Mustaa, tummaa harmaata. Päivä 14. j.V.k.

Hyvä Lukijani,

tänään oli raskas päivä, joka päättyi massiivisiin lumitöihin. Tunnetilat vaihtelivat yksinolon tuomasta helpottavasta vapaudesta lamaannuttavan päällekaatuvaan, pesusientä puristavaan lohduttomaan yksinäisyydentunteeseen.

Ketään perheenjäsentä ei tohtinut lumihommilla vaivata. Yksi on iltatöissä, yksi toipuu jetlagista kotonaan. Talonmies on vielä maan rajojen ulkopuolella. Nauttii etelänmaan pelikentillä kaverinsa kanssa ja nostelee varmaan iltaisin loungessa maljoja kivojen ja kepeitten, pinkinpunavaatteisiin sonnustautuneiden ruotsalaisrouvien kanssa. (Huono vitsi, mutta sopii tunnelmaan.)

###

Ja mitä tekee muija kotosalla? Ajelee kaupunkiin ja parkkitalon hississä katsoo peilistä kalpeaa naamaansa, kysyy kuin vieraalta: ”Mitäs sinä?” Ja vastaa peilikuvalle reippaalla äänellä: ”Ai minä vai? Ostamaan ruumisarkkua, kuolinpaitaa ja uurnaa.”

###

Livahdan hautaustoimiston ovesta sisään. Vastaan tulee kahvin ja kukkalaitteiden tuoksu, jostain kuuluu hiljaista musiikkia. Kuikin ympärilleni, onko ketään paikalla.

Arkkuvaraston ovesta leijailee huoneeseen eteerinen, hiljainen nainen. Osoittaa työhuoneensa ovea, ohjaa sisään. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä, puhutaan hiljaisella, hypnotisoivalla, matalalla äänellä, etteivät henget pahastu…ehkä?

Sovitaan käytännön asioista. Nainen soittaa ruumiinavauspaikkaan, avauspäivä selviää. Oikeuslääkäri sitten päättää kuolinpäivän, mikä on tärkeää saada pian, sillä käytännön asioita ei voi hoitaa ennen kuin kuolinpäivä on tiedossa. Tarvitaan virkatodistus sukuselvityksineen, jotta voidaan osoittaa henkilön kuolleen ja että asioittensa äärellä hääräilijöillä on sukulaisuussuhde. Pystyy maksamaan jo kertyneet laskut ja lopettelemaan puhelinliittymät, lehtitilaukset, jäsenyydet eri paikkoihin, vakuutusyhtiön, sometilin… ja mitä niitä onkaan ihmisellä. Salapoliisina on yritettävä päätellä, mihin kaikkeen poisnukkunut on elämässään osallistunut. Naimattomana yksinasujana ei asioistaan huudellut.

Hautajaiset pitää järjestää. Pitää sopia kirkosta, siunausajasta, hautaustavasta (arkkuhautaus, tuhkaus), papista, hautapaikasta ja myöhemmin kivestä. Pitää sopia mitkä kukat siunaustilaisuuteen. Pitää sopia kuka, missä ja miten järjestää muistotilaisuuden tarjottavat. Kuolinilmoitus pitää huolehtia ja päättää kuinka isot peijaiset järjestää. Pitää huolehtia muistopöytä tilaisuuteen ja jonkinlaista ohjelmaakin. Pitää hommata juhlaan sopivat vaatteet.

###

Hauturin arkkuvarastossa oli kirstuja valittavaksi. Yhdellä hyllyllä oli pienenpieniä arkkuja. Kattelin niitä sivusilmällä, että paljon tosipieniä lapsia näköjään kuolee, kun pitävät varastossa pikkuarkkuja noinkin paljon.

Myöhemmin selvisi, että ne ovat pienoismalleja.

Tehtiin kaupat pellavakankaisesta arkusta, kuolinpaidasta ja uurnasta. Käyvät vielä kylmiöllä mittomassa, että kookas vainaja mahtuu arkkuun.

###

Läksin hauturin luota omituisessa takykardiassa: sydän hakkasi kuin juoksukilpailun jälkeen. Voimille otti, vaikkei pesusieni puristunut kuin korkeintaan kahdesti, vähän vaan.

Marssin ruokapaikkaan rauhoittumaan ja tilasin pizzan.

###

Illalla soittelin pilliä. Koira soitteli suutaan siinä sivussa ja sai lähdöt talon toiseen päähän.

Löysin omista nuottipinkoista mielenkiintoisen nuotin, islantilaisen säveltäjä Atli Heimir Sveinssonin kappaleen Intermezzo teoksesta Dimmalimm. Hieno!

Aloin sitä opetella, omaksi huvikseni. Olen kuullut sen joskus puolivahingossa, pistänyt ylös ja hommannut nuotit. Laitan tähän linkin youtubeen, josta se on kuultavissa (Spotifyssä toki myös). Tässä sen tulkitsee Gunilla von Bahr, hieno soittaja. – Tietokone: klikkaa linkkiä ja etene You Tubeen. Tabletti: Pidä kevyesti ja rauhallisesti sormea linkin päällä, niin kirjaimet ikään kuin leviävät ja viereen aukeaa laatikko, josta valitse ”open link” > käynnistä se youtuben puolelta normaaliin tapaan nuolesta kuvan päältä. Enjoy!

https://youtu.be/vrqhvAAabeI?si=n3tSvnE0-Oj0aWh8

###

”Päin kaunista kaukorantaa nyt matkansa siunattu vie.”

Teidän Klara

Mustaa ja harmaata. 13. päivä j.V.k.

Hyvä Lukijani,

sanoinko jotakin eilen, paremmista ajoista siis. Vanha suomalainen sananlasku: eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa. Itku pitkästä ilosta. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Sitä saa, mitä tilaa.

Ainakin nämä tilasin.

Sukulainen kysyy, voisinko soittaa tilaisuudessa jotakin. Jään aprikoimaan, mutta alan sitten kaivaa nuottipinkkojani. Ne ovat muuttojen jäljeltä sekaisin ja lopulta päätyvät epämääräisiksi läjiksi pitkin lattiaa. Löydän sieltä sitten pari mieleen tullutta kappaletta, joista toisen soitin isän siunaustilaisuudessa kauan sitten. Christoph W. von Gluck, Melodie, Dance of the blessed spirits (oopperasta Orpheus).

Aloitan Merikannosta, Oi kiitos sä Luojani armollinen. Viimeisten tahtien kohdalla purskahdan aina itkemään, vaikka soitanta luulisi itseäkin lähinnä huvittavan. Kuulostaa keuhkotautiparantolan pilliorkesterin harjoitukselta kesätauon jälkeen. Hurtta veisaa oven takaa toista ääntä karhealla ulvonnalla, joka päättyy rivien lopussa naukuvaan rähinään. Annan sen pistellä menemään, kyllä maailmaan ääntä mahtuu, sanoo vanha kansa.

Siirryn sitten Orfeukseen. Ylä-äänet tuottavat haastetta, risuaitanuotit luovat sirkkelimäistä tunnelmaa. Soitinko todella tämän aikanaan siunauskappelissa? Oliko siellä sen jälkeen hengissä kukaan muu?

Taidan soittaa ”Ostakaa makkaraa, markalla tai kahdella jo paljon saa”.

###

Silmät on taas närpiöläismallia. Mietin, kuinka huomenna kehtaan mennä minnekään. Mutta hei, Herra helpon heitti! Minähän menenkin vain hautaustoimistoon. Siellä aina ystävä!

t. Klara

Harmaata, harmaata. 12. päivä j.V.k.

Ette ikinä arvaa kenen laatima surupiirakkaohje tämän tuotteen takana on. Katso alaviite.

Hyvä Lukijani,

tänään saattaa tulla täyteen kaksi viikkoa V:n kuolemasta. Vai tuliko jo eilen? V makaa edelleen kylmiössä odottamassa obduktiota, siis ruumiinavausta. Sen jälkeen kuolinaika määritellään.

Muistelen päivää, jolloin syntyi. Olin silloin lapsi, enkä osannut arvata, että joskus muistelen päivää, jolloin kuoli. Missä olin, kun henkäisi viimeisen kerran? Mitä tein sillä hetkellä? – Kuinka ihminen ei muista edes kahden viikon takaisia asioita?

###

Vuosien aikainen retkitoveri laittoi viestin. Suunnitelmissa on kesän vaellusreissu ylä-Lappiin. Turvallista seuraa: hyvä suunnistaja, kokenut retkeilijä. Sovittiin taannoin, että pidetään suunnittelupalaveri.

Ilmoitti nyt palaverin siirtyvän, on nk. tilanne päällä. Istuu vanhan äitinsä vuoteen äärellä, äiti tekee kuolemaa, hän miettii elämäänsä tyttärenä, äitiään äitinä. Pohtii äidin poislähtöä.

Vastaan tietäväni tunnelmat. Kerron tilanteeni, johon ottaa osaa (tiedän: sydämestään, tunnen hänet hyvin). Kirjoittaa: ”Suru on lopulta hyvin yksityinen asia. Ei sitä voi siirtää toiselle. En ole varma, voiko sitä edes jakaa.” Vastaan: ei voi jakaa. Sen vuoksi on hyvä surra yksin. Työssä tapasin ihmisiä, mutta saatoin olla incognito tarvitsematta kertoa surusta kellekään. Työn draivissa sen saattoi hetkeksi itsekin unohtaa.

Vastaan retkikaverille lisäksi tämän: asiaa ei kannata jakaa niille, joiden myötätunnon osoittamisen tyyli ei aiempien kokemusten perusteella ole itselle hyväksi.

Pohdittiin tätä eilen pitkäaikaisen ystävän kanssa tarjoamallaan lounaalla (kukatkin antoi). Totesi viisaasti: ”Niin…on ihmisiä, joille tälläinen on aina Suuri Uutinen… Ja sen voi kertoa eteenpäinkin, Suurena Uutisena.” Juuri näin. Suuren Uutisen kohdalla on aina jotenkin merkityksellinen olo itselläkin, ikään kuin itsellekin olisi jotakin merkittävää tapahtunut. Ja sitten voi huokaista helpotuksesta: onneksi kaikki on turvallisesti hyvin.

En jaksa voivottelua, enkä ylidramatiikkaa. Pimitän tämän niiltä tahoilta, jotka siihen on aiemmin pienemmissä asioissa sortuneet. Tämä on niin raskas juttu kantaa, etten pysty vastaanottamaan reaktiota. Toisaalta: voihan joku joskus yllättääkin. En kuitenkaan nyt ota riskiä. Surussa on jo ihan tarpeeksi. Kun meillä ei ole samaa sukunimeäkään edesmenneen kanssa, ei meitä kuolinilmoituskaan yhdistä (Suuren Uutisen ihmiset lukevat ne aina tarkkaan). Tästä tulee väkisinkin assosiaatio: kunnes kuolinilmoitus meidät erottaa. Uh.

Mikä on minusta viisain reaktio kuolinuutiseen? Se on osan ottaminen, muttei otetun osan hyödyntämistä omiin tarpeisiin kuten dramatiikan kaipuuseen.

Jos V tulee sitten myöhemmin joskus puheeksi, sanon muina naisina:”Ai V vai? Hänhän on kuollut – jo ajat sitten ja se siitä.”

Saadut kukat. Halpakaupan jouluvalot stailasin itse. Kukkavaasia ei ollut, anopin kannu sai toimia virkaatekevänä.

###

Tarkkasilmäinen lukijani huomaa otsikossa muutoksen: musta on kokonaan vaihtunut harmaaseen. En ole itkenyt tänään, eilenkin vain neljäsosan. Ajatus on siirtymässä käytännön järjestelyihin. Menen alkuviikosta valitsemaan arkkua ja uurnaa, kukkalaitteita. Arkku varmaan tarvitaan ensimmäiseksi. Tähän on pakko kertoa minua merkittävästi nuoremman henkilön (sarkastisen huumorin mestari) kommentti kuluneelta viikolta liittyen isänsä kuolemaan juuri ennen hänen suurta juhlaansa. Isä tiesi, ettei lapsensa juhlaa tule näkemään ja oli kommentoinut, että pukukoodin osalta asunsa voisikin herättää hämmennystä. Että kuka se tuossa puupalttoossa tulee. Olin juhlassa, puupalttoisia ei tosiaan näkynyt.

###

Obduktiosaleista on jäänyt muistoja. Nekin nousevat nyt mieleen, kun näen sieluni silmin V:n pötköttelemässä tiskipöytäpritsillä. Kurssilla itse kullekin tuli monenlaista mieleen. Kurssitoverini Irmeli (nimi muutettu) kuiskasi kerran avauksen jälkeen pukuhuoneessa: ”Aattelen aina, kun heitä siinä pöydillä pötköttää, että yksi vainajista kääntää katsettaan ja kuiskaa muille: ”Jaa-ha. Sieltä ne kandit taas tulee, hoh hoijaa!”

Avaussalissa oli aina asiallinen, vainajaa kunnioittava käytös. Se oli taottu kalloon jo ennen ensimmäistä avausopetusta ja sitä korostettiin koko ajan. Opetus koostui sekä patologiasta että oikeuslääketieteestä, joista viimemainittu oli henkisesti aika raskas, jos edesmenneiden kohtalot pääsivät ihon alle. Joskus kävi niinkin.

###

No, elävien kirjoissa ollaan ja elämä jatkuu. Minne se menee, sitten kun se loppuu, siinäpä kysymys. Uskovaisilla ystävilläni on satavarma tieto (onko…?), minulla ei. Ei ole tietoa siitäkään, mistä sielu tulee ihmisen sisään. Jumala puhaltaa vai? Sitä piti taas tänään ihmetellä, kun kirkkaissa, uunituoreissa nappisilmissä oli valpas ja tutkiva katse. Suupielet nousivat hymyyn ja kaikenlainen naamanvääntelyni palkittiin iloisella kikatuksella! Lapsenlaps, ruusunnuppunen ❤ Elämä alullaan.

Kiitos, Klara

Piirakka on presidenttiehdokkaan, iltalehden videolta. Muistakaa äänestää, ketä ikinä sitten äänestättekään. En äänestä piirakkareseptityyppiä, sanon varoiksi. Ei sovi siihen rooliin, jollaiseksi pääni sisus presidentin mieltää. Ei voi mitään. Näissä asioissa on oltava itselleen rehellinen. Onneksi on kokenut vaihtoehto.

Mustaa. Harmaata. Päivä 7. j.V.k

Hyvä Lukijani,

katson Kuun sirppiä sysimustalla paukkupakkastaivaalla korkean korkean hotellin ikkunasta.

Yritän saada viestin Kuulle. Huidon ja viittelöin, muodostan sanoja huulillani: ootko nähnyt, pistitkö merkille, näitkö minne meni?

Mutta Kuu ei vastaa. Se tuijottaa vääjäämättä eteensä.

On seitsemäs päivä ilman V:tä. Itkin eilen enää kahdesti, tänään vain puolikkaan.

V:n työkaverit lähettivät tiedustelun: saako hautajaisiin tulla?

Väsyttää. Ryömin tornihotellissa rakkaan sisämakupussini uumeniin. V makaa kylmiössään, mutta lennokas sielunsa liitää vapauden tuulissa. Kuulen hänen raikuvan naurunsa.

Huomenna on työpäivä.

Teidän, Klara

Mustaa, mustaa. Päivä 2. Töissä.

Hyvä Lukijani,

aamupuuron äärellä iski eilen (oliko se eilen, päivät tahmautuvat toisiinsa) hetkellinen paniikki: onko minusta sittenkään töihini? Pitääkö pokka?

Varoiksi siirryin puurolautaselta kylphuoneen peilin ääreen tuhertamaan tomaattien ympärille tiukat kajalityyppiset merkinnät, jotta viesti tulee kerralla selväksi: täältä pesee ja linkoaa, rautaista itsevarmuutta rajapinnoille! Luuliko joku, että raamitetuin tomaattisilmin esiintyvä henkilö lähtisi henkisesti rakoilemaan!

Vahvistuneessa itsetunnossa marssin pelipaikoille ja vedin kuin vedinkin raskaassa kuormassa luokille taipuneen potilaslistan viimeiseen tappiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja ajattelin: voila! Näinkö kevyesti tomaattitauti meni ohi! Heleppoa kuin heinänteko! Omainen kylmiöön, tomaattisilmät kypsiksi ja son siinä.

###

Sitten siirtymä erään sairaalan kahvihuoneeseen syömään päivän ensimmäistä ateriaa. Kun kahvinkeitin suhisi alkoi vartalon ympärille kiertyä rautahaarniska. Taistelin vastaan, nieleskelin, yritin ajatella muuta. Että olipa mukavia potilaita ja kaikki heng… ei kun kaikki reippaita. Pilleripää jäi erityisesti mieleen.

Pilleripää (nuorehko mies, tatuoitu elämänkoululainen): ”Ja tarkotatsä, että jollei homma pelitä, niin se on äkkikuolema vai?” Paikalla oleva hoitaja vilkaisee minuun nopeasti. Vastaan Pilleripäälle: ”On sitä semmostakin sattunut. Eikä ole kauaakaan.” ”Ai onvai?” nakkaa Pilleripää ja nauraa pirullisesti. Jatkaa sitten meuhkaamista asioistaan, kokemistaan vääryyksistä. Kun ei päivystyksestä saanut ”nappeja”, niin meni psykoosiin. Ei ymmärretty auttaa ihmistä (ajattelen: vae niin, vae niin). Jututan lisää. Pilleripää innostuu kertomaan päihdevaivoistaan.

###

Keräsin voimia automatkailuun ja siirryin pukuhuoneeseen, vaihdoin siviilit. Pimeälllä parkkipaikalla nostin katseen kohti avaruutta: näkyykö pyrstötähtiä – yhtä erityisen kirkasta? Alkaa itkettää, kajalit kirveltävät silmiä. Havahdun, kun vierestä kulkee tuntematon lähimmäinen laukku olallaan. Hän vilkaisee minua kummissaan. Mutta sairaalan parkkipaikka on laillinen itkualue, elämän koko kirjon näyttämö. Kaikki kulkijat sen ymmärtävät.

Kirjoitti Klara, tomaattisilmätautien erikoisasiantuntija

Mustaa, mustaa. Päivä numero 1.

Hyvä Lukijani,

perhettäni on juuri kohdannut omaisen äkkikuolema. Yllättävä, arvaamaton.

Aion vainajan henkilöä kunnioittaen kirjata muun tekstin ohella surupäiväkirjaa jonkin aikaa päästäkseni vaikeimmasta. (Nonni. Kohta se alkaa, parkuminen. Yritän vierottua siitä pystyäkseni muun muassa huomenna töihini, tomaatit silmissä, mutta silti.)

Ajattelen: jospa joku kokee tästä lohtua, apua, vertaistukea, ajatuksia omalle kohdalleen. Kuoleman tilanteilta emme voi välttyä etenkään, jos itse elämme pitempään.

Kirjaukset ovat samalla myös omaa surutyötä. Mitään hehkutuksia ei ole tarkoitus lähteä kutomaan, en pystyisikään. Itku tulee jo radiokappaleista.

Laitanpahan vain ylös tuntemuksia, ajatuksia. Poismennyttä koitan toistaiseksi vielä pitää mieleni vieressä, kädenmatkan päässä kauempana, jotta järki pysyy päässäni. Vielä ei uskalla kovin muistella. Häntähän ei enää auta, eikä takaisin saa, vaikka luhistuisin, parkuisin päivä päivän perästä, ajaisin rekan eteen tai jäisin peiton alle lopuksi elämää masentuneena. Hän lähti, minä jäin.

En voi enkä halua häntä tarkemmin personoida. Mutta kyseessä ei ole lapsi eikä Luojalle kiitos Talonmies. Ei vanha äitikään. Loput lähiomaiset voi Lukija halutessaan päätellä keitä voisivat olla. Nimeän henkklön V-kirjaimella (v kuten vainaja), tuo kaunis ikivanha suomenkielen sana.)

###

Taustaa.

Olin eilen hiihtämässä pitemmällä hiihtoretkellä testatessani uutta ahkiota. Päivä oli kaunis, keli hieno ja useampikin tunti meni jäällä ja metsässä luonnosta nauttien. Puolenkymmentä tuntia kuleksittuani ryhdyin etsimään suojaisaa ruokapaikkaa. Silloin kurahteli puhelin. Sisarus soitti huolensa: henkilö ei vastaa puhelimeen, päivittänyt somealustaan voivansa huonosti ja kadonnut linjoilta kaikista välitysvehkeistä. Tiedettiin molemmat, ettei kaikki ole kohdillaan. Ei lainkaan tapaistaan. Koitin soittaa: ei vastaa. Päätin lähteä katsomaan.

Hiihdin vauhdilla autolle ja henkilön asunnolle, jonne sisaren kautta oli jo hälytetty toinenkin hätääntynyt avaimen kanssa. Mitään kiirettä ei enää ollut, kellään, mihinkään. Enkeli oli ehtinyt ennen meitä, vienyt pois.

###

Ehkä Lukijallani on kokemusta siitä, kuinka toimitaan? Ilmoitetaan 112:een, josta tulee poliisipartio paikalle aloittamaan selvittelyn, kuolinpaikkatutkimuksen. Sen jälkeen vainaja siirretään kunnallisen kuljetustoimen kyydillä kylmiöön odottamaan tuleeko avausta. Ja jos tulee, niin poliisi miettii äkki- ja kotikuolemissa tehdäänkö poliisin määräämä oikeuslääketieteen avaus (laki määrää, omaiset eivät voi kieltää) vai nk. lääketieteellinen avaus vai eikö mitään. Olen jonkun kuukauden ollut noita avauksia tekemässä opiskeluaikana. Sai hyödyllistä oppia mm anatomiasta.

###

Syrjähdin. Olinko aikeissa kertoa omakohtaisista tunnelmista? Kyllä.

Suru on musertava. Se tulee aaltoina, laantuakseen välillä ja palaa sitten yhtäkkiä voimakkaana puserruksena, kuin rautalevyä alettaisi kiertää ympärille ja puristaa kuin pesusientä, jotta saadaan itku ulos.

Ajelin tänne työpaikkakunnalle huomiseksi (kyllä!). Työ on paras lääke, vaikka lapset kysyivät hitaan katseensa takaa:”Meinaatko olla…työkykyinen?”

Vastasin topakasti: ”Kyllä!” (vaikken ollut niinkään varma. Mutta minulla ei ole käsitystä surun vuoksi työkyvyttömäksi ajautuvasta lääkäristä.)

Talonmies sanoi: ”Perun matkani loppuviikolta, ilman muuta.” Vastasin topakasti: ”Et!” (Vaikken ollut siitä niinkään varma.)

Tytär sanoi, kun vein häntä aiemmin sovitusti aamulla kentälle, oli lähdössä kohti Amerikkaa: ”Jos Talonmies kumminkin veisi mut kentälle….?” vastasin: ”Ei! Minä vien, kuten sovittiin!”

Take home message: järjissä pysyäkseni haluan vaikka autolla ajellessa muutakin ajateltavaa kuin mieleeni palautuvan näkymän ruumispussissa kuljetusautoon siirretystä lähiomaisesta, rakkaan V:n viimeisestä lähdöstä kotoaan (hörppää juomaa ettei ala parkumaan). Joko parkumispiruorkesterin johtaja taas on olallani käsi kurkulla, taistelen!

###

Iltamassa tänne jonkun tunnin ajellessani oli tiessä pitkiä pimeitä taipaleita. Aloin ajatella: jospa V seisoisikin yhtäkkiä tien poskessa peukalo pystyssä tuttu virne naamallaan. Pysähtyisin, aukaisisin ikkunan: ”Tuutko kyytiin?” Hyppäisi vänkärin paikalle, alkaisi nauraa syvää, puoliräkäistä kurkkunauruaan: ”Hä hä hä, tekö luulitte, että asunnossa makasin minä! Ho ho ho, menittepä helpolla retkuun! En ollut!”

###

Palasin päiväjärjestykseen ja katselin välillä taivasta tuulilasin läpi. Taivaalla tuikki Otava ja ne kolme hassua tähtien pistettä kuin osa nuolenkärkeä: ”Haloo sinä tomaattinaama siellä auton ratissa, näethän nuolen!? Tuonne päin se meni, paineli tähtikuvion vasemmalta puolelta ja kurvasi lounaaseen.”

###

Pimeiden metsäpätkien jälkeen oli pysähdyttävä tankille, vessareissulle ja ostamaan huomiseksi ateriavehkeitä. Sisään huoltoasemalle tullessa törmäsin ovensuussa rahapeliä pelaavaan, jakkaralla istuvaan mieheen. Nauliinnuin, katsoin tarkemmin odotellen, että kääntää katseensa minuun: ”No höh! Katos vaan! Mihinkäs se sinä olet menossa, onko auto pelannut, vai onko mittarit pakkasella vilkuttaneet hä hä hä hä!” Mutta mies ei välittänyt minusta, jatkoi vain silmät kiiluen ruutuun tuijottamista.

###

Lähtiessäni autolla huoltoasemalta väistin isää, joka talutti noin vuosikasta, juuri kävelemään oppinutta, enkelien luota vastikään tullutta pienokaista. Lapsi pysähtyi keskelle tietä, katsoi minuun tuulilasin läpi ja nosti koko yläraajan pystyy ja huiskutti. Huiskutin takaisin ja leveä hymy nousi molempien kasvoille, isänkin. SULOINEN KOHTAAMINEN! Meinasin tässä murheen aallossa nousta autosta ja mennä kiittelemään: lapsen tervehdys oli tähän kohtaan kuin enkelin siiven voimaannuttava läpsäisy: kyllä se siitä… mutta ajan kanssa, pikku hiljaa.

Vaan sitä en tiedä kauanko tämä silmien turvoksiin itkeminen kestää? Sitä ei sanota missään oppikirjassa, luulen.

(Voiko ne mätääntyä pikkuhiljaa päähän ja kaivetaan lusikalla ulos, että silimäskin pilasit, ruotti!)

###

Raskasta on.

En poikani komenosta saanut mennä sisälle vainajaa katsomaan (mistä tuo bold tuli, en älyä) niin protestoin: olen nähnyt satoja vainajia erilaisissa tiloissa, niin miksi poliisi ja hauturi saa mennä sisään ja viedä omaiseni mukaansa, mutta mua ei päästetä edes katsomaan?! Lääkäri kuitenkin.

Tästä lapseni olivat keskenään keskustelleet. Tytär sanoi mulle aamukuskivuorolla etupenkiltä: ”Kato se on eri asia, kun on omainen.” Lasten ja imeväisten suusta jne. Mutta lisäsin sarkastisesti: ”Haa, ette tunne mua, ihan kaikessa, vielä ainakaan! ” (Oli se silti hyvä, veret pyyhin kaakelilattialta kumminkin.)

###

Oletettavasti Lukijani tässä vaiheessa katuu, että tuli alkaneeksi koko hemmetin blogia seuraamaan. Toivottavasti ei pakenisi kumminkaan.

###

Tämä oli päivä numero 1. omaisen kylmiöön toimittamisen jälkeen.

###

Take home message: elämä ei lopu, jatkan omaa elämääni.

LOPUKSI LUKIJATIEDOTE:

Mikäli nämä Mustaa, mustaa- alkuisella otsikolla merkatut tekstit muodostuisivat Sinulle liian ahdistaviksi, niin hyppää sumeilematta ne yli. Sekaan tulee tavanomaisia ”yhtä ja toista ja aasinsiltoja sinne tänne”- tyyppistä peruskauraa. Elämähän jatkuu joka tapauksessa entisissä uomissa, kun itse ollaan vielä elävien kirjoissa.

Siitä tuli mieleeni, jotta kuinkahan selviän huomenna ryhtymättä kesken vastaanoton parkumaan! Siitä on jo 1 vähän lievempi kokemus, kun koiran jouduin lopetuttamaan. Potilaat olivat liikuttavan ymmärtäväisiä!

Kiitos jos ja kun pääsit tänne saakka. Vedän nyt mustan suruviitan päälleni ja menen sen alle nukkumaan, täällä vuokra-asunnossa.

Teidän Klara, itkusilmä ❤

Ps. Ei mitään nyyhkyväristyksiä. Tämä on elämää – siltä elämän kovapuolelta. Otettava sellaisena.

Tuolla kaukana olen mielikuvituksissani näkeväni v:n hahmona pakkashöyryssä.

Taistelua, taistelua on ihmiselo konsanansa

Hyvä Lukijani,

toivotan pakkasvirkeää loppiaista huusholliin! Sisäilma painostaa, kuuma uuninkylki nostaa hien pintaan. Isäntä istuu valtaistuimellaan tv:n ääressä*. Koira makaa nukkamatolla ja huokailee: voi tätä elämätä!

(*suurin osa teksteissäni olevista kirotusvireistä johtuu Talonmiehestä, joka puhuu minulle kirjoittamiseni aikana, vaikka on mitä huomaavaisin ihminen. Mutta koska kirjoitan käytännössä koko ajan jollakin vempeleellä jonnekin tai jollekulle, niin osa sosiaalisesta kommunikaatiosta on tuotettava vaivihkaa. Heh.)

###

Kärsin juuri raastavasta tragediasta. Sain eilen iltamassa idean editoida kesän minivaelluksen kuvamateriaalia. Ilta meni Da Vinci Resolve 18.6.3- version kanssa. Sujui hyvin iPadilla, joten jatkoin aamusta ja valmista tuli kahden maissa. Ei kun lataamaan tuotos Dropbox-pilvipalveluun. Innoissani aattelin nauttia valmiista videosta ja fiilistellä kesää. … Video ei aukea. DaVinci ei löydä reittiä klippeihin, joista höskä koostuu.

No, oppia ikä kaikki, sanoo mummo rievulla pöytää pyyhkiessä. Nykyään on hermopiuhat jo sen verran ruosteessa, ettei ota kipinää. Töissä on tottunut tappelemaan tietokoneen kanssa ja hassaamaan työaikaa koneen hoitamiseen.

###

Kivat talvikelit meillä, eikö totta! 😀 Toissapäivänä ollessani paikkakunnalla X, menin työhuoneeseen A vaihtamaan kamppeet siviileihin. Koneen ääressä istui hoitaja Y, pompahti tuolilta huudahtaen, että kotiinsa oli jo lähdössäkin. Sanoin, että e-hei, autos ei käynnisty kumminkaan! 😀 Tiesin kokemuksesta, kun aamulla autoni eteni huimaa 12 km/h tuntivauhtia ilman ohjaustehostinta välkytellen hälytystauluaan. Pysähdyin tienlaitaan etsimään hinausfirman puhelinnumeroa auto tyhjäkäynnillä. Niin miraakkeli! Auto päättikin olla riittävästi lämmennyt ja kaasutti baanalle. Ehdin töihin ajoissa, jesh!

###

Kaveri watsappaili ikävästä tunturitapauksesta. Oli hommannut siitä oma-aloitteisella hegumoinnilla fiboja. Kaveri: ”Mua riipoo: äiti näki lapsensa kuolevan, eikä voinut auttaa! Mitkä tunteet äidillä on täytynyt olla!” Fiilisteli mielikuvalla (murisen itsekseni). Vastasin, että ootko aatellut, että saattoikin olla toistepäin: lapsi näki äitinsä katoavan myrskyn sekaan ja kuoli yksinään. (Ajattelin: siinä sulle sosiaalipornoa, jos elähdyttää.)

Hälytystehtäviin osallistuvissa ammattikunnissa kulkee ajattelumalli näin: molemmat on kuolleet, se on fakta. Muita mielikuvitushehkutuksia ei tarvita. Kuolema ittessään on jo riittävän kamala, varsinkin lapsen kuolema. Näen, että on epäeettistäkin ryhtyä toisten tragedioilla mässäilemään. Antaa iltasanomien hoitaa se. Enkä tarkoita, etteikö tilanne surettaisi ja liikuttaisi minuakin – sen verran kuin nyt umpivieraiden ihmisten kohtalo ketään toista voi oikeasti sydänjuuria myöten liikuttaa, jos rehellisiä ollaan. Ihmisiä kuolee koko ajan traagisissa olosuhteissa pitkin maailmaa.

Joskus näitä tietysti joutuu miettimään tarkemmin, se on selvää. Monta kamalaa tapausta olen nähnyt ja loput kuullut. Uhrien ja omaistensa kunnioittamista kuitenkin on (minusta) se, ettei ulkopuolisena ihmisenä turvallisessa elämässään käytä toisten tragedioita omien väristysten masinointiin. Tästä periaatteesta ollaan Lenkkikaverin kanssa taitettu peistä vuosikaudet. Hänen mielestään ”se nyt vaan on niii-hi-hiin kamalaa, että naapurin siskon kummin kaiman serkulla oli sy-hy-hy-hyö-pä!” Nyt väristelijänä oli toinen henkilö. Mä en oikein ymmärrä tälläistä toimintaa.

###

Mitä ajattelen retki-ihmisenä? Ajattelen: kelitiedote ei ehkä tavoittanut kulkijoilta. Ajattelen: huonojen yhteensattumien summa. Ajattelen: kuolema on ollut armollinen, hypotermia on viikatemiehenä lempeä. Ajattelen: on yhteensattumia, joille ei vain voi mitään. Ajattelen: vuorikiipeilijät kuolee herkimmin vasta laskeutuessaan. Enkä keksi syytä sille, miksi pitäisi lähteä talvella tunturiin yökuntiin. Ei mene poromiehetkään kuin työkseen, eivätkä hekään keliennusteen ollessa huono. Ja he, jos ketkä, ovat lapsesta oppineet olosuhteita kunnioittamaan.

Olen ollut huomaavinani, että etelän ihmisiltä puuttuu käsitys siitä, mitä pahimmillaan pohjoisen kelit voivat olla. Näillä pakkasilla ei ainakaan täällä ole viimaa ollut, mutta lämpötiloihin kun yhdistetään kova tuuli ja pyry, niin tilanne on kriittinen. Satun tietämään hyvin. Ja suomalaisia sissikoulutettuja ”tunnettiin kokeneena naparetkeilijänä”-tyyppejä on menehtynyt telttaankin. Kuoleman kanssa ei ole flirttailemista. Näkisin, että talvikuukausina flirtti on lähellä, kun kairaan lähtee. -Olen puhunut, ugh. Ja lähetän mielessäni hyvän matkan toivotukset menehtyneille ja voimia läheisilleen. Kova paikka, erittäin kova paikka.

###

Nyt alkoi Talonmies puhua. Uutiset nääs loppuivat 😉 Lähtekäämme ulkoiluttamaan koiraketta, takki päällä, kaikilla 😀

Ylärekisteriin! Klara

Villahousuvetoisia puheita vuoden alkajaisiksi

Hyvä Lukijani,

joko taakse jätetystä vuodesta on tehty yhteenveto, siis plussat ja miinukset? Voitot ja häviöt? Tuotot ja tappiot? Näistä sanapareista heti tulee mieleen, että…

Kävin kerran johtamiskoulutuksen syystä, jota en ymmärrä. Esimies kehoitti ja ajattelin, ettei liene haittaa hypätä omasta laatikosta toiseen toimintaympäristöön (asiakkuuksiin, rajapintoihin, toimintasektoreihin ja mitä heikkarin bisneslatinaa käytettiin). Vanha kansa sanoo, että kaikesta on hyötyä elämässä (miettii…), ehkä?

Menneen vuoden osalta voi opittuja käsitteitä ja tulokulmia jälkikäteen soveltaa, vaikken oikeastaan etukäteenkään älynnyt niistä tuon taivaallista. Mutta yksi motto kuitenkin jäi mieleen: varastokierron on oltava kunnossa, eikä varastossa saa seisottaa tavaraa, muutoin tuotot notkuu.

Kyselin johtamiskurssilla vaivihkaa opetettujen asioiden soveltuvuutta terveydenhuoltoon ja kliinisen työn esimiesasemaan. Se sai opettajan kiusaantumaan, sillä liikemaailman opeista ei oikein löytynyt tulokulmaa, jonka lopputuotteesta mummo tai vaari millään kuviteltavissa olevalla järjellisellä tavalla hyötyisivät terveydenhuollon vuodeosastolla. Lienee siis kaikkien onni, etten koskaan edes yrittänyt hakeutua esimiestöihin. Oppikurssilla oli toinenkin terveydenhuollon edustaja. Siirryttiin usein kahvitauolla nurkkaan hihittelemään terveydenhuollon ja bisnestulokulman yhdistämisestä syntyviä mielikuvitusratkaisuja käytännön arkeen vietynä. Että pistetään vuodeosastolta muorit ja vaarit vaihtoon ja napataan työterveyshuollosta rajapintaseksikkäämmät potilaat ja sitä rataa. Tulos ja ulos.

Huh, mitä hölinää! Mistä tämmöinen nyt ylipäätään päänuppini rahisevalta kovalevyltä ruutuun pläjähtikään?

###

Uudenvuoden lettuset avec. Kerma on partavaahtopullosta, tai siis sen serkkupojasta.

Arvasin, että pakkanen ajaa Talonmiehen ja nelivetokarvanahkan uudenvuodenviettopaikasta kotiovelle perässäni. Tulin jo etupeltoon eilen (tämä sanonta uusinta uutta hottia) jatkaakseni tänään huomiselle työpaikkakunnalle. Äsken oveen koputettiin. Ovella seisoi kaksi sisäänpyrkijää: Talonmies ja karvanahka. (Ovikello ei pakkasen takia toiminut.) Autokin oli matkan aikana ollut sekaisin pakkasesta ja läpikäynyt kaikki hälytysvaihtoehdot. Kun Talonmies oli vain ajellut menemään, oli auto lopuksi vetaissut viimeisen oljenkorren: ”Rengaspaine laskee. Tarkista rengaspaineet!” Ilmeisesti renkaissakaan ei vikaa ollut, koskapa perille pääsivät. Autokin seisoo pihalla oikeassa asennossa. Näissä keleissä Lada Niva olisi paras vaihtoehto.

###

Jäniksillä kokoontumisajot ja riekotkin lehahtivat kiepiltä, kun hiihtelin ohi.

Laitan ylläolevan kuvan muistutuksena itselleni, ettei metsään kannata mennä ahdistava teksti äänikirjassa, vaan sen sijaan nauttia hiljaisesta metsästä ja korkeintaan säikkyä lentoon pyrähtäviä riekkoja. (Lopetin kirjan kuuntelun tuon kuvan kohdalla. )

Kirja oli Sirpa Kähkösen uurnajutska. Palkittukin teos, kuten Lukija toki tietää. Jorma ”Nurejev” Uotinenski kai valitsi ykköseksi? Oli miten oli, niin aika paljon sai kirjailijan kynä pidäkkeettä rallattaa (paraskin sanoja täällä! :D) ja toistella tragedioita joka tulokulmalta ja kaupan päälle samastakin tulokulmasta useampaan kertaan. Kertaushan on opintojen äiti, ehkä?

En pidä kirjailijan tuotannosta, historioitsijana varmaan ansiokas (kompetenssini ei riitä arvioimaan), mutta suon sen kaikin mokomin muille. Mitä kirjallisuuspalkintoihin tulee, niin haluan aina itse arvioida kirjan. En totisesti kuulu (tässäkään asiassa?) niihin, jotka varauksetta luottavat auktoriteetteihin ilman omaa kriittistä tarkastelua.

Tässä tapauksessa auktoriteetti on niinkin kirjallisuuden alalla oppinut henkilö kuin Jorma Uotinen. Uotista en laittaisi valitsemaan lääketieteen valtakunnan palkinnon saajaa ja jos sen valitsisi, perehtyisin kyllä voittajan tuotantoon ihan itse.

(Bai-tö-vei: Mitä itseoppineisiin tulee, niin muuan sarasvuopailija kyllä kuulosti itseoppineelta, kun Yle lähetti em. saarnamiehen vanhan saarnan radiosta eilettäin. Kuuntelin autossa ja muistin syyn kriittisyyteeni saarnojensa suhteen. On saarnoihinsa nappaillut kirjallisia lähteitä puheittensa pohjaksi ja käyttää niitä kuin kulloinkin kohteenaan olevan alan pätevöitynyt tiedemies. Äärettömän vaikea on kyllä itseoppineena löytää tiedemaailman arvostamat lähteet ja tietäjät. Jos lääketieteellisissä aiheissa on konsultoinut liikuntatieteilijöitä, niin se ei riitä. Liikuntatieteilijä ei ole lääketieteilijä, eikä lääketieteilijä taloustieteilijä, mikä jutun alusta jo kävikin konkreettisesti ilmi. Puheensa pontimiksi sarasvuopailija heittelee lähinnä jenkkinimiä. Äkkinäiselle kuulostaa vakuuttavalta, mutta moniko hakeutuu varsinaiselle alkulähteelle, eipä ehkä monikaan.)

###

Kuten Lukijani huomaa, aion tämänkin Herran vuoden jatkaa kriittisestä avaimenreiästä asiaintilojen tarkastelua ja kutoa turinaverkkojani soimaamisen solmuisilla kudelmilla. Että sisältövaroitus siltä osin. Ja muita osin näin:

OIKEIN HYVÄÄ ALKANUTTA VUOTTA! Olkoon villahousut kanssanne!

Toivoo Klara S

Rapsakkaa joulua pirtteihin!

Hyvää joulua! God jul! Merry Christmas! Joeux Noel! Ein Gutes Weichnach! 🙂 Ich wunche das alles sind korrekt, eller lite dit åt.

Hyvä rasakka* Lukijani,

toivotan tekstilläni sohvani uumenista mitä rauhallisinta joulua – joka torppaan!

(*Meinasin ensin, jotta kirjoitan ”rakas Lukijani”.Hetken aprikoituani tulin ajatukseen, ettei Lukijani ehkä pidä liiallisesta tuttavallisuudesta, suomalaiskansalliseen tapaan. Tilalle muljahti rasakka eli rapsakka vaihtoehto. Eläköön suomenkieli, uskomattoman monivivahteinen äidinkielemme!)

###

Täällä on semmoinen meno, että Hurtta löhnöttää kaulaa myöten sohvalla jalkani päällä (ei saa tulla sohvaan, eikä sänkyyn) ja Talonmies, jumalanpalveluksen (sic!) ensin kuunneltuaan, huudattaa huoneessaan jotakin oopperalaulutilaisuutta telkkaristaan. Kaipaa selvästi perheensä joulutraditioita.

Traditiot olivat massiivisia ja niihin sisältyi merkittävä määrä minulle outoa käsinkosketeltavaa jännittyneisyyttä, epäonnistumisen pelkoa ja ennen muuta: moninaisia toimintoja. Kuka koristelee kuusen, kuka hakee Aunetädin, missä kuusenkoristeet, kuka rientää hautuumaa A:lle ja B:lle ja siskonkumminkaimojen haudoille lähikuntiin mukanaan repullinen hautakynttilöitä. Kuka kuorii perunat, muistiko joku ottaa rässyltyn kellarista, kuka lämmittää saunan, onko puita haettu, kävikö kotikalja, miten perinteiset joulupiparit, pantiinko perinneliina jo pöytään, onko hopeat kiillotettu, entä himmeli, missä pukinnaamari, onko joululaulukirjat, pitääkö kaupalta vielä tilata jotakin (anoppi soitti aina kaupalle tavaran kerrallaan, toimittivat ovelle), onko kiisseli tehty, missä tonttulakit, onko lahjat jo kuusen alla, vatkasiko joku kermavaahdon, kuka hakee lasten joululelut, onko Turun tuomiokirkon joulujulistus kuunneltu, meneekö joku sytyttämään jäälyhdyt, muistettiinko ne tehdä, missä rosolli, kinkulle sinappihuntu, ottaako joku joulukonvehteja ja onko miniä jo häipynyt huokaillen talosta…

Siinä rytäkässä Jeesuslapsen silmäkulmasta vierähti kyynel, miniän katse lasittui.

Mitäh!!!! Hyi! Ja jouluna tämmöistä suoltaa tulemaan: kiittämätön miniänretku! Soittelee suutaan sohvannurkasta. Anoppi katsoo pilven takaa kauniin teräksenharmaan hiuksiston permanenttikiharoiden oietessa. Anteeksi rapsakka anoppini, olit mitä parhain ihminen! Ja jos kronologinen elinaikakautesi olisi ollut myöhemmin, olisit todennäköisesti kettutyttö, elokapinallinen tai Suomen salaisen palvelun agentti. (Arvostin ja arvostan melkein Metusalemin iässä enkelirivistöön siirtynyttä anoppia, voimakas realistinen ihminen.)

…Mutta voiko tuon pienen poikasensa toosan käydä joku vasaralla vaivihkaa vaientamassa. (miettii…problem soved, käytin veto-oikeutta. Laittoi pienemmälle.)

###

Joulu on meikäläiselle rauhoittumisen aikaa etenkin, kun omat pienokaiset on jo aikuisia. Eivätkä tunnustressaavan hekään. Yksi on ollut yön töissäkin, joukkosidontapaikalla.

###

Sain aattoiltana kuvaviestin tunnollisen tuttavapariskunnan joulunvietosta. Kuvassa kymmenkunta pikkusänikkää seisoi olohuoneessa Pukin puhuteltavana. Tiesin kuinka kahden sukupolven majoittaminen, ruokkiminen ja jouluoratoriointi ottaa vanhimman sukupolven voimille. Siitä tietoisena tunsin kiitollisuutta jälkeläisemme kutsusta tulla kotiinsa jouluaaton viettoon, valmiiseen pöytään. Josta sitten paluu omaan kotiin ja vielä iltasella luistelemaan: täydellinen aattoilta.

Näihin säkeisiin jätän nyt Lukijani toivottavasti sohvannurkkaan hyvän kirjan tai kutimen kanssa.

Kuulumisiin, Klara

Ja katsokaatten metsän eläimiä, eivät nekään kynnä, eivätkä kylvä. Korkeintaan ajelevat moottorikelkoilla.

Joulunaluskaakkua

Hei hulinaa Lukijalleni!

Joulunaika on semmoista söheltämistä, että oksat pois ja pala latvaa. Monenlaiset tontut liikkuu oven takana, kuka paiskaa paketin vaivihkaa ja häipyy pimeyteen, kuka kurvaa pakettiautolla soittamaan ovikelloa. Kaikilla hyvä ajatus: joulumieli itselle ja muille.

Tässä joutuu pyytelemään pakettiautoilijalta anteeksi (onneksi lähisukulainen), ettei öhh ole ehd… mutta että tuomastaan suklaarasiasta ollaan kiitollisia! Salaa hiipivät tontut puolestaan laukaisevat kilpavarustelun. Niissä merkeissä Talonmies lähti suorittamaan vastaiskua eli hybridioperaatiota calvados-sinappipurkin kanssa. Työntää sen rakennuksen ulkorajalle, josta on pakko ottaa sisälle paleltumasta.

Onneksi tuli sitä calvados-sinappia tehdyksi. Lisääkin keitellään loppuviikosta muita tonttuhyökkäyksiä varten. Sitä ennen ajan kuitenkin 1200 km ja rapiat päälle autollani. Siis sillä uudella, jota Teuvo ei ole nähnyt, koska kiihdytän tien päässä kierrokset täysille ja syöksyn moottori ulvoen suoraan talliin. Sukulainen toki bongasi pirssin ja totesi mitä sydämellisimmin ilahtuneena: ”Ai jaa… no noitahan on liikenteessä paljon. Ja työkaveri sanoi, että ei tartte kuin työpaikalla käydä mutka, niin sähkö loppuu ja on tankattava heh heh heh-…” ;D Suklaarasialla sai kompensoitua puheitaan.

###

Moottorista sytykkeisiin. Tämmöisiä syttöpaloja olen ehkä aiemmin kehunutkin.

Kun syyskylmillä piisi syttyi huonosti ja näitä autiomökillä kaipailin, niin ryhdyin oitis taas munakennoja keräilemään. Kynttilänjämiä jo onkin pivossa ja vanha kattila odotellut sulateltavaa. Steariini kattilaan ja sinne paiskotaan munakennon palasia, nostellaan pihdeillä folion päälle kuivamaan ja tehosytyke on valmis.

Näitä voi oikein nätiksi rullaksikin taitella ikään kuin ruusun malliin. Jämähtävät siihen muotoon. Nyt tyydyin palastelemaan helpommin pakattavaan ja pienempään muotoon reppuretkiäkin ajatellen.

###

Kuljetan autossa hiihtovermeitä mukana työreissuilla. Virkistävää välillä sukjsia lenkki raittiissa ilmassa.

Tein itselleni reseptin uutistauosta, kesto ainakin viikko, jos suinkin vaan onnistun. Ylen uutiset tulee kyllä autossa väkisinkin kuunneltua.

Taas on ihan kettumaiset fiilikset kaikesta ikävästä, mitä media tursuaa. Onko maailmassa tapahtunut mitään hyvää viime aikoina, kysyn vaan! Kun Lukijani tietää tasan tarkkaan aiheet, jotka suomalaisia nyt rassaavat, niin en mene niihin enempää. Joulukiireet ehkä kalvavat mieliä, mutta takuulla myös tämä synkeä maailmanaika, jossa media toisensa perään oikein kiljuen rientää huutamaan:

”Huomio huomio!!! Tuotteessamme kerrotaan kaikkein kamalimmat yksityiskohdat! Ethän halua olla viimeinen, joka näistä rajuista kauheuksista kuulee! Klikkaa auki ja ryhdy tilaajaksi, saat kurkunleikkaajien, moottorisahamurhaajien ja kidutuskammioiden viimeisimmät tiedot suoraan kotiisi!”

Onneksi on työ, johon voi uppoutua ja unohtaa hetkeksi mediamelskeen. Ja kuten Lukijani tietää, on sukukunnassamme myös muuta raskasta meneillään päihdeongelmaisen vuoksi. Itsekseni ajattelin eilen, että lähiaikoina taitaa tulla kahdet hautajaiset järjestettäväksi, vanhalle äidille ja toiselle sukulaiselle, jonka päihdetilanne on jo terminaalinen. En halua näillä ankeuttaa Lukijaani, realistina vain totean, että elämä ei ole ruusuilla tanssia (toki Lukijani ilman muuta niin luulee, heh, sarkastinen huomautus itselleni).

Opin ”vältä kuormittamasta”-periaatteen kollegaltani, joka menetti taannoin veljensä päihteidenkäytön seurauksena. Kysyin, puhuitko työpaikalla huolestasi, kun sinua se joka tapauksessa painoi 24/7. Ja huoli saattoi näkyä kasvoiltasi ja tulla ympäristön aistimaksi. Katsoi mietteliäänä ja sanoi:

”En kertonut. Ei johtunut häpeästä tai peittelemisestä. Ajattelin, ettei ole hyvä tuoda työpaikalle murheitaan, työssäkin on kaikilla tarpeeksi ja murheita kaikilla, enemmän tai vähemmän, joka tapauksessa.”

Se oli viisaasti sanottu. Hän on oiva esimerkki ihmisestä, jolla on ollut monenlaista pitkittynyttä yksityiselämän kuormaa, mutta on kyennyt aina keskittymään ja paneutumaan työhönsä. On tunnettu pätevänä ja pitkämielisenä ihmisenä. Erikoisalansa hoitaa erittäin raskaita, henkisesti kuormittavia potilastapauksia. Työ tehdään omalla päällä ja aivokapasiteetilla ja se edellyttää laajaa tietämystä ja jatkuvaa opiskelua. Eikä tälläisten ihmisten nimi koskaan killu MediUutisten ”Vuoden huippuammattilaiset”- listoilla. Ovat epämediapersoonia, jotka käytännössä kuitenkin ovat se sakki, joka kaikessa hiljaisuudessa kannattelee systeemin syvimmät perustukset. Itse en tuolla erikoisalalla jaksaisi varmaan viikkoakaan.

###

Jaa-has. Hybridioperaatio näyttää onnistuneen, sillä sinappipurkista osuman saaneen nimi kilahtaa puhelimen näyttöön. 😀 Kohta tänne kilahtaa myös pienokainen lapsenlapsi hetkeksi hoitoon vanhempiensa painellessa asioilleen.

Tämmöisiä joulunaluspuheita täältäpäin! Toivottavasti Lukijaani jouluvalmistelut eivät ole uuvuttaneet, eivätkä median mustat takkunuolet ole takertuneet hivuksiin päänahkaa rasittamaan (kuten eräillä).

Kiitos, kun olen saanut tämänkin vuoden kirjailla ristipistojani tähän alustaan!

Parhain terveisin Klara