Terapiapuheita ja huonoa käytöstä

Hyvä Lukijani,

Taivahalle kiitos, että on blogi, johon raportoida jatinoita terapeuttisella tulokulmalla. Olkoonkin, että elämän mottona koitan pitää laittamatonta toteamusta, jonka luin jostain svedujen aviisista – vai sanoiko sen joku, en muista. Mutta olen kirjannut ylös ja se menee näin:

”…att vara lycklig trotts allt”. Suosittelen tätä tulokulmaa ja ryntäänkin oitis kirjaamaan tälle pönkkää ja evidenssiä.

Aloitan aamusta. Isänpäivä ja Talonmies mökillä, jonne suuntasin tuliterällä teräsratsullani. Sata kilometriä ajettuani kojetaulu pimeni, vauhtia 110 km/h. Jip-pii. Pelkällä arvauksella auton nopeudesta ajelin lähimmälle pysähtymispaikalle ja pikkupaniikista selvittyäni soitin autonmyyjälle (!sunnuntai, isänpäivä!). Tämä reipas ja asiallinen auton toimintojen tuntija sanoi monitorinäytön päivityksen todennäköisesti jumiutuneen ja buuttaaminen saattaa auttaa. Neuvojensa mukaisesti sain sen buutatuksi ja yritettiin vielä toiseenkin kertaan. Ei auttanut. ”Tämmöistä vikaa on ollut…Pääsetkö tuomaan auton huomenna liikkeeseen?” Toki pääsen ja se siitä mökkireissusta. Kysäisin vaivihkaa, joko myivät edellisen autoni… ;D

No, ratin takana oleva perusnäyttö toimi kumminkin eli näin auton nopeuden ja että valot tulivat päälle. Niillä onneksi oli monitorin ulkopuolella oma säädin, sillä mustalla hetkellä valotkin pimenivät. Tein siis uukkarin ja palailin kotiin hiki päässä. Hiki päässä? Jep, sillä lämmityslaitetta säädetään monitorista, joka nyt siis oli mustana… Puolisotilaallisessa valtionvirassa oleva poikani sanoi: ”Tätä se on nykyään, etenemistä it-ongelmasta toiseen. Kun yhden solmun selvittää on jo uusi edessä. Tai vähintään salasana puuttuu tai on väärä.

Kuvan alle piti laittaa teksti, mutta painike ei jostain syystä enää näy työkaluvalikossa 😉 Että mitä minä sanoin. Kuva on kyllä huono, mutta hyväksyttänee. Testasin tuossa kännykkäkameran tsuumauskykyä.

Sitten huonoja käytöksiä viime ajoilta, Lukijani on hyvä ja muodostaa alla olevista esimerkeistä näkemyksensä arvioimalla onko esimerkissä a) huonoa käytöstä vai b) pelkästään normaalin varianttia. Palkintoja ei jaeta, muttei ketään tyrkätä roskakoriinkaan rehellisestä vastauksesta. Jokaisen esimerkin perässä on 0 = ei huonoa käytöstä tai 1 = on huonoa käytöstä. Laske, paljonko sait.

Esimerkki 1. Palataan uuteen autooni. Joudun ajamaan sillä autokaupasta suoraan erään perheen pihaan hakemaan sieltä kyytiläisen hänen aikatauluaan noudattaakseni. Menin ovelle häntä hakemaan, jolloin puolisonsa kurkkasi ulos. Huomasi, että tulin erivärisellä autolla kuin aiemmin, raapaisi takin naulasta ja paineli pihalle. Palasi, katsoi minuun ja lausahti ohi kulkiessaan olkia kohotellen: ”Hybridi”. Hänellä on sähköauto 😉 Että paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Ja älkää luulkokaan, että aion kertoa tämän päivän episodista hänelle. Njet. Hyvin menee uuden auton kanssa nääs, tou-del-la hienosti skulaa! ;D

Esimerkki 2. Tämä on muutaman päivän takaa. Iltatilaisuus, 25 ihmistä pöydän ääressä huoneessa, jonka seinistä osa on kiveä. Etenkin armeijan käyneillä äänenkäyttö lähti kohoamaan ja päätyi kilpahuutoon. Kilisytin lasia, sain puheenvuoron. Sanoin, että on aika vääntää volyymiä pienemmälle, sillä emme enää kuule toisiamme. Yksi miehenpuoli ehdottaa: ”Pidetään 15 sekunnin hiljaisuus, otan aikaa kellosta.” Tukitaan suumme, hän katsoo viisareita. Ja huikkaa: ”Okei, 15 sekuntia meni. Ja Elina, sinäkin pystyit olemaan 15 sekuntia hiljaa, ha-ha.” Kukaan ei sano mitään. Paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Esimerkki 3. jossa pyydän Lukijaani olemaan rehellinen 😀

Tapasin nuoresta asti tuntemani kollegan sattumalta julkisessa tilassa. Istuin penkillä, johon pyrähti viereeni. Totta puhuen en ole koskaan pitänyt käytöksestään, joka mielestäni oli ja on ylimielinen. (Kerran suorasanaisesti sanoinkin sen hänelle… mutta tätä ei vielä pisteenlaskussa huomioida, heh.)

Aloittaa tyylilleen uskollisena maireasti hymyillen, komea mies ja naiset tykkää, ei siinä mitään: ”Noooh, mitäs se sinä (lue: pikku pulunen) touhuilet nykyään… ja minnekäs muuten olet menossa?” Vastaan hetkellisen oivalluksen vallassa hetkeäkään miettimättä: ”Minäkö? Menen taivaaseen.” Selvyyden nimessä: kyseessä ei ollut lentokenttä eikä kirkollinen tila. Paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Paljonko sait?

###

Hyppään asiasta toiseen eli ylärekisteriin tuon aikapäiviä sitten ottamani kuvan tiimoilta. Kuva on JetPakin mediakirjastossani, josta olen sen aikonut teille tarjoilla. Otan nyt käyttöön, niin tulee vähän tunnelmakevennyksenä ja hyvänä muistona mieleen itsellekin. Kuvan otin lipussa esitetyn maan laskettelurinteen yläkahviossa, jonka annoksesta ei voi kuin tulla hyvälle mielelle. Tosin Sveitsi on viime vuosina alkanut paljastua varsin kyseenalaiseksi kasööriksi kaiken maailman rahanpiilottajille, mediatietojen mukaan.

Olin ex-tempore-reissulla yksin viettämässä laskettelukauden viimeistä viikkoa. Niinpä rinteissä ei ollut ketään, ilmakin oli kamala. Nousin ratasjunalla Wengenin ohi ylös ja painelin välinevuokraamoon, jossa oli vain iloinen vuokraamon mies. Jutusteltiin kaikenlaista suksia sovitellessani. Menin sitten rinteeseen, jossa havaitsin koko aikana vain yhden muun laskijan hujahtamassa nyppylän kohdalla ohitseni. Olin tullut sinne tarkoituksena tehdä väitöskirja-artikkelia… No, jotain sain aikaiseksikin ja aika hienoa oli pikkuruisen majatalon yläkerrassa akkuna auki kirjoitella juttua lehmänkellojen kalkattaessa Alppilaaksossa. Kylä oli Lautenbrunnen. Melkoinen matruusa oli majatalon emäntänä, estä ja varjele! Riuhtaisi tuloiltana kookkaan matkalaukkuni yläkertaan ihan heittämällä. – Alla olevan kuvan otin rinnehissistä, jossa en nähnyt ketään. Kuvaa kun katsoo, niin ei tarvi ihmetellä, ettei ketään näkynyt 😀 Sukseilun jälkeen palasin laaksoon kävellen ja kelikin ehti parantua.

###

Palaan takaisin alkuasetelmaan eli epäonnistuneeseen mökkireissuun. Päivityksen ylin kuva on otettu – kuten Lukija tarkkasilmäisenä huomaa – edellisen blogikirjoituksen yhteydessä. Lähiviikkoina on joku päivä, jolloin ehdin mökille ennen kuin joku erittäin tähdellisen ja mitä tarkimman viikko-ohjelmani asettama velvollisuus palauttaa minut kotitontille (no hoh, tähdelliset ohjelmat on silkkaa huttupuhetta).

Auto? Saan kuulemma autoliikkeestä vara-auton käyttööni. Mutta vain huollon työntekijä tietää minä päivänä on palattava autoliikkeen pihalle vaihtamaan se omaan mustasilmäpirssiin. Tuo olikin hyvä ristimänimi sille. Ja onni onnettomuudessa: olen saanut Mustasilmän ajetuksi talliin ainakin toistaiseksi niin, ettei naapurin Teuvo ole sitä havainnut. (Hymyilen sarkastisesti.)

Että kuten sanottua: man kan vara lycklig trotts allt.

Ainakin sinne suuntaan onnea ja iloa! Klara

Ps. realistisesti ja rehellisesti sanottuna nämä tämmöiset autoseikkailut ei kyllä ole niitä Todellisia Ongelmia. Ihan tyynesti otin ja otan tämän. Niin kauan kuin henki pihisee, on kaikki muu toissijaista. Vai mitä?

Pääsiäismunia ja japanilaista tonnikalakaalilettusta

Hyvä Lukijani,

toinen pääsiäispäivä on painumassa iltapäivän puolelle. Istun terassilla lämmittimen äärellä, ystäväni loikoo vieressäni koslassaan, jonne sen komensin jahdattuaan minua aikansa. Olemme viettäneet hieman levottomia aikoja viimeiset 24 tuntia, useammasta syystä.

Ensinnäkin siksi, että Koiranpiru höntäilee ikkunasta toiseen katselemassa a) onko siellä narttuja (jollakin on juoksuaika lähinurkilla) ja b) pullahtaako jonnekin kadonnut isäntä jostakin nurkasta näköpiiriin.

Koira ja isäntä asustaa poikaporukalla päivät pitkät samassa huoneessa. Isäntä katsoo golfkisoja ruudulta ja turre makaa petillä vieressään. Talonmies on turrelle kaveri, minä olen poliisin ja papin risteymä. Nyt on koira tolaltaan isännän kadottua. Talonmies nimittäin häipyi maasta hetkeksi pelireissulle jätettyään meikäläiselle nämä:

– 2 Kindermunaa, rasiallisen (4 kpl) mignonmunia, pussillisen pääsiäisrakeita, läjän minikokoisia suklaamunia ja kolme purkillista narsisseja. Mulla on täällä prinsessaolosuhteet. 😉

No, vanhassa liitossa osaa iloita toisen puolesta. Olen mielissäni siitä, että nauttii elämästään. Vuodethan tunnetusti kuluvat ja liikut rajoittuvat ajan myötä itse kullakin. Siis, jos ylipäätään edes niin hyvä säkä käy, että elinpäiviä riittää.

###

Jatkan edellisen kappaleen loppusäkeistön aiheesta. Lukijalleni pieni hartaushetki ehkä sopii näin pääsiäisenä? Näetsen…

Tapasin pyhinä pitkäaikaisen tuttavani. Tavatessamme hän jälleen kerran kävi huolellisesti ja pitkään läpi sairauskertomustaan. Samaa, kuin vuoskymmenien ajan on pohtinut. Kuunnellessa mietin, kuinka elämänsä on mennyt samaa sairauskertomusta pohtiessa – uskallanko sanoa ”märehtiessä” ? Ammatillisesta näkökulmasta tilanteensa ei mitenkään ole lähtökohtaisestikaan ollut huolestuttava, eivätkä vuoskymmeniä sitten hänelle tiedotetut terveysasiansa ole edenneet mihinkään. Eivätkä enää etenekään, tiedän sanoa. Terveydentila ja kuntokin on merkittävästi keskimääräistä ikäistään henkilöä parempi.

Tästä pääsen ajatukseen, ettei hyvä ja tarkka terveydenhuolto tuo kaikille ihmisille onnea ja turvaa, huolta sen sijaan kyllä. Vika on meissä ammattilaisissa. Uran tässä vaiheessa uskallan sanoa, ettei ihan jokaista laboratoriokoetta kannattaisi mennä suurennuslasin kanssa analysoimaan potilaalle, joka on tyypiltään eksistenssistään perushuolestunutta sorttia. Terveydenhuollon ammattilaisen tokaisu siitä ”mihinkä tämä joskus voi johtaa” on hänellä jäänyt loppuelämän ristiksi, purkaksi tukkaan.

Lopuksi kysyi: ”Minkälainen sinun terveydentilasi on?” En osannut vastata mitään järkevää. Enkä halunnutkaan. Elän päivän kerrallaan, koska olen nähnyt kuinka umpitervellistä elämää eläneelläkin voi elämä yks kaks heittämällä loppua ennalta-arvaamatta ja äkillisesti. Jotta take home message: nauti joka päivästä ja jätä turhat huolet hevoselle, sillä on suurempi pää.

Sanoinko sen hänelle? En. Hän ei halua sitä kuulla. Hän haluaa olla huolestunut. Jostakin syystä, jota en tiedä enkä oikein ymmärräkään. Ja kunnioitus aina toisia kohtaan pitää olla: jokainen itse päättää mistä on huolestunut.

###

Asiasta zucchinikakkuun, viittaan aiemmin täällä olleeseen Femina-lehden torttukuvaan. Tein kaakkua ja löin siihen Talonmiehen kaapissa viruneen suklaalevyn. Lopputulos: litteä, sitkeä ja läsähtänyt, pannunalustatyyppinen lätty. Päällystekään ei onnistunut, kun oli vain creme fraicheä tuorejuuston unohduttua kauppaan.

Heute kyisine-harrasteesta mainittakoon vielä taannoin Hesarissa ollut japanilaiseksi herkuksi mainittu kaalilättynen. Tein toissapäivänä työn raskaan raatajan tultua piipahtamaan päivystystyöpäivän jälkeen. Hieman jo etupeltoon arvelutti, sillä keräkaalin, tonnikalan, kananmunan ja vehnäjauhon kombinaatio ei ole ihan suomalaiseen makuun sopiva yhdistelmä.

Lopputulos: paistinlastaan tarttuva mössö, jota ohjeessa kehoitettiin paistamaan 2-4 min per puoli. Vielä 20 min/puoli paistamallakaan niistä ei kyllä mitään lettusia tullut. Omituinen oli myös päälle laitettava kastike, johon tuli desi ketshuppia, puoli desiä osterikastiketta ja worshestershireä. Työläinen halusi maistaa ja söikin yhden. Sanoi kohteliaasti, että nälkäänsä näitä kyllä voi syödäkin. 😀

Kastike. Kupissa näyttää ihan mukiinmenevältä. 😉

###

Taidanpa lähteä tästä koiranroikaletta raastamaan metsäteille. Käytiin tänä aamuna ensimmäinen lenkki jo klo 5.45 sinitiaisen herätettyä meikäläisen kello 5. Nukuin ikkuna auki ja siihen se tuli jutustelemaan. Piti ihan Muuttolintujen kevät- sovelluksella tarkistaa laulajan henkilöllisyys. Vaan kyllä oli hieno aamu, joutsenet huutelivat lahdella ja ilma oli kuulas ja raikas!

Nauttikaamme keväästä! t. Klara

Os femoris et vita brevis

Erään hautuumaan kukkasia. Tästä työpöydästä katsoen kaukana kaukana.

Hyvä mieluisa Lukijani,

ars longa – vita brevis, täällä sitä taas ollaan kirjasinketjun päässä roikkumassa ja rimpuilemassa.

Tulin iltamassa työreissulta. Herraparatkoon, eikö kumipyörä ole jo pyörinyt maamme maanteillä!? Mutta tädit jaksaa heilua. – Kaksi oli henkilökunnalla hymysuista kysymystä esittää, kun marssin pelipaikoille (kaksi pointtia):

”Aateltiin, että saapa nähdä tuleeko, vai jäikö tunturikierroksille lopullisesti!” (naurua, paljon naurua)
”Miltä tuntui palata hommiin monen kuukauden jälkeen…tulethan vielä jatkossakin!” (kiemurtelua, kiemurtelua… no öhhh, tuntuihan se tuota tuot…tulenko? noh…)

Piipahtelen töitä tekemässä paikoissa, joista aina lähden hyvillä mielin työpäivän jälkeen. Vaihdoin näihin tunnelmiin ankean ja ahdistavan vakivirkani ankeassa pakkotyötehtaassa mallia Suolakaivos, erikoisosaamisalue: Tökeröt Esimiestaidot. Näissä omavalintaisissa vaihdokeissa sekä henkilökunta että potilaat ovat upeaa sakkia, hyvän mielen porukkaa. Olo on kuin olisin kuin kotonani, omieni keskellä.

Kohtaamisia hautuumaalla – sekä kukkien että ihmisten kanssa.

Työmatkalla sain ratin takana äkillisen päähänpiston pysähtyä suomenruotsalaisen pikkukylän kohdalla. ”Missä kirkko, siellä geokätkö, käynpä tsekkaamassa.” Samalla pääsi jaloittelemaan.

Kurvasin pikkukylän raitille, jonka varrelta kirkko oli helppo löytää. Noustessani autosta tutkailemaan puhelimen geokarttaa pyöräili mies hitain polkimin vierestäni, katsoi tarkkaan ja tervehti: ”Hej!” Vastasin tervehdykseen hymysuin, niin erikoinen oli tunnelma typötyhjällä kirkkopihalla.

Lompostelin ensin vanhoja komeita hautoja ja hautapaasia tutkimaan. Mies oli sillä välin jättänyt pyöränsä ja saapui hidastellen hautuumaan aidan taa. Arvelin, ettei vierailijoita alvariinsa hautuumaalla kulje, joten tunnelmaa keventääkseni sanoin ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, että täällä teillä on kuin olisi utomlands. ”Pratar du svenska!” mies ilahtui ja niin me ryhdyttiin rupattelemaan. Mies kulki mukanani kätköllekin, kyseli harrastuksesta… ja siinä samalla vähän millä asioilla olen matkassa. Olisi kyllä pitänyt kysellä enemmän kylän historiasta ja meiningistä, mutta baana painoi päälle, kun matkaa oli sille illalle vielä rutkasti edessäpäin.

Ajellessani kirkolta kohti päätietä tuli vastaan iloinen koiranomistaja, joka nosti kättä tervehdykseen. Hyvä mieli tuli vastata tervehdykseen! Melkein kuin olisin ollut vakioasukas (…yhden kauniin, vanhan talon edessä oli kyltti: till salu…).

Vielä piti pysähtyä linja-autopysäkille tutkailemaan maantiekarttaa. Niin kukapa pyöräili hitaasti ohitse ellei samainen pyörämies. Nyökkäsi ja hävisi mutkan taa … tullakseen sitten vastaan, kun ajelin päätielle. Oli käynyt kääntymässä loitommalla. (Tästä jäi tosiasiassa vähän epäselvä fiilis. Ehkä outo kulkija oli kuitenkin silmälläpidettävä, jäin miettimään. No, kunhan nyt aattelin ittekseni. Ehkä oli vain iltalenkillä.)

###

Hautuumaalla vietin viikolla aikaa muutoinkin, kuten aiemmasta tekstistäni käy ilmi.

Suntio odotti parkkipaikalla juhlavassa mustassa kostyymissa ja valkoisessa paidassa mustin kravatein. Nousin pirssistäni hieman epävirallisemmin pukeutuneena, asiallisesti kylläkin. Suntio ojensi kätensä tervehdykseen ja osanottoon. Allekirjoitin edesmenneiden osalta tuhkan luovutusplanketin ja läksimme sitten uurnien kanssa kävelemään kirkkomaan hiekkakäytävää. Hautakivi oli jo paikallaan. Edessä oli kaksi kuoppaa vihreiden muovikansien alla. Suntio auttoi, kun laskin uurnat kuoppien pohjalle. Sitten vain lapioimaan hautoja umpeen. Siinä lapioidessa sattui hiekkakasasta sivusilmään jotain, josta iltapäivälehti tekisi klikkiotsikon: ”Omainen lapioi hautaa, kun silmään sattui jotakin karmeaa”. Otsikko olisi sekä liioitteleva että yliampuva, sillä pidin näköhavaintoa luonnollisena. Hiekkakasahavaintoni oli tarkka, olenhan anatomian kurssia puoli vuotta aikanaan luu luulta tahkonnut ja tenttinytkin. Maailman lintuja en tunne, en nurmikenttäin kasvistoa, en viinilajikkeita, enkä fine dining-maustepurkkiloita, mutta ihmisen rakenteet kyllä. Siinä oli jonkun edesmenneen reisiluun pää.

Ja jos Lukijani nyt aprikoi, menikö mielikuvituksen puolelle, niin vannon: ei mennyt. Suntio katsoi luuta kauhuissaan siirtäen sitä sitten lapiollaan niin, että kykeni piilottamaan sen hiekkaan. ”Kyllä haudankaivajien pitäisi paremmin katsoa…” Myönsin, mutta kerroin, etten ole millänikään.*

Kun lapiotyö oli valmis, kysyi suntio haluaisinko, että rukoillaan tai lauletaan jotakin. ”Ei. Jään tänne nyt yksikseni vielä hetkeksi,” sanoin. Suntio eli kirkkoväärti kiitti saatuaan olla avuksi ja minä siitä, että oli auttanut. Hänen loitotessaan tuumailin, ottaisinko luun kanssa vielä kuvan sisarukselle, joka oli force major-esteen vuoksi estynyt tulemasta paikalle. Luovuin kuitenkin jo hautarauhankin nimissä ajatuksesta, laittelin tulet lyhtyihin ja nostelin ne hautakiven viereen, molemmille edesmenneille omansa. Vietin vielä hetken syntyjen syvien aatoksissa ja vähän parkuessakin. Surutyön sanotaan kestävän noin kaksi vuotta. Voi olla, mutta suremiseen olen väsynyt. Työstä on käynyt, enkä ainakaan kahta vuotta kyllä aio sitä settiä jaksaa. Elämä jatkuu. Oma ja onneksi muutaman muunkin, ainakin toistaiseksi. Mitään ikuisuustakuutahan ei ole, kuten sanottua. Joten elellään rauhassa päivä kerrallaan elämän, nyt jo hyvin kypsyneestä, viinistä nauttien.

*Luujuttu itketti vähän. Miksi? Siksi, etten koskaan voi kertoa sitä edesmenneille, enkä nauraa sitä heidän kanssaan. Nauraisivat sille kurkku suorana, V keksisi siitä jonkun erinomaisen sutkautuksenkin. Luusta olet sinä tullut ja luuksi pitää sinun jäämän? Sitä luuta kuuleminen, jonka vieressä hautakuoppa? Luu siellä, toinen täällä? Parempi luu pivossa kuin kymmenen otsalla? Kerää luusi, sanoi haudankaivaja omaiselle.

###

Näihin luiseviin puheisiin päätän kirjasinjononi täältä tänään ja siirryn The Rakin kanssa lenkkipolulle.

Iloa ja eloa joka pirttihin, kohta on taas kesä 😀

Klara

Matkalaukun henki puhuu kauttani

Hyvä Arvostettu Lukijani,

olen armollisella päällä sunnuntain kunniaksi ja käytän ylistäviä sanoja kehittyäkseni ihmisenä kohti korkeinta päämäärää. Sitä kohti on saamamme elämän lahjan vuoksi kilvoiteltava. Älkäämme unohtako, että jokaisella meistä on sekä elämän lahja että oma tärkeä paikkamme maailmankaikkeudessa, eiks vaan.

###

Valitsen päivän aforismin nuhjuisesta muistipaperistani tähän tapaan: ”Ensivaikutelmat ovat tärkeitä, joten hanki aina hyvät matkalaukut.” Hugh Casson et Joyce Cranfell

Kuinka tuo nyt liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Mutta olen armollinen itsellenikin: mietelmä kuulostaa hauskalta ja käytännölliseltä. Teinhän sitäpaitten uutterasti laukkuhavaintoja maanisesti taannoin junamatkaillessani. Havaitsiko Lukijani asemalla seistessään loosivaunun akkunassa tiukan silmämunaparin, joka kuului söheröiselle, näennäisesti Suomen Kuvalehden taakse piiloutuneelle harpulle? Se olin minä.

Yhteen tarkkailuni alle joutuneeseen laukunomistajaan ehdin jo siinä määrin kiintyä, että räpsäisin salaa kuvan junan seistessä hetken asemalla. Laukut olivat niin vetävän ja tavallisuudesta poikkeavan väriset, että hengästytti. (yksityissuojan vuoksi väri salattu) Eikä tässä vielä kaikki: naisenpuoli oli huolehtinut kengät ja pikku jakkusen sointumaan samaan poikkeavaan väriin. Jeskamandeera, mitä rohkeutta ja radikaalia poikkeamista harmaasta massasta!

###

Siirtyäkseni tähdellisimpiin asioihin mainitsen päässeeni vesille lopulta parinakin päivänä (viittaus edelliseen tekstiin). Kuvan rantaan päädyin puuskatuulella tuulimittarini antaessa kovimmille puuskille arvoksi 15 m/s, mikä ylittää riskirajani, joka on 10 m/s tietämillä. Mutta ei auttanut inistä, kun poiskin oli päästävä.

Liikun kajakilla pääasiassa ittekseni ja pääasiassa vesillä, joilla ei juuri muita näe. Ittekseen olisi selviydyttävä haveristakin. No, nykyään aktiivinen rajavartiosto on lähellä ja naaraa pursillaan kaatuilleet muorit pivohon, jos niikseen tulee. Pidin kuitenkin melani vedessä ja pidättäydyin höseltämästä ulapalla kameroiden ja oheisvehkeiden kanssa. Siitä pidättäytyminen on minulle vaikeaa.

###

Mitä tulee höseltämiseen, niin semmoistahan esivanhuksen elämä on, yhtä hösellystä. Tästä esimerkkinä joku tunti taapäin käyty keskustelu.

Minä: ”Herran tähden, jäi aamupala-astiat, maito, jugurttipurkki ja puoliksi juotu kahvi pöytään!” Talonmies: ”Joo, huomasin… mutten sanonut mitään.”

Mitä tapahtui? No, astraalimaailmasta tulleen käskyn ajamana masinoiduin kokeilemaan imurointia. Se luonnistui vanhaan malliin ja toiminta eskaloitui luutupuolellekin. Näin saimme kämppää puhdistetuksi tuossa tuokiossa, eiks vaan! Aamupala oli siinä rytäkässä jäänyt vaiheeseen.

Selitykseksi todettakoon, että elämme kriisiaikoja pitkäaikaisen siivoojamme siirryttyä muihin tehtäviin. Tätä on pelätty vuosia ja joskus päätettiin, että vaikka menisi siemenperunat, niin siivooja tarvitaan. Nyt on kyselyjä laitettu siivousfirmoihin, mutta yksikään ei ole vastannut. Alan kallistua siihen, etten halua enää arpoa tuntemattomien siivoojien pätevyyksistä huushollissamme. Siitä on joskus tullut murhetta. Tartutaan itse riepuun: työnäytehän on tänään annettu.

###

Lopuksi kerron, että nousuviikolla alkavat keväällä sovitut työt, onneksi vain muutamana päivänä.

Tulikin luvatuksi. Olen valmis irrottautumaan ammatistani ja heittäytymään täysviikkoiseksi puolivilliksi eläkeläiseksi. Vaikka moni ikätoveri kollegiossani painiskelee ammatista irrottautumisen ahdingossa, niin en minä, eikä ikätoveriystäväni. Ei päivääkään ole kaivannut takaisin töihin. Toinen ystävä puolestaan parkui: ”Tulen vaipumaan masennukseen, takuulla!” On uhrannut työuralle koko elämänsä. Sitä virhettä olen varonut. (miettii, aprikoi)… Ja luulenpa, ettei lähipiiri ole ainut, joka on sen huomannut. Lukijani taitaa kuulua samaan joukkoon? Vierivästä kivestä on sanonta. Siitä olen pitänyt kiinni.

###

Mutta joskus vierivänkin liike päättyy. Pitäkäämme se mielessä kaikissa toimissamme.

Tilalle jää tuhkaa. Se purkitetaan. Suntio tuo purkin hautuumaan parkkipaikalle ja kulkee omaisen kanssa hautapaikalle, jonne on valmiiksi tehty kuoppa, kaksikin. Omainen laskee purkit kuoppaan ja hauta luodaan umpeen. Tämä on nousuviikolla edessäni.

Menen vain suntio seuranani. Hän kantaa toista uurnaa. En halua mukaani ketään, vaikka Talonmies tarjoutuikin. Muut eivät pääsisikään. Ovat töissään tai matkoilla, perheensä kanssa lomailemassa jne. Parempi onkin luoda haudat umpeen itse, tulee varminta jälkeä. Saa parkuakin rauhassa. Suntio kyllä ymmärtää. Tiedän myös varmaksi sen, että vainajat itse olisivat tätä tulokulmaa proseduurilta toivoneet. Eivät olisi toivoneet suuria sessioita. V:n haudasta on jo kyselty. Ystävät voivat sitten häntä muistaa haluamillaan sessioilla.

Älköön Lukijani synkistäkö mieltään hautapuheista. Niin kirpeää kuin onkin, on kuolema vain yksi puoli elämää. Vastasyntyneen parkaisusta purkitettuksi tuhkaksi, niin se menee. Niin se on aina mennyt ja niin se on menevä. Silmästä silmään on täötä vain katsominen aivan kuten elämää itseäänkin. Muu ei auta. Elämä on tässä ja nyt ja kuoleman mahdollisuus on aina läsnä. Olen sen niin vakuuttavasti lukuisia kertoja työssäni nähnyt.

###

Näin siis nousi matkalaukusta Näppäimistön Henki puhumaan syvämietteitä sormieni kautta. Militias est vita hominis! Elämä on taistelua! Nappasin tämän nyt kirjasta*, joka periytyi vanharouvan jäämistöstä ja on hyllyssäni. On signeerannut sen vuonna 1949 kauniilla käsialalla, tyttönimellään. Oli tuolloin oli juuri saavuttanut aikuisikänsä. No mutta! Sieltähän tämä sanapursuilu on peräisin: geenit, geenit! Sanailija oli äitikin, sanailijaksi on tyttärenkin tultava.

Näihin puheisiin hyvää pyhäpäivää toivottaa,

Teidän Klara,

henkilö, joka epäonnistui unohtamaan tulevan viikon hautatehtävä. Mikä naurettava yritys, kuten itsensä sumuttamiset aina ovat.
… ja joka muokkasi hieman tekstiä ja otsaketta post festum, koska Talonmies ja koira tulivat söhläämään viimeisten kappaleiden aikana ja häiritsivät blogikirjailijaa työssään (taiteilijan keskittyminen aina kärsii maallikoiden läsnäollessa)

*Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja. Koonnut ja selittänyt W.O.Streng-Renkonen. Otava 1938.

Tuulimittari ujeltaa

Rehuvaraston pihakukkasia. Bouquet a la Klara moi-meme. (Edellisen tontinomistajan viljelmiä, jotka ovat hajasijoittuneet sinne tänne.)

Hyvä Lukijani,

hengentuotteeni käsittelee tänään tuulta, vettä, puuta ja paperia. Sivuaa maininnan tasolla myös aiheita, jotka näyttävät takertuneen purkaksi tukkaani, mutta nämä vain maininnan tasolla. Aloitan tuulesta ja vedestä, aina ikäänkuin aktuellit aihekokonaisuudet rajapinnoissaan.

Tuuli ja vesi, nuo kaksi kaverusta. Ken voi niiden merkitystä väheksyä! Minäpä avaan aihetta.

Tulin iltamassa tähän Autiotupa-mökille, jonka kupeelta saatoin kuulla kajakkini hiljaisen itkun. Maassa olet sinä makaava, maassa tulee sinun pysyä – koska ämmä roikottelee vain poluilla, eikä uhraa hetkeäkään aikaansa kastaakseen vatsani kirkkaaseen vedenpintaan.

Päätin tänään korjata epäkohdan, jos kohta tiesin kelien muuttuvan. Näin näyttääkin käyvän. Tuulimittarini antaa lukemaksi 6,5 m/sek, puuskissa 9,7. Rintama liukuu Venäjän puolelta pikkuhiljaa vesiryöpyn kera. Sateesta viis, mutta vanhemmiten olen tuulen suhteen tullut varovaiseksi. Onpa kumma! Eihän tässä mitään ole vuosien varrella sattun… (sarkasmin kukkanen).

Katselen siis jälleen ulappaa tuvan akkunasta ajatellen toivorikkaasti, että kyyy-hyllä tuo vielä tyyntyy. (Hurjempi aivopuoliskoni, käsittääkseni oikea, vääntyy kierolle rullalle ja kuiskaa: ”Laitat kiviä vain riittävästi keulaan, niin ei siinä kokka nouse osoittamaan taivasta.”)

Jää nähtäväksi, pääsenkö tänään melanvarteen lainkaan. Saksalainen tuulimittari on joka tapauksessa saksalaiseen tapaan armoton. Talonmiehen ostoksia minulle, mutta hyödyllinen kyllä (kirjoitin ensin, että ilonpilaaja, mutta kumitin).

###

Tässä viime viikon reissulta vielä maistiainen.

Siirryn puun pariin. Satuin nyt torpalle, kun paikallinen poika toi liiteriin isännän tilaaman puukuorman.

Sydämeni suli! Ratin takaa nousi hentoviiksinen, hoikka nuorimies ryhtyen ahkerasti latomaan puita liiteriin. Oli tuonut kuorman hyvää koivuklapia jo eilen.

Nämä paikalliset on herttaisia. Syntyneet ja eläneet täällä turvallisessa yhteisössään, mikä huokuu mielenlaadustaan. Hyväntahtoisia, luottavaisia ihmisiä. Paikkakunta on etäinen kylä, jonne ovat jääneet ne, jotka oikeasti haluavat elää kotikonnuillaan tavoittelematta kaupunkien fasiliteettejä. Kauppareissulla näkee hyvin harvoin syrjäytyneitä, lähinnä alkoholistimiehiä.

Merkittävän lihavia ihmisiä on sen sijaan paljon, lapsista lähtien. Salaattiateriat eivät täällä ole ykkösmuonaa. Vanhusten määrä pistää myös silmään. Etäisille paikkakunnille tavallinen näky kylänraitilla.

Paperi, tuo ihmiskunnan keksinnöistä merkittävimpiä! Sitä on nyt edessäni, kun löysin vanhat muistiinpanoni. Keräsin niitä joskus erääseen tilaisuuteen. Valikoin muutamia Lukijalleni nyt ja ehkä jatkossakin. Aloitan itselleni rakkaimmasta, kiinalaisesta.

”Kun sormi osoittaa kuuhun, typerys katsoo sormea.”

Eikö olekin laaja-alainen ja moneen tilanteeseen sopiva havainto! Otan esimerkiksi vaikka puhelinsoiton pankkiin. Soiton aihe koski neuvontarvetta kuolinpesien asiassa. Asiakaspalvelija ”katsoi sormea, näki siinä tahran” ja keskitti huomionsa vain siihen niin, ettei aivostonsa kyennyt enää käsittelemään varsinaista kysymystä. Siihen vastaamiseksi ei tahralla ollut merkitystä, sillä kyse oli pankin ohjeisiin kirjatusta asiasta, jota en itse materiaalistaan löytänyt. Siis mitä ohjeissanne sanotaan.

Jälkikäteen aatellen henkilö ei todennäköisesti tiennyt, mitä ohjeet sanovat. Joten keskittyi ”sormeen” välttyäkseen sanomasta: ”En tiedä, mutta selvitän asiaa”. Tästä tulee helposti mieleen oma työ ja ammatti, jossa ”minäpä otan selvää”-tilanteilta ei välty uran loppupuolellakaan. (Mutta ehkä silloin on helpompi se myöntää, mene ja tiedä.) Mustia aukkoja tulee taukoamatta ja viisain on sanoa rehellisesti: en tiedä, mutta selvitän. No, kaikkihan eivät taivu tietämättömyyttään myöntämään. Joillakin vajaavaisuutensa havaitseminen ottaa liikaa luonnolle.

###

Purkka tukassa?

Lipsahdin lukemaan postaustani vuodelta 2019. Siinä käsittelen joidenkin Thanatoksen palvojien roikkumista vuorenrinteillä putoamassa ja kuolemassa. Ikään kuin olisi hupi leikitellä kuoleman mahdollisuuden kanssa. Tätä teemaa näytän jauhavan vuodesta toiseen. Sen täytyy olla aihe, joka on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. (Mutta löytyykö koskaan mitään vastausta? Ehkä tosiaan psykiatriasta voi jotakin löytyä.)

###

Thanatoksesta puheenollen, tuuli ei näytä tyyntyvän. Joten siteeraan paperiani, nyt englantilaisen älynväläyksen kautta:

”Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee.”

En nyt kumminkaan lähde tuota testaamaan. Sovitaan niin, että laajennetaan ajatelma koskemaan elämän kuohuja ja korkeaa aallokkoa. Niihin itse kunkin pursi jossain elämän vaiheessa joutunee. Aallonkorkeus toki vaihtelee ja joskus pienikin aalto voi heittää elämänvenettä pahasti kallelleen. Mutta aallot tyyntyvät aina, aikansa purtta heiteltyään.

###

Vielä vilkaisu ikkunasta… nou nou. Paras ryhtyä valmistamaan ”Tactical Foodback”-nimistä retkiruokaa. En harrasta näitä, mutta nyt maistan ja vertaan kuivaamiihini ruokiin, joita tähän mennessä ei minkään firman tuote ole päihittänyt. Minun mielestäni 🙂

Ensi viikolla kuivauksille tulee taas tarvetta, kun siirryn Suomineidon päänuppiin. Lupaan Lukijalle kuvia. Tämä kesä on ykkösvaelluskesäni, sillä näillä kymmenillä alkaa fyysisen rajallisuuden dimensio siirtyä oikealle akselilla ”epätodennäköistä – mahdollista”. Mitäh? Purkkatukka-aiheko tämäkin?

Hyviä vointeja, akselin pysymistä vasemmalla ja kaikkinensa terveydenpäiviä Lukijalleni,

Klara

Värjöttelyä terassilla

Hyvä Lukijani,

päivät kuin unta vaan auringon toi tullessaan. Vai toiko? Istun koleassa iltamassa kotipirttini kuistilla kolmatta tuntia kaiken maailman kartat ympärilläni ja koitan päättää mihin ilmansuuntaan siirtyisin seuraavaksi. Vai lähteäkö siitä, että pysyy täällä, vanhaa teekkarisanontaa käyttääkseni.

###

Päiväkirjanomaisesti tuumin, että yhden yön taaperonhoitorupeama venähti lopulta kolmeksi, kun ei millään raatsittu vierottua silkkipäisestä kikattajasta. Että osaa olla hyväntuulinen lapsi!

No, lasta toki hoideltiin Talonmiehen kanssa Old School-tyyppisesti vähän suurin linjoin eli uitettiin iltaisin lihanhuuhtelusaavissa pakasterasia vesilelunaan. Muutoinkin annettiin leikkikaluiksi partikkeleita, joihin tunsi viehtymystä. Kuten teesiivilä, tyhjä Lidlin tuoremehupullo ja luumutomaattirasian kansi, jossa oli kolme tuuletusaukkoa. Niistä saattoi työntää pienen sormensa ja heilutella kantta sormen varassa. Mikä miraakkeli! Mikä heuristinen oivallus!Ja kirkuvan iloinen kikatus.

Missä vaiheessa kyky tomaattirasian kannesta löytyvään ilonpitoon katoaa ihmisestä?

###

Taatiaisen hoitorupeama otti voimille, myönnettävä on. Eihän mummoihminen osaa rentoutua, kun ihmistaimi laahaa lattian poikki sinne tänne. Lisäksi oli pidettävä silmällä Hurttaa, joka toki oli porttiensa takana huoneosiossaan, mutta oli sieltä möläyttävä välispiikkejään tottuneena kommentaattorina. Jokaisesta möläytyksestä suurenivat pienokaisen silmät ja suu vääntyi itkuun. Siinä oli mummon ja paapan sydän sykkyrällään joka kerta ja Hurttaan luotiin murhaavia katseita.

(Kuten Lukijani huomaa, on vasemmasta kammiostani vielä osa pienokaisen luona. Koitan palautua.)

###

Palaan aatoksissani takaisin Suomen kartalle ja makustelen vaikka tätä itärajan majavapatoa (kuva alla), jonka vieritse annan sieluni leijailla pitkospuita laahaten. Tässä on minimaalisen pituinen sillanpätkä, josta olen talttahampaan toilailuja seuraillut.

Lähtisikö lähipäivinä sinne? Jaossa on myös joitakuita eteläisiä kansallispuistoja kurkistusmielessä ja UKK-reittiä Tuntsan seuduilla, Kemihaaraa. Lemmenjoen karttakin on vieressäni. Pulmana on muutama käytännön seikka, joista keskeisin on sateliittipaikannin. Se pitäisi yksinliikkujan käydä valmistajan nettisivuilla päivittämässä, jos Tuntsaankin yksikseni päätyisin (olen kyllä kerran jo ollut, mutta paikannin oli silloin kuosissa). Mutta missä heikkarissa ovat tunnukset? Ne pitäisi ensin löytää. Siinäpä se päivä jos toinenkin menisi.

Uudet kävelysauvat sentään tulivat. Laitoin postipojalle ovikellon viereen maalarinteipillä lapun: ”Hei posteljooni, saat jättää paketin oven ulkopuolelle. Kiitos paljon!” Ja siinä se paketti oli, kun pelikentältä palattiin. Rakastetaan näitä meidän postipoikia! Milloin raahaavat koiranruokasäkkiä, milloin mitäkin paketinrepaletta ja plim plom, siellä iloisena ovat oven takana. Ollaan juoksutettu heille joululahjoja 😀

Kauan eläköön Suomen Postilaitos! Vaikka kovilla onkin Posti ollut mediassa. Miksi kiitoksissa aina pihtaillaan!? Marinoissa sen sijaan ei säästellä yhtään. Kumma homma! Tomaattirasian kannet niille vinkujille sormiin, josko jotakin iloa siitä edes saisivat. (Itse sen sijaan en vingu ikinä mistään, koska olen hyvä ja mitä hienosieluisin ihminen.)

###

Nyt Lukijani miettii, onko enää missään mitään rajaa. Vastaan heti ja ykskantaan: ei.

Sitä aattelin eilenkin kaivaessani pölykerroksen alta esiin joskus lahjaksi saamani haitarin. En todellakaan ole mikään lassepihlajamaa, kaikkea kanssa. Saa hyvällä omatunnolla sanoa, että hanurinsoitossa olen nollataitoinen (…mutta syy on tietenkin vain Rakissa, joka aloittaa kurkku suorana ulvomisen jo ensimmäisten akordien kohdalla.)

Nyt oli tarkoitus soittaa ja videoida kaverin tulevaa syntymäpäivää varten ”Minä soitan harmonikkaa ihmiset on kummissaan! Taidan viettää juhlapäivää jälleen huo-men-na!” Jostakin syystä, joka ei tullut tietooni, harmonikka suostui soittamaan vain ”Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa!” Epäilen, että härveli on hakkeroitu.

Ratkaisin asian siten, että soitin pätkän harmonikan pakottamaa sävelkulkua, kiitin ja pokkasin. Ja vaihdoin soittimeksi pillini, jonka soittotaito on paremmin hyppysissä. Soittelin sillä Dimmalimm-sarjasta osan Intermezzo. Se on kaunis kappale, jonka on säveltänyt islantilainen Atli Heimir Sveinsson (1938-2019). Ehkä mainostin kappaletta jo V:n hautajaissoittokappaletta pohtiessani? Jaoinko ehkä linkinkin? No, kappale löytyy kyllä youtubesta. Upea.

###

Take home message ja ulttima paroola: ota irti kaikki, mitä kustakin elettävänä olevasta päivästä irti saat. Sillä katso: on tuleva aika, jolloin tuuli puhaltaa, laskusillat nostetaan ja seisot loittonevan paatin kannella huiskuttamassa nenäliinalla pienokaiselle. Hän seisoo tomaattirasian kansi edelleen kiinni miehen kouraksi kasvaneessa kädessään ja vilkuttaa: hyvää iäisyysmatkaa!

Sen pituinen se. 😀

Terveisin teidän Klara S

Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä jonka ma elin

Hyvä Lukijani,

ollessani eilen lähdössä V:n asuntoa tyhjentämään havaitsin minulle yritetyn soittaa. Oli jätetty viesti hoivakodilta:”Asia on tärkeä”. Tiesin, mikä asia odottaa. Tiesin enkelin viimeinkin muistaneen maan päälle unohtuneen. Oli liidellyt pilvein päällä, katsonut kelloaan ja huudahtanut: ”Hyvän tähden, olen kokonaan unohtanut jotakin!” Wanha Äiti pääsi nyt toivomaansa vapauteen.

Ajattelin iltapesulla äidin minulle aikanaan kiikkustoolissa laulamaa kehtolaulua ja sitä, miten hyvä asia äidin oli nyt nukahtaa elämään väsyneenä. Tuollaisen kuoleman toivoisin itselleni: joko äkillisesti tai mielummin pitkään eläneenä pikku hiljaa unohduksen armolliseen utuun liukuen.

Nyt juuri soi puhelin. Se oli terveyskeskuslääkäri, joka kirjoittaa kuolintodistuksen. Kysyi varovasti mitä omainen ajattelee ruumiinavauksen tarpeesta. Omainen ajattelee, ettei ole tarvetta. Lääkäri oli täysin samaa mieltä, halusi vielä tarkistaa. Kuolinsyy on olemassa. Äidillä oli vanhuuden tuoma vaikea sydänsairaus. Se riittää hyvin kuolinsyyksi.

Lähden nyt V:n asuntoa tyhjentämään. Siellä on paljon tavaraa perattavaksi. Seasta löytyi meidän keskinäisiä pelleilyjä sekä kirjallisesti että valokuvina. Niihin tulee tuon tuosta pysähdytyksi muistelemaan. Tavaran seasta löytyi myös äidin ja isän vihkikuva.

Siitä tulikin mieleeni, että tarvitaan hyvä kuva äidistä muistopöytään. Sellainen kuva on heti mielessä (kunhan löytyy). Siinä äiti seisoo polkupyöränsä vieressä kauniina kesäpäivänä, katsoo kameraan ja hymyilee. Matalan profiilin tyylikkyydellä kuten tapanaan oli. Kirkuvat huulipunat, paksut meikit, pröystäilevät kaulakorut, röyhelöiset kamppeet ja koketeeraavat ulkoasut olivat äidin mielestä tyylittömyyden huippu. Mielipiteensä hän ilmoitti usein armottoman suorasti läheisten kesken. Saattoipa joskus nakata verhoillun näpäytyksen vähemmän tutullekin. Äiti oli periaatteen ihminen, omaehtoinen kuten taidan itsekin olla. Keneltä mahdoin oppia? Tietynlainen rohkea ehdottomuus oli äidin laji. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensin kuulostelivat mikä on ”meidän mielipide” ja oli sitten samaa mieltä. Ei. Hän oli oman mielipiteensä takana, vaikka edessä olisi ollut pataljoona vastakkaisia näkemyksiä.

###

Soittelen taas hauturille arkunostoaikaa. Vastahan me erottiin ja V:n uurnakin on vielä heidän huomassaan. Kohta niitä on kaksikin. Taidan ostaa samanlaisen setin äidillekin, V:n arkku oli kaunis ja liljat siinä päällä upeat.

###

Illasta lähden sitten työmatkalle. Voi maantiellä miettiä mitä eroa näissä kahdessa poismenossa on ja minkälaista tarinaa kumpikin elämänkirjaansa piirsi. Jostain syystä nyt ei askarruta se, minne äiti poistui. Tuotahan V:n kohdalla kovasti tuli mietityksi. Eikä se ole selvillä vieläkään, minkä Lukijan yllätykseksi paljastan. Kerron heti kun tiedän. Voi toki mennä sen verran aikaa, ettei tätä kirjasinpötköä ole täällä lukemassa kumpikaan meistä. Vain tietokoneen räpsykät jää omaistemme murheeksi: liotetaanko 10%ssa suolavedessä puoli tuntia vai viedäänkö sisältöineen päivineen kierrätyskeskukseen. Siellä joku keltanokka hakkeroi koneen auki ja nauraa: kaikenlaista huttua tässä joku ”Klara” (tirskahtaa itsekseen) on suoltanut eetteriin.

###

No yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt, tänään, tällä sekunnilla, minuutilla, tunnilla. Joten Carpe diem, tartu hetkeen Lukijani. Vaikka tähän kauniiseen kevätpäivään!

Klara, omainen

Jäähyväisten aika ja katseita kartalle

Hyvä Lukijani,

jäähyväisjuhla pidettiin, hyvästit jätettiin ja pappi lupaili jälleennäkemisiä. Sitten oli aika siirtyä seurakuntasalille puheiden ja musiikkiesityksen pariin.

Illan viimeinen tehtävä oli etsiä hautuumaalta seppeleenlaskupaikka, kun hautapaikkaa ei vielä ole. V siirtyy nyt krematorioon, josta uurna on haettavissa. Sen voi tuoda kotiin, mutta vuoden sisällä pitää laskea lopulliseen hautapaikkaan. Se voi olla seurakunnan hautuumaa tai itse valittu paikka, josta tulee tehdä viranomaisilmoitus. Ihan omin päin näitä ei minne tahansa nakella, sanokoon leskirouva Donner mitä haluaa. Tarkka hautapaikka pitää V:llä ehdottomasti olla, jotta voimme V:n laajan ystäväpiirin kanssa käydä häntä siellä muistelemassa. Tuli jo pyyntöjä, että paikka ilmoitetaan myöhemmin ystäville. Ilman muuta näin!

###

Talonmiehen kanssa mietittiin iltasella papin roolia nykypäivän hautajaisseremoniassa. Mikä olisi vaihtoehto? Kuolinvuoteelta kärrättäisi suoraan krematorioon tai jossakin lootassa maan poveen, että tämä oli tässä? Ei. Kyllä ihmisen elämä ansaitsee muistojuhlan ja tilaisuuden jäähyväisten jättöön. Se on jälkeenjäävien psyykkiselle hyvinvoinnille merkityksellistä. Pappi on oikein hyvä henkilö sellaisesta seremoniasta huolehtimaan.

Ollaan sitä sukupolvea, että kirkolliselle rituaalille on paikkansa. Näen asian niin, että hyvin voi kirkkoon kuulua. Se on suomalaisen yhteiskunnan arvoperustan koti. Eikä ole mitään muitakaan uskontokuntia vastaan, päin vastoin. Moraaliset säännöt niihinkin liittyy. Kirkosta voi mun puolestani erotakin, ei ole multa pois. Mutta lapsenomainen mielenosoituksellinen eroaminen on minusta typerää.

Kuva: Klara. Kuvan nimi voisi olla vaikka ”Väriä ja iloa elämään”

###

Elämä jatkuu, polveilee ja sisältää suunnitelmia. Sain tänään aihetta ajatella muutakin kuin eilistä päivää. Pidettiin retkikaverin kanssa palaveri tulevan kesän vaellusreissusta. Taidetaan rompostella itä-Lapin seutuun tai Kemihaaran hujakoille. Ajankohdaksi muodostuu se kalenterin kohta, johon muut lomasuunnitelmat lutviutuvat.

Virkistävää oli suunnitella kulkureittejä. Tulossa on noin viisi päivää kestävä reissu plus siirtymämatkat päälle. Rinkka saa painaa korkeintaan 15 kiloa, mutta evästä pitää olla riittävästi. Päivämatkat pidetään maltillisena, mikä tarkoittaa 10-15 kilometriä max. Kuljetaan päivän mittaan se, mitä jaksetaan ja sattuu huvittamaan. Ja nautitaan elämästä.

…koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä ottaa iloa irti siitä, mitä saatavilla on!

Virkeää alkuviikkoa toivoo Klara

Tehokkuuksia ja ajankäyttöä

Pikapuuroa, pakastemustikoita (autiomökin rinteeltä itse poimittuja, wauuu hyväminä!), Hermesetas-liuosta tulee päälle ja Kahvimaito-maitoa.

Hyvä Lukijani,

olen lyönyt sinua ja itseäni laimin kiireen tuiverruksessa. Sanalla sanoen: kärsinyt merkittäviä henkisiä hiertymiä, kun aikaa kirjoittamiseen ei ole ollut. Hätäisimmät kirjeenvaihdot on pitänyt hoitaa watsappilla tökkimällä, mitä alennuksen tilaa!

Nyt on tunnin verran aikaa ennen kuin täyttyy kaahata kohti parturikampaamoa. Autoilin illalla työreissulta, jonne läksin sunnuntai-iltana. Kilometrejä tuli mittariin rapiat 400. Tänään hyppään iltajunaan, joka palauttaa meikäläisen ylihuomenna kotiasemalle. Talonmies kutsuu itseään nykyisin Aaltoseksi, kun kuskaa meikäläistä päntiönään asemalle tai sieltä pois. Koppalakki ja tumma puku vielä, niin autonkuljettaja Aaltonen on täydessä formaatissa. Mielellään se kuskailee, ei siinä mitään.

***

Tästä tuli mieleen tehokkuus. Jokohan tehokkuus-jorinani olen täällä pitänyt? Nähkääs, kun neiti-ihmisen elämää yli 50 vuotta elänyt kaveri moitti minua tehokkaaksi, sai se pohtimaan asiaa. Ilkeitä sivalluksia ja arvostelemistahan aina kannattaa hautoa mielessään :D. Oikein kultakirjaimin painaa sieluunsa, jotta voi kärvistellä niillä koko elämänsä… ja voida hyvin, oikein ERsa Saarisen ylärekisterissä siis 😉

No, häneltä sivalluksia on tottunut vastaanottamaan, sehän parkkiinnuttaa nahkaa. (On itse aivan patologinen touhuaja.) Mutta on pitänyt miettiä, että oliko totuuden siementä. Olen päätynyt seuraaviin klausuuleihin, joita Lukijanikin voi, niin halutessaan, kohdallaan miettiä:

Elämä on lyhyt. Se kannattaa käyttää hyväkseen. Totta vai tarua? Vastaus: pitää paikkansa. Siis: totta.
Jollei tee mielekkäitä touhuja, niin mitä sillä aikaa tekee? Istuu sohvassa? Lopputulema: viisain tehdä itselle tärkeitä toimia, itse kunkin. Neiti voi istua sohvassa, en puutu siihen.
Ajankäyttöä voi oppia tehostamaan. Välikysymys: totta/tarua? Totta. Useamman lapsen äitinä oppi jotakin tehokkuudesta, kun Talonmies oli paljon reissussa ja lasten huolehtiminen pyöri paljon meikäläisen harteilla. Siis aamusta puurot kitiseviin naamoihin, huutavat kersat ulkovaatteisiin ja autoon. Moottori ulvoen ja nilkka suorana päiväkodille. Siitä sähäytys työpaikalle, työpäivä läpi juoksemalla, että ehtii kauppaan ennen päiväkodin sulkeutumista. Poikkeus: jos oli yöpäivystys työpäivän perään, niin lapset aamusta mummolaan, jos mummolla oli vapaata. Muutoin piti koko ajan kytätä päivystysehdotuslistaa, ettei satu yöhuki Talonmiehen työreissun päälle, jos mummo oli töissä. (Koska hemmetissä saan sen äitienpäiväprenikan!?)

Onko sinulla, hyvä Lukijani, useita mieliharrastuksia tai sinulle tärkeitä asioita? Kykenetkö ajankäytöllisesti niitä toteuttamaan? Ellet, niin mitkä touhut puskevat esteeksi? Millä päivä täyttyy niin, että joudut tinkimään siitä, mitä tosiasiallisesti haluaisit tehdä? Nämä tämmöisinä heittolassoina vaan mietittäväksi. (Häh: Olenko alkanut pitää Psykopodia-palstaa?)

Kun minua nuoremmat ihmiset ovat hämmästelleet ja kummastelleet useita harrasteitani, niin olen kertonut, että kun ihminen on elänyt esim. 20-30 vuotta pitempään kuin he, niin kaikenlaisia harrasteita on ehtinyt kertyä. Että niitä tässä vain ylläpidetään, ei sen kummempaa. Voipa olla tämmöinen edessä heilläkin.

***

Uusin touhu on uusi kamera. Koska olen nyt taas kerran muka-lähdössä vaellusretkelle, niin ostin kevyemmän ja muutoinkin näppärämmän kameran. Se on Sony VZ-1. Olen perehtymässä sen asetuksiin. Siinä onkin perehtymistä kerrakseen, mutta onnistuu junassakin. (Otanko mukaan kampaajalle? Mutta siellä kuuluu naisten lukea Eeva-lehteä.)

…että ei kai se auta muuta kuin lähteä liukumaan kampaajaa kohti. Onneksi ei tarvi enää mennä siihen vuosikausien kidutuspenkkiin, lienekö siitä kertonut. Nyt on uusi paikka, jossa kulkevat Hienot Rouvat. Kuten minä. Ja entinen naapurini, jonka tapaa vain High Class-paikoissa. Totta puhuen: hän on silti oikein mukava JA olen iloinen, että sain repäistyä itseni pois sieltä kidutuskampaamosta. Voin palata aiheeseen joskus.

Kiitos, jos pääsit tänne asti! Oikein hyvää päivää, iloa ja valoa!

Klara

Sukkapyykkiä sairaalassa. Kun itse pesee, on sukat seuraavallakin keikalla. (Kuivatuspaikasta kuva seuraavassa postauksessa, jos muistan :D)

Hiihtohommia pääsiäisen katveessa

Kuva on imuroitu SKS:n ilmoituksesta. Todennäköisimmin on Marjut Hjeltin kirjasta ”Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa” (skskirjat.fi)

Hyvä Lukijani,

toivottavasti pääsiäisen kelit ja olot hellivät myös siellä päin! On niin komeita päiviä, että valo tulvii sieluun saakka. Talvi on taitettu taas kerran, juh-huu!

Vietämme lomapäiviä Lapissa. Menossa on puolipimeä iltahetki. Talonmies istuu 10 metrin päässä tutkaillen omaa ruuttuaan. Meikäläinen istuu hämäyksen vuoksi kuulokkeet päässä kyetäkseen keskittymään kirjoitushommaan. Jatkoin youtube-videon seurattuani tälle sivustolle kuulokkeet päässä, vaikkei tästä mitään kuulukaan. ;D Ovelaa, eikö totta! Häiskä ei näetsen kommentoi mitään luulessaan minun edelleen kuuntelevan. Rakki makaa jaloissa ja on singahtava liikenteeseen heti, jos jalkani vähänkään heilahtaa ja se tulkitaan liikkeelle lähdön merkiksi.

###

Onhan täällä hiihdetty, saa sanoa että kaikilla vermeillä. No, laskettelusukset on vielä pussissa, kun kypärä jäi kotiin ja laskuhomma edellyttäisi kypärän vuokraamista (jonkun hikisessä päässä ollut ehkä, yaks). Tänään piti jo hillitä suksimisia ja romposteluja, kun syke edelleen pyrkii herkästi karkaamaan ja uupumus iskee käpälään sen pirun taudin jälkitilassa. Sitkeässä on ja ihan meinaa istualleen torkahdella. Mutta en hellitetä niin kauan kuin henki pihisee.

Tämmöistä tarjottiin tänään. Lapsoset ketterät on vinkanneet tortilloista, joten otettiin kokeiluun. Talonmies on uudelle aina vähän ennakkoluuloinen, mutta ”sinne meni” tortillalastit hänenkin kitaansa. Hyvää oli ja helppo tehdä.

Lapsoset (aikuisia siis) on kotonaan, mutta mielessä ovat tunturissa yksin liikkuessa. On ollut niin raskasta luopua toivosta tuon yhden lapsen kanssa. Sitä on tullut tunturissa itkeskeltyä, kuunneltua lauantain toivottuja levyjä ja mietittyä käykö niistä kappaleista joku hautajaismusiikiksi, kun luopumisen aika tulee. Sellainen tuntuu nyt väistämättömältä lopputulokselta, kun tuntuu ajautuvan yhä syvemmälle ojan pohjalle. Viimeksi kun soitin oli aivan sekaisin.

Nämä elämän vastukset pitää kai vaan ottaa realistisesti, rohkeasti ja urheasti vastaan, kun mitään muutakaan ei voi. Siitä on jo kokemusta omasta perheestäni, jossa oli alkoholisti. Jossakin vaiheessa herättiin siinäkin realismiin sen suhteen, oliko odotettavissa ihmeparantumista. Ei ollut silloin, eikä vaikuta olevan nytkään. Niin se vain on. Totuuden tunnustaminen on viisauden alku. Oliko tuo joku Paasikiven lausahdus? Eespäin eespäin tiellä taistojen joka tapauksessa.

###

Edellä esitettyyn liittyen totean, että pitää muistaa, että uutta elämää ja toivoakin aina on. Iloitaan niin kovasti tulollaan olevasta uudesta perheenjäsenestä! Hänen äitinsä laittoi iltasella viestin, jossa pahoitteli etuajassa touhuamista, mutta kysyi jo nyt varoiksi, onko meillä vanhaa kastemekkoa, jota voisi käyttää. Voi juukeli ja jih-huu: ilmoille kajahtavat fanfaarit kaikille kastemekon käyttäjille! Pitääpä tutkailla yksi laatikko, jossa voisi vanha mekko ollakin. Mekolle ei toki ole ollut käyttöä vähään aikaan.

###

Näin ne meikäläisen jutut polveilevat hautajaismusiikista kastemekkoihin – elämän koko kirjo edessä ja … takana!

Taannoin hevoskaverin virkeä ja erittäin hyväkuntoinen, iäkäs äiti sanoi surevansa sitä, että takana päin on jo niin paljon elämää, ettei kovin paljon ole enää edessäpäin. Sanoin siihen, että heps kukkuu, äläpä hupata. Nyt kuitenkin on Talonmiehenkin kanssa tuumailtu ja laskeskeltu jäljellä olevaa elinaikaa ristiinnaulitsemisten jälkimainingeissa. Eipä sitä meilläkään mahdottomia vuosikymmeniä edessä ole, kun tarkemmin aatellaan!

Eipä aatellakaan. Vaan annetaan kaikkien koloistaan nousevien vihreiden versojen pursuta, pursuta vaan! Tänään ensimmäinen joutsenkin lensi pään yli toitotellen mennessään. Elämän iloja: kevät – ja lähestyvä kesä!

Voimaannuttavin tervehdyksin Klara