Klara på Vappen narrasi narratiivilla

Hyvä Lukijani,

glada vappen! (Hela natten bara vatten.) Tässä sitä istutaan köökinpöydän ääressä ja muistellaan lukuisia vappuaattoja, kun promillet oli päässä ja vappuhuiskat heiluivat. Huh huh. Talonmieskin muistaa vuotemme nuorina opiskelijoina. Silloin jo bailattiin yhdessä. Oli semmoinen räväkkä opiskelijaporukka, jonka kanssa keksittiin kaikenlaista hulluttelua. Porukka tapailee edelleen ja kaikki vielä hengissäkin, jesh! Those were the days, onneksi ohimennyttä elämää!

Tässä suvussa ei vappua nykyisin juurikaan juhlita. Useimmiten joku on töissä, nyt peräti kaksi. Molemmat paiskovat töitä yön yli. Sen lisäksi yksi hiihtää Lapissa ja yksi päihdevaivainen soittelee lisärahoitusta vappuelämälleen. Veljensä soittaa, että soittelee nyt hällekin ja älkää hyvän tähden antako sille rahaa. Luvataan. Ja mitäpäs me Talonmiehen kanssa muuta kuin vedetään skänät äänettömälle ja soitonestoa päälle. Loikoillaan sohvilla ja sanotaan toisillemme: se la vii ja bon vojaas. Mulle kyllä näyttää häneltä räpsyvän jotakin settiä. Pääsee jollakin sovelluksella laittamaan viestiä iPadiini, mutta minen piittaa. Veli on oikeassa: ei pennin latia siihen kaivoon. (Kirjoittaisin tapauksestaan kirjan, jollei samanlaisia stooreja olisi jo lukuisia. Asia on julkinen ja avoimesti käsiteltävä nyt, kun on faktat. Ei tarvitse ajatella mainehaittaa hänelle, kun asia on yleisesti tiedossa käyttäytymisensä pohjalta.)

###

Ilon lähteitä on löydettävä ihan arjesta vaan. Joko Lukijani kirjoitti vappupallonsa kylkeen asioita, joista arjessa iloitsee ja riemuitsee? Hyvä! Meikäläisen listaa tässä:

olen noussut koiran kanssa lenkille huumaavaan kevätaamuun kahtena aamuna klo 6. Oi linnut, oi ilman raikkaus! Ai että! Tässä on metsää lähellä, niin rämmin koiran kanssa aamusella pitkin vetistä suonreunaa. Rakki ei tykkää yhtään, kun tassut kastuu. Säntäilee kuljettimen päässä sinne tänne päästäkseen äkkiä pälkähästä. Piruparka 😀

ilonaihe: jokunen kunnon lapsikin on saatu aikaan veroja makselemaan

ilonaihe: loma lähestyy ja sitä myöten retki. Laskeskelin jo rinkan painoakin (kuva yllä). Aika hyvä, jos 12 kilolla selviän! (En usko ittekään, tuostahan puuttuu vessapaperikin ja siitähän jo tulee kolmisen kiloa 😀 Ensiapuvehkeet myös puuttuu, nyt huomaan.).
Lisäys edelliseen ilonpitoon: yhden disklousuren otan. Näetsen räntäsateeseen en lähde. Sitä kannattaa hyvissä ajoin murehtia, eikö totta 😀 Talonmies muistutti lomaviikkoja olevan niin, että siihen yksi kuiva jakso ajoittuu. Elän uskossa. (Miettii…) Vaikka onpa mennyt joskus retki pipariksi kesäkuun räntäsateiden takia. Jotta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Raotan salaisuuden verhoa: ruhoani ja kahtatoista rinkkakiloani (lue: lopulta kahdeksaatoista) ei näy kansallispuistoissa. Valmiin polun olen CalTopo-sovellukseen lataillut ja kartat tulostellut, jotta pääsen ihmisten ilmoille takaisinkin. Vaikka enpä tiedä haittaisiko eksyäkään. Muutun nimittäin vuosi vuodelta yhä epäsosiaalisemmaksi. Ehkä on lopulta hakeuduttava autiolle saarelle vaeltelemaan?

ilonaiheita lisää: jokunen lomapäivä. Taidan kaasuttaa päiväretkeilemään yhteen kansallispuistoon ja vihaamaan viattomia kanssakulkijoita. 😉 – Viime vuonna istuin siellä pikkulammen äärellä pusikoissa juomassa tsajua ja aattelin: aah, ihana rauha! Perhosiakin lenteli ja ilma oli kaunis. Niin eikö alkanut akkain kälätys kaikua ja kaksi pulleaa naisenpuolta pullahti polkua pitkin esiin. Pälättivät kuin megafoni olisi tungettu kurkkutorveen. (Metsissä kuiskaillaan, juntit!) Huokasin: voi minua ihmisvihaaja-erakkoa. – Yökuntiin en nyt mene, vaikka uusi underquilt* kaipaisi testaamista. Ehkä roikun takapihalla testaamassa. (Hahaa! Tarkkasilmäinen Lukijani huomasi ”riipparidiivailun”? Hyvä! Siis *= aluspeitto, laitetaan riippumaton alle estämään kylmyyttä. Mulla on ennestään yksi pirun painava, joten hommasin kevyemmän. Se on nähkäätten oikein untuvaakin (pullistelee ylpeänä).

Ainakin nämä on ilonaiheita. Mitä vielä?

Tänään wokkipannun äärellä kuuntelemani Psykopodiaa-podcast toi iloa. Jaoin sen kaverilleni ja jaan Lukijallenikin. Siinä puhutaan narratiiveista eli tarinoista, joilla itseä kuvataan toisille. Jotkut luonnehtivat itseään ”mitäpä sitä meikäläinen”-narratiivilla, vähättelevät. Toisessa laidassa ovat ne, joilla kaikki menee hienosti ja kulissit on kunnossa! Kaveri tykkäsi podcastista, joten suosittelen kuuntelemaan, jos maistuu. Laitan blogitekstin alaosaan linkin. (Ai mikä narraaminen otsikossa? Noo, narratiivilla vähän narrattiin, kun ei jaksettu yksiin vappubileisiin lähteä. Keksittiin excuse, pieni totuudenväistävä narraus-narratiivi. Anteeksi maailma!)

###

Omista kulisseista maalit vaan rapisee, kun Wanhaa Rouvaa en ole ehtinyt katsomaan aikoihin. Huomenna on mentävä. Hän on siirtynyt hoivaosaston puolelle palvelutalosta, hyvä niin. Ei enää tunne minua, mutta ilahtunee ylioppilaslakista ja karkkipussista, perso makealle edelleen. Pitäisikö ostaa munkit ja tarjota termarikahvit.

Laitan loppuun linkin lisäksi kuvan sukkakuivaamosta. Sen äärelle suuntaan loppuviikosta. Jospa sukat on jo kuivat. ;D

Tässä vaiheessa ei kun hölökyn kölökyn ja oikein hyvää vapunpäivää huomiselle! Talonmies on ostanut kaksi tippaleipää ja pullon simaa. Nostan siitä lasillisen Lukijani kunniaksi!

Kuulumisiin, Klara

https://www.ninalyytinen.fi/psykopodiaa/narratiivinen-identiteetti

Sukkakuivaamolta päivää! Kengät laitoin pukukaapin seinää vasten, jotta sain kuivausritilää muistuttavan kroks-korvikkeen. 😀

Rusakot raiteilla

Hyvä Lukijani,

pakaasit on taas ovensuussa, koira juoksennellut perässäni apulaispakkaajana, Talonmiehen kanssa syöty myöhäislounas ja juotu kääreetorttukahvit (Pirkka Kuningatar). Nyt ei muuta kuin junaan. Vielä on hetki vietettäväksi Lukijani seurassa. Sitten Talonmies käynnistää auton ja huristellaan asemalle. Talomies jää vilkuttamaan, kun veturin höyry piirtyy taivaanrantaan.

VR:stä ei ole kuin hyvää sanottavaa! Harvoin on juna kunnolla myöhässä kansan räksytyksestä huolimatta. Konnarit on ystävällisiä, kahvilan korvapuustit hyviä. Matkustelen pääsääntöisesti omassa hytissä voidakseni lukea rauhassa ja välttyä pakkokuulemasta puheluita ja selostuksia. Samalla säästyn flunssataudeilta. Sairastumisesta muodostuisi ansionmenetyksen lisäksi merkittävää harmia niille, joiden asioiden eteneminen riippuu meikäläisestä.

Työnantajat velvoittavat maskinkäyttöön, käsiä pestään ja desinfioidaan. Kun en ole innokas massatapahtumaihminen, niin covid-tartunnoilta olen säästynyt. Pari teatterireissua olen tehnyt ongelmitta. Moni vaikuttaa saaneen tartunnan nimenomaan massatapahtumissa. Sellaiseksi voinee katsoa lentomatka, josta sain flunssan (covid neg x 2). Taisinko sanoa tienneeni etukäteen sairastuvani reissussa. Sen verran umpiossa on eletty, ettei pienikään virusaltistus ole minua saavuttanut.

Koronaa en pelkää. Neljä ruiskullista viruspartikkelin murusia on saatu iän perusteella immuunipuolustusta buustaamaan. Mullahan ei vapaana taiteilijana ole työterveyshuoltoa rokotuksista huolehtimassa, mutta ikä riittää kansan riveissä rokotettavaksi. Talonmiehen kanssa on menty piikille kuin isänmaallisiin tapahtumiin konsanaan. 😀

Covidista sen verran, että hämmentävä älämölö siitä syntyi. Kansa ahdistui ja meni jotenkin pois tolaltaan. Moni löysi itsestään pienen asiantuntijan tosta-noin-vaan. Varmoja mielipiteitä ja näkökantoja paiskotaan maallikkopohjalta, täyttä soopaa. Virologia ja immunologia on haasteellista lääkärillekin. Ehkä sanonnat ”tieto lisää tuskaa” ja ”mitä enemmän tietää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä” pitävät paikkansa.

###

Tässä on ollut muutama päivä vapaata ja päässyt raittiiseen ulkoilmaan tuntikausiksi. Toivottavasti sama onni on kohdannut Lukijaa! Hiton hienoa on hiihdellä, liukua liukulumikengillä (oudoksun tätä sanaa) ja rompostella lumikengillä nyt, kun taas on lunta. Tuleva viikko vielä töitä. Sitten suunnataan Talonmiehen kanssa Lappiin. Suksia olen pakkaillut valmiiksi ja miettinyt, tarviiko niitä kaikkia ylipäätään. Pieni ahdistus on siitä, etten viime vuonna laskenut mutkamäkeä lainkaan. Mikä ahdistaa? No se, ettei kohta enää uskallakaan! Mutta hissijonossa seisoskelu ja ankkurihississä roikkuminen on tylsänpuoleista hommaa. Ja sitten tulee se 92-kiloinen äitin pikku mussukka lumilaudalla ja räsäyttää niskaan. Ja son siinä, kuolinkellott kumajaa ja floristi vääntää seppelettä pajassaan. Sitäkö tässä ihminen kerjää, häh!

Tytär on alkanut naureskella vinoon: ”Tulet vanhaksi: nykyään pelkäät kaikkea!” Mutta minä syytän Venäjää! Venäjä, Venäjä ja Venäjä! 24.2.22 sain hermostollisen hypersätkyn, eikä sen jälkeen mikään ole enää ollut turvallista. Kun suihkukone suhajaa pään yläpuolella, niin se on varma ohjus tai ryssänpommi. Vihreä maastopuku miehellä, niin selevä ryssän piilovihreilijä. Muutan Sauli Niinistön yläkertaan turvaan. (Talonmies ja Rakki tulevat mukaan, sopiiko Jennille ja Aarolle?)

Vanhoista mieleen: eilen käytiin pitkästä aikaa katsomassa Wanhaa Emäntää. Täytti juuri vuosia ja satanen lähestyy. Mummo on jo ihan hakoteillä, mutta ilahtuu käynnistä. Vien aina karamelliä, koska on perso makealle. Kiittelee kovasti ja toivottaa hyvää päivänjatkoa ja kotimatkaa, koska ei muista, että tulin noin kaksi minuuttia aiemmin. Semmoista se on. Eilen ilahtui, kun esittelin itseni: ”Ai Helgako se siinä! Siis Helga Lenita Mirjami, sanotaan Tintiksi!” Kyllä kyllä, minähän se, myöntelin ja kysyin ollaanko sukua peräti. Mummo arveli, että serkuksia ollaan. Kysyin, jotta onkos rouvalla lapsia. Mummo myönsi, että kyllä on. ”Minun lapset on Helga Lenita Mirjami, sanotaan Tintiksi ja sitten on Torsti-Tellervo ja sitten on Tapio. ” Selevä homma. Tuo porukka tosiaan on, mutta hieman eri nimiyhdistelmillä. Kuulosti serkku osuvan samaan kaartiin. (Äiti-raasu, niin aktiivinen ihminen oli vanhoille päivilleen. Nyt lintunen vain, odottamassa lentoa kauas korkealle. Onko hakija unohtanut hänet?)

###

Kas, enpä ole tässä yksin kirjailemassa hieroglyyfejäni. Nenän edessä noin 2 metrin päässä ikkunan toisella puolella on lintulauta tolpan päässä. Sieltä tirpuset tiputtelevat siemeniä alapuolelle, josta rusakko tulee niitä siivoilemaan. On nyt kirjoittelun aikana piipahtanut kahdesti tuomassa metsäneläimen terveiset Lukijalleni. Paksu hän on kuin kaskelotti ja iso kuin mikä. Taitaa olla pieniin päin, veikkaan. Hauska!

Nyt tämä rusakko lähtee pomppimaan korvat oikosenaan kohti kiskoja.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa, olkoon suojelusenkeli kanssanne missä ikinä sitten korvat lepattaen pompittekaan!

Kuulumisiin! Klara

Pääsiäisenä selvitään hengissä

Lupasin edellisessä postauksessa avata hengissäselviytymiskonstin, jota läheiseni käyttää kestääkseen aikuisen lapsensa (merkitään vaikka kirjaimella P) vaikean tilanneen, jolle ei voi mitään. (Obs. GDPR huomiotu: on henkilön lupa avata asiaa blogissa, josko lohduttaisi ketään. )

Läheiseni perheenjäsen P siis sairastui psyykkisesti, mutta kieltäytyy kaikista auttamistoimista elellen syrjäytyneenä omissa oloissaan. Nyt on häätöuhka päällä, vuokrat rästiytyneet, laskuja maksamatta ja monenlaista muutakin ongelmaa kasautunut. P ei ilmeisimmin aiheuta häiriötä lähiympäristössään, eikä hänellä ole yhteyksiä rikollisuuteen. Ainoastaan tuo psyykkinen sairastuminen, oli sairaalahoidossakin, josta tiettävästi ei ollut apua. Ei koe itseään sairaaksi.

Läheiseni kertoo surevansa asiaa kovasti ja miettivänsä mikä aikanaan meni väärin, mitä olisi itse voinut tehdä toisin. Ei ole keksinyt, syyllisyys silti painaa. Hän muistelee Pn lapsuutta, nuoruutta, kotoa poismuuttoa. Läpikäy yhteisiä kivoja reissuja, hetkiä, pyhiä, rippijuhlaa, lakkiaisia. Muistelee Pn harrastuksia, ystäviä jotka kaikki ovat kaikonneet. Ja suree, kun seuraa marketin hyllyjä täyttävien iloisten ja reippaiden tyttöjen touhuja, tutkailee kassaneidin nopeita kädenliikkeitä ja apteekissa jonottaessaan seuraa sivusta nuoren apteekin työntekijän työntekoa. Miettii:

”Tuossa voisi olla lapseni P kiiruhtanmassa kaupan takahuoneeseen laatikon kanssa, lakaisemassa katukäytävää rautatieaseman pihalla, seisomassa R-kioskin tiskin takana vastaanottamassa iltalehden ostajalta maksua, lajittelemassa kirjastoon palautettuja kirjoja. Hän voisi nousta bussiin reppu selässä, istua ikkunan takana lukusalissa lukemassa tenttiin, pyöräillä viemässä lastenistuimessa istuvaa lastaan puistoon tai ulkoiluttaa kotisairaanhoidon asiakasta.”

Mutta P nukkuu iltapäivään, nousee unisena yön valvottuaan, valvoo yön ja heräilee taas siihen aikaan kun kirjaston työntekijä tulee töistä kotiin ja R-kioskin myyjän työvuoro päättyy.

Niinpä keksi henkisen pakotien. Hän luo kuvitteellisen todellisuuden, fake reality. Puhelee itselleen: ”Jaha, onkohan P jo päässyt töistä?” Tai ”Katsopas, siinä P lajittelee palautettuja kirjoja – hyvä kun pääsi kirjastoon töihin ja viihtyy! Vuokratkin on maksettu.” Tällä tavoin selviää eteenpäin itsensä ja surunsa kanssa.

Muistan nähneeni kerran teatterikappaleen, jossa vanhus ratkaisi liian kipeän todellisuuden tällä tavoin. Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä kehittää itselleen fake reality, jos elämän realiteetit käyvät liian raskaiksi. Hyvä ajatus! Toki on tietysti pidettävä kuvitelma ja todellisuus erillään niin, eivät oikeasti lähde sekoittumaan. Lähimmäiseni kohdalla tilanne on hyvin hallinnassa.

Tehtiin Talonmiehen kanssa kuhaa. Talonmies halusi vähän oikaista reseptissä ja vänkäsi, että Lidlin pottumuusi käy tuohon ihan hyvin. Mutta asiahan on kuten aina: minä kyllä tiedän miten asiat on 😉 Sivistyneenä ihmisenä en vain jaksa ruveta roskaväen kanssa vänkäämään. Mutta aina voi hiukan hymyillä arrogantisti vinoon, kun Talonmies tuumii Walewska-padan äärellä: ”Oho, tästä taisi tulla lusikkaruokaa.” Vain suuri ja jalostunut persoonani estää minua virkkomasta tuohon mitään.

@@@

Tässä kohtaa tulee mieleen, että pitäisi ehkä soittaa Wanhalle Äidille ja kysyä, onko siellä kaikki kammarit lämpimänä, vai luistaako kytkin taas kuten aika ajoin yhä useammin jopa niin, ettei tiedä, kuka luurin toisessa päässä on. Hitonmoinen huoli tuosta muorista on meillä, jotka näemme tilanteensa toisin kuin hän itse. Omasta mielestään nimittäin selviytyy mitä parhaimmin. Ainoastaan lapset ja vävyt pilaavat ilmaa häiriköiden selvää asiaa. Kuka sota-ajan lapsi nyt kotiinsa apuväkeä tarvitsee, kun sodastakin selvittiin! Nykyään ollaan liian tarkkoja siitä, että kaiken pitää mennä takitilleen.

Hyvää pääsiäisen jatkoa lukijalle toivoo

Klara von eglaH

Eskeippiruumia ja hengissäselviytymistä

Saapa nähdä, minkä kokoinen lamppu se lukijalla välähtää tauluun, kun tämä kuva julkistuu. Tuota kokoa on vaikea hahmottaa tästä pienestä läppäristä.

Kuva on otettu erään kaupungin eräästä escape-roomista, jonne tytär välttämättä halusi meikäläisen viedä virkistymään. Mukana hääräämässä oli lapsenlaps´ jota koko homma alkuun vähän hirvitti, sitten askarrutti (”Onko se täällä? Heiiiii, nyt mä tiedän, tämän alla se ratkaisu on!”), jonka jälkeen alkoi pelottaa (”Mikä tuo ääni on!?!) ja sitten kyllästyttää (”Lähdetään jo täältä pois, ei me tätä…”). Tytär, aikuinen siis, riehtoi ympäriinsä kuin emäntä heinäntekoaikaan ja meikäläisen aika meni enimmäkseen edestä pois hypellessä.

No, melkein saatiin mysteerit ratkottua. Edettiin sentään jopa päätehuoneeseen ja keksittiin suurimmalle osalle tavaroista käyttötarkoituskin. Mutta niin vain oli taas aika-akseli armoton, että kilahti hammasrattaan viimeiseen loveen juuri sargofagia aukoessa ja firman edeskäypä tuli sanomaan, että lysti loppui nyt tähän. (Aarre oli sargofagissa.)

Jos rehellinen olen, niin enpä tästä kovin suuresti pettynyt. Eikä pettynyt lapsenlapsikaan. Tyttärestä en mene sanomaan.

@@@

Politiikka on politiikkaa, sehän me tiedetään. Melkomoinen oli jännitysnäytelmä eilisiltana ja monenlaisia mielipiteitä ilma sakeanaan sekä telkkarissa että kotikatsomossa. Kansa saa sitä mitä kansa tilaa. Luulen, että aika moni on vakavasti kyllästynyt kansanedustuslaitokseen kaikkien kiemuroiden jälkeen. Tosin muistan kyllä oikeinkin hyvin lapsena kuunnelleeni korvat soikosenaan mummolan köökinpöydän äärellä isän ja vanhempiensa käymiä poliittisia intoksia ja tuumauksia. ”Virkamieshallitus se pitäisi olla!” sanoi isäni. Lause jäi mieleen ehkä siksi, että sen aiheuttamasta kiivaasta keskustelusta huolimatta asia ei minulle rusettipäälle avautunut millään muotoa. Hiukan enemmän ymmärsin poissaolevana tuomittuun kummisetääni kohdistetut epämääriset vihjailut: ”Taitaa olla demokraatti”. Kummisetäni oli mitä mainioin, joskin perin utelias mies ja ehdottomasti lapsuusajan sankarini. Hänellä oli sentään ajokoirakin!

@@@

Ajokoirasta tuli mieleen koiranvirka, jonka hoitaja loistaa edelleen poissaolollaan tässä torpassa. Mutta eipä hätiä mitiä: hän syntyi viime viikolla! Odotellaan viranhoitajan tassuttelevan kynnyksen yli alkukesästä. Hänet täytyy käydä hakemassa hiemaan etäämpää. Hyvästi kukkaruukut, sohvannurkat ja matonreunat! Näkemiin kesäkengät ja sormikkaat! Meillä on niin monta koiraa ollut, ettei enää eletä illuusiossa mitä pentukoiraan tulee. 🙂 Mutta eipä haittaa, sillä talo kaipaa koiraa kun sellainen on lähestulkoon aina ollut nurkissa pyörimässä. Lenkkikavereista säännöllisin!

@@@

Jaa, se on Notre Damekin tulessa. No sattuuhan sitä. (Huono vitsi.) Ihmettelen, että remonttimiehet on vaan sahailleet ja touhuilleet ja ehkä joku Citanes on roikaistu lastukasaan. Että mitäpä tuo haittaa, jos nyt yksi Notre Dame kärvähtää. En ymmärrä kuinka tämän tason rakennus voi remontin seurauksena tuhoutua. Kai nyt jonkun luulisi tulleen komennetuksi tälläisen rakennuksen vointia seuraamaan 24/7?

@@@

Lopuksi laitan tähän itselle nk. note-to-self- tyyppisen muistilapun, että muistan kirjoittaa ulos selviytymiskonstin, josta kuulin päivänä muutamana. Kertojan lapsi sairastui psyykkisesti ja tilanne on kroonistumassa. Selvitäkseen itse järjissään, on puhuja löytänyt hengissäselviytymiskonstin, joka liikutti minua. Muistelen jossain teatterikappaleessa joskus kauan sitten tälläisestä hengissäselviytymiskonstista tarinoidunkin. – Palaan asiaan.-

Hyviä vointeja lukijalle ja pääsiäisen odotusta! Meikäläinen odottaa pääsiäisen päivystyshukia virpoen ja varpoen itsensä sijaiskärsijäksi. En enää jaksaisi näistä päivystyshukeista kantaa korttani, kun vuoskymmenet on siinä remmissä ollut. Nykyään nuoret tahtovat väsyä päivystämisestä (vino hymy), joten meidän virkeämpien (vielä vinompi hymy) täytyy auttaa heitä jaksamaan (kaikkein vinoin hymy).

Terveisin Klara von den agleH

Vuorilta putoamisia ja muuta luonnossa voimaantumista

Luonto se on ihmiselle hyväksi, kaikissa muodoissaan. Koti-Suomessa ei tarvi lähteä merta edemmäs kalaan, kun on metsän kohdussa, suojassa pahalta maailmalta. Murhamies ei metsässä samoile, eikä heilu sekakäyttäjä-piripää puukon kanssa kuusikoissa. Eipä tule vastaan taistelija pommivyö ympärillään, eikä räjähteiden virittäjä. Kun antaa tuulen tuivertaa hivuksistossa, kuuntelee puiden huminaa ja vetää keuhkoihin raitista ilmaa, niin voimaantuu ja mieli tulee levolliseksi.

Näistä näkökulmista katsoen minun onkin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka somettavat hiihdettyjä kilometrimääriä, nähtyjä joutsenlukumääriä, bongattuja lintulajeja, poljettuja kilometrejä ja vaellusreitillä huiputettuja tuntureita. Siis suorittavat luontoa. Onpa niitäkin, jotka keikaroivat sillä, kuinka kaukana erämaassa ovat hasardilla kulkeneet, johon joku heti heittää vedeksi kiukaalle selviytymisensä pienillä varustuksilla. Sanalla sanoen: aina löytyy voittaja, joka kiipesi korkeammalle.

Kiipeilystä puheenollen, tutkailin taannoin kahden, helmikuussa Himalajalle kuolleen vuoristokiipeilijän kohtaloa. Että on ihminen vieraantunut ruhonsa vaurioherkkyydestä! Kumistako luulevat olevansa, tietoko puuttuu vai kuolemalla leikkiminen huvittaa? Aika järkyttäviä retkiä erinäiset kiipeilijät ovat videoineet ja kuvia tallentaneet. Videolla kiskotaan happea pullosta kuin kalat kuivalla maalla. Onpa allekirjoittaneellakin lähipiirissä extreme-lajeja harrastava toveri. Laittelee sitten julkisille sivuilleen kuvia vammoista, ruhjeista ja vakavista hiertymistä, joita on kisaillessa saanut – kuin sankariuden merkkinä.

Edellä mainituista vuorisokiipeilijöistä toinen (Tom Ballard, 30v) menetti äitinsä ollessaan 6-vuotias. Äiti kuoli K2-vuorelle sen vuoren viereen, jonne Tom nyt menehtyi. Sivumennen sanottuna Tom ja italialainen kiipeilijätoveri roikkuivat alueella, jonne kiipeilleistä joka viides on jäänyt sille tielleen.

Tomin äiti Alison Hargreaves oli myös kova kiipeilemään, kunnes kuoli siis. Hemmetinkö hulluus se äitiinkin iski ja perästä poikaan, jos kohta näillä asioilla lienee yhteys. Äitinä hengissä pysymisestä palautuu väkisin mieleen ystävän toteamus vuosien takaa. Tuli puolivahingossa korkeilla kymmenillä raskaaksi ja lausui kuolemattomat sanat:

”Nyt on sitten pysyttävä ainakin 20 vuotta hengissä.”

Mount Everestillä on viimeisen henkäyksensä vetäissyt kolmisensataa ihmistä. Eikö tosiaankaan ole ollut parempaa tekemistä kuin mennä sinne kuoleman kanssa pelleilemään? Kulkureitin varrella on paikka nimeltä Green Boots. Nimi tulee kohdassa pötköttävän intialaisen vainajan vihreistä Kopflakin monoista. Kaverista löytyy kuvia vaikkapa Wikipediasta. Kuvissa loikoilee hengetönnä vihreissä kengissä, sinisissä housuissa ja punaoranssissa toppatakissa. Happipullot on nätisti lennähtäneet vierustalle.

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_people_who_died_climbing_Mount_Everest

Eräs vuosien takainen yö erään sairaalan parkkipaikalla

@@@

Sivuhuomautus reaalielämästä: Orava! Tulepa pois sieltä mökin kattorakenteista niin kuin olisi jo! Siellä se ripistelee. On käynyt yhtä oviaukkoaan jopa vähän suurentamassa, rouskis rouskis.

@@@

Näin pääsiäistä odotellessa täytyy käsitellä myös kadonneiden ja Kinder-munansa hukanneiden vuoristokiipeilijäin perspektiivejä, joten pyydän lukijalta mitä suurinta ymmärrystä aihepiiristä, jonka laajuudesta tulette suunnattomasti hämmästymään. (Veikka Gustafsson, älä herraparatkoon mene enää mihinkään killumaan!)

Ei hjemmetti, nyt äkkiä lumikengille ja metsään. Hieno keli. Toivottavasti samat olosuhteet myös lukijallani. (Etelässä ehkä jo pelataan kolopalloa?)

Teidän Klara Saken von den eglaH

#klarasaken #vuoristokiipeily #yltiöpäisyys #kuolema #kuolemallaleikkiminen

Äänetön yhtiömies ja muita outoja hiihtäjiä

Jonkun tuntemattoman metsäsukseilijan jäljet

Tulin tuvalleni hieman vetämään henkeä ennen seuraavaa voimainponnistusta. Kun noilla selkosilla hyvillä hankikeleillä hiihtelee hiljakseen ja kuuntelee ympärilleen, kuuluu pään sisältä samanlainen ääni kuin tyhjenevästi ilmapallosta. Sinne nousee stressi ja aivosumu vapaaseen ilmanalaan, josta tuuli vie sen Venäjän puolelle. Kallo tuntuu kevyeltä kuin styrox-pallo ja mieli muuttuu huolettomaksi: kyllä mä tästäkin keväästä selviän! (Kesälomaa ei juurikaan ole, kun itse on pelimerkkinsä asetellut niin, että viuhka heilahtaa.)

Pysähdyin kuuntelemaan pyyn vihellystä ja tinttien innokasta säksätystä. Kevät on linnulla puuhakasta aikaa kaikin puolin. Siinä päivän pehmennellessä hangenpintaa ristesi latuni yllättäen joitakin päiviä vanhojen jälkien kanssa. Joku oli hiihtänyt jonnekin. Seurailin jälkeä paloaukean reunaan, jossa ne mystisesti katosivat. Epäilen, että nimenomaan tässä on ollut kyseessä se kuuluisa Hiljainen Hiihtäjä, jonka silhuetti liikkuu, kun täyskuu kumottaa ja luo varjoja hangelle. Silloin liikkuu tuo tumma hahmo, jonka kasvoja ei kukaan ole nähnyt, eikä kuullut suksiensa ääntä. Paloaukean reunalla seisoo utelias kuolevainen, havaitsee hahmon, ihailee sitten täytenä hohtavaa hopeista kuuta laskien katseensa takaisin öiselle hangelle. Silmä hakee oudon hiihtäjän hahmoa. Se on kadonnut. – Niin se menee täällä selkosilla. Lukija sanokoon lukeneensa tämän ihan varmana tietona tästä mediasta.

@@@

Siinä missä toiset paahtaa ladulla, kulkee meikäläinen omia teitään. Kuten sanottua on, en laske kilometrejä enkä tavoiteaikoja, en rekisteröi sykkeitä enkä vilkuile taskunaurista. Se on eri laji, eikä sovi meikäläiselle. Kuten kerrottua on, näen asian niin, että nykyihminen juoksee jo arkipäivänään loppumatonta amokkiaan kellon ja must-do- asioiden labyrintissä hakien päättömänä kanana ulospääsyreittiä. Jatkaisinko samaa vapaa-ajalla kellon kanssa? En.

Mikä ihana auringonkilo, mikä ihana rauha!

@@@

Jotta saamme vastapainoksi myös hieman realiteettiterapiaa, siirtykäämme päivän kuumimpaan hittiin eli ennakkoäänestykseen, joka alkoi tänään, kuten niin valistunut lukijani tietääkin. Liekö käynyt lippunsa raapustamassa?

Tultiin Talonmiehen kanssa taannoin lopputulokseen, että entinen puoluejärjestelmä on romahtanut. Eikä se johdu äänestäjistä, vaan kaikesta siitä kakofonisesta kuorosta, jossa jokainen peipponen laulaa omaa lauluaan naapurin äänen päälle. Kaikenlainen individualismin, härskiyden, kiilaamisen, ulkokultaisuuden ja roskanjauhannan kulttuuri on noussut korkeimmalle jakkaralle bodiumilla, mutta yksi asia vieläkin korkeammalle. Se on raha, bisnes, yritysmaailma, kovat talousarvot, mammonan valta. Puolueet ovat ryvettäneet itsensä, imeneet sisäänsä kaikenmaailman utilitaristeja ja Vaatteettomia Keisareita, joihin ei ole luottaminen. Kangaskaupan toimitusjohtaja lennähti poliittisena raakileena suoraan tähtien pöytään säätämään taksijärjestelmää uuteen asentoon. Kempeleläisen teollisuusmiljonäärin mahtipontiset, varmat, kaikenmaailman dosentteja vähättelevät sanat sote-sopan valmistamisesta ovat (lähes) kaikilla vielä mielessä. Kuinka hän kuvitteli olevansa kyvyiltään niin ylivertainen, että kykenisi keittelemään sotesopan ilman sorvin ääressä hioutuneen asiantuntijakunnan ääntä? Paremmaksi ei pistä Ruiskukkapoikakaan, vaan hymyilee ylimielistä hymyään televisiohaastatteluissa, jossa Kaljupääkaveri kiristää silmissäni sinimustalta näyttävää kravattiaan. Siinä missä pojat pelaa peliään, nousee vastavoimain joukoista sairauslomalainen vakuuttelemaan rautaista terveyttään. (Koko stoori näyttäytyy lääkärikunnan silmissä hieman omituiselta kaikkine sairauskoreografioineen. Mutta tämä toki vain joutavaa, mihinkään perustumatonta ammattilaisten ja kaikenmaailman dosenttien höpöhuttua ja arvailua. Mitään emme oikeasti tiedä varmaksi, vannon ja vakuutan. Lehdistön varassa ollaan ja mennään.)

Karavaanin kulkee, rakkikoirat räksyttää. Kuka Tavan Kansalainen löytää tästä galleriasta vakuuttavia arvoasetelmia itselleen? (Aion äänestää. Enkä yhtään tiedä ketä, en myöskään mistä puolueesta.)

Nyt on poliittisetkin asiat saatu järjestykseen ja sauna lämmin.

Herran huomaan, lukijani. Sanoo Klara von egleH

#politiikka #lepo #luonto

Aprillia – ja kellonviisarit kohti aurinkoa

Joskus otettu kuva, jossa kuumaa kuravettä ja silliä kahvikehrän välissä.

Mulla oli kerran esimies, joka oli kova poika leipomaan. Tai oikeastaan: hän oli koko perheen ja saa sanoa, että koko suvun Master Pro ja kova poika mitä vaan. Mies, joka osasi – ja myös teki – kaiken ennen kuin perheenjäsenet ehti kissaa sanoa. Hän siis muun muassa leipoi. Lisäksi hallitsi kaikki maailman urheilulajit. Ja kertovatpa vanhat partoliinikirjoitukset, että mies osasi kutoakin, jos kohta emme koskaan saaneet sitä varmaksi tietää.

Kun porukalla lähdettiin koulutuspäiville, hän oli valmistanut monta hyvää juttua ja stooria matkalla luettavaksi ja kerrottavaksi. Jutut hän säilytti pienessä vihkosessa, josta niitä oli helppo lukaista siinä vaiheessa, kun kellään ei ollut enää minkäänlaista kepeää läppää heitettäväksi. Me naurettiin niille jutuille -minäkin nuori ja hävitön vielä – ihan vedet silmissä, ei siksi, että jutut olisivat olleet erityisen hohdokkaita vaan siksi, että tilanne oli niin korni ja ukko täynnä itseriittoista virtaa luullessaan, että juttunsa meitä niin riemastuttivat. Paistatteli olettamansa suosion valossa kuin se pieni pullapoika, joka jossakin sadussa muuttuu eläväksi ja juoksee metsään. (Piparkakkupoika se on, mutta taiteen nimissä joutuu jossain määrin oikomaan.)

Vaan niin ei kukaan ole toistaan kiiltävämpi, eikä kenkään saa osakseen sitä leiviskää, jonka sisälle ei kivensirua olisi leivottu. (Leiviskä-asiassa on myös himpun verran oikaistava, kun sana sen verran jouhevasti istahtaa juuri tuohon lauseen kohtaan.) Ja vaikka pullat olivat kuohkeita ja urheilusuoritukset vertaansa vailla, ei se himmentänyt tosiseikkaa, joka meillä nuoremmilla ammattilaisilla vallan hyvin oli hallussamme ja tiedossamme: hänellä oli jalkavaimo. Siis nk. hoito, vai miksikä niitä sittemmin on ryhdytty kutsumaan näitä kakkosnelosia, jotka kiilautuvat pitkän parisuhteen väliin kuin hämärämiehen sorkkarauta oven saranapuolelle. Nainenpa nainen, ja sillä hyvä.

Kysymys: minkä takia mä nyt tämän kerroin? Vastaus: tuli tuosta pullasta mieleen. 😀 (Minkäs teet, jos olet ihminen, joka elää narratiivien maailmassa. Pyytää kohteliaimmin ymmärtämystänne.)

@@@

Hitonmoista tämmöinen kellonviisareiden keikutus. Kuka nyt keskellä päivää maate menee. Vaikka pitäisi, sillä huomenna se on edessä. Nimittäin Juudaksen leiliin tarttuminen (onko semmoinen leili, joka vie sielua toisiin ilmanaloihin?). Kiusaus muuttuu teoksi, alitajuinen suunnitelma rasahtaa piirun eteenpäin kuin keväinen järvenjää pilkkijän alla. Ja molskis vaan, niin Klara ui privaattifirman vesissä, jonne niin pitkään on jo koitettu naarata.

Edustan alaa, jossa on tekijäpula joka puolella maata. Sote-sopan roiskuessa on kisa vain kiivastunut, vaikka alkukeitto paloikin pohjaan. No kahtotaan kahtotaan, sanoi lääkäri. Arvoni tiedän ja tiedän pelin hengenkin: privaattifirma on privaattifirma, julkinen on julkinen. Toinen on (kai?) pörssifirma (vaiko vasta havittelemassa) ja toinen eli se julkinen puoli natisee ja nitisee niukoilla verorahoilla miten kuten eteenpäin. Ja kitisee ja marisee: budjetti tiukalla, säästökuuri, ettekö ymmärrä, määräaikaisvirkoja suljetaan ja sen semmoista. Nyt on kaikessa tuoksinassa ilmapiirikin pilaantunut. Että eläpä nyt sitten sen kanssa.

En mä ole mitään päätöksiä tehnyt, enkä mä mikään idealisti ole. Menenpähän vain paikalle niin kuin lomaosakkeen markkinointitapahtumaan Espanjan Aurinkorannalla, kun Los Christianosta rakennettiin ja lomaosakekauppiaat tarttuivat olkavarteen joka kadunkulmassa.

No nyt on vastassa kollega… joka itse on hypännyt pois julkisesta virasta ja ryhtynyt pomohommiin. Verokalenterista taidan tsekata oliko hypyssä pituutta. Kyllä se paremmin ymmärtää meikäläisen kuvion kuin joku sotesopankeittäjä, joka ei tiedä ketä me ollaan ja mitä me oikeastaan edes tehdään potilaiden kanssa.

Kiitos lukijalle ja muistutuksena, että 9 minuutin kuluttua alkaa radiossa nopeutetulla aikataululla eri puolueiden välinen eukonkantokisa. Sipilä kantaa Rinnettä, Halla-aho Terhoa, Väyrynen Dostojevskiä, Lii Anderson vanhaa Leninin patsasta ja Sari Essayah ottaa aikaa. Radioon voi ja kannattaa soittaa heti puolenyön jälkeen ja sanoa ensin kuuluvasti oma nimensä ja asuinpaikkansa. (Puhelinnumero löytyy netistä hakusanalla #koprilliantti #kotsivintti tai jos noilla ei löydy, niin voi kokeilla #aillirpa). Lykkyä pyttyyn ja soittamaan!

Teidän Klara*agleH

#aprillia #kuravettä #sotesoppaa #yksityinenpalveluntarjoaja

Asiasta toiseen – kirjoituspäivän muuttaminen virkistyspäiväksi

Tästä päivästä piti tulla kirjoituspäivä…

…ja niin siitä tulikin. Työperäisen tekstin pusertaminen vaihtuikin virkistäväksi blogitekstin teoksi. (Puskin juuri eilen 11 tuntia töitä ja edellisenä päivänä 14 tuntia pitäen sisällään muun ohella myös päivystystyötä ja lisäksi tutkimus- ja luentokuvioita, joissa riittää viikonlopuksikin viilaamista.)

Ehdotan lukijalleni ja itsellenikin, että otapa vähän breikkiä. Sen mihin et nyt pysty keskittymään, voit aina siirtää iltaan eli huomiseen ja innokkaimmat siirtelijät jopa seuraavaan viikkoon.

@@@

Tosiasia on sekin, että vaikka tänään olisi kirjoituspäivä, on ulkona hieno keli, joka houkuttelee metsiin. Sen lisäksi taloon on muutaman tunnin kuluessa tulossa remonttiporukkaa, joten joka tapauksessa on häivyttävä. Keskittyminen ei meikäläiseltä onnistu jonkun häärätessä horisontissa.

@@@

Blogin teknisistä puolista sananen
Mukava harjoitella uutta blogipohjaa. Olen varma, että tälläinen näpertely, tapahtuipa tietokonemaailmassa tai vaikka sudokuvihkonen kourassa, estää dementoitumista. Kun yritän jauhattaa asioita ysikymppisen, jääräpäisen ja itsenäisyydestään tiukasti kiinni pitävän muorin kanssa (siis synnyttäjäni) kiroilen joka kerta itsekseni ja kiristelen hampaita. Ja päätän: rassaan aivostoani niin kauan kuin suinkin kykenen, etten ajautuisi tuohon helvetilliseen circulus vitiosukseen eli noidankehään asioitteni kanssa. Ja annan suosiolla asioideni hoidon paremmin ymmärtäville sitten, kun he sitä mieltä ovat.

…ja tässäpä sitä tulikin blogiasiaa kerrassaan 🙂 En päässyt edes alkua pitemmälle. No yhtä kaikki, tämä tiedoksi: blogiin saa kommentoida ja toivon hartaasti repliikkejä. Blogialustassa on viisaasti sellainen ominaisuus (hyvä!), että kommenttien näkyväksi saattaminen edellyttää hyväksymistäni. Viisas ratkaisu wordpress. comilta: suojaa sekä lukijaa että kirjoittajaa. Ilkeydet voi suodattaa pois 🙂 (eipä ole ollut onneksi) samoin kuin vaikkapa ne kommenttikirjoittelijat, jotka omalla nimellään esim. psyykkisen sairauden vuoksi esiintyvät nettimaailmassa ymmärtämättömyyttään. Tarkoittaa siis sairauden vuoksi vääristyneen arvostelukyvyn myötä. Tunnen parikin tälläista henkilöä. On ollut hiuksia nostattavaa havaita heidän ideoitaan, mm. juutuupiin tehtyjä videoita ja paljastuksia omasta elämästä, kun sairauden kipeimmät vaiheet ovat estäneet oman pään sisäisiä jarrumekanismeja. Lähetän voimia näille ihmisille ja heidän läheisilleen. – Tämä blogiasiasta.-

@@@

Ja nyt se on loppu!

Nimittäin oravien pelleily. Kun nythän on niin, että talonmies on huitomassa grafiittivarsillaan jossain päin mantereita ja meikäläinen joutuu vastaamaan linnunpöntöstä itse. Sietämätön positio, kun tässä on nyt koko ajan ollut tilanne päällä viuhuhäntäin kanssa. Nimittäin…

Joku kuukausi taapäin joko tuuli tai oravien pelleily vei lintulaudan siemenvarastosta katon. Siemenmökki on tarkoituksella asetettu pitkän varren päähän ja varren ympärille pujotettu lintumiesperäisen vinkin myötä muoviputki oravan estoksi. Onkin ollut veikeä seurata heiluhäntien toistuvia yrityksiä hypätä putkeen ja koittaa reisiä ylös siemenmökille. Luiskis vaan ja ollaanpa liu´uttu takaisin maan kamaralle. Sellaista elämä on, oravaiseni! 🙂

Mutta eipä ole jäänyt kurreilla sormi suuhun. Arvasinkin, mikä on seuraava katapulttiosoite: läheinen kuusi. Useampi video on saatu siitä, kun kurre viuhuu häntäänsä kuusen oksalla, heijaa itselleen vauhtia ja roikaisee kohti lintulautaa. Ohivetoja on tullut roppakaupalla ja niille hekoteltu. Etenkin uusi lintulaudan siemenmökkiin ämpärin muovikannesta tehty kattoviritys oli merkittävä liukurata…kunnes päivänä muutamana talonmies kiljaiseen katsomaan: oravanpiru roikkuu pää alaspäin lintulaudan vinoon vinksahtaneella muovikannella ja katoaa siemenvarastolle! On otsaa, on häntää!

Tällä viikolla vinoon vinksahtanutta katto-ongelmaa on ollut, saa sanoa, että toistuvasti. Joka hlvetin päivä katto vinossa! Yhtenä päivänä ämpärinkansikaton jälleen oikaistuani kävin raivokkaasti sahaamassa kuusta vähän pienemmäksi lyhentääkseni kiitorataa. Ei apua: tänä aamuna tilapäiskatto roikkui jälleen kerran lippuna tuulessa lepattamassa kiinnitysnarujen varassa. Ja missä orava! Makeasti oravainen heiluu kuusen oksalla mittomassa pirullisella katsella hyppymatkaa suoraan pyttyyn. Ja nyt tämä saa riittää, sanoin minä ja marssin kuistille keskustelemaan. Pörröhäntä tuijotti häpeilemättä suoraan otsikkoon, eikä ollut tietääkseenkään. Turha yrittää ja sitä saa mitä tilaa! Kävin repimässä koko hiivatin siemenviljavaraston kepin nokasta, kaadoin appeet pientareelle ja se siitä oravapyydyksestä.

Talonmies saa hommata uuden pytyn, kun palaa. Pitää jotenkin henkisesti valmistaa häntä siihen, että pirtti on pilkottu.

@@@

Nyt on aika pakata eväät reppuhun, kiinnittää reppuun lumikengät metsärämpimistä varten ja painua maastohon. Illasta se tietää sitten palkkatyön peitonjatkamista toisesta päästä, mutta metsässä voi ajatella ja pohtia niitäkin asioita. Ellei parempaa pohtimista keksi 😉

Kiitos lukijalle läsnäolosta,

Klara Saken eli agleH

#circulusvitiosus #KlaraSaken #orava #henkinentyö #aivolepo #jaksaajaksaa

Kurkistuksia pönttöön

Klara Saken kirjoittaa

Numero 1.

Alussa oli pönttö. Se oli ruudun kahden puolen: tällä puolella yksi ja ruudun toisella puolella toinen. Tuo on kylläkin telkänpönttö. Omassani on kaksi reikää nenän molemmilla puolilla, nenänreiät tottakai ja nenän alla suuri sammio, josta raikajaa kaikenlaista rähinää silloin, kun sinne ei kaadeta ämpärikaupalla ruokaa, kuten siinä eräässä ranskalaisessa kirjassa nimeltä ”Vaitelias naapuri” tai sinnepäin.

Aloitan siis uuden sivun elämäni blogiviidakossa. Edelliselle alustalle tulikin ladottua saapa sanoa, että kilometrikaupalla kirjaimia. Luulen, että maailman ympäri olisi niillä menty keveästi, jos peräperää olisi asetettu. Siinä valossa onkin nöyryyttä ja kiitollisuutta herättävää, että olen saanut laskujeni mukaan kaksitoista yhteydenottoa ihmisiltä, jotka ovat edellistä blogiani seuranneet. (En sano sen nimeä tässä, älköönkä sanoko sitä kukaan muukaan.)

Tässä menee nyt oma aikansa, että tähän ruutuun oppii ihminen typeryyksiään latomaan teknisesti oikeassa järjestyksessä. Kuvien liimaaminen ruutuun tuottaa todennäköisesti myös oman haasteensa. Eikä tuo telkänpönttökään oikeassa koossa ole. Sen kuuluisi olla paljon pienempi, jotta näkyisi siinä muodossa kuin sen ajattelin. Mutta menköön nyt. Telkkä ei suutu, vaikkei sen koti aivan avotakkaformaatissa olekaan.

Hauska oli sinällään huomata sekin, että yliopiston nuuskijat kiiluvat toisen läppärin sisällä, eivätkä päästäneet tälle sivulle kirjailijaa työskentelemään (roskatekstien tuottamiseksi). Jotkut kriteerit kai heilläkin on 😉 Vaikuttaa siltä, että siinä oli joku blokki, jottei nyt ihan mitä tahansa mennä laukomaan miekkojen ja viittojen naurettavasta pelleilymaailmasta. Vaan eikös tekstini olisi siihen sopinut kuin älytön vekkihattu viittapellen päähän? Kikapo, kikapo, kikapo (vai onko se ceellä?).

Näihin rienaaviin puheisiin päätän ensimmäisen kirjallisen kötöstykseni. Ja uskokoon lukijani tai älköön uskoko, että nyt kun lähden tätä julkaisemahan, se katoaa bittiavaruuteen.

Katsotaanpa…. ja tervetuloa blogiini !

Terveisin Klara Saken, entinen agleH

The Journey Begins

Thanks for joining me!

Good company in a journey makes the way seem shorter. — Izaak Walton

post