Matkalaukun henki puhuu kauttani

Superkuu.

Hyvä Arvostettu Lukijani,

olen armollisella päällä sunnuntain kunniaksi ja käytän ylistäviä sanoja kehittyäkseni ihmisenä kohti korkeinta päämäärää. Sitä kohti on saamamme elämän lahjan vuoksi kilvoiteltava. Älkäämme unohtako, että jokaisella meistä on sekä elämän lahja että oma tärkeä paikkamme maailmankaikkeudessa, eiks vaan.

###

Valitsen päivän aforismin nuhjuisesta muistipaperistani tähän tapaan: ”Ensivaikutelmat ovat tärkeitä, joten hanki aina hyvät matkalaukut.” Hugh Casson et Joyce Cranfell

Kuinka tuo nyt liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Mutta olen armollinen itsellenikin: mietelmä kuulostaa hauskalta ja käytännölliseltä. Teinhän sitäpaitten uutterasti laukkuhavaintoja maanisesti taannoin junamatkaillessani. Havaitsiko Lukijani asemalla seistessään loosivaunun akkunassa tiukan silmämunaparin, joka kuului söheröiselle, näennäisesti Suomen Kuvalehden taakse piiloutuneelle harpulle? Se olin minä.

Yhteen tarkkailuni alle joutuneeseen laukunomistajaan ehdin jo siinä määrin kiintyä, että räpsäisin salaa kuvan junan seistessä hetken asemalla. Laukut olivat niin vetävän ja tavallisuudesta poikkeavan väriset, että hengästytti. (yksityissuojan vuoksi väri salattu) Eikä tässä vielä kaikki: naisenpuoli oli huolehtinut kengät ja pikku jakkusen sointumaan samaan poikkeavaan väriin. Jeskamandeera, mitä rohkeutta ja radikaalia poikkeamista harmaasta massasta!

###

Melontaretkellä.

Siirtyäkseni tähdellisimpiin asioihin mainitsen päässeeni vesille lopulta parinakin päivänä (viittaus edelliseen tekstiin). Kuvan rantaan päädyin puuskatuulella tuulimittarini antaessa kovimmille puuskille arvoksi 15 m/s, mikä ylittää riskirajani, joka on 10 m/s tietämillä. Mutta ei auttanut inistä, kun poiskin oli päästävä.

Liikun kajakilla pääasiassa ittekseni ja pääasiassa vesillä, joilla ei juuri muita näe. Ittekseen olisi selviydyttävä haveristakin. No, nykyään aktiivinen rajavartiosto on lähellä ja naaraa pursillaan kaatuilleet muorit pivohon, jos niikseen tulee. Pidin kuitenkin melani vedessä ja pidättäydyin höseltämästä ulapalla kameroiden ja oheisvehkeiden kanssa. Siitä pidättäytyminen on minulle vaikeaa.

###

Mitä tulee höseltämiseen, niin semmoistahan esivanhuksen elämä on, yhtä hösellystä. Tästä esimerkkinä joku tunti taapäin käyty keskustelu.

Minä: ”Herran tähden, jäi aamupala-astiat, maito, jugurttipurkki ja puoliksi juotu kahvi pöytään!” Talonmies: ”Joo, huomasin… mutten sanonut mitään.”

Mitä tapahtui? No, astraalimaailmasta tulleen käskyn ajamana masinoiduin kokeilemaan imurointia. Se luonnistui vanhaan malliin ja toiminta eskaloitui luutupuolellekin. Näin saimme kämppää puhdistetuksi tuossa tuokiossa, eiks vaan! Aamupala oli siinä rytäkässä jäänyt vaiheeseen.

Selitykseksi todettakoon, että elämme kriisiaikoja pitkäaikaisen siivoojamme siirryttyä muihin tehtäviin. Tätä on pelätty vuosia ja joskus päätettiin, että vaikka menisi siemenperunat, niin siivooja tarvitaan. Nyt on kyselyjä laitettu siivousfirmoihin, mutta yksikään ei ole vastannut. Alan kallistua siihen, etten halua enää arpoa tuntemattomien siivoojien pätevyyksistä huushollissamme. Siitä on joskus tullut murhetta. Tartutaan itse riepuun: työnäytehän on tänään annettu.

###

Talonmiehen kukkaviritykset.

Lopuksi kerron, että nousuviikolla alkavat keväällä sovitut työt, onneksi vain muutamana päivänä.

Tulikin luvatuksi. Olen valmis irrottautumaan ammatistani ja heittäytymään täysviikkoiseksi puolivilliksi eläkeläiseksi. Vaikka moni ikätoveri kollegiossani painiskelee ammatista irrottautumisen ahdingossa, niin en minä, eikä ikätoveriystäväni. Ei päivääkään ole kaivannut takaisin töihin. Toinen ystävä puolestaan parkui: ”Tulen vaipumaan masennukseen, takuulla!” On uhrannut työuralle koko elämänsä. Sitä virhettä olen varonut. (miettii, aprikoi)… Ja luulenpa, ettei lähipiiri ole ainut, joka on sen huomannut. Lukijani taitaa kuulua samaan joukkoon? Vierivästä kivestä on sanonta. Siitä olen pitänyt kiinni.

###

Mutta joskus vierivänkin liike päättyy. Pitäkäämme se mielessä kaikissa toimissamme.

Tilalle jää tuhkaa. Se purkitetaan. Suntio tuo purkin hautuumaan parkkipaikalle ja kulkee omaisen kanssa hautapaikalle, jonne on valmiiksi tehty kuoppa, kaksikin. Omainen laskee purkit kuoppaan ja hauta luodaan umpeen. Tämä on nousuviikolla edessäni.

Menen vain suntio seuranani. Hän kantaa toista uurnaa. En halua mukaani ketään, vaikka Talonmies tarjoutuikin. Muut eivät pääsisikään. Ovat töissään tai matkoilla, perheensä kanssa lomailemassa jne. Parempi onkin luoda haudat umpeen itse, tulee varminta jälkeä. Saa parkuakin rauhassa. Suntio kyllä ymmärtää. Tiedän myös varmaksi sen, että vainajat itse olisivat tätä tulokulmaa proseduurilta toivoneet. Eivät olisi toivoneet suuria sessioita. V:n haudasta on jo kyselty. Ystävät voivat sitten häntä muistaa haluamillaan sessioilla.

Älköön Lukijani synkistäkö mieltään hautapuheista. Niin kirpeää kuin onkin, on kuolema vain yksi puoli elämää. Vastasyntyneen parkaisusta purkitettuksi tuhkaksi, niin se menee. Niin se on aina mennyt ja niin se on menevä. Silmästä silmään on täötä vain katsominen aivan kuten elämää itseäänkin. Muu ei auta. Elämä on tässä ja nyt ja kuoleman mahdollisuus on aina läsnä. Olen sen niin vakuuttavasti lukuisia kertoja työssäni nähnyt.

###

Näin siis nousi matkalaukusta Näppäimistön Henki puhumaan syvämietteitä sormieni kautta. Militias est vita hominis! Elämä on taistelua! Nappasin tämän nyt kirjasta*, joka periytyi vanharouvan jäämistöstä ja on hyllyssäni. On signeerannut sen vuonna 1949 kauniilla käsialalla, tyttönimellään. Oli tuolloin oli juuri saavuttanut aikuisikänsä. No mutta! Sieltähän tämä sanapursuilu on peräisin: geenit, geenit! Sanailija oli äitikin, sanailijaksi on tyttärenkin tultava.

Näihin puheisiin hyvää pyhäpäivää toivottaa,

Teidän Klara,

  • henkilö, joka epäonnistui unohtamaan tulevan viikon hautatehtävä. Mikä naurettava yritys, kuten itsensä sumuttamiset aina ovat.
  • … ja joka muokkasi hieman tekstiä ja otsaketta post festum, koska Talonmies ja koira tulivat söhläämään viimeisten kappaleiden aikana ja häiritsivät blogikirjailijaa työssään (taiteilijan keskittyminen aina kärsii maallikoiden läsnäollessa)

*Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja. Koonnut ja selittänyt W.O.Streng-Renkonen. Otava 1938.

Maasta olet sinä tullut, sanoi Hautaoikeuden Haltija

Ja joku vielä kuuseen kurkottaa.

Hyvä Lukijani,

istun odottamassa, että pääsen kuskaamaan Talonmiestä lääkäriin. Pieni fyysinen vaiva edellyttää helepossa ja leppoisassa työssä olevan, viisaan, oppineen ja sikarikkaan tohtorin näkökantaa. Sillä sellaisiahan lääkärit ovat. Kansa tietää. Terveydenhuollossa vain hoitajat on kovilla. Onko siellä ylipäätään lääkäreitä lainkaan?

Kuuntelin Uutispodcast- ohjelmaa. Lähihoitaja kertoi raskaasta työstään. Oli uupumuslomalla. Työpäivät venyvät, joustamaan joutuu ja ajoittain päivät voivat olla jopa kaksitoistatuntisia. En epäile yhtään, etteikö ole raskasta. Lähihoitajan työtä arvostan kovin. Mutta ajattelin, että natsaa kyllä lääkärinkin ammattiin. Onkohan sitä kohtaan myötätuntoa kellään? En ole havainnut.

Kahdentoista tunnin työpäivä on ainakin sairaalatyössä monella erikoisalalla hyvin tavallista ja jatkuvaa eläkeiän kynnykselle asti. Jollei kyseessä ole päivystyshuki, niin päivä venyy muutoin. On potilastyö ja sen päälle monenlainen kertynyt sälä tehtäväksi ”jossain vaiheessa”. Lisäksi on monenmoista kirjaushommaa, jonka aiemmin teki sihteeri.

Ehkä katsotaan, että lääkäri on ihmisenä jotenkin lähihoitajaa kestävämpi, kun on koulutetumpikin? Mutta patologian avaussalissa näyttävät sisuskaluiltaan samanlaisilta: aivot, sydän, maksa, munuaiset… Osa lääkärintyöstä on fyysisestikin raskasta ja osalla erikoisaloista rasitus suuntautuu päänuppiin.

Liitoltamme puuttuvat MillaMagiat ja naama punaisena huutavat suut. Kollega sanoi sarkastisesti: ”Ei ole Lääkäriliitolla huutajia. Haluamme näyttäytyä yläluokkaisina ja filmaattisina. Mitään pyykkimuijia ja sikaniskaäijiä ei liiton nimissä laiteta räyhäämään huomioliiveissä torinkulmille”.

Sairaalapuolella on paikka paikoin kova pula erikoislääkäreistä, vaiettu aihe. Mediassa näkyy vain terkkalääkäri- ja hoitajapula. Mutta on julkisella puolella töissä muitakin. Jos vaikkapa matalapalkkaiset välinehuoltajat menevät lakkoon, pysähtyy isonkin sairaalan toimenpidelinjasto siihen.

###

Palaan ylärekisteriin. Siitä kertoo otsikko nimittäin 😀

Näin lokakuun aikoina on viisain korostaa rooliaan Hautaoikeuden Haltijana. Peräti pahvimaiselle paperille painettu hallitsemani oikeuskirja oli sukeltanut paperikasan alimmaiseksi. Ja oli tuleva sieltä palauttamaan mieleen, että kukahan haudan ulkokuorta on hoidellut? Sisältyiko sellainen sopimukseen ja jos, niin missä lasku? Näen sieluni silmin sukuni edesmenneet makaamassa risukasan ja toissavuotisten pelakuitten muodostaman kaatopaikkakasan alla.

###

Edessäni on uunituore Femina, puhelimessa yön päivystäneen jälkeläisen viesti ja ympärillä leijuu Talonmies, jota tuleva (onneksi ei-kiireellinen) toimenpide jännittää ja virittää koneistoa ylikierroksille. (Selitti mulle äsken ruokapöydästä huutelemalla kuinka toimenpide tehdään. Lääkäri oli kuulemma sen seikkaperäisesti kertonut. 😀 Waee-niin, sanoin mä. Enpä ois tiennytkään, tirsk.)

###

Lopuksi lyhyt tarina keskustelusta. Otin siitä oppia. Epäilen nimittäin, että vastoin kaikkia odotuksia olen vajaavainen ihminen minäkin ja teen omia virheitä lähimmäisen huomioimisessa (muun muassa siinä). Tapaus menee näin nikkäste:

Lenkkipolulla. Kerron Lenkkikaverilleni meneväni Talonmiehen kanssa teatteriin katsomaan näytelmää. Käsikirjoitus perustuu N.N.:n teokseen. Lenkkikaveri kysyy, olenko lukenut kirjaa. Kerron, etten ole ja siksi menenkin kappaleen katsomaan. Hän kertoo lukeneensa kirjan.

Myöhemmin viestitän: ”En pitänyt esityksestä, huono minusta.” Hän reagoi viestiini kysymyksellä: ”Ok. Kuinka pitkälle vastasi kirjan tekstiä?”

###

Semmoista.

Mutta nytpä tahdon olla mä, suuri maantien kiitäjä. Lähden työreissuun ja toivottelen hyvää lokakuuta Lukijalleni!

Klara