Hyvä Lukijani,

vietämme emäntä-koira- laatuaikaa. Koira (aiemmin Rakki :D) makaa vieressäni terassille tuodussa häkissään, lempipaikassaan. Jos terassin ovi on kiinni, se pyytää pääsyä häkilleen, talsii petillä hetken ympyrää ja asettautuu huolellisesti raajojaan viikkaillen makuuksilleen. Terassilla se nukkuu sellaisessa narkoosissa, että nimensä saa hihkaista armeijaäänellä ennen kuin havahtuu poski kurtussa: ”Mjitäh?”

Talonmies läksi sukuloimaan ja hakemaan mustikkasankoja poimijalta, pienipalkkaiselta eläkeläiseltä selkosten periltä. Hänen murteensa on herkullisen hauska, eivätkä kaikki sanat aina avaudu ensimietinnällä. Mustikoiden perkuullakin oli joku ihan oma sanansa, joka ei nyt muistu mieleen. Marjathan voi perata, putsata, renssata – ainakin nämä on käytössä eri puolella maata.

Ja siitä tuli mieleen, että nyt on myös omenoiden keruun kulta-aikaa. Äppel, päppel, pirum, parum, kråkan satt på tallekvist. Hon sa ett, hon sa tu, ute ska du vara nu! Omalla pihalla ei ole kuin kituliaskasvuinen kirsikkapuu, joka on hieman hyvin kasvavaa horsmanvartta paksumpi. Sain sen lahjaksi joku vuosi sitten, mutta enhän mä tuommoista osaa ruokkia enkä tiedä miten sille puhutaan.

###

Olen jo pitempään harrastanut ruoka-aineiden kuivaamista. Ehkä mainitsinkin? Ostin halvan kuivurin (kalliitakin on), jolla kuivaaminen onnistuu loistavasti. Kevyt ja pieni, joten sujahtaa kaappiin ja sieltä ulos vaivatta – ja tulee siten paljon käyttöön. Nyt on kuivurissa keittojuureksia, joiden ujuttaminen retkiruokiin ja mihin tahansa kotiruokiinkin on helppoa. Retkeillessä on Thermos kaikki kaikessa, sillä meikäläinen on varustettu koneistolla, jossa nälän tullen ruoka on oltava lusikoitavissa.

Kuivurilla olen kuivannut keittojuuresten lisäksi omenaa, banaania, kanaa, paistettua (rasva mahdollisimman tarkkaan käsipyyhepaperiin imeytettynä) jauhelihaa, fetajuustoa, tonnikalaa, hernekeittoa, tomaattipyrettä, tomaattia, peruna-sipulia…ja mitä kaikkea. Retkeillessä keittelen vedet, lyön Thermokseen esim. jauhelihan + kasviksia + mausteita ja kiehuvaa vettä ennallistumaan. Seuraavalla taukopaikalla nakkaan lisää vettä ja muusijauhetta ja son siinä. Riittävä sapuska on poluilla ja melontavesillä kaiken a ja o. Muutoin alkaa ketuttaa, tylsistyttää, väsyttää ja koko retki tuntuu virhevalinnalta.

Nyt on lähes koko syyskuu ulkoiluaikaa. Näin meidän kesken voin kertoa, ettei nk. pakollista työaikaakaan ole paljon jäljellä. Jokunen aika vielä pitää jotakin palkkaa saada jostakin ja sitten voi hyvällä omatunnolla ryhtyä nauttimaan ajasta, joka tulee kun aikansa pakertaa. Siis jollei kuolo korjaa aiemmin. Iso osa lähipiiristäni on, ammattialasta ja omista valinnoista riippuen kuulunut oloneuvosrykmenttiin jo hyvän aikaa.

(Tätä kirjoittaessa tuli kuvaviesti eläkeläisopettajilta Lapista. Ovat sykemittarit ranteessa tunturin rinteellä treeniasuissaan. Molemmat terveitä ja kovakuntoisia. Hyvä niin, tulevat yhteiskunnalle edulliseksi etenkin, jos tuossa kunnossa menevät suoraan hautaan. Näinhän se on, tämmöistä inhorealismia ja valtion budjetin lähestymistapa. Siis kuolevaisten veronmaksajien näkökulmasta. Toivottavasti terveinä kuollaan itse kukin. Äiti täyttää 93, muttei juurikaan ole yhteiskunnan terveyspalveluita käyttänyt, eikä tunnu kuolevankaan, vaikka itse on sitä jo aiemmin toivonut ja pikku hiljaa minäkin suuntaan enkelille ajatustekstaria, että älä unohda äitiä, kun liihottelet hakureissuilla. Äiti on ollut valtiolle edullinen kansalainen, työuransakin veti yliajalle.)

###

Veronmaksajista puheenollen, sukuumme syntyi pienokainen, lienee jo mainostettu ❤ Voi taivahan taatto, että ihmistaimi osaa olla söpö! Suku suorastaan kisaa siitä, kuka pääsee sylittämään. Kun lapsen äidillä oli iltameno ja isä hankkii perheelle riistaa metsästysreissulla (hah), niin riipoi vastata, etten työmatkan takia pääse. Lapsen täti (siis tyttäremme) ei empinyt hetkeäkään: ”Kiinni veti, kurvaan suoraan töistä!” Nappasi matkalla mukaan lapsensakin apuhoitajaksi. Kyllä tuli serkuksista suloisia yhteiskuvia! Harmillisesti en voi tähän laittaa, mutta etenkin yksi kuva jää visusti albumiin. Siinä uunituore tulokas katsoo silmät lautasina isoa serkkupoikaansa, koululaista: ”Herraparatkoon, kuka se sinä oikein olet!?” 😀

Ikätoveri, lapseton nainen, puuskahti kerran sisarensa lapsiin liittyen: ”On ihan sama onko ne omia vai siskon lapsenlapsia! Mä olen paljon heidän elämässään joka tapauksessa!” En raatsinut sanoa, ettei ehkä ihan sataprosenttisen sama asia ole. Mutta mistäs tiedän miltä sen kuuluu tuntua ja miltä ei. Systerilläkin on oma perheensä, muttei sen perheen pikkuväen paikka sydämessäni ole likikään samassa kohdassa kuin omien lastenlasten. Sen verran kai on meikäläisen empatiakyky on edellä mainittua henkilöä huonompi?

###

Siivoan muistiinpanojani. Kirjaan tähän jostakin nappaamani lauseen, jonka olen taltioinut hyvänä viisautena blogiin kirjattavaksi. Se menee näin:

”Siitä mistä ei voi puhua, ei voi vapautuakaan.” (harmi: en muista mistä tämä on)

Tämä viisaus kävi kuluneella viikolla hyvin toteen tavattuani opiskelutoverini vuoskymmenten tauon jälkeen. Molemmille oli sattunut elämässä kaikenlaista. Omalla kohdalla puheen keskiössä oli Päihdevaivainen perheenjäsenemme, hänellä oma murheensa jaettavana. Ja molemmat vapautuivat taakastaan jakaen sitä toisilleen puhumalla siitä. Tämmöisestä pitäisi kirjoittaa reseptejä ihmisille. (miettii) Ja olla iloinen ja kiitollinen siitä, että on olemassa tälläisiä vanhoja opiskelukavereita.

###

Talonmies tykittää kuvia mökiltä, jonne meni marjanhakureissulta hetkeksi yksinäisyyden retriittiin ja saunaa lämmittämään. Hyvä lomanen ja irtiotto kotinurkista hänelle! Oli tehnyt vastan eli vihdan ja -heh- hieman gylinäärisen näköistä sotkua lautaselleen, mökkihyllyn aineksia ryyditettynä kansan ykköskurmeella eli makkaralla. Ja ketshuppia ruutattu kasan päälle 😀

Näihin high society dinner-puheisiin jätän Lukijani ja lähden lenkille koiran ja tällä hetkellä vakavaa perhemurhetta työstävän kollegani kanssa. Toivon kykeneväni jakamaan murhettaan. Ja jos joku ajattelisi, ettei lääkärillä ole murheita, niin sanon, että ajatus on virheellinen. Mutta senhän fiksu Lukijani toki tietää – ihan tämän bloginkin perusteella. Silti elämä kantaa, ilonaiheita löytyy arjesta ja niin kauan kuin henki pihisee ja sykemittari nakuttaa, pitää olla elämästä kiitollinen!

teidän Klara