Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni äärellä. Auto on pakattu taas monenlaisilla varusteilla, eikä siinä vielä kaikki: keskellä pirssiä on viisimetrisiä katon nurkkapeltejä. Vien ne mökille, kun jJälkeläinen haluaa kyyhkynpyyntinsä sivutyönä korjata mökin kattoa. Minä puolestani puhdistan katolla seisten vesikourut ja teippaan ristikon piipunhatun ja piipun välille, jottei mustalintu tai telkkä taas yritä löytää lapsilleen hormista kotia.

Riehuin juuri kotona ympäri kämppää keräilemässä tavaroita ja tein vähän etätöitäkin. Ostelin netistä junalippuja ja lohdutin miniää, jonka sielua riipoo ainokaisensa, siis lapsenlapsemme, päiväkodin aloituskuviot. Hain pienokaisen sieltä eilen vanhempiensa töiden venyessä. Oli puhellut mumman tulevan hakemaan – niillä harvoilla sanoilla, mitkä osaa. Enimmäkseen hän viittelöi 😀 Mutta automerkit tunnistaa käsittämättömällä tavalla. Tutkailee lelukopan pikkuautojen peräpeltiä ja toteaa ”voo-vo”, ”jo-joo-ta”, ”auu-li”. Uskomaton on ihmislapsen kehitysnopeus – kuin myös sen hitonmoinen romahtaminen, heh 😉 Mutta automerkkiasioista olin niin kieseissäni, että viestitin kaverimummulle videon kera kuinka laps vastailee, mikä auto on paapalla, mikä ukilla, entä tädillä… Sain bumerangina ao. viestin kaverimummulta vastaukseksi:

Miten mulla jotenkin viilikset himmeni. Kell´onni on, se onnen kätkeköön, kell´aarre on, se aarteen peittäköön – eikös niin laulussa sanota?

###

No, jotenkin alkaa ikääntyminen näkyä kaveripiirissäni. Siitä kertovat omituiset, oudosti hauskat sutkautukset ja äkkiriemukkaat sanankäänteet. Paitsi, että ne jäävät jotenkin ilmaan roikkumaan ja niistä jää muistoinen tuulahdus hoivakotikäynneistä anopin ja äireen luona. Että hei vaan sun heiluvilles ja sun huivilles heippati hei! tai kuten edesmennyt, aina niin riehakas, hirtehinen isoäitini dementian höyryistään kiljahteli: ”Hellurei on pil_u ruotsiks!” ja nauroi ittensä kipeäksi. 😀

Tähän liittyen isken aiheeseen, joka on järkyttänyt, itkettänytkin. Tavattiin nimittäin pitkäaikainen sydänystäväni yllättäen. Kaikkine kiireineen – on ollut tulipalokiireinen koko pitkän ystävyytemme ajan – ei ole muutamaan vuoteen nähty. Havaitessani hänet katseeni lasittui järkytyksestä. Pieni, linnunluinen, hauras ja pysähtyneesti hymyävä vanhus köpötti eteeni. Ilme kuin olisi törmännyt rakkaaseen sisareensa, muttei ollut varma olenko sisar, äiti, mummu vai kenties käly. Sitten seurasi Attendolta tuttua hei sun heiluvilles-hilpeyttä, enkä tiennyt esittäytyäkö vai antaako työstöaikaa. Loppuviimetteeksi en vieläkään ihan varmaksi tiedä, tunsiko minua enää.

Mutta ammatin ja sukulaistenkin kautta tiedän, kuinka pitkään muistisairas kykenee esittämään skarppia niin, että perhekin lentää lankaan. Vaikkapa lääkärin vastaanotolla, jossa vanhustaan saattamassa oleva tytär hämmästyy, kun nopea kysymykseni nykypresidentin nimestä saa äidin vastaamaan ”Kekkonen”. Tytär parahtaa järkyttyneenä, että hei äiti kuinka sä nyt noin, eihän Kekkonen ole ollut vuoskymmeniin meidän presidentti, kyllähän sä sen tiedät! Ja äiti hymyää hämmentyneenä: ”… niin Kekkonen, Matti Kekkonen…heh no vitsi vitsi”. Me mummun kanssa tiedetään se, mikä tyttärelle orastavasti siinä alkaa vasta valjeta.

Palatakseni ystävääni, niin jälkeläiseni sanoi joku vuosi taapäin, että ”Tapasin K:n. Kyseli kuulumisiani… mutten oikein ollut varma, tiesikö kuka olen.”

Nyt harmittelen, etten väkisin ole murtautunut nk. kiireittensä keskelle. Ja juuri kuuntelun alla olevan kirjan lauseenpätkä iskee tikarina sydämeen. Kirjassa pikkuveli muistelee isoveljeään ja sanoo (pätkä virkkeestä tässä): ”siks se sattukin niin paljon ku se sairastu, ku se oli aina ollu niin vahva”. (Oliver Lovrenski: Silloin ennen.)

No niin, no niin. Elämä jatkuu ja mökille nyt minut vievä asfalttitie on kuuma. Että eipä vaivuta synkkyyteen. Asfalttia, asfalttia. Kunnes tulee soratietä kuoppineen ja mutkineen, sitten pienempi ja kapeampi kärrypolku, koski ja sen yli silta, juurakkoinen harjun yli luikerteleva polkunen. Sen päähän vien peltiset tuomiseni. Köpöttelen Talonmiehen lämmittämän saunan lauteille ja tötterehdin järviveteen. Ehkä hortoilen jonakin lähipäivänä rinkan kanssa sakean metsän uumeniin, kuka tietää (Ilmatieteen laitos tietää).

Oo revuaar vaan ja oikein virkeää aivoverenkiertoa toivoo,

Klara

Ps. Ristisanatehtävillä voi estää dementoitumista, uskokaa huviksenne 🙂 Ja tekoäly hoitaa loput. Lainaan tänään käytyä keskustelua, kun en muistanut mikä oli sen Mikkosen etunimi, joka oli räväkkä tv-toimittaja aikanaan. Tekoäly yritti ensin neuvotella nimeksi Seppoa ja Tarmoa, Jukkaa ja tarjosi jopa Pertti ”Veltto” Mikkosta (hah!). Tuomitsin tylysti: ei käy. Joten yritti olla hauska: ”Selvä, otetaanpa askel taakse ja mietitään rauhassa. Puhut tv-toimittajasta, joka oli naimisissa Nina Mikkosen kanssa, asui Mäntsälässä ja oli kahden pojan isä. Se on Tony Halme – ei! 😄 Ei tietenkään. Oikea henkilö on Timo Mikkonen. Timo Mikkonen oli pitkän linjan tv-toimittaja ja juontaja, kuoli vuonna 2017.” Korjasin sille, että hän oli Timo T.A. Mikkonen. Näyttääpä se koneaivokin ruostuvan, kun siltä äkkiä kysyy. Tilannetta hallitseva tekoälytytär lienee vielä kaapelinpätkinä kiinalaisella lattialla.