Terveisiä sylttytehtaalta – sekalaista tursoketta Lukijalleni

Talonmies sytyttää jokaiselle aterialle aina kynttilät pöytään aamusta lähtien. En muista, koska valaistuminen alkoi. Vuosia, vuosia taapäin kumminkin.

Hyvä Lukijani,

vain luontainen sivistykseni ja ennen kaikkea vaatimattomuuteni esti minua laittamasta sisäänheittokuvaksi sylttytehtaan kuvan. (Laitan loppupuolelle) Arvelin nääs sen saattavan imuroida paikalle vääriä sieluja.

Varjelen blogiani, elelenhän luksusaikoja nauttien fiksusta lukijakunnasta ties monettako vuotta. Kiitän siitä Lukijaani, jokaista erikseen! Pitkäaikaiset virtuaaliystäväni muistanevat, että vaihdoin blogialustaa joku vuosi sitten. Siirtymävaiheessa kuljetin alukseen nousijat turvatarkastuksen läpi, muistanette. Näin sain karistetuksi kannoiltani pari sielua, joiden vihamielisyyden syytä en keksinyt. Uuteen alukseen olen vanhojen seuraajien joukkoon saanut kaikesta päättäen samanhenkistä väkeä. Ilahduttavaa, ilahduttavaa tässä maailmanajassa! Kiitos kaikille! Kaiken huolen ja murheen keskellä on vielä asioita, joista ihminen saa ilon itselleen. Kun kaiken maailman transsilvanialaiset ajatukset valtaavat päänsisäistä kaistaa, voi välillä miettiä iloja ja sitä kaikkea hyvää, mitä itse kullakin on. ❤

###

Repesin tämän kuvan äärellä. Oli nimittäin tarkoitus… no kerron alapuolella.

Kaiken kaaoksen keskellä voi iloita vaikka pähkähulluudesta, johon meikäläinen on mitä suurimmassa määrin omistautunut. Elämmehän kummia aikoja, ks. kuva yllä. Kuvan modisti minulle AI (tekoäly siis) kartasta, jolla wordpress informoi minulle maat, joista blogiani on edellisviikolla katsottu. Tällä kertaa maita ovat Suomi, Ruotsi, USA, Kanada, Alankomaat ja Ranska. Ajoittain tilastoissa voi olla outojakin maita. Se johtunee hakukoneiden satunnaisista noteerauksista, mutta tietyt maat ovat aina tilastossa. Luulen, että niissä maissa on expatteja, jotka blogiani lukevat.

No, otin kartasta kuvakaappauksen ja pyysin tekoälyä tekemään ”hauskan version, jossa maista kurkistaa hassuttelija, USAlaisella on kellertävä tukka”. Ryhtyi toimeen ja pisti maailmanjärjestyksen uusiksi, onhan se nyt muotia. Ullatus: Keltatukka ei kurkistanutkaan USA:sta, vaan löysi itsensä Grönlannista ;). Kanadalaiset valtasivat Kiinan ja ruotsalaiset Australian. Uusi maanosakin perustettiin: Funce America. Joitakin muutoksia mainitakseni.

###

Sitten seuraa sisältövaroitus: sylttytehdasosuus alkaa.

Lihamylly ja sen osia. Tuo oikeanpuoleinen torvi tursottaa makkaramassan suoleen. Osa ei yllättäen tullut Moulinexin mukana vakiovarusteena, vaan piti erikseen tilata Lontoosta ja maksoi mansikoita.

Sylttytehdas jauhoi tänään broilerinlihaa mössöksi. Maustoin sen (suolaa, pippuria, garam masalaa, timjamia) ja vatkasin varoiksi vielä vatkaimella lihan rakenteen tuuskaksi. Mössöstä leivoin pötkön, jonka paistoin air fryerissä (180 astetta, 8-10 min). Jäähdytin ja vuolin terävällä puukolla ohuiksi lastuiksi. Lopputulos: broiler-kebab.

Kebabista tuli ihan hyvää, mutta timjamin jätän seuraavalla kerralla pois. Kokeilen nyt pienellä lastumäärällä soveltuuko tässä muodossa kuivattavaksi. Useista koeotoksista huolimatta en ole onnistunut broilerinlihasta saamaan kuin kumipalloja tai lasikuituvillaa. Broilerinliha täytyy tietysti ennen kuivuriin laittoa kypsentää. – Lukijalleni tiedoksi, että olen kuivuriruokahullu. Kuivaan kuivurissa lähes kaiken mikä irti lähtee ja lyön vakuumiin. Talonmies vielä kulkee vettä sisältävänä versiona.

Raguakin tein kuormallisen, kun edelliset tuli syödyksi. Se ennallistuu hyvin termarissa neljässä tunnissa, herkullista. Taisin aiemmin laittaa Joel Harkimon ragu-ohjeen tänne. Löytyy Alkon sivuilta helposti nettihaulla, mutta tässä on linkkikin: https://www.alko.fi/juoma-ruoka/reseptit/ragu-alla-bolognese

Harvoin tulee käytetyksi tuota lihamyllyä. Sen vuoksi oli päätynyt ylimpään yläkaappiin, jolle kipusin baarijakkaralla. Mutta noh! En enää uskaltanutkaan hypätä alas kuten olin luullut voivani. Talonmies nosti minut kuin lapsosen kainaloista kannattelemalla 😀

Näihin sylttymäisiin teksteihin tänä harmaana ja uneliaana päivänä. Aamulla tuli jo sauvakävelylenkki heitetyksi, mutta illasta on pakko lähteä vielä uudelle happihypylle. Kuinka ihminen on jaksanut olla sisätöissä ilman raitista ilmaa joskus jopa 24 tuntia putkeen? En käsitä.

Kuulumisiin, Klara

…joka tarjoilee romahtaneen ruokahalun virittäjäksi kookkaan annoksen kalaa madeiralaisessa ravintolassa. Oli niin isoja paloja, että vain vaivoin jaksoi kaiken syödä. Pieni perheravintola, jossa suku istui lähipöydässä syömässä, juttelemassa ja nauramassa ja suvun koulukkaat tekivät läksyjä ulkoterassilla.

Sadepäivän pisaroita ja huurua hatussa

Hyvä Lukijani,

terveisiä Suomesta. Hiton hyvät kelit nykyisellään, uima-ankka puuttuu ja käsikellukkeet, niin varusteet istuu vallitsevaan säätilaan. Höh. Harmittaa hiihtolomalaisten puolesta.

###

Tässä on nyt semmoista maailmanpolitiikkaa, että päätin (jos pystyn!) toimia mediassa tänään olleen psykologin ohjeen mukaan: korkeintaan pari uutistarkistusta per vrk. Olen polskinut kaikissa maailman uutisvirroissa niin, että päässä kaikuu ja humisee. Huh huh.

Edellä mainituin perustein kirjaan muutamia virkisteitä, jotka on ilahduttaneet. Aloitan tv-ruudusta nappaamastani uutiskuvasta. Kun tämä tuli tv-ruutuun huudahdin rinteen alapuolella recleinerissaan könöttävän Talonmiehen suuntaan*, että katsotko uutisia! Ja sain hepulikohtauksen 😀 Vieläkin menee pikapulla henkeen tätä katsoessa:

Heikki on aivan toppen! Olen sydän syrjällään jännännyt koko ajan, koska putoaa parvekkeelta. Mutta siellä sinnittelee! Tuulessa ja tuiskussa 😀 Antoi tästä tilanteesta tyylilleen uskollisen, asiallisen toteavan lausunnon. Hyvä Heikki! (*Talonmies istuu pikkuruisessa työhuoneessaan tuijottaen hehtaarinkokoista tv-ruutuaan meikäläisen kansoittaessa olohuonetta, jonne hyvinkin mahtuisi yksi Talonmies. Mutta tämmöisiähän vanhat liitot ovat 🙂 Lebensraum, sanoo saksalainen.)

###

Ilahduttava oli myös päivän urotyö. 😉 Päätin maksaa ansiottomasti minulle tulleista perinnöistäni osan yhteiseen valtion verokirstuun, ettei unohdu. Verottajan sivulle ei varmennekortti nyt kelvannutkaan ennen pientä sompailua. Vielä pitää miettiä, kuinka perikunnan veroasiat hoidetaan, koska:

niitä ei voi hoitaa sähköisesti, ellei…
kuolinpesällä ole Y-tunnusta, jota…
ei myönnetä pelkkien veroasioiden vuoksi, joten
täytyy toivoa, ettei veroehdotuksiin (2 kuolinpesää) tule korjattavaa, jolloin
pitäisi saada toiselta perikunnan jäseneltä valtakirja, joka…
pitää tehdä paperille, joka…
pitää lähettää postitse valtakirjassa merkittyyn osoitteeseen verottajalle

Byrokratia kuolinpesien kanssa on ollut järkyttävä ja sata kertaa pahempaa kuin kuvittelin. Viimeisin veto: Maanmittauslaitos oli vailla viitisenkymmentä vuotta sitten kuolleen isän virkatodistusta. Miksi ? Siksi, että toisen poisnukkuneen asunnon viime kesänä ostanut taho ei saanut omistajuuttaan merkityksi Maanmittauslaitoksen (sic!) sähköiseen huoneistopäläpäläbum-rekisteriin, kun ei tiedetty isän lasten lukumäärää. Asiasta minulle soitti kiinteistövälittäjä, jolle oli soittanut ostajan pankki, jolle oli soittanut Maanmittauslaitos, joka oli ensin soittanut ostajalle. Nuppini poksahti kuin shampanjapullon korkki ja karjuin ruokapöydässä atrioimassa olleelle talonmiehelle: ”Jumaliste! Nyt tarvitaan todistus siitä, ettei isälläni ollut lapsia!” Talonmiehellä meni ruoka väärään kurkkuun ja oltiin revetä tilannekomiikasta ja koko soosista, mihin tässä on jouduttu kaikkinensa.

Ehkä kirjoitan koko proseduurista veikkohuovismaisen julkaisun, onhan lakkarissa sekalainen setti erilaisille papereille tuherrettuja muistiinpanoja. Kahden eri papin soitoista, keskustelusta hautausmaan seurakuntamestarin kanssa, seurakunnan viraston kanssa, kuolinsyytutkijan, kahden eri pankin, vakuutuslaitosten, teleoperaattoreiden ja hautureiden kanssa. On muistiinpanoja seurakunnan haudankaivuista, haudanhoitosopimuksista, verotuksesta. Keskusteltu on myös sairaala-arkiston hoitajan, lääkärin, asunnonvälittäjän, automyyjän, hoivakodin, edunvalvojan ja terveyskeskuksen kanssa… and much more. Nyt on piuhat jo niin venyneet, että odottelen rauhassa mikä virasto lähestyy seuraavaksi. Maanmittauslaitosta en osannut odottaa.

###

Näin päästiin iloisiin asioihin! 😉 Hyvä puoli: unohtuu Rumpit ja Puuttinit, kun miettii kärsimyksiään. Toivottavasti Lukijani pääsee helpommalla!

Ja nyt kassia pakkaamaan ja baanalle, kun on pari työpäivää edessä. Kesää odottelen ja katselen kartoista minnekä suuntaan lähtisi milläkin viikolla. Ajatus kulkee etelästä pohjoiseen, tulva-ajat pitää huomioida ja mahdollisuus lumisateeseen Lapissa kesäkuussakin. Pakka on siis auki: kunhan pääsee metsään niin kaik käyp!

Voimia ja huumoria päivään toivoo Klara

Tämmöinenkin päivä oli, eipä uskoisi, kun ikkunasta katsoo.

Madeiraa ja ympäristön tarkkailua

Istun hotellin aamiaishuoneessa edessäni kahden iäkkään pariskunnan seurue, ruotsalaisia otaksun. Silmä karkaa tuon tuosta outfittiinsä. ”Takuulla ruotsalaisia”, kuiskaa Talonmies.

Mutta ennen kuin etenen tästä aiheesta lienee sana Madeirasta paikallaan – ikään kuin Lukijani ei kuunaan olisi paikasta kuullut tai täällä käynyt. Tämmöistä on itsensä protason ihmiseksi luuleminen. Vaarallista, mutta perin inhimillistä ajatella, ettei kukaan muu tiedä mistään mitään olipa kyse mistä tahansa.

Tässä välissä siirryttiin hotellin aulaan odottamaan kyytiä lentokentälle.

Finnair lentää Madeiran Funchaliin, oikeammin Santa Cruz-kylän kupeeseen ainakin tiistaisin. Tänne tuntuu satavan taivaalta konetta koneen perään, etenkin brittejä ja saksalaisia, mutta golfkentällä jututettiin islantilaisiakin. Oli pakko kysyä mitä heikkarin kieltä tuo on. Mukavia nuorehkoja, iloisia ja pulskia miehiä olivat.

Kahdeksankymmenluvun alussa nappasin Talonmiehen käspuoleen ja raahasin alttarille. Sanottiin ”tahdon” ja kurvattiin tänne. Oltiin opiskelijoita, köyhiä kuin kirkonrotat, mutta sukulaiset tukivat matkakuluissa. Täällä syötiin vähillä rahoillamme pääasiassa säilykekalaa ja hedelmiä. Paluumatkalla istuttiin hotelliaulassa lentokenttäkyytiä odottamassa (aivan kuten nyt) kun aloin funtsia, jotta olikhan mulla joku lentolippukin paluumatkalle. Aattelin, jotta ollaan samalla lipulla, aviopari nääs. Sen verran arvelutti, että varmistin Talonmieheltä. ”Mulla oma lippu”, totesi hän kylmän viileästi. Näinkö jää akka heti alkumetreillä julmasti kyydistä! Kaksi nuorta miestä näytti lähtevän samaan kyytiin, joten kävin tiedustelemassa onko kenties yhteinen lippu. Katsoivat hämmästyneenä ja totesivat, että kummallakin oma. Öh. No, talvitakin taskuunhan olin lippuni tulovaiheessa tumpannut ja liittomme sai jatkua.

Joskus buukattiin täältä jäämäpalareissu sisältäen vuokra-auton ja yöpymisiä pitkin saarta eri kylissä: Machico, Sao Vicente, Porto Moniz kuumine laava-altaineen, ainakin nämä. Jossain Pico Ruivo-vuoren näköalapaikallakin pysähdyttiin. Tiet menivät välillä kapeiksi ja rotkon reuna heilui vänkärinpuolella. Levadan pätkäkin tuli koetuksi, espada-kalaa ihmetellyksi ja kotiin vietiin annona-hedelmä. Sen siemenistä ei koskaan kasvanut risuakaan.

Mitä sanoisin Madeirasta? Ihana paikka. Täällä on aurinkoa… ja ihanaa viileyttä, sadetta välillä. Kanarian saaret eivät tälle pärjää, jos multa kysytään. Siistiä ja erittäin ystävällinen sörviisi. Samaa en sano Kanariasta, jonka kaikilla saarilla on tullut käydyksi El Hierroa lukuunottamatta. Houkuttelen jatkossa tyttären tänne kanssani levadoja talsimaan. Yhteisellä elontiellä jo vähän virttynyt (kuten minäkin) sulhaseni ei ole levadamiehiä. 🙂

Palaan aamupalapöytään, jossa voi aina tarkkailla kanssaeläjiä. Usein kansallisuus näkyy jo käytöksestä – ja vaatetuksesta. Seurueessamme eiliseen saakka olleet ruotsalaiset paheksuivat saksalaisia, usein nk. herrakansaa, omasta mielestään. On kaikenlaista kiilaamista ja röyhkeyttä buffet-pöydissä, vaikkeivät sentään napsi sormin ruokia kuten olen venäläisten nähnyt tekevän eri tason hotelleissa ympäri maailmaa. Nythän heistä ei juuri enää ole riesaa.

Aamupalalla edessäni ruokaili 4 kpl ruotsalaisoletettuja, ikäryhmä n. 80 v. Kuvailen heitä. Nainen 1. Kaunis, hoikka, pitkäraajainen. Otsikossa hiusväriin natsaava panta, tämän tyylin naisillahan ei koskaan ole räikeän kultaista eikä missään nimessä kirjavista halvoista helmistä värkättyä pantaa. Hillitty charmi on in. Kaunista taivaansinistä puseroa somistavat valkoiset helmet. Siistit, kapealahkeiset puuvillahousut. Kalliit vihkisormukset, ei mitään pääsiäismunalöytöjä joka sormessa. Hillitty meikki, ei räikeää kynsilakkaa, eikä rakennekynsiä tietenkään. Silmällä arvioiden rannekellosta on saanut maksaa, ei mikään rantarolex.

Nainen 2. Selkeästi kaunotar. Hillitysti raidoitetut vaaleat hiukset, otsatukan alta kimaltelevat kauniit silmät, missään nimessä ei tekoripsiä! Hillitty sinivalkoraitainen neule, hyvin istuvat kapealahkeiset farmarit, kauniit nahkamokkasiinit, hyvä vartalo kruunaa tunnelmaa (:D). Takataskuun on sujautettu pienenpieni laukkunen, vitja kulkee hartian yli.

Mies 1. Vaaleanpunainen Gant-paita, harteilla puuvillaneule samaa sävyä. Hiekanväriset puuvillahousut, Sketchersit. Musta pieni olkalaukku. Hoikka pitkä mies, vatsa-alue tiukkalinjainen, jonkin verran lantionikamien luutumaa, jonka vuoksi linkkuveitsiasento. Tyylikkäästi leikatut harmaat hivukset.

Mies 2. on porukan notkahdus. Pullea vatsa, rytyiset vaaleat puuvillahousut, taskut repsottaa. Istuiko niillä eilispäivän koneessa? Tummansininen pikeepaita ei tue asetelmaa, niskakiharat ja ruokkoamaton tukkahörsöke. Römäkkä ääni, röhähtelyä. Aj-jai, aj-jaj, vilken mistag i sällskapet.

… ja kun meteli aamiassalissa väheni sain selvää: nämähän ovatkin tanskalaisia. Ilmankos rva nro 1 on kuin kuningatar Margareta konsanaan helmine kaikkineen ja vartalo samaa venytettyä formaattia kuin kuningattarella (luopuiko hän juuri kruunusta?).

Mistä erottaa sakemannin? Teräskatse pyyhkii buffettiskiä, Erikan tahdissa marssi leikkeletiskille, pois alta risut ja männynkävyt…. ja kylmän viileästi kassiin eväät koko perheelle, koko päiväksi.

Slaavilaisuuteen liittyy jonossa kiilaminen. Tai toimitaan ”we are a group”-periaatteella. Eli yksi jonottaa ja pelipaikoille päästessä vinkkaa koko suvun paikalle hoitamaan asiansa samalla jonovuorolla.

Tässä pieni ystävällinen katsaus maapallon kansoihin. (Nyt tuosta lähtee taksiin Itse Lentäjä silakanharmaine ohimoineen, oletettu perämies ja pikkulentoemot sipsuttavat korkkareissa pillerihatut kenolla johtourosten perässä. Meikäläinen nostaa vaelluskengitetyn kavionsa toisen takajalan yli ristiin ja vaihtaa sohvalla asentoa.)

Hyvän tähden, mahtaako Lukijani enää viihtyä linjoilla? Yhtä kaikki, nyt odotellaan kuskia, joka kyytii meidät pelivehkeinemme kentälle. Mikäli Lukijan ystävä tai perätihän itse on tulossa samaan koneeseen, niin me ollaan se virttynyt entinen vihkipari, jolla on mailakassit ja pari laukkua. Ja ihan iloinen ilme päästä rakkaaseen kotimaahan. Sukset siellä jo odottavat hiihtäjää, jipii!

Dom dia ja kuulumisiin, Klara

Myöhästynyttä Ystävänpäivää Lukijalleni

Hyvä Lukijani,

istun avoimen terassinoven vieressä. Ovesta kantautuu Atlantin aaltojen murahtelu, jota seuraa rantakivien hauska ropina. Joku saksalainen juttelee lähiparvekkeella. (Toivottavasti ei ala siellä tupakoida, sillä savu kantautuu sisälle.)

Tunnin kuluttua lastaudutaan sveduveikkosten kanssa minibussiin, joka kuskaa meidät pelikentälle. Menossa on neljäs pelipäivä vuoristoisissa olosuhteissa, joten kuntokin tässä kasvaa.

Länsinaapurin pelikaverit ovat ottaneet meidät kansankotimaiseen syleilyynsä kuten heille tyypillistä onkin. Kyselevät hieman ujostikin kotimaastamme ja hämmentynyt ilme kasvoillaan koittavat tavoitella suomen sanoja. Hyva Soomi, hyva huomenta, hyva paiva, perkele satana. Lisäksi puheissa on kummitellut outo eisapeitta, jonka väittävät suomenkielen joksikin ilmaisuksi, jonka kaikki ruotsalaiset osaavat. Ihmeteltiin, kun sen toi esiin sekä nelikymppinen että seitsenkymppinen, että mikä ihmeen eisapeitto on kyseessä. 😀 Kunnes meille selitettiin, että patterissa lukee niin ja se tarkoittaa, ettei saa laittaa mitään patterin päälle paloturvallisuuden vuoksi 😀 Silloin välähti, ehkä Lukijallenikin? Jätän siis kommenttiosioon Lukijani vastattavaksi eisapeittan selkokielistämisen. ;D

Aamuvarhaiset kanat aloittelemassa peliä.

Reissulla on svedujen kanssa ollut enemmänkin puhetta kansallisuuksiemme eroista. Täällä on myös pari henkilöä, joilla on lapsuuden tausta Suomessa. Muuttaneet vanhempien työn vuoksi sitten Ruotsiin ja kertoivat tulleensa lapsena Ruotsissa kiusatuksi. Nyt on suomenkielestä enää rippeitä jäljellä, kun ovat naimisissa ruotsalaisten kanssa ja Suomesta muutosta jo hyvinkin kuutisenkymmentä vuotta, eikä sukulaisia enää Suomessa ole.

Koska olen reissannut svedujen kanssa paljon jo nuorempana ja ollut siellä pätkän töissäkin, niin mielestäni tunnistan kultturierot välillämme. Svedut tunnistavat ne itsekin. Ruotsalainen on kepeä, iloinen, helppo ihminen, joka hymyilee ja puhuu asioista mieluusti vain myönteiseen sävyyn. Takanapäin on sitten muunkinlaisia mielipiteitä, mutta niitä ei ole soveliasta laukoa ääneen toisin kuin meillä impivaaralaisilla on tapana. Yleisesti ottaen nuriseminen ei myöskään kuulu svedukulttuuriin.

Mitä maailmanpolitiikkaan tulee, niin ovat huolissaan maansa ajautumisesta ongelmiin maahanmuuttajien ja rikollisuuden vuoksi. Täällä on Lidingön porukkaa (selitys: Tukholman lähialue, luksusalue) joita Rinkeby-tyyppiset lähiöt pelottavat ja kammoksuttavat. Taitaa toki olla yleinen pelko ihan poliisitointa myöten.

Tässä pieni kalamaistiainen. Lohta, tonnikalaa ja jotakin kolmatta evälläkulkijaa. Maukasta oli – ja juukelinmoinen annos yhdelle
syöjälle.

Huomenna päivitän jotakin tästä varsinaisesta paikasta, jossa ollaan. Jätän sen vielä salaisuudeksi 😉 Jostakin kumman syystä sanoi Talonmies heti aamusella, että huominen pelipäivä taidetaan vaihtaa lepopäiväksi. Ällistyin! Himopelaaja haluaa vapaapäivän, wtf? Mietin sitten tykönäni, että ehkä ikä alkaa painaa miehen hartioilla, onhan tämä fyysisesti kuitenkin aika rankkaa settiä vetää mäkisessä maastossa 5 tuntia palloa lyömässä. Onneksi aurinko ei täällä ole tappavan kuuma.

Nyt pelikengät jalkaan, mailapussi olalle ja menoksi. Olkoon suojelusenkeli Lukijani, kotimaamme, Euroopan ja maailman turvana näinä kummina aikoina! (Ja mitä ihmettä se Sanna Marinkin oikein tekee siellä turvallisuuskongressissa?)

Kuulumisiin, Klara

Kesän kuvamuistoja ja podcastin kuuntelua

Muotkatunturin Stuorraävzi (kai tuo on se, eikä Nirvajoki, jolla seudulla myös liikuttiin). Erittäin kuiva elokuun alku 2024.

Hyvä Lukijani,

kun tässä nyt vain näppejä nuollaan ensi kesää ajatellen, niin marssitan pienen kuvakavalkadin aiemmista hortoiluista. Ylläolevan kuvan otin Muotkatunturista, jossa viiden päivän aikana ei nähty kuin kaksi yksinkulkevaa ja yhdet tytöt juttuetäisyydeltä. Kaukoetäisyydeltä nähtiin kolme pariskuntana liikkuvaa, lienevätkö olleet miehiä vai naisia. Hieno alue, helppokulkuinen maasto. Polkuakin siellä on, jos ei halua irottautua omin toimin kulkemaan, mikä sekään ei ole vaikeaa etenkään kirkaalla säällä.

UK-puiston Paratiisikurussa kuvaa ottaessa oli kahdeksan (8) retkikuntaa lähietäisyydellä. Vaellustoverini M ja minä, nainen koirineen, vaivalloisesti liikkuva merkittävän ylipainoinen nainen valtavan rinkan kanssa, pari pariskuntaa, mies ja poika, yksinäinen nainen ja joku vielä. Etenkin välillä Aittajärvi-Muorakkavaarakanjoki oli kulkijoita ja Muorakkavaarakan tuvalla sitten isompikin porukka. Joitakin vastaatulevia jututettiinkin, Pohjois-Karjalasta, Kymenlaaksosta, Varsinais-Suomesta, pk-seudulta…

Karhunkierroksella sain viime kesänä kokemuksen itselleni epämieluisan tason väenpaljoudesta. Ei ihmisissä sinänsä vikaa ole, mutta omaa rauhaa kaipaavan paikka tuo Karhunkierros ei ole, jos minulta kysytään. Pari ihan hauskaa sakemannia kulki pätkän mukanani ja jonkun matkaa kolme keskipohjanmaalaista.

Hiidenportilla törmäsin saksalaispariskuntaan, jotka olivat ajaneet upealla asuntoautolla saman ”rompoolitien” päähän kuin minäkin. Tielle oli ajettu sepeliä. Päällä heillä oli puuvillaiset (eli sääskien hikihoukuttimet) t-paidat, jalassa shortsit, ei hattua hyttyshatusta puhumattakaan. Ihailivat hyttyshuppuani ja kyselivät ostopaikkaa. Olivat hyttysten takia kirjaimellisesti pistoksissaan ja niin levottomia kuin pahassa hyttys-paarma-keskityksessä ihminen voi olla. Metsien räkästä ei heillä selvästikään ollut aiempaa kokemusta.

Tässä M nousee Ukselmapäälle, minä jäin ottamaan kuvaa. Hiki tuli ylös puskiessa.

###

Retkiasioista vielä. Ostin paljasjalkakengät ja pyyhkäisin eilen testilenkiksi 12 kilometrin pätkän. Hyvät olivat ja kulku kuin tanssia! Kengät on Vivo Barefoot-merkkiset, nahkakengät, ei ihan ilmaiset. Paljasjalkakenkien tapaan niissä ei ole kantakorotusta, raakakumipohjat on ja hyvä pito.

Tietä jotostellessa kuuntelen aina jotakin. Tällä kertaa kuuntelin Spotifystä podcastia (linkki alla), jossa haastateltiin kahta nuorta naista ensimmäisestä talvivaelluksestaan Hetta-Pallas- reitillä helmikuussa 2023. Tekivät lainaamillaan tunturisuksilla ensiharjoittelun Helsingin Herttoniemessä, toinen mainittiin kokemattomaksi suksilla laskijaksi. Ahkion sijasta päätyivät rinkkoihin ja majoituksen päättivät toteuttaa varaustuvissa. Teltassa hangessa yöpyminen ei ollut heidän juttunsa.

Pakkasta lähtövaiheessa mainittiin olleen -35. Reitin olivat etukäteen ottaneet ylös gps:ään, mutta maastossa reitti yllättäen katosi reittimerkkien puuttumiseen ja jonkinlainen pieni eksyminenkin siinä tuli illan pimetessä. Myöhemmin selvisi, että reittiä oli lumivyöryriskin takia muutettu. Retken loppuvaiheessa olivat lähestymässä Pallasta, kun vastaan tuli latupartio moottorikelkalla. Kyselivät tyttöjen reittiä ja ehdottomasti kehottivat olemaan nousematta tunturin päälle siellä vallitsevan myrskyn vuoksi. Neuvon noudattaminen teki tytöille tiukkaa, sillä nousu kuului suunnitelmiin. Harkinnan jälkeen päätyivät uskomaan paikallisiin ammattilaisiin ja menivät Jerisjärvelle.

Mitkä seikat jäivät meikäläistä mietityttämään? Majoitteen puuttuminen on etenkin talvella ilman muuta huono juttu. Entä, jos tupaa ei olisi pakkasessa löytynytkään? Tälläinen tapaus sattui joku vuosi sitten muistaakseni Härkätunturissa. Toinen hiihtovaeltajista menehtyi heidän päätyessään 300 m päähän tuvasta, jota eivät pimeässä ja pakkasessa löytäneet ja uupuivat lähistölle. Reittimerkitkin voivat peittyä lumeen ja reitti kadota, mikä ei pohjoisessa ole mitenkään ennalta-arvaamaton tilanne päiväretkeilijöillekään.

Otsalamppukin tuotti yllätyksen, kun virta loppui käyttäjän poltettua lamppua täysteholla, vaikka siinä oli virtaa säästäväkin toiminto, jota ei etukäteen ollut hoksannut. Toinen tytöistä kaatui hankeen ja jalkaan sattui. Rinkka selässä suksien päällä upottavassa hangessa keikkuessa on kokenutkin hiihtäjä kaatumisriskissä puhumattakaan alamäkilaskuun tottumattomasta. Tuollaisessa tilanteessa meikäläisen kokenut laskettelijatuttu katkoi polvestaan ristisiteen. Maastosta poispääsy umpihangessa ”rikkinäisellä polvella” oli vaikeaa, vaikkei tielle ollut pitkästi. Kaikkinensa haastattelussa tytöt suhtautuivat tilanteeseen iloisesti nauraen: sattuuhan sitä. Kiistatta voitanee sanoa, että useamman yleisesti tiedossa olevan riskin se sisälsi, vakavimpana tuo varamajoitteen puuttuminen. Ajattelin, että toivottavasti ei kokematon kuulija pelkästään tähän podcastiin perusta lähtötietojaan, jos talvella tunturiin aikoo.

Podcastin haastattelu tehtiin huhtikuussa 2023. Sen jälkeen sattui se äidin ja lapsen kuolemaan johtanut onnettomuus alueella, joka käsitykseni mukaan on juuri tuo, josta tyttöjä varoitettiin. Olen aika varma, että jälkikäteen tytöille valkeni jotakin oleellista, kun tieto Pallaksen onnettomuudesta korviinsa kiiri.

Näihin puheisiin! Häivyn hetkeksi ruotsalaisseurassa pelimatkalle merten taa, mutta saattanen sieltä jonkun viestin laittaakin. yt Klara

Metsäretkeä ja painonhallintaa

Hyvä Lukijani,

katson vesipisaroita työhuoneeni ikkunassa ja huokailen. Hiihtokeleistä ei tietoakaan. Koskaan ei kuitenkaan kannata heittää kirvestä kaivoon! Pitää hyväksyä se mitä on – lastenleikkiä, eikö totta. (vino hymy)

Kun ei kelit näytä paranevan, niin roikasin viikolla suurelle suolle ja jatkoin vuosi sitten dramaattisessa tilanteessa keskeytynyttä ahkion testausta. Tuolloin sain puhelinsoiton, että V ei vastaa puhelimeen, eikä ole tullut töihin. Nakkasin ahkion auton peräluukusta ja ajoin paikalle todetakseni sen, minkä jo tiesinkin. Ihminen, jolle työ on kaikki kaikessa, ei noin vain unohda mennä työpaikalleen. Hän löytyi menehtyneenä.

Nyt oli hauskempi reissu. Lunta ei nimeksikään, mutta elohopea kuitenkin nollan alapuolella. Vetelin raskailla kantamuksilla ladattua kiulua sinne tänne pitkin suota ja ryssin siitä laitametsiin kokeilemaan kuinka kepoisesti pulkka ryteikössä kulkee. Kulkihan se 🙂 Meno vain oli kuin hevosen kanssa olisi liikkeellä. Kääntösäteen laajuushan tulee tarkkaan huomioida, jollei puske vain suoraan eteenpäin.

Metsissä kulkiessa vaivun jonkinlaiseen sisäkuoreen. Tallustelen syntyjä syviä miettien, maailman menoa pohtien ja pysähtelen tutkailemaan luonnon kirjaa. Senpä vuoksi olen varmaan huonoa retkiseuraa, enkä mukana kulkijaa metsäreissuilleni mielelläni ottaisikaan. Lienee monella turhankävelijällä samat tunnelmat. Vastaantulijoitakaan ei oikein kaipaa. Siksi tulee enimmäkseen hakeuduttua suosittujen alueiden ulkopuolelle.

(Ei suostunut video pyörimään, niin vaihdoin tähän samaan kuvaan.)

Laavulle ruokatauolle suunnatessa havaitsin siellä ihmisiä. Kun oli jo siinä vaiheessa syötävä ja juotava, niin manipuloin aivostoni Esa Saarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, loihdin ystävällisen atmosfäärin ympärilleni ja kruisailin laavulle.

Kas, oli jo kunnon tuletkin! Laavulla istui reippaita ja iloisia, minua nuorempia naisia rupattelemassa. Sain soosini lämmitetyksi ja palan painikkeeksi uusia näkökulmia. Aina avartuu, kun saa kuulla muiden näkemyksiä asioista, joita itsekin pähkäilee. Retkeily on yhteinen aihe kaikilla laavuilla, juttua kyllä piisaa. Naiset olivat kovin kiinnostuneita sekä ahkiohommistani (joiden motiivista ks. yst. eteenpäin) että retkistäni. Suunnittelivat toukokuista hiihtoretkeä Käsivarteen. Siitä on vaatimaton oma kokemus vuosien, vuosien takaa. Oli semmoinen nössöjen reissu. Riitti, että osasi ja jaksoi hiihtää. (BTW: retkeilijä ei ole vaeltaja eikä mikään ilman extreme-kokemuksia kuten murskautumista kallionkielekkeeltä rotkon pohjalle tai raahautumista viimeisillä voimilla raajat kuoliossa Rajavartioston helikopteriin.)

Olen ottamassa tätä kuvaa, joten en ole kuvassa.

Ahkion ideako? Sanopa se. Itseni tuntien epäilen jotakin olevan tekeillä. Tunnen luontoni ja usein suorastaan pelkään, mitä taas olen keksimässä. Yön yli en talvisin ole retkiä tehnyt ja yöretkeilemiseni on painottuneet sulan maan aikoihin.

No, annan asian kehittyä. Otan sitten itseni neuvottelupöydän ääreen läpikäymään yksityiskohtia, realiteetteja ja riskianalyysiä. Olen jo niin pitkällä, että tiedän: autiotupa on juttuni, lumikammissa en ala nukkumaan. Tupa voi tosin olla täynnä teerenmetsästäjiä, kun ei etupeltoon voi koskaan tietää. Varaustupia toki on ja semmoiselle voisin hiihdellä. Mutten vielä, sillä alue, joka on sieluni vierellä ei vielä tähän aikaan vuodesta ole luonnon puolesta meikäläisen spekseillä turvallinen. Yksin liikun ja harhailu pimeässä pakkasyössä ahkion kanssa puroja ylitellen ei ole aikuisikään päässeen juttu. Eikä ole liikunnanopettajan tai lääkärin tutkinnostakaan tasan minkäänlaista apua, jos homma lähtee lapasesta. Ai minäkö liikunnanopettaja? En. Viittaan vain runsaan vuoden takaiseen tregediaan Pallaksella, josta menehtyneen tuntenut henkilö painotti edesmenneen taustakoulutusta ja hyvää kuntoa. Mutta hyvä kunto ei autokolaristakaan pelasta, eikä silloinkaan, jos luonnossa liikkuessa eteen tulee mahdoton yhtälö. Vieläkin sydäntä kaivertaa tuo tapaus, etenkin lapsrukka.

No, mutta hyvän tähden: ylärekisteriin, hop hop!

###

Painonhallintaa.

Jouluna tuli muutama kilo siten kuin kilot tulevat. Eli ehdottomasti EN syönyt mitään, siis ihan kuin lintu vain otin vähän apetta, tuskin edes joka päiväkään! Niin mitä ihmettä: pari kiloa lihoin! Nyt kyllä täy-tyy löytyä tälle joku selitys! Ehkä joku sairaus! Voisiko lääkäri määrätä mulle sanotaan-vaikka-että kilpparit, korttisoolit, verritiinit ja haluaisin tietää mun punasolujen tilavuuden kun naapurin Pirkollaki ne oli normaalin ylärajoilla ja sitä väsytti ihan kamalasti. Niin ne mää haluaisin. Painoko? En halua tietää, enkä oo kattonut. Kolesterolit ja sokkerit? Ei niitäkään, ne ei oo mitenkään tarpeen, eikä maksa-arvot. Kilpparit on! Meiän työpaikallaki yks Sonja sano, että sen kilpparit seilaa ja sillä on sen takia lähteny tukka päästä ja ukko vieraisiin.

Hetkinen! Nyt tohtorilla alkoi kyllä rumasti keulia. Palaan ruotuun ja totean: söin liikaa ja lihoin, ihmiselimistölle normaali tilanne. Nyt pitää energiamäärää vähentää ja se on jo meneilläänkin. Latelen tekoälylle joka murun joka rinnan alle sujahtaa. Punnitsen kaiken ruoan ja sanelen mittaustuloksen ChatGPT:lle mitään salaamatta, mitään poisjättämättä käsi Suomen Lakikirjalla. Tekoäly lyö 15 sekunnissa totuuden näyttöön. Nyt on jo heti parempi olo, tasaisempi suolentoiminta ja energisemmät kintut. Maha ei ole turvoksissa, eikä naamakaan, mutten silti tarkkaan katso vessan uuteen peiliin. Tämä toverille vain ystävälliseksi ja tahdikkaaksi vinkiksi. Jokainen tekee kuten itse parhaaksi näkee, ruoankin suhteen.

Talonmies tuli omasta harrastuksestaan hösläämään tähän ja ajatus alkaa katkeilla. Näihin puheisiin: hyviä vointeja! Klara

Vanha Kovalevy Kertoo-sarja: Melontamuistoja

Ensimmäinen kajakkini, Yukon Expedition, soutuveneluokan menopeli;)

Hyvä Lukijani,

tänään on tutkailtava vanhoja seikkailuja ulkoiselta kovalevyltä, jonne ne on tallennettu vuosia sitten. Uusiin seikkailuihin tuli suunnitelman muutos på grund av pilalliset retkikelit. Taitaapa Lukijanikin par´aikaa edetä vanhoilla hokkareilla luistinradaksi muuttunutta maantietä vai rouskuttaneeko tienpintaa järeillä piikkikengillä. Talonmies osti meille kunnon kumiteräpiikkilisukkeet. Ja kas: aamulenkki Koiranroikaleen kanssa meni kuin Strömsössä. Oli toki vaellussauvatkin fölijyyssä.

Koira voi hyvin eläinlääkärikäynnin jälkeenkin 😉 Hyppäsi enskättelyssä lääkärin syliin, jotta pusu sullekin. Onneksi tohtori osasi ennakoida, eikä menettänyt muutamaa etuhammastaan. Koiran oirekuva selvisi: allergiaoireet. Korvat erittivät tummaa töhnää, tassuja piti jäystää ja muutenkin olo näytti olevan kuin ”kusiaisia housussa”. Sätin itseäni, etten osannut yhdistää aaltoilevia vatsaoireita ja selvästikin laaja-alaista kutinaa. Torpassa piipahtanut lääkärijälkeläinen totesi sivumennen, että sen nahkahan paukamoi. Torjuin ajatuksen: ”jaba-jaa…nuori ja innokas diagnosoimaan”.

Puolustuksen puheenvuoro: ihmisellä ruoka-aineallergiat pulpahtavat jo lapsuudessa, enkä älynnyt, että aikuisella koiralla voisi olla toisin (melkeinhän kuin ihminen ;D ). Ihmisellä ruoka-aineallergiat nostavat päätään lapsuudessa, kun elimistö kohtaa ruoka-aineen ensimmäisiä kertoja. Aikuisiällä puhkeavat ruoka-aineallergiat (ammattilaisen diagnosoimat) ovat harvinaista. Allergia = immuunijärjestelmän herkistymisen jälkeen syntyvä voimistunut reaktio jollekin aineelle.

Tämä tästä ja nyt mela käteen.

###

Kuva on Pihtiputaalta lähtöaikeista. Poistin matkatoverin, kun lupaa en ole kysynyt. Kuva: minun ottamani ja omistamani.

Melontareissuja tuli ahkerasti tehtyä ainakin parikymmentä vuotta.

Nyt homma on vähän hyytynyt Autiotupamökin hankittuamme. Siellä on hyvät melontavedet ja omasta rannasta lähtö aina helppoa verrattuna kauemmas rahtautumiseen. Ja mietittävä aina lista kysymyksiä: minne, koska, mitkä kelit, mistä pääsee rantaan, minne voi jättää auton jne. Sitten paatti auton katolle, onko ruoat, onko melontavermeet kaikki matkassa jne. Ajo kohdepaikkaan, paatti auton katolta veteen (yksin pääsääntöisesti), kamppeiden roudaus paattiin ja ja ja… Onhan rinkkaretkeilyssäkin oma vaivansa, mutta merkittävästi nopeammin kyllä pääsee polun alkuun kuin veneen kanssa veteen. Mutta en luovuta, jos Ritva Lampinenkin ratsasti läpi Suomenmaan! 😀 (Linkki tekstin lopussa.)

Tuossa yläkuvassa lähdetään Keiteleelle. Retki meni hyvin ja porukkaan liittyi muutama muukin siinä jossakin Kymönkosken seutuvilla. Seikkailua tästä ei puuttunut, kun yksi patokin tuli eteen. Tätä on naurettu, että karttaa kyllä katsottiin, mutta mitäs me kaikista karttamerkeistä välitettiin. Siinä oli vähän sitten miettimistä ja tuli kyllä sitten kajakkien vetämistä maitse melko lailla. Taidettiin jotakin autokyytiäkin käyttää siinä kohtaa.

###

Tuon punaisen paatin kanssa oli kyllä monenlaista söhlinkiä. Otsikon alla olevassa kuvassa se raukka koittaa taistella tiensä Somerilta kohti Julma-Ölkkyä, jonne se ei koskaan päätynyt. Loppui sinni kesken, kun Julma-Ölkyn kohdalla tuli pieni mylly vastaan. Paatin olisi saanut reuhdotuksi Ylä-Ölkylle, jos sen olisi kiskonut ensin ylös siihen tielle ja siitä toiselle puolelle Julman vesiin. Mutta noustessani jalkapelillä pusikoista tielle tutkailemaan vetolinjoja törmäsin laumaan pöhöttyneitä tupakoivia hirvimiehiä. Aattelin, että antaapa olla, tulevat kumminkin sähläämään, enkä ollut sosiaalisella tuulella.

Hyppäsin siis takaisin paattiin ja palasin Somerille. Somer on järvi siinä, missä ovat ne Värikallion kalliomaalaukset. Siihen aikaan siinä oli vain joku lautalaiturin tyyppinen hökötys katselijoille. Sen pystyi kajakilla ohittamaan ja hinautumaan ihan seinämän viereen kuvia tutkailemaan. En saa näistä tämmöisistä koskaan kovia kicksejä, hienoja toki, mikäs siinä. Mutta luonto ilman ihmisen kädenjälkeä on kuitenkin huippua, ihan tyrmäys-kicksi. Ihmisen kädenjälki tulee vasta sitten.

###

Tässä alitetaan Hännilänsalmen siltatyömaa. Silta oli silloin uusittavana. Vähän semmoinen huh huh-fiilinki oli.

Tuohon kuutamokuvaan liittyy sellainen upea muisto ihanan lämpimästä elokuun yöstä eteläisessä Suomessa, taisiko olla Keiteleellä, Puulalla vai Päijänteellä, en enää muista. Mutta muistan, kuinka tehtiin tulet ja istuttiin pitkään nauttimassa yön äänistä.

Jonkeri on jossain määrin tuttu paikka, pieni kylä Kuhmossa. Lähdettiin kerrattain toveriporukalla laskemaan Jongunjokea. Taisi sekin olla elokuuta. Kaverit vuokrasivat kajakit ja vuokrausyrittäjä kyseli, onko meillä kirves mukana. Vastailtiin vähän sisään päin hymyillen, että tuota noin, eipä ole juurikaan kirvestä mukana. No, kun tähdättiin siihen yhdelle autiotuvalle ja jouduttiin pienempään jokeen kurvaamaan torpalle päästäksemme, niin hoksattiin, miksi kirves olisi ollut tarpeen. Tuosta tosin päästiin ali pujahtamaan, eikä onneksi muuallakaan kirvestä tarvittu.

###

Yhden melontareissun tein kerran umpituntemattomassa miesporukassa Oulankajoella 😀 Taivalkosken kohdalla jouduttiin tietysti nostamaan purtilot vedestä, kun Kiutaköngäs olisi seuraavaksi ollut edessä… Hyvät varoituskyltit siinä oli muistaakseni jo silloin ja ainakin nyt. Kävin siellä joku kuukausi taapäin, jalan tosin.

Tuolla yhdellä miespainotteisella melontareissulla opin paljon miehen sielunelämästä. Fiksuja poikia koko sakki. Tuosta reissusta voisi joskus kertoa enemmän. Olisiko vaikka salakoodilla ”Nokipannu kertoo” 😉 Pidä salakoodi mielessä.

Tämä kuva on samalta reissulta, jossa vene vedettiin Kiutakönkään alapuolella Mataraniemessä takaisin Oulankajokeen. Lienen jossain vaiheessa pienentänyt kuvaa, kun tähän kokoon päätynyt.

Loppusanat: kyllä iski nyt niin kova melontaretkikuume, että ei äärtä ei laitaa. Silmäkulmassa kuitenkin kurkistaa Calazon kartta, jota vaellustoveri jo toisaalla kovastikin on tutkinut. Kartta suuntaa meidät kohti Käsivartta ja siitä rajan yli pienelle lenkille kohti länttä. Saapa nähdä. Tähän aikaan vuodesta sillä hehkutuksella voi mennä pääkallokeleistä yli.

Lähetän tästä kesäharrasteiden ripauksen myös Lukijani suuntaan, naps – täältä tulee sinnepäin kesätuulten alustavat leuhahdukset!

Teidän, Klara

Linkki Ritva Lampisen haastatteluun, aiheena siis reissu hevosella Suomen läpi: https://soundcloud.com/jaksofi/23-ritva-lampinen-suomenhevosella-suomi-paasta-paahan?utm_source=clipboard&utm_medium=text&utm_campaign=social_sharing

Noradrenergistä systeemiä ja Tessietä lassielle

On se tulossa, uskokaa vain! Tuolla se jo vaanii – kevät!

Hyvä Lukijani,

istun hiljenevässä illassa juotettuani koiralle jokusen milligramman tasipimidiiniä. Kauppanimi on niinkin hauska kuin Tessie – melkein kuin Lassie. Lääkeaine on alfa-2A-adrenoseptoriagonisti. Niin mitä? No tietysti noradrenergistä systeemiä hillitsevää jarrua koiralle. Orion näyttää tutkivan tätä ihmiskäyttöönkin, unettomuuden hoitoon.

Vaikka joku on joskus konitohtoriksikin meikäläistä suutuspäissään (paino yhdyssanan viimeisellä osalla) haukkunut, niin joku muistijälki on vielä takaraivossa. Muistijälki kuiskii, jotta kun alkaa jänskättää, niin sympaattisen hermoston hermopäätteet ruiskivat katekoliamiineja, siis adrenaliinia ja noradrenaliinia verenkiertoon. Ne pirulaiset osaavat hakeutua oikeille postilaatikoille solun pintaan viemään viestiä, että he-rä-tys siellä! Ja niin alkaa pumppu läpättää, kädet hikoilla, naama menee punaiseksi, raajat tutisevat, hengitys kiihtyy ja paniikki iskee.

Tätä systeemiä tällä lääkkeellä hillitään. Tavoitteena on huomenna saada koiranroikale hikisine tassuineen ja punaisine naamoineen taivutetuksi eläinlääkärin pöydälle korvakontrolliin. Tämä oli koeannos. Näyttää nukkuvan sikeästi 😉 Tuo eläin on eläinlääkärin tiloissa pitelemättömissä. Riehuu, hyppää odotushuoneessa nuolemaan naamoja, joiden omistajien elimistö kuohahtaa saman mekanismin kourissa. Naamansa punehtuvat, raivontunteet aktivoituvat ja hiki virtaa katekoliamiinimyrskyssä. Ajautuupa siihen tilaan usein eläinlääkärikin, kun odotussalissa virittynyt koiranroikale pääsee kaikkein pyhimpään luullen tuomionsa jo tulleen.

Piti tässä hieman tutkailla kirjahyllyäkin ja vilkuilla ikivanhoja lähteitä. Vielä on Color Atlas of Patophysiology käden ulottuville unohtuneena. Laitan siitä yhden kolesteroliaineenvaihduntaan liittyvän kuvan ihan vain siksi, että…(ks. seuraava kappale).

Tässä on yksinkertaistettu kaavakuva ihmisen lipoproteiinimetaboliasta eli rasvojen aineenvaihdunnasta ja pilkkoutumisesta (karvahattukäännös, toim.huom.) kaikkine siihen tarvittavine välittäjäaineineen ja elimineen. Näitä piti hallita joskus…. kauan sitten. Etenkin allekirjoittaneelle nämä tuli eteen paitsi lääkärikoulussa, niin joissakin aikaisemmissa työ- ja tutkimustehtävissä. (Leuhkii vai? Ei, vaan ks. edelleen eteenpäin…)

Niin, että mistä on kyse?

Minäpä aloitan eilisestä, kun katsoin erästä somealustaa havaitakseni, että useampi ei-lääketieteilijätuttavani näytti seuraavaa hömppätason ”terveystietäjiä”, siis tee-se-itse-asiantuntijoita. Silmäni pullistuivat, korvat punehtuivat: mitä soopaa! Hermopäätteeni ruutasivat paineella katekoliamiineja, syke nousi ja pään verenkierto huristi satasella (km/h). MITEN sekä hömppäasiantuntijat että horinoitaan seuraavat koulutetut ihmiset eivät itse älyä, miten monimutkaisista asioista on kyse. Puhuvat niistä mutkat suoristaen ja täåydellisen väärinkäsityksen vallassa kuin helppoheikit konsanaan. Ja toiset pöljät uskoo!

Aihepiirit olivat semmoisia, että vaikka elämänsä on lääketieteelle uhrannut ja koittanut repiä aivoistaan sen, mitä suinkin irti lähtee, niin ei ole käsittänyt kuin pienen palasen perusteista. Aika vähän somessa on esim. insinööritieteistä tai juridiikasta itseoppineena viisastelevia muka-asiantuntijoita. Mutta ihan heittämällä voidaan sepostaa niinkin monimutkaisesta koneistosta kuin mikä ihminen kaikkinensa on – jo pelkästään terveenä. Siihen kun viskataan sairaus tai pari samalle ihmiselle, niin jotkut kirjekurssilaiset laukovat ”asiantuntijan sanoja” niistäkin. Vaan lyötäispä heidät bed side eli potilaan ääreen ”neuvomaan”, niin jo menisi luu käkättimeen.

Kuvassa Järjen valo, että sitä olisi edes jossakin.

Take home message: älkää uskoko kaikkea, Te hyvä Lukijani! Olkaa kriittisiä: kuka sanoi ja millä harteilla? Maailma on täynnä soopaa suoltavia….

…siitä tulikin mieleeni, että punaisten lippalakkien maahan saatiin uusi johtaja. Viime kierroksella tuntuivat häntä siellä kovinkin arvostavan ja supervoimiinsa luottavan. Mistäkö tiedän? No, haastateltiin viikon aikana kaikki pelikaverit sikäläisillä kentillä. Maga-tyyppejä kaikki tyynni. Kansa on puhunut ja pulinat pois. 😉

Näin kätevästi etenin noradrenergisestä järjestelmästä rapakon taakse. Nokkelaa? :DAsetun huomenna pyörille seitensataselleni, niin päätin sitä ennen piipahtaa tervehtimässä.

Oikein hyvää viikkoa Lukijalleni! Klara S.

Tässäkin olisi Tessietä tarvittu. (Lähde: Kainuun Sanomat, sattui näppeihin kirjastossa muistaakseni ennen joulua.)

Intoxicatio aeris exterioris ja intialaista ruokaa

Kuvakollaasi-sarjastani ”Otsalamppu päässäni”. 😉 (vitsi… mulla mitään kollaasisarjoja ole)

Hyvä Lukijani,

työnnän naamani aivan liki ylläolevaa pimeydenkuvaa. Odotan, että sieltä pölähtäisi hienonhieno unipöly, kuin pölysokeri. Luomeni muuttuisivat raskaiksi, pää nyykähtäisi näppäimistölle ja setti olisi valmis: nukkumaan siitä!

Toistaiseksi tulokset ovat vähäiset: ei nukuta pätkääkään. Mistä kyse? Lukijani tietää todennäköisesti vankasta kokemuksestaan: intoxicatio aeris exterioris. (lat.), raittiin ilman myrkytys (suom.).

Resepti. Otetaan Rakki ja autonkuljettajaksi Talonmies. Suunnataan vaikkapa 10 kilometrin päähän. Poistutaan Rakin kanssa kyydistä. Vilkutetaan kaikkoaville takavaloille ja lähdetään lampsimaan takaisin kotiin. Kotona syödään hyvin ja asetutaan sohvalle puolimakaavaan asentoon ”lukemaan”. Noin kahden tunnin kuluttua hätkähdetään täysmakuulta silmälasit päässä siihen, että intialainen dal-kastike palaa keittiössä pohjaan. Pongahdetaan istumaan, tsuumaillaan ympäristöä miettien missä suunnassa keittiö olikaan. Pikkuhiljaa neuroniverkosto virittyy takaisin valvetasoille ja valvetason verkkotulostin sutkuttaa tiedotteen, jonka ampuu putkipostilla cortexille: mitään dal-kastiketta ei ole, unta kaikki. Oukki-doukki. Mutta allaolevassa kuvassa sitä kuitenkin on, ks. yst. eteenpäin.

###

Herkullinen dal-kastike, vaikkei ehkä siltä näytäkään. Rec. alla.

Mennäkseni tähän jumalaiseen ruokaan kerron taustaa. En tiennyt, että tyttären kanssa Intiassa syöty herkullinen kastike on nimeltään dal (dahl, daal eli on useita kirjoitusmuotoja). Huomasin yhtäläisyyden vasta joku viikko taapäin nuoriso-osastolta saamastani reseptivinkistä. Hyvän tähden, TÄTÄHÄN se ihanuus oli!

Matkatoverilla on huivi, koska lämmitystä näissä paikoissa ei ollut, vaikka iltasella lämpötila huiteli lähellä nollaa. Kuten kuvasta näkyy, ei ruoan määrässä ollut moittimista. Kastikkeet olivat todella tulisia ja nan-leivässä valkosipulivoita oli vähintäänkin riittävästi. (Uskallan laittaa kuvan matkalaisesta, häntä ei enää tuosta tunnistaisi. Nätti tyttö kyllä vieläkin. ❤ )

Tuo makkaran näköinen on rasvassa paistettu munkki kellumassa sokeriliemessä. Kananlihaa, lammasta. Valkoinen kuppi on raitaa, jota edelleen teen, herkullinen ja kevyt kastike vaikka lihalle tai riisille. Oikealla ylhäällä on curryriisiä, vierellään taitaa juuri olla dal-kastiketta. Nämä ruoat syötiin Jaipur-nimisessä kaupungissa.

Olen ehkä aiemmin maininnut matkustelleeni paljon maailmalla (ei diivailua, vaan fakta). Intia on kokemuksista järisyttävimpiä. Ripuli? Tuli vasta kotona. Näistä ruoista se ei tullut, sillä matka jatkui tuosta vielä monta päivää. Laitan linkit dahl-reseptiin ja raita-kastikkeeseen, jos ei vielä jo olekin Lukijan lakkarissa. Olen tehnyt daalia punaisista kartonkipakkauksen linsseistä, niin ei tarvitse linssejä liotella.

Suosin tässä nuoren blogikollegan eli Jennin blogia ja sen helppoa dahl-ohjetta: https://ruoka-alkemisti.blogspot.com/2017/01/vegea-30-minuutissa-osa-1-intialainen.html

Tässä helppo raita-kastikkeen resetti, jota käytän. Löytyy Santa Maria-maustepussista Raita-pussin kyljestä. Pussissa on raidan perusmausteet eli kurkuma, korianteri, chili, valkosipuli, juustokumina, suola, sokeri, sitkuunamehujauhe, minttu. Maustamatonta jogurttia 2 dl, 1 dl raastettua ja talouspaperin välissä ”niistettyä” kurkkua, minttua vielä lisää maustepussista (oma versio) tai tuoretta minttua hienonnettuna. Jogurtin laitan suodatinpussiin ensin, niin saa siitä nestettä pois. Tutkailin nettiä, mutta nuoriso-osasto näyttää tehneen raidasta monimutkaisempia versioita.

Ja bai tö vei, ihan ranskalaisetkin dal-kastiketta kehuvat! Siis nuo hyväkkäät, omaa kurmettiaan maailmanvoittajina pitävät pöyhkeilijät (excuse-moi). Tässä vielä pieni ranskankielen dahl-harjoitustehtävä, jos rakas Lukijani on lukiossaan kieltä opiskellut ja kaipaa harjaannusta. Moi? Tres annees :D. (tuo kesköse on kyllä legendaarista raskas-ranskaa). Ja: pour la sante, terveydeksi!

”Qu’est-ce qu’un Dahl ? La “Dahl de lentilles corail” est un plat savoureux et nourrissant, originaire du sous-continent indien. Préparé traditionnellement avec des lentilles rouges ou corail, ce plat gagne en popularité en France et dans le monde entier en raison de ses qualités gustatives et de ses bienfaits pour la santé. Les lentilles sont réputées pour être une source de protéines et comment oublier leur teneur impressionnante en fibres. Ce plat est de plus simple à préparer et utilise des ingrédients facilement accessibles.

###

Lopuksi kerrottakoon, että:

jos blogitekstissä on outoa hyppelyä, kirjasinten vaihtelua tms. kummallisuutta, niin etsin WordPress-blogisysteemistä fontin koon säätöä. Lopputulos: sääteli itte mun tekstiin toimintoja, joita en enää osannut perua. Tämä vain tiedoksi.
pääsin nukkumaan ja olen jo herännytkin (logiikan riemuvoitto!) mitä virkeimmässä tilassa lähdössä kävellen kauppaan. Rakkia en uskalla mukaan ottaa, harmi! Mutta se on rotukoira ja pelkään, että joku vie sen sillä välin kaupan edestä, nykyaikaa! (grrrr) Se on kaikkien iloinen, iso kaveri, joka lähtee riemuiten kenen tahansa mukaan. Nukkuu tuossa nyt sikeästi ja hauskan näköisesti pää siiven alla.

Kiitos Lukijalleni ja hyvää ruokahalua! Klara

Respektiä ja retkeilyä Kuusamosta

Hyvä Lukijani,

toivon, että (kirjoitan oikein Isolla) Uusi Vuotesi tulee olemaan täynnä mielenvirkistystä, onnellisia sattumia ja hyvää mieltä.

Lisäksi toivon Lukijalle ja itselleni hyvintoimivia raajoja (ja rajoja, ks. eteenpäin 😀 ), vähemmän työpäiviä, loppuunsaatettuja perinnönjakoja, ajallaan maksettuja perintöveroja, ei enää kolmatta peltipoliisitervehdystä (ja kortin hyllytystä) ja kykyä sietää ikääntymisen myötä kulmikkaaksi käyviä käytösmalleja.

Saukko oli kruisaillut jäällä. Katsoin ensin hullun hiihtäjän jäljeksi. Mutta lähempää katsoen huomaisin, saukon jäljiksi, häntä pitänyt perää.

Päätin nyt tukkia kaikki komeimmat eiliset kuvat tähän juttuun. Vaikka olisin voinut 5 tunnin retkestä kirjoittaa ihan omankin stoorin. Mutta lyhyesti: nähtyjä ihmisiä 0, teeri 1, tikka 3, saukko 0.

Olen Kuusamossa. Kävin eilen pohjoispuolen maastoissa tutkimassa jokiuomaa, josko näkisin eläimiä. Hiljaista on! Teeri lähti kiepistä, tikat koputtelivat valoisan ajan jo kietoutuessa mustaan verhoon. Otsalampulla oli helppo palata omia jälkiään autolle.

Mitä Kuusamoon ja sen alueisiin tulee, niin tunnen ne hyvin tietyistä syistä ihan nuoruudesta saakka. En ole kuusamolainen. Isäni tiettyjen linkkien vuoksi olen pyörinyt täällä. Nuorempana harrastin innokkaasti laskettelua. Pysyn ”pujottelusuksilla” edelleen, mutta hevosvamman jälkeen on alkanut pelottaa kaikki, missä voi sattua ”jotain”. Mitä jotain? Ajatus on epämääräinen. Että ruhjoutuu rinteessä, kun joku laskee päälle? Onhan noita tappomalleja rinteissä(kin) monenlaisia.

Kuusamosta vinkkaan, että kun nk. must see-nähtävyydet on useampaan kertaan läpikäyty, niin siirry Jouni Laaksosen kirjaan ”Karhunkierros. Oulangan retkeilyopas ja kartta”. Ostaa kannattaa suoraan Jounilta, linkki tässä https://jouninkirjamyymala.wordpress.com. Hän saa tuosta enemmän itselleen. Kirjassa on paljon vinkkejä Kuusamoon ja Oulangan alueelle (Tulivuori, Putaanköngäs, Runsulampi…). Geokätkökartastakin löytää hienoja paikkoja.

Kun Karhunkierros on talsittu, niin heitäpä Keroharjun lenkki 17 km. Et kadu ja saat enemmän olla omissa oloissasi. Niitselysjoki pitää ylittää ylitysveneellä ja toisessa päässä olla kuski. Toinen pää tulee Liikasenvaarantielle, jolta pääsee myös hienolle paikalle Nurmisaarenniemeen, auton saa Liikasenvaarantien varteen. Muun muassa.

Jounilla on lukuisia oppaita. Uusin on Kainuun ja Koillismaan retkeilyopas. Minerva 2024. Jos Lappi on kaluttu, etkä halua norovirusta autiotuvilta, niin kirjassa on vaihtoehtoja. Taivalkoskelle, Pudasjärvelle, Suomussalmelle, Kuhmoon, Puolangalle mahtuu vielä hyvin! Rukahelvettiin kannattaa pökkäytyä majoittumaan vain, ellei muualta löydy majoitusta, edullisempaakin. Himohiihtäjälle Kuusamossa on oiva määrä latuja aikka Oivangin seuduilla 🙂 Laskettelija toki menee Rukavaaralle.

Mutta yksi ryhmä unohtui! Porukka, joka mielii päästä baariin bongailemaan. Yökerhossa istuu samalla tavalla siipalta karanneita kiiluvakatseisia. Voihan olla, että vanha kumppani on kulunut käsissä ja levinnyt lituskaiseksi tai rypistynyt. Kuten allekirjoittaneelle on voinut käydä peilin perusteella. Ei ois uskonu, että valaistus tekee ihmeitä – väärään suuntaan! Tuli heittämällä ainakin kymmenen vuotta lisää.

…no, puheet purkkiin ja liikenteeseen. Retkeilyt on retkeilty ja pakkanen kiristää täällä, joten feegikset pakenee paikalta.

Voimia, iloa ja suurta respektiä Lukijalleni, kun seuraa soopablogiani! Ja kiitos saaduista uudenvuoden toivotuksista ja tervehdyksistä! Klara