Hyvä Lukijani,

miesoletettuni (siis Talonhenkilö) kanssa meillä ei liittomme aikana ole muodostunut juurikaan perinteitä. En ole perinneihmisiä ja Talonmies, siis miesoletettuni, lie saanut niistä kotopuolessa tarpeekseen. Tai sitten manipuloitunut seurassani irti kotigenreestään. (Ei muuten ollut helppoa, nk Sagrada Famiglia.)

Mutta yksi asia näyttää muodostuvan perinteeksi, nimittäin blinit helmikuulla. Aiemmin Talonhenkilö teki ne itse. Viimeisinä parina vuonna on nautittu Pirkka-blineistä, erinomaisia nekin! Niitä hän on vähän rapsauttanut pienessä voimäärässä pannulla. Siihen päälle mätiä, creme fraichea, sipulia ja mustapippuria, slirps. Lautasella on myös lohimajoneesisörsseliä tms, yksi jotakin valkosipulimajoneesiherkkua (?) ja kolmaskin ”herkkua”, siis valmiita kaupan majoneesipohjaisia … mitä voisivat olla? Sörsseleitä. Hyviä nekin.

###

Sörsselistä puhujanpönttöön. Minut on näetsen pyydetty pitämään juhlapuhe minua nuoremmille kollegoilleni. Olen penkonut muistikirjoja, runokirjoja, mietelausekirjoja. Olen kirjannut äänikirjoista ja paperikirjoista eteen tulleita hyviä ajatuksia. Niitä on nyt noin (lasken…) viitisen A5-sivua muistilehtiössä. Jospa noista jo löytyy viisautta jaettavaksi. Tänään nappasin vielä Erling Kaggen ”Hiljaisuus”-kirjasta tämä:

”Laulu on hyvä esimerkki siitä, että mitä vähemmän elementtejä käytetään, sitä kirkkaampina alkuperäiset ideat pysyvät.”

Tästä tulee väistämättä mieleen kollegat, jotka ajautuvat kaikkien ideoiden meteliin viattomistakin sivulöydöksistä. Seuraa miljoonia laboratoriokokeita, laitetutkimuksia, kuvantamisia jne. Sitten on edessä sekalainen tulospajatsojen tuottama soosi, jossa kirkkaimmatkin ideat kelluvat iloisessa sekamelskassa, josta ei ota pirukaan selvää.

Juttu on sovellettavissa arkielämään. Ehkä Lukijanikin tuntee ihmisiä, joilla on niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin? Ne räiskyvät pitkin seiniä, kuohuvat yli, yksi kattila palaa pohjaan ja toinen kupsahtaa hellalta, noin kuvaannollisesti siis. Heillä on päänsä sisällä joku heikkarinmoinen älämölö, joka pistää hosottamaan eeskahtaalle. Siinä nousee lähimmäistenkin pulssi.

Note-to-self: pidä stoalainen tyyneys, vaikka vieressä höyrymoottori jyskyttää. (Auttaa potilastyössä, kun potilas hermostuksissaan suoltaa jutunpätkää sieltä täältä, hyppää raidalta toiseen kuin vanhalla vinyylilevyllä. Sellaisia ihmisiä tapaa tuon tuosta. Yleensä mukana on myös lapulla kaikenlaista kirjausta kuin kauppalapussa ja lopussa lukee pölkkykirjaimilla: KUKA OTTAA KOKONAISUUDEN HOITAAKSEEN! Siinäpä se, kun korissa oli mandariineja, kananmunia, pingispalloja, perunoita, hyasintin mukuloita, luumuja ja vihreitä kuulia – noin niin kuin kuvaannollisesti tämäkin. Hän on tykönään ajatellut, että näistä kaikista voisi muodostaa järkevän kokonaisuuden. Siinä ei auta kuin lähteä yksilöimään, että nämä on kanalasta, nämä Fazerilta, nämä Teuvan perunaviljelijältä, nämä kukkakaupasta, nämä…)

###

Kas, tuosta tuli mieleeni taannoinen puhelimen viestinkilahdus kesken vastaanoton. Viesti tuli perheemme päihdevaivaiselta, sanotaan häntä nyt vaikka Piripääksi. Potilaan poistuttua luin tekstariviestin (haa, siis saldoa onkin saanut ladatuksi!). Ensin mairitteleva tervehdys ja perässä nettikaupan ostoslista. Vaatteita tilaisi, maksaja puuttuu. Vaatetilauksien kanssa on pelaillut aiemminkin. Sisarustensa mielestä myy tilaamansa vaatteet tai vaihtaa ne johonkin. Arvata saattaa, ettei Runebergin torttuihin. – No, mitä tein? Minäpä laitoin kätevästi numeronsa uudelleen estoon. Että Herran huomaan.

Potilaat eivät aina tule ajatelleeksi, että lääkäreilläkin on ristinsä. Joku viikko taapäin yksi rouva oikein riemumiellä kiljahti: ”Niin, mutta sinulla ei olekaan verenpainetautia!” Katsoin häntä hetken ja päätin reagoida provokaatioon, koska minulla on nuoresta saakka ollut verenpainelääkitys. Sanoin sen. Kerroin myös tuntevani muitakin verenpainetautisia lääkäreitä ja myös sellaisia, joilla on vaikea sairaus. Ei ole kauaa, kun lähikollega toisella paikkakunnalla kuoli syöpään lähestulkoon työpöytänsä ääreen. Kuka luulee lääkäriä kuolemattomaksi!? Potilaitahan mekin ollaan herraparatkoon! Kyllähän me nyt tiedetään mitä on olla potilas. Mutta kaikki potilaat ei tiedä, mitä on olla lääkäri. Siinä vissi ero.

Äkkiä ylärekisteriin, mars mars! (Sanon itselleni Esa Saarisen äänellä).

###

Ylärekisterissä mun ajatukseni pyörii pitkälti luonnossa liikkumisen ympärillä. Kun on tämä free lancer-elämä, niin pääsen hyvin metsiin ja soille. Olen kova tyttö hiihtämään (huom: ei mitään mittareita ranteissa, enkä laske kilometrejä). Jos Lukijani lupaa, ettei kerro kenellekään, niin tänään ajelin kylille ostamaan isommat monot, kun vanhat monot on pienet. Ostin monot. Poika kysyi, tarvinko muuta. Katsoin häntä kuin aaveen nähneenä, irtauduin sitten ruumiistani ja kuulin ääneni sanovan: ”Tuota…kyllä. Tarvitsen uudet sukset.” Haa, yllätys! Poistuin kaupasta uusien monojen ja suksien omistajana. Totta puhuen: laihduttuani toistakymmentä kiloa ei vanhoissa suksissa jalkavuus (tms, siis se jalan alla oleva kaari) ole enää oikea ja sukset lipsuvat. Ehkä sen olisi voinut korjata sidettä siirtämällä (?), mutta mulla on täällä tuo blininpaistaja, joka osaa kyllä monenlaista, mutta tuon tyyppiset säädöt ei ole vahvuuksiaan. Kukaan ei ole täydellinen!

Mutta nyt on sukset laihalle minälleni ja toiset siltä varalta, että kilot lipsahtaisivat takaisin. Btw: Talonhenkilö on ryhtynyt pitämään ruokapäiväkirjaa. Se tarttuu näköjään 🙂 Vyötärölleen on kertynyt lisätaakkaa, joten ei hullumpi harrastus hänellekään.

Näihin puheisiin jätän Lukijani ja toivotan oikein hyvää alkavaa viikkoa!

Klara