Avainsana: eläkeläinen

Nordic noiria ikuisen ajankulun virtavedessä

Viime viikolta. Pahoittelen epätarkkuutta kuvassa. Tuolla kameralla en osunut punamarjoihin millään.

Hyvä Lukijani,

kirjoitan tässä päivänsarastuksessa hipihiljaa, ettei koira herää ja ryhdy lopsimaan korviaan tai haukottelemaan kuuluvasti sen merkiksi, että talossa tulisi jotain tapahtua. Ja mielellään heti.

Heräsin ennen kukonlaulua, mikä kellonsiirron jälkeen ei ole ihme. Nyt ensi kertaa alan kallistua kellonsiirtoa vastustavien hiippakuntaan. Maailmassa pitäisi edes ajan olla stabiili, kun kello on kaikessa viisariliikkeessään yksi pysyvyyden kärkihankkeista. Aika on jatkuvaa pysyvää sorttia! Jatkuu ja jatkuu tasaisena virtana loputtomiin asetettiin me sille sitten minkälaisia numeerisia lukemia tahansa. Ajan henki se vaan nauraa partaansa ja mennä raksuttaa päättäväisesti eteenpäin väännettiin me sitä sitten mihin suuntaan tahansa.

###

Edesmenneen V:n kuksa. Käyttämätön. Toisessa kyljessä on polttomerkki, joka lienee jonkun kompanian lyhenne ja vuosiluku armeijavuosilta. En tiedä kuksan tarinaa. Tekikö itse? Mutta reunassa olevasta virheviillosta päättelisin sen liittyvän johonkin harjoitukseen? Vaikea sanoa, kun on tuo varusmiespalvelus mulla suorittamatta.

Ajankulusta sain eilen kokemuksen juhlassa, jonne olin tullut kutsutuksi eläkeläisen roolissa. Siihen minun on vielä vaikea asettua. En siten mennyt ”eläkeläisille” merkattuun pöytään, kun en kokenut itseäni kuuluvaiseksi etäisesti tuntemieni harmaahapsien joukkoon. Livahdin nuorisopöytään lasteni ikäisten seuraan. Olen heille se seniori, jonka hoteissa ovat ammatin ensiaskeleet ottaneet. Siellä väijyin kauniin virolaistaustaisen kollegan hiuspehkon takana piilossa, kun eläkeläisiä pyydettiin salin etuosaan ryhmäkuvaukseen. Luuseri.

Katselin illan päälle touhun etenemistä, kuuntelin nuoren pöytäseurani viisasta, fiksua ja selvästi artikuloitua juttelua seuraten sivusta, kuinka eläkeläisten pöydässä alkoivat puheet sammaltaa ja volyymi nousta. Vanhat koirat ei näköjään uusia viinilasin käyttötapoja opi ja iltatilaisuudessa hauskanpito on sitä, että heitetään känniläistä läppää ja huudellaan vieraisiin pöytiin. (Anteeksi kriittinen näkökantani.) Olen varmaan kulkenut liikaa metsissä, kun sivusta katsottuna näin tuon niin töhryisenä.

Nuoriso sen sijaan jutteli lukemistaan kirjoista, maailman tapahtumista ja fiiliksistään siemaillen viinilasillisiaan maltillisesti. Fiksua! Respect! Seurassaan oli kunniakasta olla ja kyetä siitä sitten hissukseen hiipimään takavasemmalle, napata takkinsa naulakosta ja hypätä pakoautoonsa. Mutta hyvä, kun tuli mentyä. Paikalle saapumisella oli joka tapauksessa joillekin tilaisuutta järjestäneille merkitystä, vaikken mikään keskushenkilö ole ollutkaan. Halaajia silti riitti ja kuulumisten kysyjiä – kiitos paljon! Oman tien kulkijana jollain tapaa kuitenkin katsoo sivusta näitä tilanteita. Hyvä osa sekin.

###

Maamme suurin jyrsijä oli ryhtynyt hankkeeseen, joka oli jäänyt kesken. Näitä keskeneräisyyksiä oli tuon pikkujoen varrella enemmänkin.

Juhlahumusta siirryn akuuttiin ja ajankohtaiseen pulmaan: naapurin Teuvo on kadonnut jäljettömiin. Tutkainten säätimet on nyt torpassamme käännetty täysille ja radar monitoroi pihapiiriä. Missä on Teuvo? Auto seisoo pihassa, talossa näkyy joskus himmeä valo jossakin huoneessa, mutta muutoin on status quo ja fiilikset kuin salaperäisyyden utuisimmissa filminpätkissä.

Ollaan Talonmiehen kanssa läpikäyty koko Nordic Noir-kirjallisuuden selitysvalikoima, joka on vähän jo lähtenyt lapasestakin ja pahimmillaan edennyt naisystävän kassissa kannettuun irtopäähän. Ankarista päätelmistä huolimatta villoja salaisuuden ratkaisemiseksi ei ole. Miksi kylpyhuoneessa oli valo, joka sammutettiin? Jos Teuvo on talossa, miksi verhot ovat tiukasti kiinni? Kuka tuo ruokaa? Mahdollisten selitysten kehittelyä monimutkaistaa kuvioissa pyörivä naisystävä ilmestyen ja kadoten satunnaisen epäselvällä logikalla. Huolehtiiko Teuvosta, mikäli Teuvo on sisätiloissa?

Suomalaisuuteen ei missään tapauksessa kuulu toisten asioihin sotkeutuminen. Vainajat saavat rauhassa levätä kuukausikaupalla kärpäset seuranaan, kun naapuri kiillottaa autoa ja rapsuttaa haravalla pihamaataan. Mutta nyt ollaan sillä hilkulla, että liipasin on sormella. Juotiin tuossa aamukahvit ja mietittiin, pitäisikö hälle soittaa yhdestä aiemmin suunnitellusta yhteisestä puuprojektista ikään kuin muina naapureina. Päädyttiin kuitenkin vielä jatkamaan tutkaimilla ja odottelemaan: jospa olisikin vaikka Amerikan matkalla ja palaa puheliaana itsenään ennen seuraavan työviikkonsa alkua. … mutta yksi fakta sotii matkalla oloa vastaan: kuka sammutti valot kylpyhuoneesta talossa, jossa ei vaikuta olevan kukaan kotona?

Pidän toki Lukijani ajan tasalla tulevista käänteistä 😉 (Tosiasiallisesti ollaan oikeasti vähän huolissamme, kun vaikuttaa, että talossa kuitenkin on joku. Lasketaan nyt satunnaisen naisystävän varaan, että joku Teuvosta huolehtii, kun ei ole muuta lähipiiriä hällä.)

###

Pakko laittaa tämäkin jyrsimisen jälki vielä Lukijalle jakoon.

Jotta Lukijani ei jäisi Nordic Noirin tunnelmiin kerron vielä viime viikon retkestäni, jolta tässä kuvia.

Alueella kävin 2018 ja sitten sen unohdin. Nyt viikolla karttaa tutkiessa palautui mieleen ja seuraavana aamuna kukon laulaessa hyppäsin rattiin ehtiäkseni paikalle päivän valjetessa. Kuvailin paikkaa retkeilyä harrastavalle kampaajalle: ”Upea pikkujoki, jossa on koskia…se on joki, joka ei ole yleisessä tiedossa.” Kampaaja katsoi ovelasti hymyillen ja kuiskasi: ”On kuitenkin merkitty karttaan…?” 😀

Paikka on tosi hiljainen. Varmaankin paikalliset siellä käyvät kalassa, mutta erityisiä kulkemisen jälkiä siellä ei ole. Lähellä on kaksi suurta upeaa suota. Tutkailenkin nyt tiiviisti karttaa keksiäkseni tien, jota voisi kuvitella talvella pidettävän auki, että pääsisi autolla lähemmäs ja suksilla eteenpäin suoalueelle. Nyt ei suolla virtavedet vielä olleet jäässä. Uskaltauduin vain yhden yli, mutta seuraavan kohdalla otin järjen käteen. Kohtuullisen painava reppu oli selässä, eikä yksin etäisellä seudulla suolla virtaveteen uponneen ennuste ole kaksinen.

No, palasin nyt nortic noiriin kumminkin, mutta elävien kirjoissa kuitenkin mennään näin Pyhäinpäivänäkin. Siitä tulikin mieleeni, että taidan lähteä tervehtimään poisnukkuneita hautakynttilät repussa.

Hyvää Pyhäinpäivää Lukijalleni kuin myös niille, jotka ovat siirtyneet ajattomuuden armoon.

Klara S.

Ps. Mikäli Lukijani ihmettelee otsaketta, niin kerron oppineeni vaivihkaa tekoälyn kielimallin. Äly vielä puuttuu 🙂

Kuvan laatu ei ole parasta A-ryhmää, mutta armon aurinkoinen siellä vielä paistaa.

Sanaummetusta ja eläkeläisiä helvetinhärveliin nojailemassa

Lunta kaikille lumettomille ja jäätä kaupan päälle.

Hyvä Lukijani saa ensimmäiseksi jakaa kanssani universumin keskeisimmän tiedon, nimittäin sen, että

  • a) olen monta päivää kärsinyt vaikeasta sanaummetuksesta (sana + ummetus)
  • b) pelon sekaisin tunnelmin vilkuilen vasemmasta silmäkulmasta vieressäni olevaa puhelinta, jottei sen kiljaiseva ääni leikkaisi hetkeä, jota olen odottanut.

Nautin vapaaehtoisesta omissa oloissani touhuilusta ja rauhassa kirjoittelusta. Saan tästä vapaaehtoisuudesta olla elämälle kiitollinen. Niin paljon on pakollisessa yksinäisyydessä eläviä. Yksinäisyys murtaa monen sielun ja sydämen, sairastuttaakin. Joskus kyllä piru istahtaa olkapäälleni yksinäisyyden tukemisessa. Ja syyn on lukijani kuullut rasitteeksi asti. Nimittäin sen, että on tahoja, jotka kontaktoivat suuntaani tarvitessaan kuuntelijaa, analysaattoria tai ongelmiensa ratkaisijaa. Leelian Lepotuoli- puhelinpalvelu. Sellainen soitto tämän kirjoitushetken uhkana nyt heiluu.

Mutta carpe diem, nyt on hetkeni, tässä ja nyt: blogiteksti. Jatkan tekstisuollostani vaikka itsekseni, jos kohta tiedänkin tilastotontun listauksesta, että joku tätäkin höpinää toisinaan lukee. Olen kiitollinen!

Palvelutaloon Talonmiehen kanssa muuttamamme mummon eväät. Mandariinit toin minä, kääröön on jemmannut aamupalalta jääneen voileivän jämät. Ihan karmea ruoka- ja roskajemma oli hänen asuntonsa. Sen saavat siivota
sisarukseni, joilta ei liiennyt aikaa eikä resurssia tulla äidin muutosta huolehtimaan. En ole katkera, mutta kuitenkin.

@@@

Viimeisin Leelian Lepotuoli-palveluun soittanut oli kollega N.N., joka taistelee tietään julkisessa terveydenhuollossa. Kuvailen henkilöä: erittäin kokenut, erittäin taitava, potilaiden rakastama, asiallinen, viisas, hyväntahtoinen, ystävällinen ihminen, jolla on kaupan päälle mittava elämänkokemus. Epäonnekseen työyhteisöönsä on palkattu terminaattori, joka jossain määrin itsevaltaiselta näyttävin ottein rusikoi organisaatiota haluamaansa muotoon. Näen asian niin, että taustalla on jonkinlainen tiedostamaton ja alitajuinen lääkärit kyykkyyn-asenne. Kun kiltti ystäväni N.N. on liian lähellä ilmiötä, hän kykenee näkemään vain sen, että työyhteisö on alkanut voida pahoin. Nämä on tilanteita, joissa lopputuloksena on irtisanoutumisia ja kallispalkkaisen konsulentin hommaaminen. Yleensä näissä tapauksissa viimeisin lähtijä on terminaattori.

Mikäli paikalle tilataan konsulentti (tahallinen kirjoitusvirhe) tulehtunutta tilannetta selvittämään (hyvä sinänsä!) on lopputulos usein laihanlainen kaikilta muilta osin paitsi laskutuksen suhteen. Konsulentti haastattelee ihmisiä, tutkii tilannetta ja laatii laajan raportin, jonka ydinviestinä on, että työyhteisö voi huonosti ;D Näitä on nähty. Prosessilla voi olla korskea projektinimi tyyppiä ContextualMultiProcessAnalysis, mutta samaa settiä eniveis. Konkluusio: ei näitä terveydenhuollon kryptisiä maailmoja ja umpisolmuja kykene nokkelinkaan konsultti, yleensä kauppatieteilijä tai vastaava, avaamaan sen enempää itselleen kuin kenellekään muullekaan. Vain riittävän laajakatseinen, organisaation sisällä pitempään toiminut henkilö tietää kupletin juonen. Ja senkin, ettei tämmöiseen hommaan ryhdy.

@@@

Katselin iltasella Krista Kiurun (lienee ministeri) tiedotustilannetta sote:sta. Sain selville, että sote tulee – uutinen! Sotea ei estä mikään. Sotea on nyt valmisteltu ja nyt se tulee. Se on kohta täällä!

Selevä kuin pläkki ja mikäs siinä. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Että erikoissairaanhoitoon on nyt satsattu (rivien välistä itte kuultu piiloviesti: liikaa) rahaa ja nyt on perusterveydenhuollon vuoro. Passaa, passaa toki! Mutta edelleenkään ei mitään käryä siitä, mitä se käytännössä on. Jospa joku muu tietää. Yksi asia on kuitenkin varmaa: mistään seinästä ei repäistä sitä määrää tk-lääkäreitä, jotka hourupää-Rinne vetäisi heti vappusatasen vierestä kehiin. Ihan ihme juttu, että tuommoisia fantasioita kukaan tosta-noin-vaan ja (kai?) tosissaan kansalle syöttääkään.

No, ei tilanne lohduton ole. Mulla on tuttava teutaroimassa sote-asian kanssa pääkallonpaikoilla. Luotan häneen: viisas ihminen, järki päässä ja kokemusta terveydenhuollon ruohonjuuritason työläisen arjesta. Älkäämme siis vaipuko synkkyyteen, enkä varsinkaan minä, joka jo pikku hiljaa havahtuu ajatukseen, että joskus tästä siirrytään oloneuvokseksi lätkimään palloa pusikoihin ja tötterehtimään kuntosaleilla tulppana kiireisten työssäkäyvien jaloissa. Semmoinenkin vääryys tuli viime viikolla koetuksi. Sietämätöntä! (huumorin pilke)

…totta puhuen, olin aika kieseissäni tapahtumasarjasta, jonka kuvaan tähän lukijalleni virkistykseksi (heh). Nimittäin rimpuillessani sellaisessa helvetinhärvelissä hiki tukassa ja naama tuskanpunaisena piipersi härvelin viereen herttaisesti hymyilevä eläkeläinen. Jäi seistä tollottamaan noin kahden metrin päähän. Taappasi sitten laitteen ympärillä ees taas, ees taas, seisahtui taas kahden metrin päähän, keinutteli itseään puolelta toiselle, raapi jalkaa, oikoi käsiään kohti taivasta, piipersi viereisen kuntolaitteen luokse sitä hypläämään, käveli taas toiselle puolelleni, hypisteli pyyhettään, katsoi kelloa, raapi jalkaa, sohi tukkaansa ja mitä vielä. Viesti oli selvä: jonotan helvetinhärveliin tässä ja venttailen, että saat rimpuilusi finaaliin. En nähkääs millään tässä välissä kykene piipahtamaan vaikka juoksumatolla kävelemässä, jotta Työssäkäyvä ja Työstään itselleen tauon järjestänyt Veronmaksaja saisi rauhassa tehdä rimpuilunsa loppuun ilman, että vieressä joku naputtaa jalkaa. Mikä helvetintuli nykyeläkeläisillä polttelee persuuksissaan? Sama tuli tapakuolessa kehdosta hautaan. Ja entäpä marketissa! Pusketaan kärryjen kanssa eteen ja pyöritään sinne tänne kuin puolukka, ellei sitten jumiteta keskelle käytävää naapurin Elsan kanssa sairauksia ja kolotuksia laskemaan. Niin se on! (Tulkintaan vinkiksi: sarkastista huumoria)

Jaa, että kuinka helvetinhärveli-gate päättyi? Se päättyi niin, että kolautin helvetinhärvelin tapporaudat nolla-asentoon kuin kuoleman portit -klonks – ja sanoin eläkeläiselle, että pääset tähän. Eläkeläinen siitä siunaamaan, että voi voi, olisit vain jatkanut vielä. Totesin, että jatka sinä nyt vain tästä. – Konkluusio: mielessä kävi, jotta meniköhän viesti yhtään himaan? Jospa seuraavalla kerralla osaa mennä seuraavaan laitteeseen siksi aikaa, kunnes laite vapautuu. (Mutta hei! Joku muuhan saattaakin kiilata eteen, aivan totta. Hautaan ei kiilaa kukaan, se hänelle lohduksi.)

Kuten lukija huomaa – ehkä jo sitä odottikin, kuka tietää – ei puhelin ole vielä soinut. Lisäksi hänelle on käynyt selväksi, että murheet ovat mitä päällekaatuvimpia täälläpäin: kuntosalin helvetinhärveli, rassaavat eläkeläiset ja sitä rataa. Talonmieskin pirulainen reissaa mailapussinsa kanssa ja ehkä juuri sonnustaa kravattiaan illallispöytään, jossa nuoruuttaan uudelleen elävät yläluomi-tekoripsihärpäkkein varustetut, golfauringossa naamanahkansa norsun iholle venyttäneet harppuunat hänelle livertelevät (hoh hoo, että olen ruokoton ihminen ja piru mut vielä perii!) (huom:periköön!). Jotta täällä ei ole sijaiskärsijää, jota voisi pieksää. Tuo koiranpoika on niin suloinen lapsukainen, että se on mitä suurimmassa turvassa kaikelta vihanpidolta.

Näihin puheisiin sulkeudun suosioonne.

Terveisin Klara S

Äidinäitini oli kova kuivakakkujen tekijä. Kun ajoimme nelostietä ohitse (tulimme kaukaa ja menimme kauas) odotti
hänen pikkuruisessa buduaarissaan aina kuivakakku, jonka hän tuuppasi mukaamme. ”Mitäs minä vielä teille antaisin?” hän tuumi joka visiitin loppukaneetiksi. R.I.P. rakas äidinäiti.