Nokka on kohti Lappia

Suonäkymä sadepäivältä viime viikolla. Seisoin kuusen alla sadetta pitämässä sadeviitta suojanani ja katselin kaunista suota, kun kuvaan asteli hitaasti syömäpuuhissa ollut metsäpeura.

Hyvä Lukijani,

laitan tähän muutaman sanan ikään kuin ”jätä kotiin jokin viesti ennen kuin lähdet”-tyyppisenä tilanneilmoituksena. Älköön Lukijani hätääntykö, en ole blogiani jättämässä. Suuntaan vain kohti Lappia rinkka ja vaellussauvat muassani. Yövyn välimatkan krouvissa kaasuttaakseni sitten kohteeseen, josta siirryn UK-puistoon jonain päivänä. Liikun puiston itäpuolta, katsotaan nyt minne tie vie. Rinkassa 12 kiloa 350 grammaa ruokaa ja tavaraa, rinkan oma paino mukana laskuissa (noin 1,2 kg).

Rinkasta sen verran, että hommasin ihan ulkomailta nk. kevytrinkan, painoa noin 700 grammaa. Mutta pakattuani huomasin, että selän vuoksi pitää rinkassa olla tukevampi runko tämän sherban selälle ja turvauduin vanhaan, hieman pienikokoiseen rinkkaani. Taisi mennä kallis ulkomaanrinkka myyntiin.

###

Kyydissä on mahdollisimman niukasti vaatetta, mahdollisimman kevyt teltta + makuualusta + tyyny + makuupussi, untuvatakki, kypärämyssy, kahdet sukat, muutamat aluhousut (pesen välillä, minimaalinen pyykkinaru on), BeFree-vedenpuhdistin (en juo luonnonvesiä missään, varotoimi) + vedenkeruupussi, minimaaliset keittovehkeet, julmettu kasa itsekuivattua ruokaa, vähän leipää, paljon energiapatukoita, vähän elektroniikkaa, kartta ja gps sekä kompassi, hyttyshattu, sadehame + coretex-takki, hanskat, polkujuoksukengät, halpiskroksit, istuinalunen, pesuvehkeet ja paikkaussarjaa itselle ja tavaroille, kakkalapio + vessavehkeet. Niin ja on mulla untuvahousut, vaikka hellettähän Lappiin on luvattu. Mutta kerronpa siihen liittyvän tarinan.

Olipa kerran kesä ja pieni juhla nuotiolla nyyttikestiperiaatteella. Mulla oli varalta parikin untuvatakkia, koska arvasin, että ilta viilenee. Alkuun untuvatakkivarusteeni herätti t-paidoilla sonnustautuneessa porukassa hilpeyttä: ha-haa, untuvatakki! Illan mittaan sakki kiristyi yhä tiiviimpään rinkiin nuotion ympärille lämmittelemään ja lopulta muutamalla lenkkareiden pohjat alkoivat sulaa 🙂 Selkäpuolella kylläkin oli kananlihameininki. Arvatkaapa kuka istui ikivanhassa Joutsenen untuvatakissaan ja kysyi vaivihkaa ”Haluaisiko joku tämän toisen takin päälleen?” Kylläpä löytyi ottaja, joka solidaarisesti lämmitteli siinä hetken ja laittoi kiertoon muillekin. Meikäläinen istui kuningattarena sisällä höyhenissään, en kierrättänyt omaani. Siperialla nääs on opetuksensa. (Ja kosto on suloista.)

###

Tässä se peura eli petra on. Otettu Talonmiehen pitkäputkisemmalla kameralla, johon palasin. On luovuttanut sen käyttööni joku vuosi taapäin (Sony). Hyvä kamera tämmöiseen. Kuvaamisesta en muutoin ymmärrä tuon taivaallistakaan, kuhan rätkin menemään. (Mikä näkyy tuloksista.)

Jos Lukijani ihmettelee jatkuvia metsähommiani, niin kerron, etten ole siirtynyt metsähallituksen hommiin vaan pidän pitkää lomaa poislukien muutama etäpäivä ”Katsoo kun kerkeää”-sopimuksella. Esim. tällä viikolla olisi sellainen, mutta ilmoitin jo etukäteen, etten ole maisemissa tuolloin. Sanottiin, että ei hätää, katsot kun ehdit. Reilu peli! En muista virkalääkärin pitkältä uraltani sellaista tapahtuneen julkisella puolella ikinä. Kesälomalta olen sen sijaan tullut kesken kaiken päivystämään, kun päivystyksen järjestämisestä vastuullinen taho oli jättänyt asian rempalleen ja häipynyt lomilleen. Yhtäkkiä töihin tulo vaikkapa vuorokaudeksi samoilla silmillä ei säväytä yhtään ketään lääkärikunnassa. Ainakaan aiempina vuosina tuosta ei edes narautettu työnantajaa, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Nykyisin lienevät herkempiä reagoimaan (oikein!).

Kas, syrjähdin ammattiyhdistysaktiiviksi. Palaan sarkastiseen pirulliseen persoonaani ja piristän itsesääliin vajonnutta ammatti-identiteettiäni muistelemalla hetken, mutta vain hetken, tämän päivän kontaktia perikunnan asioiden hoitamisessa. (Huiskaa kädellään koko asian avaruuteen.) Onneksi siirryn hetkeksi kännykkäkuuluvuuden ulottumattomiin, niin saan tuostakin hetken rauhan. Hoi-jak-kaa. Toisaalta: eihän heinäkuussa juuri mikään asia etene minnekään.

###

Oikealla koivujen katveessa on majavan pesä.

Palkitsen urhoollisen Lukijani tällä kauniilla kuvalla. Olen kyttäillyt majavia ainakin kolmella paikalla, jossa ne yleensä pesivät. Majava- ja susikyttäys on nimittäin toinen luontoni. 😀 Susista ei tänä vuonna ole kuulunut pihaustakaan ja majavistakin vain yksi näköhavainto. Pitäisi tutkia kirjallisuutta, koska niillä on poikaset. Olen vasta juotikkaissa menossa ja niissäkin alustavasti vainen. Ei adhd ihan kaikkeen repeä hänkään. Nuo kuol—-piip.. on vieneet melko tavalla kevään kapasiteetistä. Lohdutuksekseni kuulin elokuun vaellustoverini painivan samassa sarjassa. Viestitti olevansa menossa kaivamaan äitinsä hautaa (!). Tarkensi kohentavansa vain hautapaikan maa-ainesta, jotta istuttaa siihen kukat. Hänessä asuu pieni hortonomi. Mun on kai tyydyttävä haudanhoitoon joko horsmilla tai muovikukkasin.

###

Tämmöistä sekametelinomaista jatinaa täältäpäin. Nyt äkkiä kumolleen, että huomenna jaksaa edetä. Vähän jännittää a) onko kaikki tarpeellinen kyydissä b) onko liikaakin kyydissä c) tuleeko sade, ukkonen, hitonmoinen helle vai rakeita. Mielenkiintoisin on tämä: kuinka paljon tuolla oikeasti on porukkaa näin räkkäaikana?! Siihenhän syvien metsien samoilijana olen muiden vastaavien maahisten tavoin tottunut. Hyttyshattu päähän, pitkähihainen tiiviskankainen pusero ja housut, nilkat suojaan nilkkureilla ja menoksi.

Iloista ininää Lukijani vasempaan korvaan lähettää Klara, joka palaa linjoille, jollei katoa Dominic Arduin-tyyppisesti jonnekin tunturien taakse

Talonmiehen Lohi, Lax au Carcon Vieil de Maison. 😉 Tuosta ei suola puuttunut, hyvää oli.

Rotkoissa kulkijaa tuli vanhuus vastaan

Hyvä Lukijani,

tähän on tultu, että ikääntyminen puskee tajuntaan. Joitakin järisyttäviä näkökohtia on pulpahtanut päähäni. Läpikäyn niitä tässä, jos Lukijalle sopii.

Läheisten kuolemantapauksiin en nyt mene, vaan kerron kaukaisempien tuttavuuksien käynnistämistä aatoksistani. Pakko kuitenkin läheisistä edesmenneistä mainita, että virka-asioiden byrokratia näyttää vain kiihtyvän, onhan soosia vatkattu vasta puoli vuotta. Eräs pankki pyytää nyt isän perukirjaa. Mistä neljänkymmenen vuoden takainen perukirja kaivetaan! Olen opetellut pistämään perälautaa pankkivirkailijoille. Ja sanon kuin potilaat: ”Jaa! Taas uusi pankkivirkailija puhelimen päässä! Aina joutuu samat asiat alusta alkaen…jne.”

Tutut pankin rouvat on korvattu asiakkaalla, joka tekee itse toimistotyönsä. Se ei aina onnistu edes tälläiseltä sairaskertomushelvetissä taistelleeltakaan. Kuinka ihmeessä iäkkäät, itsenäistä elämää tietokoneensa äärellä elävät selviävät näistä? Ja tästä pääsen varsinaiseen vanhuusasiaan.

###

Katsopa maan sieniä – eivät nekään tappele keskenään, vaan ripirinnan rauhassa könöttävät.

Vanhuushuomioita.

a. Iän myötä erilaiset ryhti- ja rankavääristymät muistuttavat itsestään. Tälläisen monenlaisilla liikeradoilla hosuvan ihmisen selkärangassa oleva pieni skolioosi antaa nykyisin signaalia. Sama juttu iskiashermon kanssa. Hermo on pakaran alueella puristuksissa. No, puristuneeltahan koko pakarasysteemi kyllä jo muutenkin näyttää kuten raato kaikkinensa, jos tarkkoja ollaan.

Saisiko fysioterapeutilta ohjeita ja miten sinne pääsee? Ei tietoa. Polvikin krenkkasee. Voisi valittaa kaiken kerralla. Nivelrikkoa sormissa, apu siihenkin. Haluan reumatologille, käsikirurgille, ferritiinimitaukseen, kilpparit myös ja pään magneetti ja niskatuki ja ja ja… geriatri nyt ainakin heti! Ja unilääkeresepti uusittava kahdeksi vuodeksi, onko selvä. (Lukija huomaa, että minun pitäisi jo jäädä kokonaan eläkkeelle.)

Oukki doukki: pitää olla kiitollinen siitä mitä on! Pää kuitenkin näyttää suht koht pyöreältä ja silimät kahen puolen päätä, nenä välissä. (Psykiatrille ja neurologille näköjään ajanvaraus myös.)

No, nyt nyrjähdin itselleni rakkaimpaan tyylilajiin eli solvaamaan ja soimaamaan ynnä sarkastiseen pakinaan. Palaan ruotuun ja vakavoitumaan kohdassa b.

b. Kerron asian tarinan muodossa.

Olipa Paula (nimi napattu kalenterin sattuma-aukeamalta), nuorena kilpaurheilija. Keski-iässäkin edelleen huipputason liikkuja, kykenevä koviin suorituksiin, josta oli ylpeä ja syystäkin. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että fyysiset suoriutumisensa olivat itsetunnon kivijalka. Fyysistä olomuotoaan ja reippauttaan ihailtiin. Oli aina valmis vaativaankin toimintaan, ilolla ja positiivisella aktiivisuudella. Semmoinen rautainen nainen kaikkinensa. Lisäksi erinomainen organisaattori, mainio esiintyjä, pidetty puheenjohtaja ja spiikkaaja. Valovoimainen ihminen kaikkinensa, tervaskanto-tyyppiä.

Sitten tapahtui jotakin. Vähenteli vastuitaan, katosi pikku hiljaa kulisseihin. Olemuksessa oli tapahtunut muutos. Ryhti muuttunut, myötäliikkeet hävinneet, liikkuminen muuttunut jähmeäksi ja kasvot ilmeettömiksi. Entinen reippaus, avuliaisuus ja iloisuus oli pois. Koko persoona jotenkin hiipunut.

Mitä tahdon tarinalla sanoa? Metsäpoluilla sain jonkun ajatuskirkastuman. Että olipa taustalla mikä sairaus vain, niin omien kykyjen häviäminen on kaikille raskasta, mutta erityisesti ihmiselle, joka on tottunut näkymään, osaamaan, pystymään ja olemaan esillä. Kaikki eivät halua tilannettaan avata, ehkä kellekään. Sen ymmärrän hyvin. Sielua kuitenkin riipaisee ajatus yksinäisestä, kaikkensa menettäneestä vanhenemisesta, jossa ainut ratkaisu on eristäytyä, pysytellä pois silmistä. Kerron toisen tapauksen.

Olipa Asta, arvostettu johtaja, asiantuntija. Vapaa-ajalla aktiivinen järjestöihminen, mukana myös politiikassa. Sitten sairastui vakavasti nopeasti etenevään sairauteen, josta ei kertonut kenellekään. Muutama kuukausi ennen kuolemaansa sulki puhelimen, ei halunnut enää tavata lähimpiäänkään. Ja kuoli. Ymmärrän menettelyn!

Mitä tahdon sanoa? Mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta vanheneminen ja kuoleminen äkikseltään tuntuu. Mutta kuinka se käytännössä menee?

Luulen, että kertoisin heti kaikille tai ainakin niille, jotka eivät ilahdu toisen vahingosta. Minulta uskallettaisi kysyä tilanteestani ja … noh. Kaikki menisi ylipäätään kuin Strömsössä. Hah, kuinka idealisoinkaan itseni! Ja päälle pirullinen nauru omahyväisyydelle. Lopputulemana se, etten yhtään tiedä, kuinka se menisi. En tietenkään. Eihän elämästä muutenkaan tiedä miten se menee.

###

Mikäs herraparatkoon keittiöfilosofi se minusta on tullut? Kannattaisi jättää filosofia ammattilaisille tai vaikka E.Saariselle. Lukijanikin jo huokailee: jessus mitä suollosta. Ja sanon sen itsekin. Mutta kaikkea tulee ajatelleeksi.

###

Vinkkaan lopuksi kirjaa naisoletetuille tai vaimoaan ymmärtämään haluaville miesoletetuille. Kirjan nimi on Aina äiti, aina tytär, kirjoittajina Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki. Vahvat suositukset, vaikken meinannut jaksaa Syyssonaatti-elokuvan täikamman tarkkaa läpikäyntiä. Kirjassa on myös tehtävä, jolla voi äitisuhdettaan tutkailla kysymysten perusteella. Kehoitin tyttäreni lukemaan kirjan. Hirtehishumoristisella tyylillään huiskautti kättään: ”Heti kun ruuhka hellittää!”

Kuuntelin kirjan mökillä. Pihalla minimaalisella pskatyökalulla autosta kattotelineitä irrotellessa kiroilin ja sain sitten hysteerisen naurukohtauksen kirjan tekstistä. Kirjassa kerrottiin empaattisesti, että vanha äiti voi rassata tyttären hermoja ja itsehillintä voi rakoilla.

Totta vieköön, allekirjoitan! Muistikuvassa riistän vastaan tappelevaa äitiä kotoaan viedäkseni hänet parin viikon huoltojaksolle vanhuslaitokseen. Tarttuu auton takaoven karmeihin, mutta käskyttämällä saan takapenkille turvavöihin, lapsilukko päälle ja menoksi. Äiti rätkättää koko matkan kuinka ilkeä olen, käsken kotoaan ja vien jonnekin, mikä vääryys! Pinna palaa liikennetilanteessa ja karjaisen etupenkiltä: ”Nyt turpa kiinni tai se turpoaa kiinni!” (Opittu Talonmieheltä, joka kasvatti sillä lapsiamme hellän arvostavasti.) Äiti jatkaa jäkättämistä ”Karjuukin vielä!”, mutta itsellä hetkellisesti helpotti. Semmoinen arvostava kohtaamistilanne siinä.

Näihin monipolvisiin puheisiin jätän Lukijani mietteisiinsä ja hyppään pirssiini. Sen suuntaan takaisin mökille, josta Talonmies lähettää ilahtuneena kuvan. Kuvassa on iilimato.

Sydämellinen kiitos Lukijalle, Klara

Kotimaista uutta kaalia – mikä herkku! Tein kaalilaatikkoa ja kuivasin sitä vaellusreissulle. Hyvää tuli.

Varjojen pituuksia tässä mittaillaan

Hyvä Lukijani,

istun mökin jykevän pöydän ääressä. Katse karkaa ulapalle ja rannassa olevaan purteen. Sitten ajatus siirtyy vihoittelevaan polveen: ei melanvetoja tänään. Polvilepoa. (Kylläpä kyllä: melominen tapahtuu jaloilla ja keskivartalon lihaksilla.)

Vietin eilen pitkän päivän vesillä näkemättä ristinsieluakaan. Hyvä sanonta! Venäjän puolella näkyi luotisuora lentokoneen jättöjälki pitkin rajaa. Viime viikolla rajan yläpuolella pöristeli kookas valkoinen drooni, josta sain videotakin. Lukijani voi silti olla levollisin mielin. Rajavartiosto on erittäin hyvin hereillä. Omakohtaisia kokemuksiakin, useita. 😄 Pysähtyvät kyllä rupattelemaan, kun kohdataan.

###

Tutkailin venereissun ruokatauolla vesiväen elämää. Pikkuahvenet kiinnostuivat saappaiden kärjistä, vesimittarit mittailivat pinnanmuotoja ja pysähtyivät välillä vaihtamaan mittaustietoja keskenään.

Aattelin mittareiden hauskoja täplävarjoja katsellessani minkälaisen varjon itse kukainen maankamaraan piirtää. Ehkä jättää ikuisiksikin ajoiksi, kuka tietää. (Toimituksen huomautus: vastikään hautajaisia järjestäneen puheita.)

Tuli mietityksi itseä ja lähimmäisiä, omaisia, työtovereita, ystäviä ja ystäväoletettuja. Mikä varjo jää? Häilyykö yhtenä varjona muiden joukossa vai nostaako päätään: Oi Minä, varjoista mahtavin? Keikaroiko, peilaako itseään ja varjoaan: Oi Minä, olen itselleni niin rakas, minäminä? Vai onko kenties anteeksipyytävä: mitäpä tälläinen mitätön varjo on varjonkaan väärtti.

Valitsen tämän, jota suositan Lukijallenikin: ponteva varjo marssii määrätietoisesti eteenpäin, vaikka välillä aurinko käy pilven takana ja varjo hetkeksi himmenee. Mutta kohta on varjo taas entisellään: tarkkapiirteinen ja vahva.

Kuten Lukijani havaitsee, tulee mäkäräisten ja sääskien pöhinässä kuistilla mietityksi kaikenlaista 😀 Käki palauttaa varjojen maasta reaalielämään kertoen käänteentekevät uutisensa: kuk-kuu!

Lisää realiteetteja. Joku innokas hotellinrakentaja oli eilispäivän retkeni aikana väsännyt hyysikän käsienpesupaikan hyllylle pesäntekeleen. Koska kuljemme samoilla huudeilla suolentoiminnasta riippuen enemmän tai vähemmän ahkerasti, oli pakko laittaa ilmoitus: ”Ei hotelleja tälle alueelle.” Onneksi pesä oli tyhjä, lienee hylätty. Tyhjän pesän syndrooma? 🙂

###

Palatakseni vajonsa heittäjiin ja maan matosiin, niin tämän kohtasin eilen. Hän käänteli uutterasti kivensiruja rantavesissä.

Juotikas, jonka venymiskyvystä saa ottaa oppia! Varjonsa vaihtelee pituuden mukaan 😀 Luin, että iilimato on harvinainen nykyään, kun karjaa ei ramppaa järvien rantaheinikoissa. Joku juotikas tämä on, kiltti ja kaunis hänkin omassa pienessä maailmankaikkeuden osakkuudessaan.

Juotikaspäivityksenä sanottakoon se, minkä Lukijani tietääkin. Siis, että näitä käytetään nykyisin lääketieteellisessä hoidossa. Älköön kukaan väittäkö lääketiedettä pelkäksi pilleritieteeksi. Ihmiset kyllä hörsii kaikenlaista mahlaa ja aloe veeraa, mutta näistä luomuluikeroista ei yllättäen innostukaan, jos niitä hoidoksi tarjottaisi. Hyvä niin: kallista hoitoa ja hoitojuotikkaiden varjot pönäköitä: meikäjuotikas ei sentään ole mikään rantojen rivijuotikas!

###

Lopuksi hyppään kirjallisuuteen. Lentiiralainen, ex-helsinkiläinen Jouni Laaksonen on kirjoittanut oivan kirjan. Siinä on tarkkaan mainittuna semmoisia selkosia, ettei tarvi possujunassa kulkea. On siinä possujunapaikkojakin niille, joille kapeilla poluilla tai suorastaan pusikoissa talsiminen ei ole oma juttu tai etsivät nuotioseuraa.

Korostan: vaikka olen kohtsiltään rinkkavetoisena Lappiin lähdössä, niin mielestäni Lappia painotetaan mediassa ja puheissa liikaa. Nautinnollista luontoa on joka puolella rakkaassa kotomaassa. Ei tarvi ensin reissata tuhatta kilometriä. Ja jos tunturiin mielii, niin hakeutua voi sinnekin, jossa polut eivät ole kulkijoiden ramppaamisista levähtäneet kahteen metriin. Ellei se ole Lukijani vaihtoehto, niin luontoa on useimmilla edessä melko heti, kun kotipihalta etenee. Kulkee sitten vaikka mettäteillä, jos suunnistustaidot arveluttaa.

Jahas, nyt tuli ukkonen ja salama iski itänaapurin puolelle, uhoilipa vähän tässäkin. Salamointi ei ole mun juttuni. Huonoja kokemuksia, muun muassa vesiltä ja pelikentältä.

###

Jätän nyt Lukijani tarkkailemaan varjoaan ja mikäli se piinallisesti seuraa perässä, on tässä neuvo siihenkin. Että kirmaa noin sata metriä, tekee äkkikäännöksen ja säntää vastakkaiseen suuntaan. Moni on sillä viissiin päässyt eroon kiusallisesta varjostaan ja jopa saanut sen siirretyksi jonkun toisen riesaksi.

Näihin salaman kirkastamiin puheisiin Teidän Klara.

Väriharjoitelma Talonmiehen kameralla (ei istu mulle, kuten näkyy) 🙂

Puron solinaa päänupissa

Hyvä Lukijani,

vastoin kaikkea järkeä ja massiivisia pakkaustoimia (edelleen kotona) pysähdyin kuolinpesäin pankkipostien ääreen (huokaus). Ja kas vain, livahdin siitä mielikuvaretkelle Hossaan Heikki Saaren ja puoliso-oletetun kanssa. Viittaan Heikin blogiin Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin (word pressissä sekin). Sisältää luontoihmiselle herkullisia kuvia ja tekstejä, jos Lukijani ei vielä olisi blogia löytänyt.

Päivän agenda: lähteä kohti luonnonsuojelijain muinaista taistelutannerta. Taistelu käytiin pitkästi ennen Eloveenaa tms. ratikalla kadulle istuskelemaan tulleita, kai lähinnä lapsosia. Voi niitä Koijärven ja voimalaitos- ja kaivoshankkeisiin suunnattujen protestiliikkeiden aikoja. Ei ratikalla matkustettu eikä sähkölaudalla kurvailtu kaduille istumaan, vaan mentiin Nokian kumisaappaissa maiharit päällä hyttysten syötiksi ja kurakoihin kettingistä roikkumaan. Suosittelisin Elonkorjuuväkeä kokeilemaan. Olisi todellinen hengenpalon näyttökoe. (Huom. en vastusta ilmastoasioita enkä luonnonsuojelua, linkolalaista natsinaturalismia vain.)

###

Oma amokki se on mullakin. Meinaan, kun tuli tuo anti-ilmastoteko hommattua eli uusi kärry. Vanhasta tottumuksesta tiedän kärrynoston olevan lastenleikkiä, jos verrataan siihen sopivien kajakkitelineiden löytämiseen. Talonmies teki kaikkensa löytääkseen telineet, jotka ehdottomasti eivät sovi kattotelineisiin. No, tämä on terapialähtöistä sarkasmia ja häpeän heti syvästi kiittämättömyyttäni ja pyydän anteeksi! Talonmies nimittäin näkee merkittävästi vaivaa vuokseni, jotta saisin paatin katolle. Oli hommannut J-kaaret, jotka merkittävien taistojen ja varaosatilausten jälkeen saatiin kuin saatiin paikoilleen. Sitten enää kajakki… Mutta voi onnetonta: osoittautui mahansa kohdalta liian paksuksi perhoseksi solahtamaan J-telineen kurveihin. Naapurin Teuvon onni, ettei rientänyt auton viereen neuvomaan, sillä sen jälkeen olisi tarvittu valkotakkiset miehet – joko minulle tai Teuvolle. Talonmies tiesi pysytellä sisätiloissa, sen verran on liitto opettanut. 😀

###

Mutta kiltti ja auttavainen Talonmieheni hyppäsi autoonsa, ajoi nilkka suorana johonkin hulivilivaraosaliikkeeseen ja palasi rimpulat espanjalaiset telineet mukanaan. Ne oli paketissa ja mallia ”Kamprad – kokoa itse ja nauti!” Niinpä pikkukätösin askartelin rikat, rissat, mutterit ja hörslöpit kohdilleen ja ei kun kattokaiteisiin kiinni, runks vain ja son siinä. Nyt nostelen paatin kyytiin jahka sade hetkeksi hellittäisi. Teuvokin näyttää häipyneen, joten reitti on selvä.

###

Minnekä matka? Herra tietää. Tuo luonnonsuojelijain muinainen taistelualue on kiikarissa, mutta mene ja tiedä miten käy. Sen näyttää maantie – ja toki hieman kelikin. Eteisessä on rinkka pakattuna ja ruokapusseja sikin sokin keittiön pöydällä. Talonmies katseli eilen kisoja seuraillen sivusilmällä touhujani, joista kommentoi naurahdellen. ”Juoksentelet ahdistuneena pitkin huushollia. Sitten välillä häviät näköpiiristä, jolloin vaatekomerosta alkaa kuulua kovaa rominaa.” 😀 Apua, nauran tälle edelleen niin, että näppäimistö hyppelee. 😀 Se on juuri noin!

Konkluusio. Pitkässä liitossa tuntee kumppaninsa sielunliikkeet. Mutta kosto on suloinen: löydän kyllä sopivat naurunpaikat Talonmiehenkin toiminnoista jahka tilanne on otollinen. ;D

###

Ei auta kuin ryhtyä kaavailemaan kajakin nostamista auton katolle. Painoa on noin 40 kg. Saan sen muutamin, vuosien varrella itse keksityin lisälaittein puskettua kyytiin. Mielessä käy, koska tulee aika, etten enää siihen pysty. Mutta entisvanhaan mummotkin hoiteli navettatöitä kasikymppisinä. Kunpa vain pysyisi terveenä. Tutkailenkin vielä ennen kajakkihommaa kuinka ystäväni voi tuoreen syöpäleikkauksen jäljiltä sairaalavuoteellaan. (vakavoituen) Näyttää vastanneen vointitiedusteluuni.

Sanalla sanoen: voikoon Lukijani mitä parhaimmin ja pitäköön ilon mielessä! Kesäkin on, linnut laulaa ja sataa ja paistaa – aivan kuten aina elämässä!

terveisin Klara, (elämän)retkeilijä Suomesta

(Ainut kuva, joka löytyi tähän hätään on Saivaarasta vuosien takaa hiihtovaellukselta. En enää lähtisi. Mukavuudenhalua liikaa nykyään.)

Väijyksissä

Hyvä Lukijani,

istun kuistilla väijyksissä, sillä naapurin Teuvolla on joko ylityövapaa tahi peräti jäänyt kesälomalle ja hiippailee tontin reunamilla. Auringon puolelle siirtyessäni olisin näköpiirissään. Kaikenlaista outoa ja järjetöntä välttämiskäytöstä voi muka oppinutkin ihminen harrastaa.

Teuvon hyvä puoli on se, että säikkyy meikäläistä jossain määrin ja luirahtaa nurkan taakse minut nähdessään. Talonmiehen mielestä se osoittaa vain tervettä itsesuojeluvaistoa. (Heh) Kannaltani pulmallisinta on se, ettei menettelynsä koskaan ole ennakoitavissa. Toisinaan saa äkkiarvaamatta yltiösosiaalisen kohtauksen ja syöksyy jaarittelemaan. Silloin yleensä leuhkii jollakin asialla tai kertoilee laajasta tuttavajoukostaan, joka pursuilee sellaisia merkkihenkilöitä kuin lääkäreitä. Annan toki suurimman ihailuni, ainakin lääkäreille. (Ihme juttu, että lääkärituttuja pidetään kehustelun aiheina. Tunnen useita täysin töppöjä ja sivistymättömiä lääkäreitä ja myös ammattitaidottomia vätyksiä, jotka saisi niputtaa ja ampua Maata kiertävälle radalle. Seuraisiko Teuvo heidän perässään?)

###

Tänään on all-kinds-of-everything- tyyppinen toimintapäivä.

Kurkkasin pakastimeen löytyisikö sieltä muinaisjäänteitä. Löytyi kaksi pussia peruna-sipuli-sekoitusta ja vanha paistinliemi ynnä pakastinlootaan levinnyt punaviininjämä (säilön pullonpohjia ruoanlaittoon). Kuivamuonakaapista löytyi käyttöpäivänsä ylittänyt TexMex-maustepussi, joka tuoreenakin maistuu myrkyltä, joten käyttöön vain.

Kippasin nuo kahdelle uunipannulle, jolle lisäsin 2 tomaattivuohenjuusto-BlåBandia. Kypsytin 20 minuuttia ja ovat nyt kuivumassa 50-asteessa. Olen hurahtanut ruokien kuivatukseen. Niistä tekee termarissa itselleen joko kotona tai retkellä aterian helposti. Annoskokokin pysyy maltillisena, kun enempäänsä ei voi ottaa. Kuivasin päivänä muutamana vähän kanamakkaraakin. Kerron joskus, miltä maistui 🙂

###

Seuraan puoliksi viihdetarkoituksella ulkomaista, naiviuteen ajoittain sortuvaa elämänlaatukouluttajaa tms. Tässä muutamia viisauksiaan jakoon. Tökeröistä käännöksistä otan vastuun. Lukijani ottaa tahi jättää. Muun muassa näin hän puhui:

Työskentele ja juhli hiljaisuudessa. Ihmiset rakastavat tuhota toistensa onnen kokemuksia. Oma tulkintani: kateus tuhoaa. Kadehtia voi työteliäisyyttä ja työssä menestymistäkin.
Elämä ei odota, joten anna palaa ja taistele!
Älä ota vastaan neuvoja ihmiseltä, joka ei elä sellaista elämää, jota kohdallasi tavoittelet.
Älä kadu menneitä virheitä, vaan käännä ne opetuksiksi itsellesi. -Lisäisin tähän: äläkä raportoi menneitä töppejäsi kuin niille, jotka varauksetta tukevat ja hyväksyvät sinut. Perusteluni: vain terässielu kestää ”toisenlaisten ystävien” innokkuuden lähteä virheitäsi vahvistamaan. Rakastavat kertoa havainneensa sinussa juuri nuo mainitsemasi virheet, viat ja heikkoudet.
Hallitse tunteitasi. Tyyni mieli kykenee käsittelemään hankalatkin tilanteet. -Lisään: meikäläisen työssä taito numero 1. Toisilta onnistuu, toiset oppivat työn myötä, toiset eivät opi pitkänkään työuran aikana. (En tiedä mihin ryhmään kuulun. Mutta en enää ota kierroksia kovinkaan monesta hankalasta tilanteesta. Se on oman mielenrauhansa suojaamista.)
Maailma kulkee eteenpäin joka tapauksessa, eikä elämä odota. Huolehdi siis itsestäsi.
Kun huolehdit vain omista asioistasi, olet rauhan tyyssijassa. Lisään: aika vaikeaa, ellei heittäydy täysin välinpitämättömäksi… mutta…

…mutta nykyisessä uutisvirrassa ja maailmatilanteessa suosittelen välillä vetäytymään omien ”bisnesten” piiriin ajoittain. Huomaan sen tänäänkin. Tulin aamulla koiralenkillä kuunnelleeksi Ylen Politiikkaradiota, jossa keskusteltiin rajalain uudistamisesta, siis menettelytavoista poikkeustilanteessa. Ohjelmassa oli kolme kansanedustajaa. Heistä kaksi puhui viisaasti, maltillisesti ja faktoihin keskittyen. Kolmas puolusti kantaansa sekavin, kestämättömin ja typerin perustein sekoillen puheissaan ja lähinnä asettui kollegoittensa yläpuolelle naureskelemaan. Siinä meni päivän fiilikset. Suosittelen kyllä tuota ohjelmaa, pieninä kerta-annoksina, jos politiikka kiinnostaa. En allekirjoita näkökulmiaan noin yleisesti suuntaan enkä toiseen, mutta aina saa yllykettä haastaa omia näkemyksiään.

###

Huomenna on aatos kurvata baanalle johonkin luontokohteeseen. Innostuin ensin ajatuksesta kesäkuisina päivinä liipotella kajakilla jollakin ihanalla järvellä, wau! Karttaa hetken tutkittuani hiipi takaraivoon fakta: sekä mela että varamela on mökillä. Se vaikuttaa merkittävästi melontasuoritteen onnistumiseen.

Niinpä vaatehuoneessa retkottaa rinkka suu ammollaan odottamassa roinaa, joka sinne tungetaan. Mutta asioissa on AINA hyviäkin puolia. Tulee testatuksi sietokykyä sadekeleillä, sadekuurojahan nyt riittää, ja hermoja hyttyshelvetissä. Koeponnistetulle sinnille on käyttöä jonkun viikon päästä Lapissa. Eläköön eläkeläisen pitkä kesäloma – satoi tai paistoi!

Näihin maailmaa syleileviin puheisiin jätän Lukijani ja lähden viettämään laatuaikaa Talonmiehen kanssa. Käymme nimittäin marketissa :D.

Iloisiin kuulumisiin, Klara

Yritelmä oppia tarkentamaan Talonmiehen Nikon-kameralla. En innostunut ottamaan.

Huutelen kuistilta elämänviisauksia

Hyvä Lukijani,

pahoittelen hyp-pi-vää käsiAlaaNi, sillä kuistilla on hitokseen hyttysiä. En taivu tykistökeskityksessä, vaan istun järkähtämättä taisteluhatussa. Jo tulomatkalla pääsi sotatunnelmiin, kun venäläisrekat on näköjään korvautuneet puolustusvoimain kalustolla.

Lähdettiin Hurtan kanssa liikenteeseen aamuvarhain Talonmiehen kaasuttaessa toiseen ilmansuuntaan poikain retkelle. Teki eilen iltamassa vihdatkin heille ja mullekin ”pikkuvastan”, jonka toin tänne. Osaisin kyllä itsekin tehdä, Talonmies opettanut yhteisten vuosikymmenten varrella.

Hurtan kanssa edettiin kahden pysähdyksen taktiikalla. Ensin stoppi yhden kylän kunnantalolle ennakkoäänestämään ja toinen stoppi ruoka-, juoma- ja pissatustauolle.

Mökille tullessa Hurtta saa aina kierroksia. Se täytyy rauhoitella sisätiloihin petilleen, jossa nyt lepäilee. En tohdi enää pitää sitä irti, kun näyttää saavan syttöjä ja aivotuksia, vaikkei enää lapsi olekaan. On elellyt Talonmiehen kanssa niin symbioosissa, että painelisi horisonttiin isäntää etsimään ja katoaisi teilleen. Susi söisi. Rotu on oman tiensä kulkijarotu, jolla on omaakin tahtoa, vaikka tottelee muutoin. Kokemusta on, monta on samanlaista ehtinyt olla.

Lanttukukko, stoppireissulla kunnan puodista hankittu. Menettelee, mutta kalakukko on aina kalakukko, etenkin edesmenneen isoäidin tekemänä. Kaipailen ajoittain molempia, isoäitiä ja kalakukkoa.

Pahoittelen Lukijalleni, kun jorisen niitä näitä. Nautin sellaisesta 😁. Tähdellisempänä asiana haluan kertoa jututtaneeni joitakin aikoja sitten itänaapurin kansalaista (Lukija huomaa heti kiertoilmaisun). Keskustelu jäi mielen päälle, avaan sitä tässä.

Erittäin avartavaa oli kuulla ajatuksiaan. Vahvistui se, että Suomessa ja muissa eurooppalaisissa medioissa raportoidut asiat vastaavat todellisuutta myös tuon nimeltä mainitsemattoman maan kansalaisen mielestä. Pelkää entistä kotimaataan, sen hallitsematonta menettelytapaa koskien ihan tavan kansalaistakin, jos niikseen sattuu tulemaan. Ei ole viime aikoina kotimaassaan käynyt, pitää puhelimitse yhteyttä sukulaisiin. Tuolloin on keskusteltava kiertoilmaisuilla maan tilanteesta. Ainakaan toistaiseksi ei ole saanut velvoitteita tai yhteydenottoja kotimaansa viranomaisilta, varan vuoksi pitää matalaa profiilia. Ei liiku somessa, ei myöskään enää seuraa maansa lehdistöä, ”pelkkää roskaa ja propagandaa”. Harmiteltiin tilannetta yhdessä, mutta totesin, että hyvä, kun on nyt Suomessa. On pitkälle koulutettu ihminen, työelämässä. Kertoi aivovuodon olevan merkittävä ongelma kotimaassaan. Nämähän me tiedettiin.

Jonkun talo koivujen keskellä – piti napata kuva, kun oli niin hieno kesäinen näky ohi kulkiessani.

###

Olen kohdannut murheita vanhojen ystävyyssuhteiden kanssa viime aikoina ja tosissani miettinyt, onko ikääntyminen ja suoriutuvan ihmisen roolista selviytyminen vain liian rankka paikka joillekin. Kun joutuu kohtaamaan iän tuomia realiteetteja. Kun ei enää kaikkeen siihen pysty eikä veny, mihin aiemmin kykeni. Ehkä jotkut ihmiset kuitenkin itseltään sitä vaativat, kun sallivuus itseä kohtaan ei ole vahvimpia puoliaan? Lisäksi on ehkä tullut sairautta, puoliso voi kuormittaa, aikuisten lasten kanssa voi olla huolia ja avuntarvetta, lapsenlapsia kenties hoidettavana ja joillakin kuulostaa olevan vastuita jopa aikuisten lastensa eläimistä… Ja siihen vielä omat vanhemmat. Viisas ystäväni sanoo: kuuskymppiseen nojataan molemmilta puolilta.

Työelämän haasteetkin uuvuttavat. Voimat ja oppimiskyky eivät vastaa nuorempaa sukupolvea, vaikka työkokemusta onkin. Monenmoista elämä siis heittää itse kullekin. Naamakin alkaa roikkua ja ahteri laahaa matalalla.

Ja sitten kaikki ehkä kasautuu, eikä ole rääpyä ystävyyssuhteiden eikä voimavarojensa ylläpitoon, ymmärrän sen. Ihan huolikin on ollut muutamasta vanhasta kaverista, viimeksi eilen. ”Istun tässä kauppakassien kanssa odottamassa kyytiä, mutta X (X=puoliso, ei aja itse autoa) vaan viipyy ja viipyy, väsyttää…”

Toiselle kaverille laitoin viestiä. Vuorokauden kuluttua tuli hieman äkäisen oloinen responssi. Luin rivien välit: liian tiukoilla on. Ymmärrän, en häiritse enempää, enkä tietenkään suutukaan. Odottelen, josko parempia päiviä tulisi. Olen olemassa sitä varten, jos niin katsoo. Tiedän: neurologinen sairautensa etenee. Mielialaan sekin vaikuttaa ja itse sairauskin niin tekee.

###

Mutta uutta sukupolvea pukkaa ”riesoiksi” mullekin. Hah, tämä kaveri on hauska piriste ja nopea uimari. Ryömii valonnopeudella tutkimaan pistorasioita ja purkamaan kirjahyllyä. Nappasi Annie Ernaux’n ”Vuodet” (upea kirja!) ja mutusteli jo kansilehteä ennen kuin ehdin hätiin. 😀 Hevoskirjat ovat myös mieleen. 🙂

Nyt on aika herättää Hurtta ja lähteä lenkittämään. Sitten kannan vettä ja puuta hetken aikaa, pistän tulet saunanpiisiin ja roikaisen uimaan. Ehkä paistan jonkun mokkoosen tai veistän vain palasen lanttukukkoa. Maakellarissa on maissiolutta, arkeni luxustuote.

Parhaat tervehdykset täältä täydestä hiljaisuudesta – tai no jaa: molemmista kaiuttimista kuuluu ininää. Ja käki kukkuu omat terveisensä.

Teidän Klara

Polunnielijän miettehiä

Hyvä Lukijani,

istun lempipaikallani autiomökin kuistilla kivenheiton päässä mahorkan hajusta. Torpan vieressä odottaa pakattu auto. Suunta on Talonmiehen torpalle tiluksia mittomaan, olenhan pyörinyt äitimaan kamaralla kimalaisena sinne tänne. Lopulta aina päätyy tämän mökin kuistille ihailemaan luonnon kauneutta. Välillä on käytävä pakollisia asioita toimittamassa ja vähän töissäkin ihmisten ilmoillakin (sarvijaakolta terveisiä muuten). Tönne kuitenkin palaan toivon mukaan jo muutaman yön kuluttua. Tämä on niin jumalainen paikka.

Iltamassa oli lämpimien hirsien kohdussa niin tukalaa (24.8 ast), että puristauduin sieltä pihamaalle telttaan (saapaskuva sieltä). Samalla tuli uutta telttaa testattua, jotta uskaltaako tukeutua siihen tulevilla Lapin reissuilla. Turvallisuuden tunteen ohjaamana olin jo päätynyt vanhaan, merkittävästi painavampaan. Viime yön perusteella taidan sittenkin uskaltautua ottamaan tämän uuden.

###

Aika täällä Autiomökillä menee kuin siivillä. Tässä on niin hienoja polkumaastoja ihan liki, ettei ehdi edes kirjoja avata, sähköpostista puhumattakaan. Sinne on varmaan tullut sekä perunkirjoituskampetta että jotain työpäiviin liittyvää. Aukaisen lootan vasta huomenna. Hammaslääkärikin odottelee huomenna maalikylillä poranterät hiottuina. Toivottavasti nyt on vasta tiistai, ettei poraajalle tule no show-potilastapaus. Kerrottakoon tässä yhteydessä, että mikäli potilas jättää saapumatta varaamalleen yksityispuolen vastaanotolle, on se palkatonta aikaa lääkärille. Julkisella puolella palkka juoksee, vaikkei ketään tulisikaan.

###

Poluilla tulee ihailtua alkavaa kesää, loppukevään kirkasta vihreyttä ja lintujen loputonta viestintää keskenään. Tuossa etuvasemmalla on pönttö, jossa kirjosieppo on pesinyt joka kesä, kun pirtti on meillä ollut. Nyt näyttää olevan nuorikon suostuttelu lukaaliin emännäksi. Istuivat pöntön katollakin sitä tuumimassa. Toivottavasti neliöt riittää rouvalle ja pesintä saadaan käyntiin.

”Ei oo varaa isompaan. Tämä on siivottu yksiö, kodikas ja tyylikäs.”

###

Tarkoitus on piipahtaa kotimatkan varrella morjenstamassa tuttua Majavaa. Tein ruokatermokseen sapuskan valmiiksi. Istun sen syömässä Majavan luona, vaihdetaan pari sanaa ja kun kuumimmat juorut on vaihdettu se läiskäyttää meikäläisen kotimatkalle. Viime vuonna sillä oli vähän pinna kireällä (vai oliko toissa vuonna?). Ilmeisesti jumitin eteisessä liian kauan koskapa se tuli melkein iholle läimäyttämään tennismailaansa. Tilanne oli muutenkin vähän kimurantti, kun puhelin soi ja oli pakko vastata työasian takia. Kiemurtelin luuri korvalla Majavaa katsella seuraten ja vastailin varmaankin huolimattomasti sitä sun tätä, koska muutoinkin jo kireä soittaja hermostui tyyten:”Kuunteletko sinä!?” Sanoin kuuntelevani, mutta kun tuo Majava tuos… ”Kuule, soittaisitko sitten, kun se majavatilanne on sulla siellä ohi!” Öhhhh. Huomasin, ettei musta enää oikein taida olla työelämään 😀

###

Työelämästä vielä sanottakoon, että loppuviikosta erään sairaalan esihenkilö törmäsi minuun sairaalan kanttiinissa. ”Kuule, ensi vuoden suunnitelmat olisi tehtävä juhannukseen mennessä. Olisitko valmis vielä jatkamaan sopimustasi ensi vuodeksi? EEEiii, ei tarvi heti vastata, voit rauhassa miettiä.”

Ulkokuoreni seisoi siinä, sieluni oli leijunut jonnekin katon rajaan. Ulkokuoreni sanoi: ”En mä mieti koskaan mitään juhannukseen saakka. Kyllä mä voin tulla, jos teen vähemmän kun tänä vuonna.” Esihenkilö kiitteli kovasti. Sieluni palautui kuoreensa, luikahdin pääoven kautta ulos, pysähdyin pihalle ja sanoin itselleni: ”Mitä hlvettiä just lupasin?”

Olkoon vaikka kuinka sotesoosi kiehumassa ja rahat loppu, niin päättäjien on joka tapauksessa potilaiden hoito järjestettävä edes jotenkin. Minä olen se edes joku. Vakituiset viranhaltijat on aikapäiviä häipyneet yksityispuolelle tai ammatinharjoittajiksi. Miksi? Esimiestyö on aika kuralla julkisella puolella etenkin, jos esimies ei ole lääkäri. Lääkäreitä voi johtaa vai lääkäri. Näin se on aina ollut, näin se tulee olemaan. Diplomi-inssejä on firmojen johtajina, mutta lääkärijohtajaksi heistä ei ole, eikä terveystieteen maisteristakaan. Kaikki lääkärit tietää tämän. Jossakin vaiheessa tulee törmäyksiä. Ja sitten on myös lääkärijohtajia, jotka jostakin syystä eivät ole potilastyöstä suoriutuneet, halunneet suoriutua tai jaksaneet sitä ja siirtyneet hallintohommiin. Mutta jos ovat vähänkään potilastyötä tehneet, on pelin henki heille näyttäytynyt ja antaa eväitä lääkäreiden johtamiseen. Johtamistyö ei ole mitenkään haluttu jobi lääkärikunnan keskuudessa, harmi! Ehkä sen vuoksi on koulutusvaadetta jouduttu laajentamaan.

###

Kuvan kullerot (muokkaus: ovat rentukoita) keräsin eilen muistikortille Lukijaani varten. Kuljin polkua kymmenisen kilometriä, pysähdyin välillä laavulla evästelemässä ja keittelemässä kahvit (kaasulla huom, maastopalovaroitus).

Polku oli semmoinen ees-taas-lenkki ja tuli siinä tehdyksi polulta poikkeamia tuon tuosta. Kurkistelin näkyisikö karhuja tai susia, kun liikuin alueella, jossa melko lähellä on kuvaushaaska. Noihin aikoihin siellä on ruokatarjoilua. Ilmeisesti tähän liittyen olen kerran nähnyt suden metsätiellä. Oli kai menossa ruokatunnille. Nyt oli vain tämmöinen kuivanut kakka, saattaa olla sudenkin jätös.

Aika pieni on, mutta hyvin oli kuivunut.

Näihin susimaisiin tervehdyksiin jätän Lukijani ja toivon hyvää oletetun tiistaipäivän jatkoa. Sanon Majavalle terveisiä, jos se on juttutuulella. 🙂

Klara

Kellon päätehtävä ja kilolaskuria

Kellon tarkoitus: kertoa paljonko kello on.

Hyvä Lukijani,

eilen oli toimistokäyntejä poisnukkuneiden asioihin liittyen. Yritin samalla kaupunkireissulla hommata kadonneelle kellolle jatkajaa. Yllä olevan kuvan otin joku viikko sitten polkujotosta aloittaessani, jotta sain muistiin lähtöajan (muuten vaan). Kas, kun on niin, ettei ole älykelloa. Eikä tule.

Nääs astelin paikalliseen kelloliikkeeseen, vanhaan ja arvostettuun…Viattomana asiakkaana pujahdin puotiin kyselemään arvokkaan näköiseltä, kolmikymppiseltä myyjältä aikarautaa. Veteli esiin kellotarjottimia, joilla makasi käsiraudoista mallia ottaneita jättiläiskelloja. Hintalapussa luki kolmesataa ja viisisataa. Yhdestä KELLOSTA! Selitin tarvitsevani peruskelloa. Siis semmoista, jonka voi vaikka pestä juuriharjalla tai pudottaa järven pohjaan ilman hermoromahdusta.

Myyjä loi hahmooni arvioivia silmäyksiä: ”Joo nämä on kyllä vesitiiviitä…”. Kerroin ajatelleeni noin max viidenkympin kelloa kuten swots tai vastaava. Myyjän kulmat kohosivat: ”No ei meillä kyllä….” Kysyin neuvoa: mistä saisi. Kertoi, ettei tiedä, mistä semm… Kiittelin kovasti ja poistuin paikalta. Mukanani ollut sukulainen huudahti: sua saa hävetä! Hävetä, hävetäkö, miksi!? Olinhan asiakas, joka meni kellokauppaan ostamaan käytännöllistä (myös hintansa puolesta) kelloa, josta voi katsoa ajan. Eikö se ole kellon päätehtävä? Ja myynti kellokaupan?

Ydinviesti. En tarvitse hintavaa kelloa, enkä älykelloa, sillä en mittaa mitään. Osaan mitata pulssin ranteestani ja hengitystiheyteni, jos tulisi tarve. Toistaiseksi ei ole tullut.

Jotta Lukijani, jonka ranteesta älykello ehkä juuri mittaa verenpainetta, ei ahdistuisi, niin sallittanee lisäys. Se menee näin: ymmärrän ihmisiä, jotka esim. oman vähäisen liikuntansa vuoksi haluavat mitata askelmääriään tai (kuten lenkkikaverini) saavat jotakin tyydytystä kaiken mittomisesta. Ei ole synti. Eikä sekään, että pelkät viisarit riittää. Kaikki ei elä saman maailmankellon pyörityksessä ja gps, oikeastaan kolmekin, on erikseen, kun vanhoja gps:iä en ole raskinut heittää pois. Tyttären sanoin: ”En jaksa perehtyä enää yhteenkään digitaaliseen systeemiin!”

###

Mittaamisesta tuli mieleen, että yritän vielä pudottaa pari kilogrammaa joutessani, jotta pystyn lähiaikoina vastaavasti pakkaamaan rinkkaan pari kiloa lisää. Tällöinhän tukielimille muodostuva kokonaispaino (ruho+rinkka) pysyy samana. 🙂 Nuo rinkkaan tulevat pari lisäkiloa voivat olla vaikka ruokaa tai sähkölaitteita, heh.

Opin ruokapäiväkirjavaiheestani pari vuotta sitten arvioimaan ravinnon kalorimäärän ainakin summittain. Tänään tiedän syöneeni näin:

– aamu: ruispuuro noin 150 kcal + puolukat 1 dl noin 35 + itsetehty smoothien (jogurtti 2% rasvaa n. 1 dl + noin 1/4 banaania ja puolukoita) yht. noin 70 kcal + kahvi 0 kcal (tai en ainakaan ole koskaan laskenut mitään), pähkinöitä n. 1 rkl 80 kcal = yht. n. 350 kcal

– lounas: valmissalaatti n. 350 + voisarvi (välissä lohta ja n 1 tl voita) n. 260 + vieraskäynniltä jäänyt kanelikierre n. 280 + maitokahvia 2 dl noin 70 + sokeritonta jaffaa 10 = yht n. 970 kcal

=> tähän mennessä siis n. 1320 kcal. Tavoite per vuorokausi on 1800 kcal. Tälle päivälle on jäljellä noin neljäsosa kalorimäärästä, siis noin 480.

###

Talviturkki poistettu viime viikolla. Hrrrr.

Disclosure: yllä esitetyt kalorimäärät tuotetta kohti ovat omia arvioita. Tarkat laskelmat saa puntaroimalla ja syöttämällä tuote ruokapäiväkirjaan (esim. fineli.fi). Tismalleen samoja tuotteita ei aina löydy (esim. pikkuleipomon kanelikierre), mutta otan valikosta mahdollisimman samanlaisen. Ei siis ole avaruustiedettä. Samalla näkee, minkä verran tosiasiallisesti ”muutamasta hassusta pienestä napsimisesta” kertyy päivän mittaan. Ja hoksaa, että ellei syö oikeaa ruokaa, tulee herkästi pitkin päivää otettua vähän yhtä ja toista, eikä koe syöneensä vielä ”mitään”.

Tämmöiset on puheet, jos Lukijallani on painonsa kanssa ong… EI! … vaan nykyään sanotaan: haasteita. Kaikki on vain haastetta, mitään ongelmia ei tunneta, missään asiassa. (vino hymy)

###

Muitta mutkitta taidan siirtyä etätöiden äärelle. Aamupäivä meni kaikessa rauhassa Lukijani kanssa turistessa, kiitos paljon! Illan päälle rullailen maantielle auto täynnä tavaraa. Mukana on mökille vietävää kampetta, osa melontavehkeistä ja rinkkaa jos toistakin. Tutkailen kelit ja fiilikset, että lähdenkö mökiltä päiväretkeilemään* vai riippumaan petäjiin eli yökuntiin. Saa nähdä. Pidän Lukijani ajan tasalla 🙂

*Naureskellaan Talonmiehen kanssa mökille menijän, itse kunkin suunnitelmia. Noin kolmantena päivänä mökillä huomaa tulleensa imaistuksi mökkitouhuihin niin, että muu suunnitelma on unohtunut. Nousee ylös, kaminaan tulet, hakee vedet, hakee puita, käy maakellarilla, keittää vettä, syö, hakee vettä, hakee taas puita, tuijottaa ulapalle, tuijottaa puihin, tyhjentää hyysikän, tuijottaa nurkan taakse, harjaa kuistin, tuijottaa tyhjyyteen, lataa saunanpesän, kuuntelee hiljaisuutta, hakee puita, harjaa kattoa, kantaa saunavedet… Ja illalla hampaita pestessä havahtuu: munhan piti lähteä polulle. No, lähden huomenna.” Ja sama rata jatkuu. Mutta onhan se rentouttavaakin!

Nyt mars etäkoneelle kuin olis jo. (Moniko muistaa lapsuudesta: kuin olis jo!)

Hyvää torstaita, toivoa täynnä! Klara

Unohtuneita vainajia ja karanneita koiria

Hyvä Lukijani,

istun kotona kirjoituspöydän ääressä uutteran huoltotöitä sisältäneen lauantaipäivän päätteeksi.

Otettiin ja laitettiin talvivehkeet vintille potkureineen päivineen. Sitten olikin aika väijyä, että naapurin Teuvo kurvaa tiehensä ja pääsen haravoimaan (tuulen suuntakin oli taloaan kohti ;D ). On nähkäätten niin, että haravointi keskeytyy, jos Teuvo on juttutuulella. Se on kuin naisten huonot päivät: koskaan ei etukäteen tiedä mikä periodi pyörähtelee. Joinakin päivinä hän hiipii loukkoihinsa, etenkin meikäläisen nähdessään. Rohkeimpina kausinaan taasen patsastelee tykö kehuskelemaan lääkärituttavillaan aivan kuin olisin lääkärimatrikkelin ylläpitotiimin vastaava tai jakelisin bonuksia lääkäreiden tuntemisesta.

Ehkä Lukijallanikin on arvovaltaista lääkärituttavajoukkoa, joiden Vuittonit nököttävät ripirinnan eteisen marmoripöydällä, kun kokoonnutaan iltakalaaseihin syömään limaisia simpukoita ja naukkailemaan pikkusormi pystyssä kalliita juomia? – No, kylläpäs minulle tekikin minivaellus hengellisesti hyvää ja teksti sitä myöden. ;D

###

Koska olen, saa sanoa että, universumin herkeämättömän mielenkiinnon kohteena, niin raportoin Päivän Yllätyksen.

Ottaessani villavaatteita kuistilta tuulettumasta livahti hurttapirulainen ovenraosta pihamaalle nostamaan kinttua lähimpään kuuseen ampaisten sitten rakettina tiehensä. Ei pantaa, ei mitään. Olen jo niin monessa koiranpskassa vuoskymmenten saatossa ryvetetty, että aattelin: jos jää auton alle, niin minkäs sille voi.

Siirryin etupihalle huutelemaan: ei näköhavaintoja. Arvelin, että on haettava talutin ja lähdettävä etsimään. Niin eikös piruparka ilmestynyt takapihametsiköstä kymmenen metrin päähän virnistelemään, jotta olisiko hauska hippaleikki mitään. Ha haa, vanha Koiranomistaja ei lankaan mene, vaan siirtyy muina naisina hitaasti kynnykselle. Että minäpä menenkin tästä sisätiloihin, tee sinä mitä huvittaa. Mutta viilipytyssä sykki sydän kylmänä: mihin ratkaisuun päätynee.

Miraakkeli! Tuli muina koirina sisälle ja kas: korvat mielistelyasennossa! Uskokoon ken tahtoo, mutta oli häpeissään ja mielisteli, kuten tekee mm. silloin, kun haen sen koirahoitolasta 😀 Namipalan sai ja sitten hieman käskytysleikkiä, josta se pitää ja uudet namupalat siitä. Tavoite: ei yhdistä karkaamista namupala-automaatiksi. Namustelu liittyy vain käskytysleikkiin. (Ovela hymy…) Ymmärsin sitä: isäntä häipyi kauppareissulle ja lähti etsimään. -Huh huh, nuo on kauhun hetkiä, kun nykyään kaikilla vempeleillä ajetaan kuin viimeistä päivää. Toikkaroiva koira on siinä ruletissa äkkiä mankeloitu litteäksi.

Puita rotkon reunalla ja hieman sen alapuolellakin.

Mennäkseni vielä kuolinpesien, perunkirjoitusten ja pankkitilien maailmaan, niin kerron, että olin menettää järkeni puhelinkeskustelussa V:n pankin kanssa.

Skannailin sinne virkatodistuksia ristiin rastiin todistaakseni kuka kukin on, kuka ei ole kukaan ja ketkä kuitenkin ovat joitakin ja kuka on jossain suhteessa keneenkin. Ymmärrän: tekevät työtään. Mutta on vaikeaa, kun virkailija puhuu päälle, ei kuuntele kysymystäni loppuun, vaan vastaa johonkin, mitä en ollut edes aikonut kysyä ja jonka jo tiesin. Lopputulos: en osannut, enkä pystynyt tuomaan esille juuri oikeita yksityiskohtia, joita olisi edellytetty, jotta olisimme päässeet asiassa eteenpäin. Jäätiin jonkinlaiseen luuppiin ja alkoi savu nousta korvista. Jos potilasta jututtaisin tuohon tyyliin keskeyttämällä ja päälle puhumalla, niin eipä hyvä heiluisi. Eikä kyllä saataisi selville sitäkään, mikä hänen asiansa on.

Olin tuosta monen tunnin soittelusta niin uupunut, että selasin asiaan liittyviä paperikasoja päämäärättömässä sekavuustilassa ymmärtämättä niistä yhtään mitään. Sitten päähän pamahti hätäinen ajatus: olenko muistanut haudata kaikki ne, jotka piti haudata vai unohtuiko joku?

Yhteenveto, jota toistan: hemmetin hankalaksi viidakoksi on omaisille tehty kuolintapauksen hoitaminen finaaliin, puhumattakaan kahdesta toisiinsa linkkautuvasta poisnukkuneesta. Ei äkkinäinen arvaisi, kuka ylimpänä primus motorina tässä sottiisissa rumpua lyö. Se on verottaja, joka kiirehtii perunkirjoitusta. Lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin, kun saadaan perintöveroja myöten homma pakettiin. Ei me tähän itse haluttu. Tuli ennalta arvaamatta ja yllättäen, kuten kuolemat hyvin usein tulevat. Verottaja ei ehkä sitä vielä tiedä.

###

No, Herra antoi meille kauniita kevätpäiviä, joten kiittämätön olkoon se, joka muutamasta kuolinpesästä tulee sähköiselle alustalle suutaan pieksämään. Väännänkin tässä ajatusmoodin positiiviselle. Onhan mulla ohraryyneillä ryyditetty linssi-paprika-tomaatti-kanakeittokin kuivurissa ja toinen silmä retkikartassa. Tämän kesän aion viettää hypetettyihin retkeilyalueisiin kurkkimalla. Ehkä suuntaan loppuviikosta jälleen blokkaamaan yhden sulan kansallispuistosuorittajan hattuuni? Jää nähtäväksi.

Voimia Lukijalleni ja iloa elohon! Klara

Ps. lisää positiivista energiaa saan katsomalla nyt juuri hienoa Kuuta! Kirkas puolikas ihan pilvettömällä taivaalla, wau!

Kotimaan matkalla. Talviturkin heittoa.

Hyvä Lukijani,

istun tässä ihanan kesätuulen (kerrankin) tuulahduksessa Suomen kauniilla itäpuolen pienellä järvialueella ja näitähän sitä riittää, pienempää ja isompaa järvien rykelmää. Parhaassa tapauksessa pääsee järveltä toiselle. Ja fiksuimmat pääsevät jopa sellaisia reittejä, ettei eteen tule yllättäen patoa kuten tietyille toheloille kerran kävi 😀 Ei oltu hoksattu kuin vilaista karttaa summittain.

Tuohon liittyen menisin, jos Lukijalle sopii, edelleenkin tunne- ja käytösasioihin, tarkemmin sanottuna hienotunteiseen luovimiseen, jossa Rautalinnun räpiköönnit kunnostautui mitä oivallisimmalla elämänviisaudella, viittaan kommenttiinsa aiemmassa blogitekstissäni.

Hienotunteinen luoviminen yhdistyy tähän yllätyspato-tapaukseen. Minäpä kerron miten. Siten, että kesän päälle olen lähdössä yhdelle saapastelureissulle viime kesänä retkikärpäsen puraisun saaneen, kypsissä kymmenissä olevan henkilön kanssa. Hän on semmoinen fiksu ja määrätietoinen luonne. Tutkailtiin, mitä reittiä päästäisi joesta yli poronhoitoalueella. Hän ratkaisi asian tyylilleen uskollisena päättäväisen nopeasti: ”No tuossahan on silta, siitä mennään.” Otin semmoisen neutraalin ilmeen, että mikäs siinä. En sanonut, että se on joen poikki vedetty poroaita. Enkö ollut fiksu 🙂 kerrankin. Aattelin, että jos en tohdi aiemmin sitä tunnustaa, niin selvinnee rannassa. Rinkan kanssa kanaverkossa roikkumisessa voi olla haastetta meinaan.

###

Siitä tulikin mieleeni eilisiltainen parikilometrinen juuri ennen kuin oli loppumassa rumihista virta. Laitan häveliäästi vasta tekstin alimpaan loppuun kuvan, jota kadehdin: oispa hiipula vieköön oikeasti tuommoiset sääret 🤓. Kuvan otin polun alkupäässä, tuolloin vielä voimissani.

Kanaverkosta ja rinkasta tuli mieleen kanaverkkomaisesti iltamassa selässäni yhä painavampana roikkunut rinkka, jonka alle olin lopulta nyykähtää talsittuani yksitoista (11) tuntia yhtä soittoa. No kaksi ruokataukoa oli ja pysähtelin kuvaamaan ja juomaan välillä. Laskin voimani väärin seuraavien seikkojen vuoksi:

– olin aatellut leiriytyväni tiettyyn paikkaan, jonne oli hyvästikin matkaa, mutta aattelin sinne asti jaksavani

– maasto oli haastava

– tullessani suunnittelemalleni leiripaikalle oli siellä väkeä, jonka toimia hetken seurailtuani (kattelin muka vaan paikkoja ja kävin huusikassa) päätin, etten jää siihen, aluekin oli pieni

– läksin lompsimaan eteenpäin, maasto edelleen paikotellen hyvinkin haastavaa. Ilta puski päälle vauhdilla.

– oikein sopivaa paikkaa ei siinä vastaan tullut, joten päätin sinnittää yhdelle laavulle, jonne toki oli matkaa. Oletus: siellä väljempää, ehkei ketään

– matka tuntui koko ajan venyvän edessä, vauhti hiipumassa. Silloin takaani tuli ikätoveri, matkalla pois polulta, mutta ehti kulkea parisen kilometriä kanssani mukavia retkimuistoja rupatellen.

Ja voila! Matka meni kuin siivillä, unohdin uupumukseni, eikä laavupaikallakaan ollut ketään. Jotta siihen vaan parkkiin.

###

Ja mikä upea kesäaamu, täysaurinko ja lämmin kesätuuli. Vihdoin! Vedessä soutelee käsitykseni mukaan alli, mutta ornitologian tietämykseni ei ole kaksinen, vahva oletus kyllä. Kävin mulikoimassa vedessäkin turkkia heittämässä. Kylmää oli! Mutta nyt voi kehuskella kylillä. Ihmiset kilpailee tälläkin 🙂 On ne hassuja. Ne? Mikäs itse olen, ihminen kai ainakin toistaiseksi minäkin. (Tästä ”miksi aina ihmiset jättävät…tms”- aiheesta pitäisi tehdä blogiteksti erikseen. Koskaan puhuja ei itse kuulu ihmisiin, vaan on ehkä pyhähenki tai sen sorttinen, ihmisen yläpuolella.)

###

Nyt on kiivaimmat sammakoiden kokoontumisajot, vesi loiskuu ja kuorossa huudetaan ja tönitään toisia. Komeita rupikonnia on sattunut kengän eteen kuolleeksi tekeytymään kuten kuvan pariskunta. Ai, että ne on hienoja! Mökillä kuvaan niitä yöllä kännykkävalossa ja saan melko spuugikuvia, ovat kuin hirviöitä, kun ottaa naamakuvaa 🙂 Nämä on niitä meikäläisen salaisia harrastuksia, joille Talonmies hymyilee vinosti ja lapset katsoo naamat nollilla, että aij-jaaa vai että semmosta. Maailma ei koskaan ole ymmärtänyt nerojaan, nähkääs.

###

Taidan nostaa rinkan reikeliin ja jatkaa matkaa. Edessä on kipuaminen kukkulalle, mutta aprikoitsin juuri, jättäisinkö väliin ja löytyisikö jokin kiertotie. Hyttysetkin ovat heränneet etsimään liikkuvia kohteita.

Onpa tälle viikolle vielä yksi työkeikkakin edessä. Työpaikka löytyy sitten matkan varrelta.

Hyvää tiistaipäivää Lukijalleni!

Klara S.