Vaelluskuumetta, sälää ja kuva-arkiston aarteita

Riisitunturista joskus vuoden 2020 tienoilla. Kuva: klarasakenkirjoittaa, itte otettu

Hyvä Lukijani,

blogini ongelma ja joidenkin mielestä vahvuuskin (?) on dispersoituminen eli suomeksi sanottuna söhelöinen sälä ja aihepiireillä kaahailu. Mutta kuten sanottu: hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Meinasi tulla: ”Hyväksy itsesi sellaisena kuin olen.” 😀

###

Blogin keskeiset aihepiirit: helekutinmoinen paasaaminen, omituiset kuvakulmat, haaveilu luonnosta, luontoreissujen kuvaaminen, ihmisluonteen ruotiminen, synnit ja seuraukset. Ainakin nämä. Lisäksi kaikenlainen digitaalivehkeitten opettelu ja niistä turhautuminen. Ruokakin kai, mutta sitä varten on stailattuja upeita blogeja, joiden pariin oitis osoitan vispilälläni.

Videot myös harrasteena. Teen niitä pienimuotoisina kavereille ja siirtämisestä jollekin yleisemmälle kanavalle aika ajoin haaveilen. Jokin häveliäisyys lyö jarrua takaraivoon ja haaveet romahtavat viimeistään, kun hypetän aiheesta ja näen aikuisten lasteni vinot hymyt ja toisilleen luodut merkitsevät katseet (Talonmies ei uskalla). Jotenkin nuo vinot hymyt aina häilähtelee verkkokalvolla, ei voi mitään. Luojalle kiitos, että on lapsia jarrumiehinä ja -naisina.

###

Valtavaaralta vuosia sitten. Kuva: itse ottamani.

Siitä tulikin mieleeni tämänhetkisen täsmäiskuni kohde: Instra**** (Tarkoitan siis konstaintti-kommiagrantti, varoiksi konttikielellä, jota fossiilit osataan koiköentti kottatontti?) Instassa läjäpäin aikuisnuorisoa keikaroi bileasussa ja söpöttää ankanhuulilla ja botox-poskipäillä kohti kameraa. Eikö räjähtänyt eläkeläinen olisi hyvä lisä? Semmoisia siell ei juuri tunnu olevan? Missä piileksivät nuo kurttusilmäiset elämänkokemusasiantuntijat? Ovatko hinkkitynnyreitä* kiillottamassa vai sotkeutuneet kangaspuihin? (*mitä ikinä ovatkaan) Ollaanko häpeäpaalutettu itsemme komeronnurkkaan? Mikä meitä sitoo ja minne, sitä mietin.

…ja vastaan heti mihin Oma Aika menee. Moni huolehtii jälkeläistenjälkeläisistä (ja uupuu), joku huolehtii puolisostaan, joku istuu katsomassa Netflixistä jotain Chateau de Familia Sagrada-sarjaa. Joku raahustaa Madeiran levadoja kolmen kuukauden apartamentos-helvettiin sitoutuneena. Joku leipoo lämpimäisiä ehkä kohta tai joskus tulevaisuudessa luokseen tulevalle viidennellä kymmenellä olevalle pienokaiselleen. Minäpä sanon: ottaisivat nyt hyvän tähden elämän omiin käsiinsä ja tekisivät kuten minä. Siis ajautuisivat söhelöiseen sälään ja kaikenlaiseen dispersioon, viittaan prologiin yllä.

Aktiivinen? Kyllä. Mutta luonteeni mukaisesti, lapsuudesta asti. Kuuntelin Liisa Keltikangas-Järvistä (Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. WSOY 2011). Liisahan on arvostettu alansa guru, joten mielihyvin allekirjoitan luonnehdintansa: aktiivisuus on persoonallisuuden piirre, luontaisena. Siinä missä yksi istuu viilipyttynä kaksi tuntia konserttipenkissä, toinen pakottaa itsensä pysymään aloillaan konsertin loppuun. Kaikki ei sovi kaikille, mutta paikallaan istuminen on ehkä jotenkin hyväksyttävämpää. ”Sä olet sitten aktiivinen!” puuskahti tuttava, joka ei ole elämässään joutunut jakautumaan sen enempää fyysisesti kuin psyykkisestikään. Mutta vain koska olen sivistynyt ihminen (heh) en tätä hälle vastalahjana todennut. Tosiasiassa hän mielisi olla näkysämpi, jotenkin konkurentimpi suorittaja, mutta mukava tv-tuoli vetää magneetin lailla puoleensa.

###

Oulankajoelta. Kuva noin vuodelta 2021 (?).

Tähän päivään mennäkseni, niin Lapin sohjoisilta lumilta on palattu ja on aika polkaista vanhan retkikaverin luokse suunnittelemaan loppukesän erämaavaellusreissua. Luin juuri Latu&Polku-lehdestä Jouni Laaksosen referaatin uutukaisesta kirjastaan Vaeltajan erämaat (Karttakeskus 2023) ja näistä saa kyllä virtaa suunnittelemiseen. Upea kooste, upea kirja! Suosittelen, jos maistuu ja on vielä lukematta.

Elikä yhtä kaikki, sanoo vanha kansa ja lyö dispersiointiin naulan päätepisteen merkiksi.

Kiitos Lukijalle! Klara S.

Ehkä tämä jo on ollut täällä, mutta on niin söpö, ettei haitanne. Kuva: oma

Bloginpitäjä esittelee itsensä – itselleen :)

Kuva: itse Kemihaarasta ottamani, noin 2018. Huom. Laitan kuviin herkästi omistajan nimen, jottei epäillä tekijänoikeuksien loukkaamisesta. JA jottei kukaan loukkaa meikäläisen tekijänoikeuksia. Kiitos ymmärryksestä!

Hyvä Lukijani,

jos sallitaan, niin lyhyt esittely hahmostani.

Perustelu: vaikuttaa, että suorittamani merkittävä ja mitä laajakantoisin markkinointi (🤭) tuottaa tulosta. Ainakin kuusi uutta seuraajaa, mikäli siis heillä on muutakin kuin sähköistä verenkiertoa. (Kiitos tykkäämisistä!)

Perustelu verenkiertovelvoitteelle: Kiinasta saakka on blogiani joskus seurattu, eikä kaikkien verenkierrosta aina voi mennä takuuseen. Kiinan seuraajat kyllä olivat sydämettömiä sähköhahmoja, onhan nuuskiminen tuon(kin) maan ydintoimintaa. Valtionsalaisuuksia täällä tosiaan jaan ja sekavia keitto-ohjeita. Niitä kiinalaisilla toki on omastakin takaa, joten häipyivät sittemmin. Jäljellä ovat ne, joilla oikeasti on sydän. Hienon porukan ydinjoukko on kulkenut mukanani kauan. Sinnikästä ja hyvähermoista sakkia! Kiitos! Toisinaan jotkut tuttavat ovat pyytäneet minun kirjoittavan heille blogia. Olen kieltäytynyt. Pidän enemmän kirjoittamisesta tuntemattomille, niin voin olla sanassani vapaa. Kiitos, kun olet siellä!

###

Palatakseni takaisin hahmooni, kerron olevani lääkäri eläkeiän kynnyksellä. Vai joko eläkeiän ylitin🙄, kuka tietää. Olen huono virastoasioissa. Sen paras todiste on blogini. Siitähän punainen lanka on useimmiten kadoksissa.

###

Harrastukset lienevät jo käyneet selville, mutta kokoavana seikkana sanottakoon, etten kaihda ulkoilmaa, enkä kännykkäkameraa, en myöskään kaikenlaisia suksia ja laapuskoja, pyöriä, vesipelejä, pallopelejä.

Liikun kotomaassa laajalla sektorilla ja nuorempina kuljettiin Talonmiehen kanssa pitkin maapalloa poislukien Antarktis. Joku viisasten kirja sanoo varjojen pidentyessä matkojen lyhenevän. Näin on, voin todistaa. Nyt sijaitsen entisessä Lapin läänissä.Tänne on tiettyä sidosta 60-luvulta lähtien.

###

Ympärilläni on perhe, lapsenlapsia, päihdevaivainen, dementikko ja nyt yksi vainaja, jonka maallinen kuori lienee jo tuhkattu. Perhe ei lue blogiani, tietää siitä kyllä.

Koiria on ollut 🙄 yli neljäkymmentä vuotta, hyvä hevonenkin oli aiemmin. Auto on ja polokupyöriä. Mökkejä on riesaksi asti.

Työtä on sen verran mitä haluan tehdä. Tiedän: semmoinen elämänmalli on luksusta. Mutta voin kertoa vetäneeni raskaan työuran, joka sisälsi paljon yötyötä. En häpeile nykyolosuhteita (ja vaikuttaa, että vastoin sanojani kuitenkin vähän häpeän, kun selittelen). Yksi väitöskirja on, en häpeä sitäkään, vaikka Suomessa pitää vähätellä ja pienentää itseään – ainakin joskus. Kova homma oli joka tapauksessa.

###

Mitä vielä? Monenlaista on tuttua paikkakuntaa ja ystäviä pitkin maata pk-seudulta Lappiin. Se on suurimpia elämältä saatuja rikkauksia. Suomi on niin kovin erilainen eri puolilla maata. Ihmiset, maisemat, paikat, puheet, näkökulmat, kaikki erilaisia…virallisia kieliäkin kaksi. Voi tätä ihanaa kotimaata!

###

Mitä en sulata? Epäreiluutta, valehtelua, ylenkatseisuutta, tosikkomaisuutta, pienistä asioista nillittämistä, tahallista loukkaamista, röyhkeyttä. Tuo epäreiluus kattaa paljon asioita, mutta on listan ensimmäinen, koska en sulata sitä yhtään.

###

Jesh, nyt sain askaroida ihmisen mielipuuhassa eli kertomassa itsestään! Sitä me melkein kaikki rakastamme, eikö totta. 🙄 Tai kuten sukulaiset ja tuttavat pk-seudulla sanovat: ”Eiks vaan!” Niin sanoi Aleksis Stuppikin banaanilettuvideossaan, eiks vaan.

###

No, ei persoonaansa kukaan voi piilottaa. En minäkään. Tuosta eiks vaanista Lukijani huomaa sarkasmin olevan päälajini. Täällä blogissa sen Lukija tietää hyvin. Eiks vaan!

Kuusamo, Ristikallio. Kuva itse ottamani.

###

Instagrammista vielä. Olen siellä lähestulkoon ristimänimelläni (🤥🤓😄) eli Helga von Köchel-Verzeichnis, lyhennenimi helga_vkv. En ihan älyä vielä näitä instan ominaisuuksia. Opettelen ymmärtämään ja siksi synnytin sinne Helgan, joka toki on vanha minäni vuosien takaa.

###

Nyt viimeistään Lukijani alkaa aprikoida, onko tämä sittenkään hyvää seuraa 😅. Sen vuoksi on syytä lopuksi kirjata blogini ja insta-tilini pääperiaatteet, kolme pointtia:

1. Ole sellainen kuin olet ja hyväksy itsesi itsenäsi. Älä ole itsesi vieressä siksi, ettei oikea minäsi jollekin kelpaa. Hänellä on siihen syynsä. Ne eivät liity sinuun.

2. Ota ilo irti joka päivästä. Et voi tietää (onneksi) onko se viimeisesi.

3. Tee nyt se, minkä sysäsit toteutettavaksi myöhemmin.

Kuten Lukijani huomaa, on tässä muka elämänviisautta harjoiteltu. Ettei ihan tyhjän päällä olla :).

Pahoittelen venähtänyttä blogitekstiäni. Skarppaan jatkossa.

Iloa ja eloa,

Klara

Ps. Ja jos nyt sattuisi, ettei olisi ainuttakaan uutta seuraajaa, niin koskaan ei mene hukkaan kertoa vähän itsestään, itselleen. 🙂

Jäähyväisten aika ja katseita kartalle

Hyvä Lukijani,

jäähyväisjuhla pidettiin, hyvästit jätettiin ja pappi lupaili jälleennäkemisiä. Sitten oli aika siirtyä seurakuntasalille puheiden ja musiikkiesityksen pariin.

Illan viimeinen tehtävä oli etsiä hautuumaalta seppeleenlaskupaikka, kun hautapaikkaa ei vielä ole. V siirtyy nyt krematorioon, josta uurna on haettavissa. Sen voi tuoda kotiin, mutta vuoden sisällä pitää laskea lopulliseen hautapaikkaan. Se voi olla seurakunnan hautuumaa tai itse valittu paikka, josta tulee tehdä viranomaisilmoitus. Ihan omin päin näitä ei minne tahansa nakella, sanokoon leskirouva Donner mitä haluaa. Tarkka hautapaikka pitää V:llä ehdottomasti olla, jotta voimme V:n laajan ystäväpiirin kanssa käydä häntä siellä muistelemassa. Tuli jo pyyntöjä, että paikka ilmoitetaan myöhemmin ystäville. Ilman muuta näin!

###

Talonmiehen kanssa mietittiin iltasella papin roolia nykypäivän hautajaisseremoniassa. Mikä olisi vaihtoehto? Kuolinvuoteelta kärrättäisi suoraan krematorioon tai jossakin lootassa maan poveen, että tämä oli tässä? Ei. Kyllä ihmisen elämä ansaitsee muistojuhlan ja tilaisuuden jäähyväisten jättöön. Se on jälkeenjäävien psyykkiselle hyvinvoinnille merkityksellistä. Pappi on oikein hyvä henkilö sellaisesta seremoniasta huolehtimaan.

Ollaan sitä sukupolvea, että kirkolliselle rituaalille on paikkansa. Näen asian niin, että hyvin voi kirkkoon kuulua. Se on suomalaisen yhteiskunnan arvoperustan koti. Eikä ole mitään muitakaan uskontokuntia vastaan, päin vastoin. Moraaliset säännöt niihinkin liittyy. Kirkosta voi mun puolestani erotakin, ei ole multa pois. Mutta lapsenomainen mielenosoituksellinen eroaminen on minusta typerää.

Kuva: Klara. Kuvan nimi voisi olla vaikka ”Väriä ja iloa elämään”

###

Elämä jatkuu, polveilee ja sisältää suunnitelmia. Sain tänään aihetta ajatella muutakin kuin eilistä päivää. Pidettiin retkikaverin kanssa palaveri tulevan kesän vaellusreissusta. Taidetaan rompostella itä-Lapin seutuun tai Kemihaaran hujakoille. Ajankohdaksi muodostuu se kalenterin kohta, johon muut lomasuunnitelmat lutviutuvat.

Virkistävää oli suunnitella kulkureittejä. Tulossa on noin viisi päivää kestävä reissu plus siirtymämatkat päälle. Rinkka saa painaa korkeintaan 15 kiloa, mutta evästä pitää olla riittävästi. Päivämatkat pidetään maltillisena, mikä tarkoittaa 10-15 kilometriä max. Kuljetaan päivän mittaan se, mitä jaksetaan ja sattuu huvittamaan. Ja nautitaan elämästä.

…koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä ottaa iloa irti siitä, mitä saatavilla on!

Virkeää alkuviikkoa toivoo Klara

Retkikirjallisuuden helmiä ja elämästä jäljelle jäävää tarinaa

Jos ei nämä riitä, niin karttalaatikossa on lisää.

Hyvä Lukijani,

tänään on ollut vähän huono ja alavireinen päivä, jonka tulin tänne koko kansakunnalle kertomaan. Luulen nääs olevani mitä keskeisin henkilö maailmankaikkeudessa heti itämaan FSB-taustaisen äijänkutaleen jälkeen. Omasta mielestäni siis. Ja niinpä luulee äijänkutalekin itsestään. Mutta samanlainen märkä läntti se hänestäkin jää. Tähän natsaa tänään Pyöreä Pöytä-ohjelmasta kuulemani Margaretha Atwoodin viisaus: ”In the end we`ll all become stories.” Tälle viisaudelle taitaa viikonloppuna olla arkun äärellä käyttöä. Samalla voi miettiä tarinaansa ja itänaapurin Navalnyin tappajasta jäävää tarinaa. En usko enää tässä elämässä ylettyväni saman asteen pahuuksiin, joten taidan hävitä kauheimman tarinan kilpailussa. Päivän piristys: hyvä olla tavallinen tallaaja tavallisella tarinalla, muurahaisena muurahaisten joukossa.

No, edellisen kappaleen fsb-viittauksistakin käy jo selville, ettei aurinko paista sieluuni tänään. Siipi retkottaa ja alakulo puristaa otsaluita kasaan. Ja juuri nyt kun alan vaivojani vaikertaa kurahtaa puhelin. Taulussa on Vanhemman Arkunkantajan* nimi ❤ Kysyy ostammeko kirjallisia tuotteita, joita olisi myynnissä. Keräävät rahaa luokkaretkeen: ostetaan, tottakai ostetaan!

*Selvyyden nimissä siis lapselaps nro 1. Koululainen.

###

Retkikirjallisuudesta. Tuossa kuvassa on kirjapinkka, joista yhden kirjoittajan olen saanut kunnian tavata. Nämä häiskät ovat laajat tietonsa kasanneet muiden hyödyksi, respect! Ossi Määtän kirjoissa on keskeistä tietoa niin laajalta alueelta, että päätä huimaa! Jouni Laaksonen on kokenut konkari ja nähnyt ison urakan muun muassa autiotupien kartottamisessa. Näitä kirjoja lukee ilokseen, vaikka kulkisi ~~vain~~ lähipuistossa. Ja yliviivaan heti tuon ”vain”-sanan, sillä lähipuistossa kulkeminenkin on hienoa! Kaikkien ei tarvi suksia Sarekkiin. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sarek

Muutamia havaintoja olen vuosien varrella retkiporukoista tehnyt erinäisiä kanavia ja kontakteja pitkin. Yksi ydinhavainto: en tunne porotaloudesta leipänsä saavia vaellusharrastajia, vaikka muutamia porotalousihmisiä olenkin vuosien varrella saanut haastattaa ja tuntea sattuneesta syystä. Jonkun kartotutuksen perusteella harrastajien prosentuaalinen osuuus painottuu etelä-Suomeen. On harrastajia toki Nuorgamia myöten, mutta ainakin osa lienee jossain vaiheessa tullut sinne muualta. Tunnen tätä tulijaporukkaa ja mikäs siinä. ”Lapin lumo” haihtunee ajan myötä, mutta onhan upeaa päästä kotiovelta tunturiin. Toivottavasti mahdollisimman moni jää alueelle pysyvästi.

Lapin matkailu näyttää räjähtävän käsiin, jollei pikkuhiljaa ulkomaan lentoliikennettä jarrutella. Koneet tursuttavat polttoainejäämiä ilmakehään ja moottorikelkat rällää turistit kyydissään. Joku kalauttaa aina päänsä petäjän kylkeen ja palaa kotiin puupalttoossa. Money talks. Raha menee niin monen asian edelle elettiinpä etelässä tai pohjoisessa. Harmi.

###

Olipa moraalisaarnan riemuvoitto tämä postaus! Otan hatun päästäni, kumarran syvään ja pahoittelen ankarasti. Keittiön kuivurissa on korppurouheeksi kuivatettua jauhelihaa, jota en tohdi tarjoilla, mutta kävisikö Stuppi-pannukakkupalanen ? Päällä on vähän maustamatonta jogurttia ja pullosta tursutettua kermavaahtoa kera sokerittomien mansikoiden ja selkosilta puhtaista metsistä metsurin poimimaa mustikkaa. Sil vu plee!

Eikö tullutkin heti parempi mieli! Kiitos!

terv. Klara

…joka yrittää vielä sittenkin soittaa siunaustilaisuudessa, vaikka Rakki sinnikkäästi häiriköi harjoitussessioita.

Kuva: mie itte otin aamulla. Talonmiehellekin kelpasi.

Häpeän puna poskilla

Eilinen hypyn suunnittelija (tähtäimenä lintulauta)

Hyvä Lukijani,

häpeilen tiheää päivittämistä, mutta syytän koneen näppäimiä: ne houkuttelivat.

###

Kuvan veikkonen, Orava siis, oli menettää hermonsa, kun ei toistuvillakaan hyppy-yrityksillä osunut lintulaudalle. Hämmentävän korkealle kuuseen pörröhäntä kiipesi hyppyjä suunnittelemaan. Näyttääpä tuossa menneen jo sormi suuhun. Istui pitkään puntaroimassa tilannetta, mutta onneksi luovutti. Työhuoneeni ikkunan alla on toinen lintulauta. Siinä kurre vierailee usein. Roikkuu toisesta jalastaan laudan reunassa ja toisinaan syö pää alaspäin, tuo metsien akrobaatti. Näin iltamassa ilmestyy rusakko osingoille tutkailemaan linnuilta tippuneita jyviä.

###

Kuten Lukijani huomaa, yritän oravan ja rusakon kanssa sysätä mielestäni huomista puhelinsoittoa pastorille, joka toimittaa siunauksen. Kuinka kuvailen poisnukkunutta? Mistä virrestä veisataan? ”Nyt kulkee halki korpimaan” ei käy, sillä sen lisäksi, että päivän matkan kerrallaan se kotiin täältä vie, niin se vie meikäläisen urkuparvelle ulvomaan. En kestä haikeita lauluja, etenkään nyt. Yritän vaivihkaa markkinoida pastorille sitä Totuuden henkeä, josko uppoaa 1. ja 3. säkeistö. Tietomme siunaa? Siinä kohtaa pitää yskäistä, kun en tiedä miten tietommesiunaa istuu protokollaan. V nauraisi tälle koko jutulle tikahtuakseen ja keksisi siitä jonkun nokkelan ajatusyhteyden, jonka korniutta hekotettaisi yhdessä.

###

Päivän agendana on ollut pieni lapsenlaps suurena ilonamme melkein koko päivän jokeltelemassa sen mitä ei huutanut uni-itkua tai hekotellut ruokapöydässä, johon sille on ostettu syöttötuoli. Tunki suuhunsa ruokalappua samalla kun yritin tunkea Pilttiä toisesta suupielestä. Kova poika syömään! Siinä menee ruokalappua ja pöytäliinaa pienillä sormilla yhtä aikaa suuhun lusikan kanssa. Voi mikä sotku ja voi mikä herttaisuus! Lapsi oli meillä, kun isänsä oli hoitamassa V:n asioita, siivoamassa asuntoa, kaivamassa V:n autoa lumien alta ja käyttämässä autoa akunlatausajelulla. Kova homma meillä vielä on edessä ennen kuin saadaan kaikki asiat reilaan. Onneksi on tuo poika apuna, omine ilontuojapoikasineen! Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä, jonka ma elin – kun on tälläistä sakkia ympärillä!

###

On tässä ollut lapsenlapsen lisäksi muitakin ilon pirskahduksia.

Melontakaveri viestitti kesäloma-aikatauluaan. Tutkailen karttoja. Harkitaan alkukesästä näillä näkymin Muotkaa, mutta on varavaihtoehto. Eikä tässä vielä kaikki, sanoo vanha mainos: saan myös toisen retken toisen kaverin kanssa. Kohteen saan kuulemma päättää. Mietin UK-puistoa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Olisi turvallinen vaihtoehto, mutta mietityttää porukan määrä ja ajelevatko tilataksilla nykyään Sokostille selfieitä ottamaan (no vitsi). Ehkä sittenkin Tuntsa-Kemihaaran seutu? Kävin siellä yksin joskus 2018 tienoilla. Jäi vielä polttelemaan. Mutta mietin tarkkaan. Kaveri on vasta ensimmäisen rompostelunsa käynyt, eikä polulta kannata meidän poiketa. Olen nääs mielestäni vaatimaton suunnistaja, hän ei senkään vertaa. Mutta hyvää seuraa ja erittäin rauhallinen tyyppi. Hänen kanssa jos eksyisi, ei hän hätääntyisi mistään. Vanha työkaveri ja kovissa käänteissä testattu.

###

Hypähdän vielä kuuhun, joka yllämme loistaa (ks. kuva).

Siivoilin kamerasta kuvia ja löysin useita kuvia Kuusta. Tuo yläkuva palautti mieleen syksyn pimeyden ja harhailun umpimetsässä poimimassa puolukkaa. Taisiko suppilovahveroitakin löytyä. Yhtäkkiä sätkähdin metsän taa ilmestynyttä valoa: woot? Onko ABC-asema, jonka mainostorniin räväyttivät valot? Hetken mietittyäni hoksasin ABC:lle olevan ainakin 20 kilometriä. Ei siis se. Entäpä aiemmin havaitsematta jäänyt masto, jossa on uudet valot? Ei sekään… mutta hyvän tähden sehän on Kuu! Aivan mahdottoman hieno kokemus! Lämmin syyskuun myöhäisilta ja puiden takaa nousee komea kuu! Otsalamppuun ei tohtinut valoa laittaa, niin mykistävä oli tunnelma säkkipimeässä metsässä tuommoisen halogeenivalon äärellä. Kuljeskelin hyvän tovin polkutuntumaa haparoiden nauttien kuun valosta. Hienoja hetkiä nämä tämmöiset ja jäävät mieleen.

Ei mutta nyt on aika päästää Lukijani omaan rauhaansa ja napauttaa piste* tekstin päättymisen merkiksi.

Oikein hyvää tätä ja huomista päivää!

Klara. Piste*

Metsäterapiaa ja hyvästijättöä

Hyvä Lukijani,

alan pikkuhiljaa palata jossain määrin normaaliin olotilaan. Vielä on hyvästeltävä monta konkreettista paikkaa, monia muistoja ja muistikuvia. Autolla ajaessa katsoin erästä risteystä ja ajattelin, onkohan V jo töistään kotona, ajoiko tästä kotimatkalla. Ja sitten muistan, miten asiat ovat ja hyvästelen risteyksen: hyvästi risteysmuisto, hyvästi V:n kotimatkareitti.

Näistä pienistä hyvästelyn sirusista on noussut mieleen kaukainen muisto Gardajärveltä. Olin jälkeläiseni kanssa siellä lomareissulla ja käymässä Veronassa oopperassa. Tavattiin reissussa nainen, joka oli leskeytynyt muistaakseni vuosi pari aiemmin. Kertoi heidän pariskuntana matkustelleen paljon. Oli nyt tekemässä hyvästelymatkoja: käy kaikissa niissä maissa ja paikoissa, joissa olivat käyneet. Siksi oli Gardallakin. Ajattelin, että surutyö on vielä pahasti kesken. Kuinkahan hänen kävi, selvisikö surustaan täysissä voimissa elämässä eteenpäin?

Tässä henkilökohtaisessa menetyksessä on tullut monta työtilannetta mieleen. Tilanteita, joissa jonkun rakas on siirtynyt tuonilmaisiin silmieni alla ja suru-uutinen on pitänyt kertoa omaisille. Ne on lääkärillekin tiukkoja paikkoja ja kysyvät sekä elämänkokemusta että tahdikkuutta, johon täytyy tilanteesta itsekin ahdistuneena pystyä.

On myös tullut mieleen, kuinka armollinen äkkikuolema on poislähtijälle. Siitä olen V:n kohdalla onnellinen, ettei ole ehtinyt ajatella mitään, kun verenkierto on äkillisesti loppunut ja henki paennut hänestä. Äkkikuolema on omaisille raskas, mutta poislähtijälle armollinen. Asioissa on aina valoisiakin puolia.

###

Kovilla pakkasilla oli hyvätkin puolensa: upeita näkymiä! (ja palelleita varpaita). Kuva omalta hiihtoretkeltä.

Valoisista puolista tuli mieleeni kuvan tilanne ja se, että metsissä hiihdellessä voimaantuu tavalla, jota en muualla koe. Etenkin suot, vesistöjen selät ja avarat mäntymetsät on parhaita terapiaseutuja. Ajaudun aivan transsitilaan, jonkinlaiseen euforian ja ruumiista irtoamisen sfääreihin.

Rajanpinnan tiheät kuusikotkin omalla tavallaan on kuin syli, joka ottaa sisäänsä ihmispolon. Ne kuusikot, joissa kuljen, on tosin ajoittain vähän jännitystäkin herättäviä, kun noilla alueilla liikkuu karhuja. Mutta tapaan lauleskella ja puhella itsekseni. Teen sieltä samalla myös videoita kavereille osin vain saadakseni alibin rupatella itsekseni 🙂 Kyllästyköön katsojat mun puolestani! Aion jatkaa siitä huolimatta.

Nyt iltamassa kävin metsissä hiihtelemässä. Ilma oli suttuinen, pyryä ja tuulta, mutta sitä parempi. Eipä tule ketään vastaan ja voi ihan rauhassa itsekseen iloita raittiista ilmanalasta, rauhasta ja luonnon näkymistä, jotka osuvat otsalampun valokeilaan. Pää tuulettuu, ajatus kirkastuu.

###

Edessä on viikko, johon sisältyy vähän työtä, vähän matkustamista ja viikon lopulla siunaustilaisuus. Aika monta viikkoa on V levännyt siunausta odottamassa arkussaan, jonka hänelle ostin. Siinä on kauniit silkkiset vuoraukset, pieni tyyny ja V:lle valitsin pellavaisen valkoisen poislähtöpaidan. Siinä hänen on hyvä siirtyä tuhkaukseen. Kesällä käymme sitten laskemassa uurnan. Hautapaikaksi valitsin kirkkomaan, jonka lähistöllä V on koulunsa käynyt ja jossa kirkossa ripiltä päässyt. Pystyn tätä nyt jo käsittelemään itkua tuhertamatta. Edistyn.

V katsoo rauhallisesti kaapin päältä ja näyttääkö ihan, että nyökkäisi? Kuvassa nauraa iloisesti itselleen tyypillistä hohottavaa naurua. Kuvan ympärille kiedoin ne pikkuruiset viiden euron valotuikut, jotka ostin mökillekin. Talonmies sanoi niiden syövän paljon pattereita, mutta lisäsi, että niitähän meillä riittää. V olisi valoista mielissään, tiedän varmaksi sanoa. Nauraisi iloisesti: kaikkeen te nyt vuokseni ryhdytte hölmöt! (Voisipa hänelle vielä soittaa ja kysyä Totuuden Henki johda sinä meidästä. Että onko sittenkään sopiva siunaustilaisuuden virreksi…Puhun tästä ensi viikolla siunaustilaisuuden pitävän papin kanssa.)

Toivon Lukijalleni iloa elämään ja päiviin, joidenka määrää emme voi tietää. …onneksi.

Klara

Pakkaspuheita kesätuuli korvan takana

Hyvä Lukijani,

kotiuduttiin Lapista Talonmiehen hypriidikaaralla pienten viritysten jälkeen. Oli päätetty lähteä aamukahvilta, mutta Strömsössähän me ei oltu. Jo herätessä kävi epäilys, kun ulkolämpötilan digimittari oli asystolessa, pelkkä viiva ruudussa. Osuin oikeaan: Talonmiehen kärryn webasto ei toiminut, eikä moottorikaan käynnistynyt.

Soitto Lapin nopeimmalle hinaus- ja käynnistysveikkoselle, joka sattuikin olemaan jo lähistöllä ja antoi buusterilla tyhjentyneeseen käynnistysakkuun virtaa. Kertoi pakkasta olleen varhaisaamusta -34.

###

Ehkä Lukijakin sattui vastikään Hesarista lukemaan sähköautoilusta Hangosta Nuorgamiin. Täyssähkökärryt ei ole pohjoisen pelejä, vaikka ainakin Rovaniemellä niitä jotkut ostelee. Pikalaturiin Rollossa kuitenkin pääsee toisin kuin vaikka Kaamasessa tai Tulppiossa. Hybridissähän on onneksi bensamoottorikin. Kunhan käynnistyy, niin eteenpäin pääsee.

Kuten Lukijani tietää, niin meikäläinen autofriikki satsasi juuri uuteen kärryyn, pitkää matkaa kun ajelen. Ensi viikolla tulee tuhatkunta kilometriä ajeltua. Täyssähköllä en tee mitään, kun ajelen pitkin metsiä ja erämaaseutuja vapaalla ollessani. Jo pelkkä rengasrikko autiotupamökiltä lähtiessä teki kesänä muutamana kotimatkasta liki vuorokauden pituisen. Uskokoon ken haluaa, mutta vannon, että totta on. Millään täyssähköllä ei niille selkosille lähdetä, se on selvä. Renkaatkin voi nykyautoissa jo olla haaste.

###

Hiihtelin tuossa liukusuksilla upeassa pakkaskelissä Suomineidon yläosassa. Taisi olla -26. Sää on tunnetusti (kuulemma) vain pukeutumiskysymys. Ikääntyessä kuitenkin ääreisverenkiertokin muuttuu kankeammaksi ja vaatetta saa lisäillä. Kotinurkilla on nyt -20. Kun alkuillasta tein hiihtolenkin, niin viimeinen kilometri meni pipo putkella eeromäntyrantana, sillä monoissa varpaat huusi hoosiannaa. Jotkut mononpäälliset täytyy hommata.

###

Kesä käy jo mielessä ja tulevat retket. Suunnitteilla on vanhan melontakaverin kanssa erämaareissu. Palaveerataan sen tiimoilta, kun saan V:n hautaan ja hän äitinsä taivasmatkalle. Olen tänään jo kyennyt soittamaan hautajaisiin kaavailemani kappaleen itkemättä. Jospa kykenisin siihen kappelissakin, jossa on hyvä akustiikka. Liikaa ei itseltään kuitenkaan kannata vaatia, jos tuntuu, ettei selviä. Hyvinkin voi niin käydä.

Tuon erämaareissun ajattelu tuo iloa. Reissu olisi yksin kulkemista turvallisempi, kun melontakaveri on luottosuunnistaja. Melontareissuilla on ollut nokka kiinni kartassa siinä, missä meikäläinen olisi sumeilematta lapsenomaisella riemulla melonut järvi-Suomen vesiä ristiin rastiin löytämättä koskaan perille 😀 No, kerran onnistuin päihittämään hänet järjen äänellä. Silloin jouduttiin kesken kaiken pariksi päiväksi tuttavan mökkiin myrskyltä turvaan. Melontakaveri lähti toisena aamuna nyssäköineen uhmakkaasti rantaan, että minä ainakin lähden nyt! Taisteli kuivapussit käsissä myrskytuulessa kotvan kuluttua takaisin mökkiin todeten: ”Kävin vaan vetämässä veneen korkeammalle.” Lekoteltiin vanhoja lehtiä lueskellen seuraavaan päivään mökin parvella makuupusseissa ja odoteltiin kelin rauhoittumista.

###

Sain mielestäni hienon kuvan kirjasta, jota rakastan: Amos Ozin elämänkerta. Nautiskelen sen hienoista viisauksista. Kirja on pokkarinakin paksu ja merkattavia paikkoja paljon, jotta ne myöhemmin muistaa. Yhdet merkit jo on aiemmalta lukukerralta.

###

Taidan vilkuttaa kynttilöiden keskeltä hyllyn päältä katsovalle V:lle hyvät yöt ja siirtyä vielä hetkeksi tutkimaan karttoja kesä pikkuruisena ajatuskuplana oikean korvan takana. Sieltä se ajatus hiipii kohti silmäterää, työntää esiin kajakin keulaa ja melan lapaa, rinkan viilekettä ja polkukenkiä, telttaa ja riippumattoa. Ehkä mailanvarsikin heilahtaa. Toivon Lukijan sulkevan silmänsä, hierovan oikean korvan takustaa ja kuulostelevan, mitä kesävermettä alkaa hahmottua verkkokalvolle. Lämmin rantavesi, hiekka, veden liplatus? Kumiankka, jota aallokko heittelee matalassa rantavedessä edestakaisin? Lokkien kirkuna, uudet perunat ja sipuli-voikastike?

Näihin puheisiin, Klara

Ps. en ole itkenyt tänään, vaikka lähellä oli, kun puheeksi tuli ovikello, jonka toiminnassa on ollut häiriötä. Kysyin Talonmieheltä, onko kokeillut toimiiko ovikello. ”Toimi se ainakin kun V kävi tuomassa joululahjat, niin silloin toimi.” Minä naurahdin, että ai niinpä toimikin! Ja siinä samassa yhtäkkiä muistin, ettei V:tä enää ole. Ei enää ikinä. Ei missään. Ei koskaan. (No, nyt näköjään sitten voi vähän itkeä, että päivän itkukiintiö tulee hoidetuksi. En jaksaisi enää surra, mutta minkäs tälle tekee. Läpikäytävä on, ei auta, ei auta. Hautajaisvaatteet katsoin tänään.)

Lumikengillä kulkiessa jää helposti turha kiire pois 🙂

Kuolleita koiria ja oravannahkoja

Hyvä Lukijani,

terveisiä Suomen pohjoisista osista, jotka kuuluvat maahamme, vaikkei sitä aina median perusteella uskoisi. Täällä asuu ihmisiä, joista osalla esimerkiksi erikoissairaanhoito on satojen kilometrien päässä. Kun joku tarvitsee sairaalatason toimenpidettä on matka sama kuin helsinkiläinen lähtisi Kuopioon tai Kajaaniin. Sitten kysytään, pitääkö koko maa pitää asuttuna. Pitää, sanon ykskantaan. Suomi on laaja maa.

###

Pussillinen mansikkaa, pussillinen mustikkaa, pari pientä omenaa pilkottuna ja Hermesetas-liuosta. Ryyditettynä jogurtilla.

Olin iltasella hiihtolenkillä, kun puhelin tutisi taskussa. Soittajana ihminen, joka harmittelee kiireisyyttäni ja vähiä yhteydenottoja. Päätin vastata, vaikka olin ladulla.

Pelkäsin joutuvani avaamaan Vn kuolemaa, josta en nyt haluaisi tässä vaiheessa hänelle kertoa. Mutta Herra helpon taas heitti: halusi jutella omista kuulumisistaan. Lapset olivat tsubidubiduu, miniä oli dibadabadaa, vävyn vanhemmat duiduduu, sisaren naapurissa jäbädäbäduu, se vanha täti paikkakunnalla x dippediduu.

Kun ladulla oli vähän tukala käydä keskustelua (ts. lähinnä kuunnella), huomioi sen. Mutta sanoi, että on ihan pakko kertoa vielä yksi kamala tapaus. Että muistanko koiran B, joka oli sukulaispojalla X paikkakunnalla Y…. Siis se suloinen karvaturri, no se, kyllä muistat, siis jonka ottivat asuessaan paikassa Z. (En ihan muistanut, mutta auttaakseni eteenpäin myöntelin, että juu taidan muistaa.) Sitten seurasivat dramaattisten asiantilojen yksityiskohtaiset kuvaukset, mitä kukakin oli tilanteessa tehnyt, miten reagoinut, mitä veterinääri oli todennut ja lopuksi draaman kaaren kliimaksina uutinen: koira oli äkillisesti kuollut! Sanoin ymmärtäväni, että äkillinen koirankin kuolema on kova paikka.

###

Tänne Lappiin on luvattu kovia pakkasia. Onneksi ostin viime pakkasilla Motonetistä kolme numeroa liian suuret moottorikelkkatyyppiset saappaat, joihin voi tukkia villasukkaa ja saada vielä sittenkin pelivaraa lämpimälle ilmalle jalkaterän ja kengän väliin. Virsut köytän lumikenkiin ja lontostan huomenna tunturiin. Käsiin kolme numeroa liian suuret nahkarukkaset, niiden sisälle lapaset.

###

Lopuksi Paras Kalakeittoni-ohje. Jos tulee kertauksena, niin pyydän ymmärrystä.

Talonmies halusi, että hänen lautasensa kuvataan, ”koska siinä on enemmän perunaa” (talonmieslogiikkaa?) Ps. Hän ei pääse blogiani lukemaan, tietää vain sen olemassaolosta.

Otetaan 3 pottua per nuppi, 1-2 sipulia, paloitellaan ja keitetään liki kypsäksi. Siihen siivutetaan lohipala, sekaan kalaliemikuutio, pippuria, tilliä ja lopuksi ruokakermatörppö. Ehkä vähän suolaa vielä. Ja se on siinä. Helppo ja paranee uudelleen lämmitettynä.

Saan hyviä ruokavinkkejä Ali Leiniön juutuubin retkivideoista, joista tämäkin on samoin kuin aiemmin esittelemäni sienirisotto. Keep it simple-tyyppistä ruoanlaittoa parhaimmillaan nämä Alin kokkailut.

###

Nyt on pakkanen laskenut parinkympin tienoille. Yöstä tulee kylmä. Rakki makaa kylki kiinni takkamuurissa, mutta vaikuttaa tyytyväiseltä. Talonmies hankki kumitiivistettä ja tiivisteli ulko-oven, josta on havaittu vetoa.

Takassa on vielä pieni hehku. Odottelen sen hiipumista, jotta pellit voi lyödä kiinni ja pääsee yöpuulle kuulostelemaan yläkerran vuokralaisen asettumista makuuksilleen. Sillä on pörröinen häntä ja tupsut korvalapuissaan. Vuokraansa ei vieläkään ole maksanut, ei edes nahkoina.

Kuulumisiin, Klara (tänään: itkemistä 0 minuuttia)

Nyt kulkee halki korpimaan…

Uusia korpimaan kulkijoita pukkaa uunista – onneksi! ❤

Hyvä Lukijani,

tässä ollaan virsien äärellä. Kanttori soittelee lähiaikoina kyselläkseen virsitoiveita. Musiikki-ihmisenä niitä jossain määrin tunnen, joten virsivastaavan tehtävä lankesi osakseni. Olenkin nyt viettänyt itkuisen hetken virsikirjan äärellä. Yksi natsaa V:n persoonaan heti: Totuuden henki johda sinä meitä! 484.

Varmuutta ei ole siitä, kuuluuko tämä tavallisimpien siunausvirsien valikoimaan. Mutta oli niin tai näin, on vainajan luonnetta ja tulokulmaa kunnioitettava. Toinenkin virsi tarvittanee, jos virsikirjassa oleva siunaustilaisuusprotokolla pitää kutinsa.

Isoäidin hautajaisissa laulettiin Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta… kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä. Siinä oli isoäidin luonnetta koko värssyllinen. Sotaleskenäkään ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan pisti hatunlierit suoraan, pumadaa huuliin ja nautti elämästään. Mikään muu virsi ei hänelle olisi sopinut yhtä hyvin kuin 341a. Tämä sopisi V:llekin.

###

Sometilin perusteella V:tä jäi iso joukko kaipaamaan. Liian varhainen äkkilähtö on ravistellut tuttavapiiriäkin. En kuulunut someryhmäänsä, mutta sain kavereiden päivitykset post mortem kuvakaappauksina. Laitamme hautajaisten jälkeen sinne tiedon siunauksesta ja kiitoksen osanotosta. Sometili hiljennetään, kun saadaan sometilinpitäjille todennettua kuka kukin on ja kuka ei enää ole kukaan…sillä…

…kun nyt lopulta saatiin tieto kuolinpäivästä, oli mahdollisuus tilata V:n ja muutaman muun virkatodistus, jotta päästään hoitamaan juoksevia asioita…kunhan ensin saadaan selville mitä ne ovat.

Meillä ei kellään ole tietoa edes siitä, minkä pankin asiakas oli. Asunnoltaan on löytynyt dokumentteja, joista nämä yksi kerrallaan selviävät. Naimattoman, nuorehkon äkkilähtijän asioiden hoito ei niin vain sujukaan. Lisäksi yksi keskeinen kuolinpesän osakas on kykenemätön hoitamaan asioitaan ja hänellä on edunvalvoja. Toivottavasti pesänselvitys ei muodostu taisteluksi virkamiesbyrokratian himmeliviidakoissa.

###

Yritin eilen ostaa Talonmiehelle ja itselleni hautapaikkaa. Puhelu ohjautui monen seulan ja ”jos asiasi koskee…paina yksi…”-temppuilun jälkeen hautainhoitovastaavalle. Päästiin neuvonpidossa jo melko pitkälle kunnes selvisi, että elän vielä. Loppui kaupanteko kertalinttuulla: ”Ei ei, pitää olla vainaja ensin”, lausui Itse Hautavastaava. En lisännyt, että yksi vainaja jo olisi, montako tarvitaan. No, tosiasiassa V ei käy alibiksi, sillä haudataan muualle. Siltä osin kävi parempi tuuri: saa hautapaikan, uurnahan on haudattava vuoden sisällä. (Kuulen V:n hohottavan pilven päältä koko jutulle.)

Sanon tähän, että enkö hitto vie ole kirkollisveroni maksanut takitilleen 15-vuotiaasta, jolloin ensikerran sain palkkaa. Tässä kirkon kiitos. Tekisi mieli erota koko puljusta. Haudan ostolla oli tarkoitus hoitaa se omaisille valmiiksi.

Maksan jo yhtä hautaa, kun en tohtinut hyljätä isovanhempien ja isän hautaa, jonne vanha äitikin toivottavasti pian pääsee (toiselle puolelle maata). Talonmiehen kanssa emme niihin multiin suuntaa. Tai mistäs tietää huolitaanko meitä minnekään.

Lähetän mädäntyneiden hautakukkien hajuiset terveiset Suomen kirkkolaitokselle.

###

Mutta asiasta ananakseen: koskaan ei ole liian ankea päivä tehdä ruokaa niin kauan kuin henki pihisee. Niinpä löysin tällekin päivälle iloisen sapuskan, jonka haluan jakaa Lukijalleni.

Sienirisotto. Ohje: otetaan semmoinen 1,5 dl jotakin riisiä (ei ole niitä arboretum-tms-risottoriisejä mulla), 1 kasvisliemikuutio. Löydetään pakastimesta 1 dl ryöpättyjä korvasieniä ja 1/2 pussia soijapapuja. Löydetään keittiön pöydältä 5 luumutomaattia ja 1/2 chiliä. Löydetään jääkaapista ruokakermaa (10%:sta).

Laitetaan riisit + 2 tl ruokaöljyä pataan, ruskistellaan riisejä niukasti. Kaadetaan sekaan kiehuvaa vettä vedenkeittimestä noin 1 dl + kasvisliemi. Paiskataan päälle jäiset sienet ja kansi. Hetken perästä seuraa tekevät tomaatit (riitelevät sienten kanssa btw), chili ja vähän lisää vettä. Sitten mukaan orkesteriin soijapavut. Sitten vanhaksi mennyttä pulverimaista parmesania (loppupurkki heitetään roskiin). Kun riisi on kypsää, niin kansi pois, että nestettä haihtuu. Siihen loraus ruokakermaa ja risotto on valmis.

Mitä teen seuraavalla kerralla toisin? Jätän pois tomaatin, hommaan tuoreempaa juustoa ja lisään suolaa. Sanokoon kuolinsyyntutkija mitä haluaa.

Kuulumisiin, Klara

Päiviemme määrää ei kenkään tiedä

Hyvä Lukijani,

lopetan nyt j.V.k-laskemisen ja koitan ainakin osittain laskeutua takaisin elävien maailmaan.

Tänään V puetaan kuolinpaitaan, kammataan hiukset ja lasketaan arkkuun lepäämään. Hautaustoimiston Leijuva Nainen kysyi haluanko olla mukana arkuttamassa (hauturien ammattisanastoa). Kerroin luottavani hänet heidän käsiinsä. Olivathan hänet jo aiemmin tavanneet arkunmittausreissulla.

###

Mietittiin Talonmiehen kanssa saunan lauteilla sielun katoavaisuutta: minne menee, mistä tulee? Nyt juuri viereisessä huoneessa nukkuu ihmistaimi, jonka pääkopan sisään sielu on rakentumassa. Mistä se tulee? Toki neuroniverkosto kehittyy, aksonit kättelevät toisiaan, astrosyytit ulottelevat lonkeroitaan ja mitä kaikkea sitä aivokuodoksessa onkaan (glia-soluja?), mutta entä sielu? Ja minne kaikki kuollessa noin vain katoaa? On maa, jonne kaikki katoaa, on rauhan maa – vai miten se runo menikään? Katoaako sielukin johonkin mustaan aukkoon?

Talonmies esitti teorian, että olisimme eräänlainen koe-eläinjoukko, jonka kaukaisen galaksin asujaimisto olisi aikanaan laittanut tänne sikiämään. Juttu olisi karannut käsistä ja galaksilaiset nyt miettivät, miten tähän on tultu. Siis, kun täällä porukat vain tappavat toisiaan, jakautuvat leireihin ja sikiävät kuin rusakot. Osoitin teoriansa virheelliseksi: perustuu pelkkään testaamattomaan hypoteesiin. Kokeellinen näyttö galaksien väestä puuttuu.

Toinen saunaparlamentissa esiin noussut teoreema oli kysymys ihmissielun tarkoituksenmukaisesta hiipumisesta elinvuosien karttuessa. Aivorakenne hapristuu, sielun peili hurtuu ja muistihäiriön armollinen ote ottaa hellään huomaansa. (Talonmiehen vasta-argumentti: hänellä oli muistihäiriö jo kouluaikoina, opettajien mielestä.)

Kysymys sielun katoavaisuudesta jäi siis vastausta vaille.

###

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Älkäämme siis huolehtiko tulevasta, se tulee joka tapauksessa. Ja kun päivä on täynnä elämää ympärillä, saa olla kiitollinen. Pirtissä nukkunut pienokainen heräsi, huusi ruokaa, söi ja lähti äitinsä matkaan. Pienokaisen paikalla ollessa en juurikaan ehtinyt muistella V:tä lukuunottamatta kuolinilmoitustaan koskenutta viestiä sukulaiselta.

Kiitos Lukijani, kun olet kulkenut mukanani nämä pahimmat ensimmäiset viikot. Eilen itkin vain kerran, kun presidentinvaalin jälkeen mietin, mitä V kommentoi vaalituloksesta. Ja sitten äkkiä muistin, ettei häntä enää ole kommentoimaan, koskaan. Niin lopullista, niin lopullista.

Teidän Klara