Kuuluuko – kuuntelen. Ajatuksia kommunikaatiosta.

Kuva: oma

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät eteenpäin niin, että hetkeen ehtii tarttua vain toisesta kulmasta, kun se jo lepattaa tiehensä ja vaihtuu toiseen hetkeen.

Kuluneella viikolla on tehty kahtakin kuolinsiivousta. Onneksi toinen on kuihtunut hoivakodin huoneen kokoiseksi, mutta toisessa on sitäkin enemmän työstettävää. Onneksi oma jälkeläinen ja Talonmies auttavat kompostoria muistuttavan kaiken kattavan säilöntätavaran perkuussa ja lajittelussa. Kolme päivää tässä säkitettiin tavaraa hiki tukassa: elektroniikkaa, muovia, metallia, paperia ja sekajätettä, kaikki omiin säkkeihinsä. Talonmies kuskasi säkkejä erilaisiin vastaanottopisteisiin renkaat soikeana.

Sitten oli meikäläisen siirrettävä viisisormiset tavarain erottelijansa autonrattiin ja kaasutettava välillä töitään tekemään. Semmoista on omaisen elämä.

###

Toimitin viestin Vanhan Emon kuolemasta lähipiirin tuttavalle. Tiesikin jo V:n poismenosta. Kerroin hikiurakasta V:n huushollin purkamisessa, kun tavarassa löytyy. Häneltä tuli nopea responssi. ”Mutta ajattelepa, jos sinä kupsahtaisit…mikä määrä urheilu- ja retkivarusteita ja soittimia yms. jäisi jälkeesi…”

En ole varma, pidinkö kommentista. (miettii) No, enpä pitänyt. Pahoitin mieleni. Sen verran on jouduttu koville täälläpäin, että pieni tsemppi olisi ollut paikallaan. Mutta ihmisten empatia on rajallista, kun tilanne ei lähemmin kosketa itseä tai sympatiaa ei jostain syystä löydy. Joonas Konstig on kirjoittanut vastikään kirjan, jossa puhutaan muun muassa sydämen sivistyksestä. Näkisin, että tämä jotenkin liippaa sitä läheltä, perspuolelta siis.

###

Kuoleman kohtaamisessa on lähimmäisillä haasteita, ymmärrän sen. Osa säälii poisnukkunutta (joka ei enää siitä hyödy mitenkään), osa suhtautuu empaattisesti jälkeenjääneisiin (jotka sen sijaan hyötyvät). Sitten on niitä, jotka projisoivat juttuun jonkun oman elämänkriisinsä. Kun vaellustoverini vanha omainen vastikään kuoli, varoitin reaktioista, joita saattaa tulla. Niistä on kokemusta isän kuoltua aikanaan.

Ja totta tosiaan, vaellustoveri kiitti vinkistä jälkikäteen. Oli joutunut tilanteeseen, jossa satunnainen tuttava esitti osanottonsa ja ryhtyi sitten antaumuksella raportoimaan omista kuoleman kokemuksistaan joku vuosi taapäin. Tarinaa oli riittänyt ja vaellustoveri miettinyt kuinka saa homman tyylikkäästi päätökseen ehtiäkseen töihin. Roolit tuossa kohtaamisessa niksahtivat päälaelleen ja tuoreen surun kanssa eläjästä tulikin kuuntelija.

Yhteenveto: sellaista elämäntapahtumaa ei olekaan, etteikö joku sitä hyväksikäyttäisi omiin tarkoituksiinsa. Suru on niistä yksi, vaan niin on ilokin. ”Juu, minäkin olen iloinnut, kun meidän…” ja jatkaa kertomalla itsestään. Keskittyisipä oman asiansa sijasta lähimmäiseen. Mutta kuulemisen ja kuuntelemisen taito lienee yksi erityislahjakkuuden lajeista. Vähän kuin laulutaito. Sitä ei kaikille ole riittänyt. (Miettii omaa kohtaansa, kykyään kuulla ja kuunnella.)

###

Kävin ostamassa uurnapaikan V:lle. Tapaaminen kenttämestarin tms. kanssa oli sovittu hautuumaan parkkipaikalle, jonne pikkukaivureiden kuskitkin kerääntyivät ruokatauolle. Pikkukaivurilla ruopaistaan arkkuhautoja varten kuopakkeet niille, joiden omaiset eivät koe tuhkausta oikeaksi tavaksi siirtää maalliset jäännökset maan poveen.

Vastassa oli eleetön, ilmeetön ja ehkä hieman masentuneen oloinen kenttämestari (nimike keksitty, en tiedä tarkemmin, uurnavastaava?). Lomposteltiin hautuumaan toiseen laitaan uurnapaikkojen luo. Kerroin, että eräänä lauantai-iltana pimeässä harhaileva, seppeleiden kanssa hautuumaata ristiin rastiin kruisaileva tyyppi olin minä, joka etsin seppeleille laskupaikkaa. Mies ei tarinasta sen kummemmin syttöä saanut, joten siirryttiin bisnesasiaan. Valitsin V:lle postimerkin kokoisen pläntin petäjän alta. Samaan postimerkkiin menee sitten Wanha Äitikin. Ja kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on: mahdutaan vaikka koko kööri. Postimerkkiin menee 8-10 uurnaa.

… pitää kuitenkin ennen sitä hävittää rottien pellolle ne retki- ja urheiluvarusteet, soittimet yms.

Että ei kun virvon varvon tuoreheks terveheks, tulevaks tuhkaks, uurnaiseks uupeloks. Ahnes tippas kallista röörää esikunta arestissa röskytä rös.

Hyvää pääsiäisviikkoa Lukijalle!

t. Klara, retki- ja urheiluvälineromuvaraston pitäjä (plus soittimet)

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Onko tämä pikkuvarpunen? Kuva: oma

Terveisiä terassilta

Heinäkuun heiniä

Hyvä Lukijani,

vietämme emäntä-koira- laatuaikaa. Koira (aiemmin Rakki :D) makaa vieressäni terassille tuodussa häkissään, lempipaikassaan. Jos terassin ovi on kiinni, se pyytää pääsyä häkilleen, talsii petillä hetken ympyrää ja asettautuu huolellisesti raajojaan viikkaillen makuuksilleen. Terassilla se nukkuu sellaisessa narkoosissa, että nimensä saa hihkaista armeijaäänellä ennen kuin havahtuu poski kurtussa: ”Mjitäh?”

Talonmies läksi sukuloimaan ja hakemaan mustikkasankoja poimijalta, pienipalkkaiselta eläkeläiseltä selkosten periltä. Hänen murteensa on herkullisen hauska, eivätkä kaikki sanat aina avaudu ensimietinnällä. Mustikoiden perkuullakin oli joku ihan oma sanansa, joka ei nyt muistu mieleen. Marjathan voi perata, putsata, renssata – ainakin nämä on käytössä eri puolella maata.

Ja siitä tuli mieleen, että nyt on myös omenoiden keruun kulta-aikaa. Äppel, päppel, pirum, parum, kråkan satt på tallekvist. Hon sa ett, hon sa tu, ute ska du vara nu! Omalla pihalla ei ole kuin kituliaskasvuinen kirsikkapuu, joka on hieman hyvin kasvavaa horsmanvartta paksumpi. Sain sen lahjaksi joku vuosi sitten, mutta enhän mä tuommoista osaa ruokkia enkä tiedä miten sille puhutaan.

###

Olen jo pitempään harrastanut ruoka-aineiden kuivaamista. Ehkä mainitsinkin? Ostin halvan kuivurin (kalliitakin on), jolla kuivaaminen onnistuu loistavasti. Kevyt ja pieni, joten sujahtaa kaappiin ja sieltä ulos vaivatta – ja tulee siten paljon käyttöön. Nyt on kuivurissa keittojuureksia, joiden ujuttaminen retkiruokiin ja mihin tahansa kotiruokiinkin on helppoa. Retkeillessä on Thermos kaikki kaikessa, sillä meikäläinen on varustettu koneistolla, jossa nälän tullen ruoka on oltava lusikoitavissa.

Kuivurilla olen kuivannut keittojuuresten lisäksi omenaa, banaania, kanaa, paistettua (rasva mahdollisimman tarkkaan käsipyyhepaperiin imeytettynä) jauhelihaa, fetajuustoa, tonnikalaa, hernekeittoa, tomaattipyrettä, tomaattia, peruna-sipulia…ja mitä kaikkea. Retkeillessä keittelen vedet, lyön Thermokseen esim. jauhelihan + kasviksia + mausteita ja kiehuvaa vettä ennallistumaan. Seuraavalla taukopaikalla nakkaan lisää vettä ja muusijauhetta ja son siinä. Riittävä sapuska on poluilla ja melontavesillä kaiken a ja o. Muutoin alkaa ketuttaa, tylsistyttää, väsyttää ja koko retki tuntuu virhevalinnalta.

Nyt on lähes koko syyskuu ulkoiluaikaa. Näin meidän kesken voin kertoa, ettei nk. pakollista työaikaakaan ole paljon jäljellä. Jokunen aika vielä pitää jotakin palkkaa saada jostakin ja sitten voi hyvällä omatunnolla ryhtyä nauttimaan ajasta, joka tulee kun aikansa pakertaa. Siis jollei kuolo korjaa aiemmin. Iso osa lähipiiristäni on, ammattialasta ja omista valinnoista riippuen kuulunut oloneuvosrykmenttiin jo hyvän aikaa.

(Tätä kirjoittaessa tuli kuvaviesti eläkeläisopettajilta Lapista. Ovat sykemittarit ranteessa tunturin rinteellä treeniasuissaan. Molemmat terveitä ja kovakuntoisia. Hyvä niin, tulevat yhteiskunnalle edulliseksi etenkin, jos tuossa kunnossa menevät suoraan hautaan. Näinhän se on, tämmöistä inhorealismia ja valtion budjetin lähestymistapa. Siis kuolevaisten veronmaksajien näkökulmasta. Toivottavasti terveinä kuollaan itse kukin. Äiti täyttää 93, muttei juurikaan ole yhteiskunnan terveyspalveluita käyttänyt, eikä tunnu kuolevankaan, vaikka itse on sitä jo aiemmin toivonut ja pikku hiljaa minäkin suuntaan enkelille ajatustekstaria, että älä unohda äitiä, kun liihottelet hakureissuilla. Äiti on ollut valtiolle edullinen kansalainen, työuransakin veti yliajalle.)

###

Onko tämä paatsama?

Veronmaksajista puheenollen, sukuumme syntyi pienokainen, lienee jo mainostettu ❤ Voi taivahan taatto, että ihmistaimi osaa olla söpö! Suku suorastaan kisaa siitä, kuka pääsee sylittämään. Kun lapsen äidillä oli iltameno ja isä hankkii perheelle riistaa metsästysreissulla (hah), niin riipoi vastata, etten työmatkan takia pääse. Lapsen täti (siis tyttäremme) ei empinyt hetkeäkään: ”Kiinni veti, kurvaan suoraan töistä!” Nappasi matkalla mukaan lapsensakin apuhoitajaksi. Kyllä tuli serkuksista suloisia yhteiskuvia! Harmillisesti en voi tähän laittaa, mutta etenkin yksi kuva jää visusti albumiin. Siinä uunituore tulokas katsoo silmät lautasina isoa serkkupoikaansa, koululaista: ”Herraparatkoon, kuka se sinä oikein olet!?” 😀

Ikätoveri, lapseton nainen, puuskahti kerran sisarensa lapsiin liittyen: ”On ihan sama onko ne omia vai siskon lapsenlapsia! Mä olen paljon heidän elämässään joka tapauksessa!” En raatsinut sanoa, ettei ehkä ihan sataprosenttisen sama asia ole. Mutta mistäs tiedän miltä sen kuuluu tuntua ja miltä ei. Systerilläkin on oma perheensä, muttei sen perheen pikkuväen paikka sydämessäni ole likikään samassa kohdassa kuin omien lastenlasten. Sen verran kai on meikäläisen empatiakyky on edellä mainittua henkilöä huonompi?

###

Siivoan muistiinpanojani. Kirjaan tähän jostakin nappaamani lauseen, jonka olen taltioinut hyvänä viisautena blogiin kirjattavaksi. Se menee näin:

”Siitä mistä ei voi puhua, ei voi vapautuakaan.” (harmi: en muista mistä tämä on)

Tämä viisaus kävi kuluneella viikolla hyvin toteen tavattuani opiskelutoverini vuoskymmenten tauon jälkeen. Molemmille oli sattunut elämässä kaikenlaista. Omalla kohdalla puheen keskiössä oli Päihdevaivainen perheenjäsenemme, hänellä oma murheensa jaettavana. Ja molemmat vapautuivat taakastaan jakaen sitä toisilleen puhumalla siitä. Tämmöisestä pitäisi kirjoittaa reseptejä ihmisille. (miettii) Ja olla iloinen ja kiitollinen siitä, että on olemassa tälläisiä vanhoja opiskelukavereita.

###

Talonmies tykittää kuvia mökiltä, jonne meni marjanhakureissulta hetkeksi yksinäisyyden retriittiin ja saunaa lämmittämään. Hyvä lomanen ja irtiotto kotinurkista hänelle! Oli tehnyt vastan eli vihdan ja -heh- hieman gylinäärisen näköistä sotkua lautaselleen, mökkihyllyn aineksia ryyditettynä kansan ykköskurmeella eli makkaralla. Ja ketshuppia ruutattu kasan päälle 😀

Näihin high society dinner-puheisiin jätän Lukijani ja lähden lenkille koiran ja tällä hetkellä vakavaa perhemurhetta työstävän kollegani kanssa. Toivon kykeneväni jakamaan murhettaan. Ja jos joku ajattelisi, ettei lääkärillä ole murheita, niin sanon, että ajatus on virheellinen. Mutta senhän fiksu Lukijani toki tietää – ihan tämän bloginkin perusteella. Silti elämä kantaa, ilonaiheita löytyy arjesta ja niin kauan kuin henki pihisee ja sykemittari nakuttaa, pitää olla elämästä kiitollinen!

teidän Klara

Jonkun lapsenlapsi ja sisarentytär 🙂