merkittävästi keskimääräistä ikäistään henkilöä parempi.
Tästä pääsen ajatukseen, ettei hyvä ja tarkka terveydenhuolto tuo kaikille ihmisille onnea ja turvaa, huolta sen sijaan kyllä. Vika on meissä ammattilaisissa. Uran tässä vaiheessa uskallan sanoa, ettei ihan jokaista laboratoriokoetta kannattaisi mennä suurennuslasin kanssa analysoimaan potilaalle, joka on tyypiltään eksistenssistään perushuolestunutta sorttia. Terveydenhuollon ammattilaisen tokaisu siitä ”mihinkä tämä joskus voi johtaa” on hänellä jäänyt loppuelämän ristiksi, purkaksi tukkaan.
Lopuksi kysyi: ”Minkälainen sinun terveydentilasi on?” En osannut vastata mitään järkevää. Enkä halunnutkaan. Elän päivän kerrallaan, koska olen nähnyt kuinka umpitervellistä elämää eläneelläkin voi elämä yks kaks heittämällä loppua ennalta-arvaamatta ja äkillisesti. Jotta take home message: nauti joka päivästä ja jätä turhat huolet hevoselle, sillä on suurempi pää.
Sanoinko sen hänelle? En. Hän ei halua sitä kuulla. Hän haluaa olla huolestunut. Jostakin syystä, jota en tiedä enkä oikein ymmärräkään. Ja kunnioitus aina toisia kohtaan pitää olla: jokainen itse päättää mistä on huolestunut.
###
Asiasta zucchinikakkuun, viittaan aiemmin täällä olleeseen Femina-lehden torttukuvaan. Tein kaakkua ja löin siihen Talonmiehen kaapissa viruneen suklaalevyn. Lopputulos: litteä, sitkeä ja läsähtänyt, pannunalustatyyppinen lätty. Päällystekään ei onnistunut, kun oli vain creme fraicheä tuorejuuston unohduttua kauppaan.
Heute kyisine-harrasteesta mainittakoon vielä taannoin Hesarissa ollut japanilaiseksi herkuksi mainittu kaalilättynen. Tein toissapäivänä työn raskaan raatajan tultua piipahtamaan päivystystyöpäivän jälkeen. Hieman jo etupeltoon arvelutti, sillä keräkaalin, tonnikalan, kananmunan ja vehnäjauhon kombinaatio ei ole ihan suomalaiseen makuun sopiva yhdistelmä.
Lopputulos: paistinlastaan tarttuva mössö, jota ohjeessa kehoitettiin paistamaan 2-4 min per puoli. Vielä 20 min/puoli paistamallakaan niistä ei kyllä mitään lettusia tullut. Omituinen oli myös päälle laitettava kastike, johon tuli desi ketshuppia, puoli desiä osterikastiketta ja worshestershireä. Työläinen halusi maistaa ja söikin yhden. Sanoi kohteliaasti, että nälkäänsä näitä kyllä voi syödäkin. 😀
Kastike. Kupissa näyttää ihan mukiinmenevältä. 😉
###
Taidanpa lähteä tästä koiranroikaletta raastamaan metsäteille. Käytiin tänä aamuna ensimmäinen lenkki jo klo 5.45 sinitiaisen herätettyä meikäläisen kello 5. Nukuin ikkuna auki ja siihen se tuli jutustelemaan. Piti ihan Muuttolintujen kevät- sovelluksella tarkistaa laulajan henkilöllisyys. Vaan kyllä oli hieno aamu, joutsenet huutelivat lahdella ja ilma oli kuulas ja raikas!
Rausku muistaakseni Barcelonan akvaariossa. Otin itse, joten julkaisulupa on. Joskus koulutusreissulla alkoi tieto kaikua niin pahasti päässä, että oli lähdettävä hetkeksi yksin kävelemään ulos pois ranskalaisten huonosti puoliranskaksi ääntämän englanninkielen ääreltä. Siinä sattui sitten joutumaan akvaarioonkin.
Hyvä Lukijani,
istun puolityhjässä junanvaunussa kauniin kotimaan viuhuessa oikeassa silmäkulmassa. Suunta on työmaalle, vaikka kyllä kai sitä jo pikkuhilj…No, tämän virren on Lukijani kuullutkin.
Nippa nappa pääsin junaan pyrkiessäni alta pois, kun juna saapui asemalle ja siitä purjehti ulos fiimesen päälle tuunattu naisenpuoli kaikkine Cartier-veskoineen. Meikäläinen pompahti urheiluvetimissään koriasti syrjään. Vain parfyymintuoksu jäi hetkeksi kamppeisiini leijumaan. (Tapaus järkytti jopa blogialustan fonttimestaria, kun vaihtoi tilalle erilaisen tekstimallin. Pahoittelen.) – Joskus mietin, miksi jotkut sumeilematta aikoo kävellä jonkun lajitoverin yli, jollei tämä tajua hypähtää syrjään. On asioita, joita tiede ei pysty ratkaisemaan.
###
Mutta asiaan.
Silmiini sattui Storytel-äänikirjasovelluksesta englanninkielisiä tiivistelmiä erilaisten ajattelijoiden ja psyykkaajien teoksista. Vaikka yhden nopean kirjanlukijan tekstistä ymmärrän vain osan, niin sen verran kuitenkin, että viisaita havaintoja. Kirjan aiheena on vastoinkäymisen kuopasta selviäminen. Ensisijassa kai tarkoitetaan bisnesmaailmaa, mutta vinkataan soveltuvan mihin vain. Otan randomilla esimerkin vaikka lahjakkaan viulistin urasta. Öhh, piirrän ihan kuvankin. (Junassa luulevat, että olen lahjakas insinööri, joka piirtää kuvaajaa tulevasta siltaelementistä.)
Kirjasta bongaan ydinseikkoja alapuolelle listaksi. Sopisivatko Lukijankin havaintoihin elämästä? Omiin havaintohin sopivat. Näistä voi saada lohtuakin notkokohtiin. Kirjailija toteaa, että:
asiasta riippumatta ihmiskunta juhlii aina voittajaa, olipa areena mikä tahansa, koska se rakastaa voittajia olipa kyse sitten shampanjasta tai ihmisistä (esimerkkitapauksemme eli viulisti: voittaa viulukilpailun)
voittajamaine ruokkii ja laajentaa voittajan sädekehää pitkään, vaikka näyttö himmenisikin (viulistimme on vahva ennakkosuosikki seuraavissa kisoissa)
viisas osaa etukäteen puntaroida haasteet siitä näkökulmasta mihin pystyy (viulistimme ei osallistu kisaan, jossa kilpaillaan maailman parhaan viulistin paikasta)
osa ihmisistä kykenee ennakoimaan ja vaihtamaan ajoissa suuntaa tai ”kaistaa” arvioidessaan kuoppakohdan olevan tulossa (viulistin vahvin puoli ei ole pizzicatossa, joten pyytää orkesterille kappaletta, jossa sitä ei ole)
kuoppa kuuluu useimpiin haasteisiin ja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Sen faktan ymmärtäminen auttaa kuopasta nousemiseen, kun sen aika tulee (suomeksi: ”pessimisti ei pety”)
kaikki vastoinkäymiset pystyy ainakin jollakin tapaa kääntämään hyödykseen ja opikseen, tiukatkin paikat (viulistia ei valittu Wienin oopperaorkesterin konserttimestariksi, mutta valintakokeen kappaleet on nyt valmiiksi hyvin harjoiteltu ja voi käyttää niitä pienemmissä tilaisuuksissa)
viisautta on havaita ”pääsemätön paikka” ja luovuttaa ajoissa sen sijaan, että jää tuleen makaamaan ja tuhlaamaan voimavarojaan, jos homma ei pelitä (viulisti menettää kaksi sormea kirveellä saunapuita tehdessä ja vaihtaa ammattia musiikkikriitikoksi)
luovuttaminen ei usein tuo kunniaa, vaikka luovuttaisi järkiperusteisestikin (viulistin naapuri vinoilee, että olit luuseri)
kuoppakohdassa ei kannata dramaattisesti heittää hanskoja seinään, vaan miettiä ensin järjen kanssa (viulisti mietti ensin sormiproteeseja tai soittamista tekoälyn avustuksella)
dramaattinen hanskojen heittäminen on usein tuhoisaa itselle, koska ei ole ehtinyt ilman tunnekuohua miettiä järkevintä ajankohta vaikkapa eroanomuksen jättämiseen niin, että siitä tulee itselle vähiten haittaa (viulisti käy rauhallisesti puhumassa orkesterinjohtajan kanssa)
huipulla tuulee ja sinne päässeilläkin on kuoppansa, joiden yli ovat menneet sinnikkäästi ja luovuttamatta
jos kaikki olisi heittämällä helppoa, ei saavutusten välillä olisi eroja – kaikki olisivat konserttimestareita (tai kuopassa)
epäonnistumisen aiheuttamaan turhautumiseen ja ahdistukseen tulee osata suhtautua rakentavasti ja tarvittaessa poistua häviäjän roolissa areenalta itsetuntonsa säilyttäneenä (viulistista tuli maankuulu ja arvostettu musiikkikriitikko)
on viisasta etukäteen päättää asiat, joista ei voi tinkiä (viulisti ei tinkinyt musiikinkuuntelusta, eikä musiikkivisailujen järjestämisestä paikallisessa pubis… ei vaan kulttuurikahvilassa)
Sen pituinen se. Kirja on The Dip, kirjoittanut Seth Godin.
###
Kun uuttera Lukijani hyppeli kaikki kuopat kepeästi ylitse ja pääsi tänne saakka, niin tarjoan pääsiäisleivonnaisen (ks.alapuolelle). Ajattelin tehdä sen viikonloppuna. Resepti on uusimmassa Femina-lehdessä, anteeksi anteeksi feminalaisen julkaisija, uskaltauduin tähän sivun alanlaitaan liittämään, jag min dumhuvud men ursäkta!
Ja nyt hupaisa ravintolavaunun poika kuulutti, että ravintolavaunu on likipitäen tyhjä ja lisäsi, että ”tulkaa tänne kaikki!” 😀 Ehdin jo apehtia vähän eväitä, niin täytyy toivoa, että VR nyt selviää ilman panostustani. Huomenna ehkä paluumatkalla ostan kunnon korvapuustin, jotka täällä junassa on aina ruislimpun kokoisia.
Voikoon Lukijani hyvin ja nauttikoon virpovitsoista, joita mahdollisesti tursuaa hänen kaikista maljakoistaan. Talonmies muisti yhtenä vuonna virpojan sanoneen, että monet on karkin sijaan laittaneet 2€… ja lisännyt vienosti hymyten ”…mutta saa laittaa vitosenki!”
tarjoilen lauantaipäivälliseksi mainiota linssikuiviketta. Tuli niin herkullista! Korvaisi tavan sipsit heittämällä! Jollei haluaisi raksutella lastuina menemään, niin vesi ja lisäkeriisi olisi hyvänä lisänä tälle.
Löin patahan tomaattimurskaa, silputtua herkkusientä, paprikaa, kookoskermaa, tonnikalaa ilman öljyä, mausteita ”kustakin pullosta” (Talonmiehen keittiösanastoa) ja pöydällä lojuneet luumutomaatit. Taisi mennä sipuliakin, valkosipulia ainakin. Ja sienifondia. Sitten pitkät porisuttamiset, Bamix-surautus ja levitteenä uunipellille vesien haihdutukseen. Kun seos oli hieman lätkääntynyt, nosto kuivurin orsille vuorokaudeksi. Kuivurin orsilla tavataan!
Voi että kuivurista tulee herkullinen ruoantuoksu sisätiloihin – koko vuorokaudeksi! 😉
###
Kattiloiden kalisuttelun ohessa ajelin Suomen maanteillä niin, että tuulilasi meni vaihtoon. Nyt on sinkoilevien kivien kulta-aikaa, tiesi jälkeläinen. Kevät on ollut tuulilasinkorjaajille kiireisintä aikaa miesmuistiin. Epäilemättä, sillä lasissa oli jo parikin säröä ennen viimeistä niittiä ja kunnon täsmäosumaa.
Korjatun lasin hakureissulla piipahdin ompelijalle hakemaan valmista vaatepartta. Pullea, iloinen, nuorehko nainen touhuili ompelustensa kanssa ja pursusi niin hyväntuulista iloa, että rallatellen läksin puodista. Optikkokin palveli kuin prinsessaa. Hyvillä mielin piipahdin salaattiostoksille K-kauppaan, jossa tulikin sitten jäätä niskaan. Itsepalvelukassan valojuova ei hyväksynyt kalapaketin tavarakoodia ja piti soittaa myyjä avuksi. Silloin muuttui fiilikset: olin paitsi paketin virheelliseen tuotenumeroon syyllinen myös häirikkö. Olisi pitänyt ymmärtää, että nuori neitonen tuli näin hyvin kovasti vaivatuksi.
Koska olen joskus lukioaikana ollut K-kaupassa kesätöissä montakin kesää, niin tiedän, että joskus otti pannuun. Mutta annas olla, jos omassa ammatissa käyttäytyisin yhtä töykeästi, niin olisi Helsingin Sanomien ”Lukijalta”-palstalla kirkuvat otsikot ja törkeily yleistettäisi samoin tein koko ammattikuntaan. Tämä ajatus vahvistui, kun vastikään kuulin, kuinka tuntemani juristi puhui puhelimessa ilmeisen hankalan asiakkaansa kanssa. Toiset ammutaan vääräksi tulkitusta katseestakin, toiset sen kun karjuu ja töykeilee asiakkailleen. Aamen plottis.
###
Mutta nyt meni niin mankumiseksi. Palkitsen Lukijani oitis tällä herkullisella räiskäleellä. Räiskis vaan ja Talonmies tursottaa partavaahdon näköistä mössöä lettusensa päälle. Eikä tingi hillosta koskaan. Joulutortunkin päälle laittaa kermavaahtoa, Anoppivainaan muistolle, oletan. Anoppilassa oli kummia kiemuroita ruokalajeissa, jos multa kysytään. (Ei kysytty.)
Hyvän tähden, Esa Saarisen tarkoittamaan ylärekisteriin komennan itseni.
Ehkä väsähdin päivän Teams-kokouksesta eli eräästä yhtiökokouksesta. Joka oli asiallinen ja osallisina järkeviä, mukavia ihmisiä – kuten minäkin 😉 (vino hymy). Mutta mitä useamman eläkepäivän viettää perätysten, sitä raskaampaa on vaikkapa mennä kampaamoon kello 14. Huh huh, koko päivä siinä suttaantuu hermoillessa, että ehtiikö ajoissa! 😀 Töissä sen sijaan, kun työlista pursuaa, niin sole ko laittaa ramppa kalakattamaan ja hoitaa asiat ja – seuraava potilas! Taannoin kaverini yli neljänkymmenen vuoden takaa watsappasi, että kiireitä on, sähköpyöräkin on latauksessa! 😀
###
Luontouutiset.
Tämä hauska punatulkkupariskunta on useampana vuonna liikkunut lintulaudalla. Liekö sama kaksikko, mutta joka talvi vain yksi pariskunta ilmestyy atrioimaan. Ovat paljon tarkkaavaisempia kuin talitintit, jotka kruisailee syöttöautomaatille enempiä miettimättä.
Toista maata on rouva ja herra Puna-Tulkkunen. Toimivat myös niin, että herra lennähtää syöttöautomaatin katolle tutkaksi sillä välin kun rouva atrioi. Herttaista! Herra tekee tilannearviota suuntaan ja toiseen, että sydänkäpynen saa syödä. Nyt tulivat kuvausten jälkeen yhdessä atrialle. Lintulauta on suoraan työhuoneeni akkunani edessä. Väijyn auki nostetun läppärinkannen takaa lintujen ja oravien pähkäilyjä. Oravat tappelevat ja ajavat pois toisiaan.
Sepelkyyhkypariskunta on myös palaillut keräilemään maahan pudonneet siemenet. Varovaisia ovat ja herkästi lennähtävät tiehensä, jos läppärinkansi heilahtaa.
Ei ole kaksinen kuva, muttei sitä ollut kelikään tuolloin.
###
Maailmanpolitiikkaa.
Lopuksi kerron, että elämme kummallisia aikoja. Ja se, mikä ihmetyttää Trumpistanian touhujen lisäksi on tämä: minne ovat kadonneet uutisvirrat sen suhteen, mitä seinän taakse itäpuolelle kuuluu? Vaikuttaa kuin herra Putler olisi kokonaan hävinnyt maailmankartalta. (miettii…) Noooh, toisaalta…no jaa. (hymyilee kierosti).
Päätän raporttini täältä tähän ja lähden roikottamaan pientä puudeliani ulkoilmaan. Sillä on kohta iltaruoan aika ja pyrkii edistämään tarjoilua höntyilemällä ulko-ovelle, että mikämättää?! Lisätietona kerron, että se on pennusta saakka opetettu menemään ruokakupilleen vasta luvan saatuaan. Toissapäivänä talonmiehen artikulaatio oli siinä määrin mutisevaa, ettei koiraparka saanut selvää tuliko lupa vai ei. Se kiiruhti eteeni räyhäämään omituisella äänellä, riensi kohti pesuhuonetta (jossa kuppinsa on) ja takaisin luokseni. Hetken aikaa piti koittaa kuulustella: mitä asiasi koskee? Kunnes äkkäsin kupin olevan kukkuroillaan. Katsoi anovasti, että ymmärrä hyvä ihminen sanoa selvällä suomen kielellä, että ”Ole hyvä!” Taikasanat lausuttiin ja kuppi tyhjeni siinä siunaamassa.
Näihin puheisiin, Klara
Ps. Kenen jäljet? Talonmiehen mielestä jäniksen. En käy väittämään, mutta hieno ketju on. Itärajalta, jänö varmaan.
vietin eilisen päivän komealla aapasuolla. Varustauduin lumikengillä josko kovinkin suo upottaisi, niin olisi jaloissa veneet ja kävelysauvamoottorilla meloisi rantaan. Mutta eipä juuri lumikenkäpurjehdukselle joutunut, sillä suomättäät olivat pääosin jääkumpuja. Niitä pitkin saattoi hypellä eteenpäin.
Samalla syynäilin lintuja: ei vielä juurikaan tarjontaa. Olinko kuulevinani kiurun, korpin ainakin. Ainut näköhavainto oli verkkokalvolle (retina) piirtyvä kuva pääni yli torveilleesta joutsenpariskunnasta. Kuulohermo (nervus acusticus) tuki havaintoa. Vielä jaksaa aivoissa kaksi neuronia kätellä toisiaan ja yhdistää pitkäkaulan joutsenen käsitteeseen. Vaan eipä löytänyt pääkopan kovalevy joutsenen latinankielistä nimeä. Eikä kakistanut tekoälykään, sillä rassasin sen jo aamutuimaan uuvuksiin. Näyttää nyt hörsivän pullakahveja lopen uupuneena. Mutisee sitten kuitenkin suupielestä Cygnus pyörittäen maitokahvia leveäsuisessa kupissaan. Hah, kai sillä nyt joku muukin nimi on kuin pelkkä cygnus! (”Täällä blogikirjoittaja, joka poltti tekoälyn pohjaan”, :D. )
Tiedustelen siltä, mikä mahtaa olla joutsenen toinen nimi. Ilmeisesti pulla on syöty, koska luukuttaa oitis neljä eri joutsenta: Cygnus cygnus, Cygnus olor (kyhmyjoutsen), Cygnus columbianus… kaikkien hämmästykseksi ei Amerikanlahtijoutsen vaan tundrajoutsen! Vielä lisää siipiveikkoihin Cygnus buccinatorin, nimi kalskahtaa pureskelijalta. Sinnepäin menee: trumpettijoutsen.
###
Joutsenista puheenollen, joku trumpetinsoittaja menetti torveillessaan henkensäkin. Löysin eilen osan luista, joista yksi oli linnunluuksi kookas. Arvelin olkaluuksi, ovathan siivet melkoiset. Tjaah … ellei ollutkin reisiluu. Millaiset ovat joutsenen reidet, ei heti tule mieleen.
Mitä tekoäly sanoo? Ensinnäkin pyytää huomioimaan, että ”lintujen luut ovat rakenteeltaan kevyitä ja onttoja, mikä mahdollistaa lentämisen”. Ai-jaa! Erikseen pyydettäessä lisää muutaman luukuvan. (Tutkailen kuvia) … No on kyllä maailma mallillaan! Kuvan perusteella näyttäisi, että ihmisen olkaluu (humerus) ja reisiluu (femur) ovat tismalleen samanlaiset kuin joutsenella. Näenkö jo Lukijani poistuvan paikalta vankoin siiveniskuin?
Jälleen kerran jää AI:n kiinni huijauksesta. Yhdessä asiassa se kuitenkin on ihmistä fiksumpi: tunnustaa heti virheensä. Esittämissään kuvissa tosiaan oli ihmisen luut (ossa, yksikössä os). ”Tosi hyvä ja tarkka huomio – ja aivan aiheellinen!” Sitten etsii huijareiden tapaan kuvan joutsenen reisiluusta nyt, kun petos on havaittu.
Vaikuttaa, että suolta löytämäni putkiluu onkin reisiluu. Rintalastan (sternum) tunnistaa helposti. Lisäksi oli pikkuluu, kaiketi siivestä (ei näy kuvassa). Kalisuttelin luita vastakkain ja ihailin niistä tulevaa puhdasta sointia, kilkettä tarkkaan ottaen. Kilk-kilk kilk-kilk.
Tässä vaiheessa kerrottakoon huolestuneelle Lukijalleni, että olen täysissä toimissani. Lisäksi mainitsen, ettei laajalla suoalueella ollut yleisöä. Ja vaikka olisi ollutkin, niin mitäpä tuosta. 🙂
Jääkukkanen samalta suolta vuosi sitten.
Suoreissu toimi myös kengäntestauksen tehtävänä. Testasin uusia vaelluskenkiä, jotka vannoutuneena polkujuoksukenkäilijänä nyt kumminkin ostin. Suunnitellaan vaelluskaverin kanssa vaellusta haastavaan kivikkomaastoon. Arvelin voivan olla viisasta mennä järeämmillä jalkineilla. Todennäköisesti väärä arvio, sillä olen ollut useammssa kivikossa ongelmitta polkujuoksukengillä. Etuna on ketteryys. Kun alkaa viskata nurin, ehtii näppärästi reagoida toisin kuin painavilla kengillä liikkuessa.
No, kengät pelasivat hyvin. Pääasia on oikea koko ja riittävä, muttei liiallinen väljyys varvasalueella. Vaelluskenkien varjopuolena on vesistöjen ylitys. Viime vuonna kanssakulkija puuhasteli kenkiensä kanssa hyvän tovin aina kun vettä tuli vastaan ja se rassasi häntä. Pelastava ratkaisukin on: vedenpitävät sukat (Sealskinz). Muttei tohdi aikuisille sivusta ryhtyä viisastelemaan, useimpia sellainen keljuttaa. Nuo sukat mulla oli eilen ja jalat kuivat. Jalat pysyvät lämpiminä, kun lämpö ei näissä sukissa karkaa.
Nyt on piipahdettava syynäämään, mitä rapakon takana asuva trumpetinsoittaja tänään on keksinyt. Toverini häipyi sinne sukulaisvierailulle eilen, eikä vielä ole elonmerkkiä kuulunut. Liekö jo bumerangina takaisin kotiovellaan?
Itäseinän takanakin on varsinainen vanjaveitikka. Punoo juoniaan ja mairittelee maamme johtajaa: ”Alettaisiko taas ystäviksi?” Ovelat pienet, jääkylmät kgb-silmät kiiluvat punaisen kivitalokompleksin käytävien pimennossa. Hihittelee itsekseen kierouttaan ja katoaa onnahdellen kivipylväikön sekaan. -On meillä nyt maailma tässä, huh huh!_Mutta niin on kyllä kevätkin, helei!
Näihin toivotuksiin ja hyviä maailmanuutisia meille kaikille odotellessa, Klara
Ps. Unohdin, onko se kgb vai kgp. Piti oikein paperille pölökyillä kirjoittaa KGB ja KGP, jotta auttaisiko visuaalisointi. Ei auttanut ja Lukija arvaa keneltä kysyin. Vastaus: KGB. Ja kaupan päälle tuli lisätietoa:
FSB (nykyinen vastaava instanssi), SVR (ulkomaantiedustelu) ja GRU (sotilastiedustelu). Ja peräkaneetti: ”Jos haluat, voin tiivistää KGB:n historian aikajanaksi tai kertoa enemmän sen toiminnasta Suomessa tai maailmalla. Kiinnostaisiko?”
Jätän Lukijani arvattavaksi mitä vastaan 🙂 En malta olla mainitsematta jo aiemmin leuhkimaani asiaa, että Martti J. Karin luennot on kuunneltu ja kirjat luettu, kyberturvallisuuskurssinkin suoritin (Jyväskylän yliopistossa, ilmainen, kaikille avoin, suositus!). Käyköön selitykseksi.
Ja KGB perustettiin vuonna 1954 jatkamaan aiempien Neuvostoliiton salaisen poliisin organisaatioiden toimintaa. KGB piti Suomea tärkeänä ns. harmaan vyöhykkeen maana (a-haa!), josta hommattiin poliitikkoja, virkamiehiä ja toimittajia yhteistyöhön. Olisi uuden blogitekstin aihe, mutta sanokaan mun sanoneen: vielä me ällistytään keitä näihin kuvioihin sotkeutui. Joitakin on Talonmiehen salaisen palvelun kanssa luultu arvaavamme.
Rauhoittava kaurapuurouutinen vielä palan painikkeeksi. Jos rakastat kaurapuuroa, eikä tämä ole tuttu ainesosa, niin ehdoton vinkki: höyryttämättömät kaurahiutaleet. (Kuvan tein jälkeläiselle, siksi siinä on lisäämäni söhryinen VINK.)
Viime viikon reposet. VakioLukijalleni itsestäänselvä asia, mutta vierailijalle tieroks, että omistan kuvaan oikeudet ko itte otin. Että jakaminen kielletty tai sinivuokko soittaa ovikelloa ja häkki heilahtaa.
Hyvä Lukijani,
kuten edellä kommenttiosiossa sanottu, niin kännykkä imuroi valheellisen värikkään lopputuloksen revontulista, mutta jotakin tuon suuntaista viime viikolla oli itätaivaalla (ainakin).
Nyt istun junassa, joka kiitää läpi rakkaan kotimaan. Ikkunasta näkyy metsää, peltoa, pieniä tupia, puupinoja… ja jonkun harpun naama, josta tollottaa väsynyt katse. Edessäni istuu kampaamon punamultapurkkiin päänsä kastanut naikkonen, joka loikoilee penkki takakenossa, hiuspehko lojuu osittain istuimen päällä. Ehkä hänellä oli tukkaturkkinsa alla kuuma ja siksi nosti hiukset istuimen päälle? Ne haisevat pesemättömille naisenhiuksille, joissa tuulahtaa vanha hiusmuotoiluaineen eltaantunut… öh. Nyt kyllä… (Ryhdistäytyy, rykäisee ja palautuu sivistyneistön kvaliteettitasolle. Minä siis. Nainen loikoo edelleen hiuksineen edessäni ja vastaa omasta sivistyksestään.)
###
Bling. Juna tulee asemalle ja pysähtyy. Koputanko olkaan ja kysyn, oliko tämä jo teidän pysäkkinne, koska tukkanne kaipaa tuulettamista ja ehkä te itsekin?
Kitkuttava kamina.
###
Asiaan.
Hermoilin koko viikonlopun ja etenkin sunnuntaiehtoon, jotta kuinka menettelen lääkärikäyntini (maanantaina) kanssa. Kun on hitonmoinen räkätauti! Että mitä lääkäri ajattelee, pelkääkö sairastuvansa, heittääkö heti suorilta ulos:
”Kehtaatkin ryötti tulla tänne yskimään ja rääsäämään! Ulos täältä, kuuletko: U-L-O-S, tuosson 5 hirttä poikki!”
Mutta entä jos perun ajan!? Lääkäri harmistuu: ”Nonnii, juuri näin: ensin varataan ja viikonloppuna perutaan! Mistä se luulee, että tämmöinen yksityislääkäri palkkaa saa! Ei nenäänsä pidemmälle ajattele!”
Päätin uskaltautua paikalle. Mutta pari yötä meni pähkätessä kasvomaskin kanssa. Että laittaako valmiiksi naamalleen ennen kuin heitetään ulos. Ja missä niitä kunnollisia ylipäätään enää on! (Löytyi lopulta Talonmiehen varastosta.) Mulla oli enää toimenpidesalista varastettuja maskeja. Niissä on pitkät sidontaliuskat kirkumassa, että VARASTETTUJA! Sen lääkäri olis heti huomannut.
Vaatteet haisee savulle, ulkotakki ainakin, joten se piti pestä. Ja miettiä mitkä olis sopivan fiksut kuteet, kun ei nykyään ole kuin kansallispuku ja retkikamppeita. Kesällä voisi mennä joissakin pelikamppeissa, mutta nyt olis shortseissa kuin huutomerkki tähän vuodenaikaan. Lääkäri ajattelis, että herraparatkoon, voi olla työläämpi juttu nyt, edellyttääkö ihan päivystyslähetettäkin.
Lopulta oli valkattu katu-uskottavat kamppeet, maski oli laukussa ja pastilli suussa, ettei heti ovesta sisään astuessa purskahda keuhkojen pohjasta yskimään ennen kuin lääkäri kissaa ehtii sanoa.
Istuin kauhunsekaisin tuntein odotushuoneen penkissä, jossa oli pari verrokkia, siis naisia kypsissä kymmenissä. Vieruspuolelta alkoi muori rupattaa, ilmoja pidellyt ja nyt kyllä tuulee, mutta eilen jne jne jne. Mulla naama sen kun punehtui ja posket pullistui. Yritin nyökkäillä sosiaalisesti, mutta lopulta oli ihan pakko purskahtaa raikuvaan yskänkohtaukseen, kun en enää pystynyt pidättelemään. Onneksi ei tullut aivastus kaupan päälle. Ja Herra helpon heitti: eukolle kävi kutsu lääkärin huoneeseen.
Arvasin, että seuraava uhri olen minä. Olin imeskellyt melkein koko pastillirasian ja hörppinyt lenkkipullosta vedet, kun käsky tuli: ”Klara Saken!”
Tunnustin heti ovella, että flunssa riipoo, olen pahoillani. Lääkäri katsoi hämmästyneenä: ”No mitä sitte… kuule mitä sulle kuuluu?” Minä, että kato onko mulla kaihi ja jälkeläinen käski tulla, kun vasemmassa ylälateraalissa näkyi joku viikko sitten sahanteriä kymmenisen minuuttia, ei päänsärkyä, ei pahoinvointia, eikä näköpuutoksia, ei myöskään valonvälähdyksiä, ei siis auraoireita, eikä lasiaisen irtoamiseenkaan viittaa. ”No katotaanpa”, sanoi lääkäri. Kysyin laitanko maskin. ”Höh, no etkä laita. Laitapa leuka siihen telineelle ja kato suoraan mun oikean korvan ohi, hyvä…Kirkas on linssi, ei minkäänlaista kaihia ja katotaanpa verkkokalvolle, jos katot nyt ensin suoraan ja…” Näin edettiin.
Lopuksi sovittiin, että mennään joku ilta lenkille, kun ehditään. Ollaanhan me kurssikavereita ja tunnettu hirmukauan ja paljon ois juteltavaa.
Sen pituinen se.
Terveisin Klara,
edelleen yskässä, mutta koitan pidättää yskänkohtausta, ettei potilaat huomaa.
Ranskan lippu, kai. Yritän pikkuhiljaa luopua valkoisesta takista, lopullisesti. Ehkä jo tänä vuonna.
pitkään suunnittelemani, mutta huonojen kelien vuoksi siirtämäni retriitti itärajalle on nyt toteutuksessa. Tulipesässä puut humisevat ja rätisevät, ikkunasta näkyy laskevan auringon kajo ja elämä käy laatuun… paitsi… no palaan siihen kohta.
###
Tulin tänne pakastinta vastaaviin olosuhteisiin joku päivä taapäin. Ulkona taisi olla nollan tienoilla, sisällä kämpässä -9. Tuttu juttu, hirsihän pidättää kylmän itsellään kuin myös kuuman, sekin tulee kesäisin todetuksi.
Ilta meni ”jäitä poltellessa” eli jäistä kivipiisiä varovasti herätellen. Kalamiesten lähdöstä oli jo siinä määrin aikaa, että uuni oli vuorannut kaiken pakkasen itseensä. Ilman protestia se ei vallitsevasta olotilastaan koskaan luovu, vaan tupruttaa mielenosoituksen savut sytyttäjän silmiin kuin luolamiesten nuotio. Kivijärkälettä onkin lähestyttävä pienen koivutikkukimpun kanssa: ”Voisitko antaa anteeksi, kun joudun häiritsemään?” Kun kaikki temput on läpikäyty kuin turkkilainen Nato-prosessissa, suostuu järkäle lopulta hitaasti yhteistyöhön. Alkuun päästyään se siihen sitten sitoutuu niin kauan kuin kihlat on voimassa. Kun ulko-ovi sitten lähdön merkiksi pamahtaa ja auto käynnistyy pihassa, sulkee kivijärkäle silmänsä ja palaa huurteiseen talvihorrokseensa. -Tässä Lukijalle satu kiviuunista :D… ja paluu reaalimaailmaan.
Eilen
Nimittäin ensimmäinen torppayö vastasi pakastimen tehopakastusvaihetta. Jäiset hirret imaisivat ensilämmön itseensä meikäläisen taistellessa pakastumista vastaan. Taistelusetti kasvoi yön mittaan lisäkuorikerroksilla niin, että aamusella, kun kämpässä oli sentään jokunen plusaste, olin kääriytynyt neljiin sukkiin, kaksiin villahousuihin ja yksiin untuvahousuihin, kahteen (sic!) kolmen vuodenajan untuvapussiin, kolmeen villapuseroon, joista kahdessa oli huppu ja yhteen untuvatakkiin. Lisäksi nykäisin alleni Kaira-makuualustan.
Huono yöuni harmitti vähän, kun tiedossa oli komea päivä ja suunnitteilla ennalta kartasta katsottu koko päivän retki umpimetsiin karhunpesän etsintään. Aamulla kello kuusi olikin kyllä komea pakkasaamun punakka aurinkokeli: voi että!
Tokkuroituani enimmät unipumpulit päästäni, kannettuani kaivosta saunavedet ja liiteristä heinähäkillisen lisäpuuta alkoi retkikamppeiden pakkaus. Se on tunnetusti meikäläisen retkien työläin, pitkällisin, monipolvisin ja uuvuttavin prosessi! Joka kerta kiroilen puuttuvaa pakkauslistaa. Pähkään varustuksiani sitten tuntikaupalla. Pakkaan ja puran ja taas pakkaan. Lopulta kuitenkin jotain oleellista aina jää matkasta.
Nyt päätin ottaa suksien lisäksi lumikengät ja kun oli keittovehkeet ja lisävaatetta ja eväitä ja ja ja… niin päädyin ahkioon.
###
Matkaan sitten pääsin ja upea retki muotoutui pitkin järvenselkiä ja umpimetsiin. Karhuista tai karhunpesistä ei näkynyt jälkeäkään. Muutamat saukon jäljet ja liukulaskupaikan näin kosken reunalla, jäniksen jälkiä ja ketuksi olettamani hiippailijan helminauhajäljet. Korppi huuteli pariin kertaan. Kovin oli vielä hiljaista metsässä, ei yllätys tietenkään.
Eilen paluumatkalta.
Reissun käöntyessä paluumatkan puolelle alkoi jotenkinvoimat vähentyä ja kerta kaikkiaan tuntui, että pitääkö taukoilla kymmenen minuutin välein, kun sykekin pyrki kovasti nousemaan. No, alla oli huonosti nukuttu yö, aattelin. Mutta tuvalla saunottuani alkoi nokka vuotaa ja kurkku tulla karheaksi ja siinäpä se: flunssahan se teki tuloaan ja vei voimia!
Illalla oli kuitenkin pakko taas seisahtua upean tähtitaivaan alttarin ääreen kuistille ja taivuttaa niskanikamat kohti taivaan kattoa. On ne komeita nuo tähdet etenkin täällä, kun taustavaloa ei ole häiritsemässä. Joku tähti siellä aina silmäänsä vilkuttaa ja saa ajatteleman suuria aatoksia. Että kuka siellä vilkuttaa, onko se edesmennyt V vai äitimuoriko? Isäkö vai mummo, pappako vai mamma? Ehkä se Karjalan kannaksella nuorena kaatunut toinen isoisäni, jota koskaan en saanut tuntea. Sen myötä aatos sitten vilahtaa tuohon muutaman kilometrin päähän, että samoja tähtiä sielläkin katsellaan. Ja että aivan varmasti siellä ollaan keittiökeskusteluissa samaa mieltä kuin me täällä. Että kyllä me ihan hyvin olatisi voitu elää rauhantilassa näin naapureita kuin ollaan. Että oltaisi vaan jatkettu kanssakäymistä entiseen malliin ja annettu vanhojen vallanhimoisten papparaisten purkaa aggressionsa oligarkkiensa ja silovikkiensä kanssa omissa piireissään keskenänsä.
###
Terveisiä jänikseltä.
Tänäänkin oli komea päivä ja kävin vähän hissukseen liukulukikengillä hiihtelemässä, mutta enimmäkseen voimat on menneet veden ja polttopuun raijjaamisessa. Nyt on saunan piisissä tuli. Käyn ropsauttamassa löylyt ja vuoraudun untuvapussiini katsomaan uutisia.
Hyviä luontohetkiä ja terveyttä sinnepäin, Klara
Monenlaista sotkua tuli eilen matkan tiimellyksessä kuten kuvasta näkyy 😆
hevosreissu heitetty, samoin haaveet pulkkaretkestä. Alkoi sataa kaatamalla silkkaa vettä kostoksi komeista pikkupakkaspäivistä ja lähdön venyttämisestä hevosia ihailemassa. Hevoskavereiden luota lähtiessä oli päivä jo venähtänyt puoleen, mutta aurinko paistoi. Keli vaihtui sitten kertaheitolla vesisateeksi.
Mikäli tuolloin ajoit erästä itärajan tietä, saatoit havaita tienposkessa auton, jonka vieressä oli joka suuntaan tiiraava, keski-iän ylittänyt muori. Se olin minä tutkailemassa pilvilauttain kulkua ja huokailemassa voimavaroja. Puskeako ahkion kanssa vesisateeseen ja sinnillä vettyneeseen nuoskalumeen? Huoh ja huoh. Voimain puute iski siipeen. Muttei ollut porukka kaikkein voimaantuneinta hevostilallakaan. Ovat hevosia myöten sydämellistä sakkia, mutta rajansa heidänkin voimavaroillaan. Työssäkäynti, tallin pito ja hevosista huolehtiminen on melkoinen giljotiini. Yritin olla avuksi.
Mihin ratkaisuun pysäköidyn auton vieressä päädyttiin? No järkiratkaisuun, joka ei ole tyypillisin toimintamallini. Läksin ajamaan kotiin.
Poroja Naruskantien varrella.
###
Asiasta toiseen: pilvessä on ruuhkaista. Tarkoitan pilvipalvelu Dropboxia, jossa ovat käytännössä kaikki kuvani, videot, ammatilliset aineistot ja mikä kriittisintä monivuotinen muistikirjani erikoisalan spesiaalitiedoista. Kun viikolla yritin toimipaikassa X katsoa muistikirjaa ja koputella nöyrästi pilven ovea, niin ilmoitettiin, että tyhjää täys, mene pois ja sulje ovi perässäs, punkt o. slut. Minä että häh! Enkö ole ollut mitä it-kuuliaisin digi-alamainen ja suorittanut nöyrästi viikottaiset riittini!
Iltamassa ryhdyin kauhunsekaisiin selvittelyihin: kuka putsasi tilini ja miksi!? Kävi ilmi, että pilvimuistini oli täyttynyt ja odotti lisätoimia. En ihmettele, olenhan tykittänyt sinne huolettomasti parinkymmenen vuoden ajan kuvat, videot ja runsaasti muuta materiaalia. Tätä varten aikanaan pilvitilin perustinkin. Silloin se oli uutta hottia, epäilyjä herättävää ja vähän paheksuttuakin: ”Pilvi? Mikä? Miten… en kyllä tuomm…vaarallistakin. Teknisestikään en osaisi.”
Selvittelyn lopputulos: ostin teratavun lisämuistia, nk. purukumipaikka. Hidas ja työläs vaihtoehto olisi ollut siivota koko sotku eli tehdä kuolinsiivous. Njääh! Lukijallenikin lienee tuttu tuo aina niin nokkela sananparsi: sen minkä taakseen jättää jne…. Jotta näin käy, kun antaa kaikkien kylvettyjen kukkien kukkia vaan. Mutta kuka hemmetti ne kitkee sitten, kun leviävät pitkin pihaa?
Sorsatunturin päältä vuosia sitten.
Siitä pääsen ehkä Lukijaakin kiinnostavaan seikkaan, nimittäin kuvamaistiaisiin. Siis hieman juotavaa ja suklaamaistiaisetkin, maltatkos odottaakaan!
Ennen kuin katan pöytää kerron kuvatiedoston mammuttimaisen, edessä olevan siivouksen päätavoitteen. Se on etsiä ja saada talteen kuva omituisesta kaivuukuopasta, joka löytyi yhtenä syksynä keskeltä erämaista rajaseudun aluetta pienen soraharjun rinteestä. Se oli jonkun eläimen pesäntekele, enkä ihmettelisi, jos olisi ollut karhun tekosia. Sijaitsi puujuurakon vieressä jyrkässä harjun kohdassa ja sitä kaivaessa oli lapsenpään kokoisia kivenmurikoita viskelty metrien päähän. Muistan paikan summittain, mutten yrityksistä huolimatta ole osunut siihen uudelleen. Idea on nyt lumien aikaan hakeutua lähiaikoina tutkimaan, näkyykö jälkiä niillä suunnilla. Karhut taitavat näihin aikoihin heräillä.
Alla on kuvaushaaskan kyttäyskopista ottamani kuva. Retkitoveri halusi sinne välttämättä joskus 2017 tienoilla. Kuva lie ollut täällä aiemminkin. Otso on tuossa lähestymässä betonirengasta, jossa on lohenperkkeitä. Jonkun karhuäidin poika se tuokin on ja sodassakin ollut, kun toinen korvalehti on ottanut osumaa.
Suomussalmelta kuvaushaaskalta.
Tässä kohtaa voimme siirtyä pöytään nauttimaan maistiaisia 🙂 Toinen tarjottava on itse tekemääni karpalolikööriä jonkun vuoden takaa. Toinen tuote on setti suklaapatukoita, joita sai Amerikasta ostaa ennen kuvassa olevan henkilön ensimmäistä virkakautta. Tuotiin tuliaiseksi lähisukulaiselle ja pidettiin juttua hyvänä vitsinä. No… Mutta mikäli suklaa maistuu kitkerältä, pahoittelen ja kehoitan ottamaan toisenkin palan, että saadaan nopeasti hoidetuksi. Tuote nääs happanee vanhetessaan 😉
Lusikallinen kukkavirkistettä Lukijalleni ja itselleni.
Hyvä Lukijani,
Luin juuri Joensuun tilanteesta, jossa otettiin niskalenkki (pitää tarkistaa, hetki) unteluudesta ja hervakkuudesta. Hyvä!
Kaikenlainen rehvakkuus puuttuu täältäpäin. Syy: The Rakki, os. Riiviö vonkui jotakin (naisjuttuja?) yön yli ja unet jäi neljään tuntiin. Haen täältä nyt potkua.
Edessä on ajomatka hevoskaverin luo. Hän on onnellinen kahden hevosen omistaja. Toinen hobusista on uusi tulokas ja aika käydä sitä tervehtimässä. On käsittääkseni suokki (ammattikieltä, tarkoittaa: suomenhevonen). Hevoset ovat köökinakkunan alla, että sen kun viskaa heinät tuuletusakkunasta No, huumoria: pihalla on talli. – Minäkö? En! Mistään hinnasta en nouse enää selkään. Tapaturmavakuutukseni on loppuunkulutettu.
###
Tästäkin virkistyy, vähän. Venäjällä oli laajoja metsäpaloja tuona kesänä. Se värjäsi auringonlaskut ja nousut kummallisen näköisiksi.
Reissu tulee olemaan sekalainen. Eteisen näkymä kertoisi Lukijalleni kaiken. Kuvaan lyhyesti:
Yksi 65 litran rinkka. Sisällä leiriytymisvermeet, makuupussi, alusta, keitin tyyliin ”Äitini Pakkasi Varalta Mukaan”. Osa tavarasta pursuaa lattialle, kun en ole saanut tungetuksi. Osa romusta siirtyi…
…rinkkaan numero kaksi. Siinä on päiväretkivarusteet… siis lähes kaikki. Melkein.
Lisäksi on valtava pressukankainen kauppakassi eli ensi yön vermeet.
Lisäksi on muistettava ottaa ruoat. Ja hommattava vielä hevosille porkkanat ja isäntäväelle kahvipaketti ja paakelsia.
Suunnittelen yhtä yöpymistä maastossakin, jos saan auton jonkun tien varteen niin, ettei se tuki puurekkojen väylää. Niitä siellä riittää. Itärajaa hakataan kai viimeiseen tappiin. Ehkä siksi, että tsuhnat huomaavat, jos rajan yli livahtanut vanja piileksii ainoan pystyyn jääneen rungon takana.
###
Mutta aura-autoja siellä ei kaahaile leventämässä baanaa kahdelle menopelille, hyvä jos edes yhdelle. Otan lumilapion mukaan ja lapioin tilaa, mikäli löytyy aurattu metsätie ja tiessä valmiiksi pieni sivupistokin.
###
Aina on oltava plan B. Niin nytkin! Olen bongaillut laavuja ja yhden autiotuvankin, mutta lähialueillakaan ei taida päästä tällä aikaikkunalla. Jos laavutkin vetävät vesiperän, otetaan plan B.
Plan B: ajetaan toistasataa kilometriä. Jarrutetaan, puretaan kamppeet ahkioon ja jätetään auto. Väijytään pimeäntuloon, jolloin raahustetaan pimeän turvin yksityisomistuksessa olevan tuvan lähimaastoon. Vedetään leiri siihen, hiivitään hakemaan vesi tuvan kaivosta, käytetään hyysikkää, tehdään tulet puuliiterin taakse (tuvan puista), keitellään tsajut ja käydään maate.
Aamusella riuhtaistaan kämpänovi auki ja kiljaistaan, ”Huomenta pojat!” Pedistä nousee kolme päätä. Kahdella on mitokondrioissaan sama DNA kuin minulla, kolmaskin kuin oma poika. Eikä tässä vielä kaikki: kämppäkin on minun. Jotta Euroopan omistajan asenteella astutaan torppaan.
Selitys: pojat on mökillä kalareissulla yhteisesti sovittuna ajankohtana, en tunge ilonpilaajaksi tietenkään. Lähtevät joka tapauksessa sunnuntaina.
###
Lopuksi virkistekuva. Pelattiin Talonmiehen kanssa muistipeliä. Hiton monta korttia oli kahdelleen pelatessa. Peli venyi ja vanui kunnes lopuksi oli enää -häh?- kolme korttia. Ei ehkä muistettu pelin tuoksinassa ottaa jossain kohtaa löytyneestä parista kuintoinen pois. 🙂 Muistipeli on siis tarpeen.
Ihan kädet ristissä tuon äärelle hiljennyttiin 🙂
Nyt pontevasti eteisen romuläjän kimppuun, mars mars!
Klara Saken kirjoittaa 