Murskaantuneen itsetunnon jälkeisen päivän krapulapäivä. Sitä ihminen miettii, että mikä meni pieleen, mitä tuli tehtyä ja miksi? Missä lähti mättämään, mikä tökki? Ja mitä ne tuntemattomat ajattelivat?

Kyse on tietysti kolopallopelistä. Palaan asiaan.

Eilen oli juukelinmoinen helle, mikä kävi selväksi jokaiselle korpikansan vaeltajalle. Mummo istui kerrostaloasunnossaan vanhan lyysisohvan nurkassa ja huokaili. Sisälämpömittari näytti kolmeakymppiä, mutta sälekaihtimiin ei saanut koskea. ”Tämä on minun koti. Minä määrään täällä!” Vävypoika kävi illankähmässä salaa hivuttamassa tuulettimen peräkammarin pöydälle. Liekö osannut sitä mummorukka tänään vaimentaa.

Mummo kotiutui vanhusten kuntoutusosastolta. Ei pärjää kotona vaikka kodinhoitajat ramppaavat päivittäin. Mutta geriatrian professori on valtakunnan torvissa vuoskaudet toitottanut kodin olevan vanhukselle paras paikka! Että toimitetaan vaan niin paljon kotikäyntejä, että pysyy luukussaan, eikä lähde laitospaikkoja kuormittamaan.

Nautinnolla odotan aikaa, kun perin sosiaalisena tunnettu proffa istuu itsekseen mökissään seinää tuijottamassa odottaen kodinhoitajan pikakäyntiä.

Vanhustenhuolto on sikamaisessa tilassa! Hoitajaparat kaahailee lyysisohvien väliä tukka putkella yrittäen kaikkensa. Mutta ei näitä liki satavuotiaita kotiin hoideta! Kun kodinhoitaja kloksauttaa oven perässään kiinni, ottaa mummo sisäkäyttöön tarkoitetun rollaattorinsa ja lähtee 50 senttimetrin minuuttivauhtia hissuttamaan liikenteeseen, eikä ole paikalla kun kodinhoitaja palaa. Silloin soi tyttären työpaikalla puhelin. Hanskat on riisuttava käsistä ja vastattava, kun numeron näkee. Mummo hukassa, mitä tehdään? Mitäkö tehdään: jätetään potilas siihen ja lähdetään etsimään mummoa?

Palaan piristävimpiin aihepiireihin eli menetettyyn itsetuntoon. Se romuttui eilen kolopallokentällä. Oli hitonmoinen paahde, lippalakki välttämättömyyspäähine ja olo pyörtymispisteessä. Uuden kengät oli aiemmin hanganneet rakot kantapäihin ja pelin edetessä alkoi kinttuja kivistää. Ja niin hajosi vuoskaudet varmoissa käsissä pysynyt pelitaito: huiskis ja viuh! Pitkin mettiä tuli pelattua ja alkoi niin vietävästi jo hävettääkin, ettei mitään rajaa. Kun ei enää keksinyt mitään järkevää syytä siihen, ettei peliä saanut kulkemaan. Mutta semmoista se on elämässäkin. Joskus vaan alkaa tökkiä, eikä tiedä kuinka ajolinjat oikaisisi. (Post scrpitum: epäilen, että grippi eli ote ei pitänyt: hanskat alkoi ehkä luistaa, kun niillä tuli pyyhittyä naamaakin.)

Etenen vielä piristävämpään aiheeseen. Ostin nimittäin hieman itsellenikin yllätykseksi uuden auton toissapäivänä. No, olen ostatellut sitä viikonpäivät, mutta vietyäni vanhan pirssini autokauppiaalle tutkailtavaksi ja palattuamme sitten konttoripöytänsä ääreen, en arvannut, että se mitä hän melko pitkään ja vaiteliaana koneelleen naputtaa on kauppakirja. Eihän mulla ole vielä edes kaikkia rahojakaan, minkä toki toin ilmi! Pankki ei viime viikonloppuna laitettuun laina-anomukseeni vastannut kuin automaatti-ilmoituksena ”meleko varmasti saat lainaa mutta soitamme sinulle”. Kun soittoa ei kuulunut, tsättäsin pankkiin, että mitäpä pankille kuuluu näin kesäaikaan. Joku Joni, Nico tai Jere vastasi lainaosaston ruuhkautuneen. Siltähän tuo vaikuttaa. Ja nyt on uusi pirssi pihassa. Herran huomaan vaan.

Puolustuksen puheenvuoro: ajan koko ajan niin pitkiä matkoja, että kunnon auto on oltava ruhon ympärillä. Kerran on jo tämän merkkinen auto henkeni pelastanut.

Kaasutan nyt autollani johonkin apteekkiin tahi markettiin etsimään rakkokantapäihin suojamateriaalia. Kompiidi ei meinaa pysyä. Ehkä urheiluteippi pysyisi? (…sillä ihan pakko on illankähmässä käydä jokunen lyönti huitaisemassa, jotta näinkö tosiaan kävi, että lyönti katosi kerralla ja lopullisesti.)

Oikein paljon hyvää tuulta purjeisiin lukijalle!

Klara von den Helgalandia