Juu, niin siinä kävi, että tulin tänne hieman lähemmäksi oletettuja vaellusalueita vain havaitakseni, että vettä tulee kuin kraanasta vääntämällä ja lämpötila on +11 astetta. Mikäs sen parempi telttailusää. Kun nykyään tuntuu olevan muotia käyttää sanaa hitokseen, niin tähän se sopii (ehkä). Hitokseen ottaa koteloon, että suuret suunnitelmat tyssäsivät. Vain Ali Leiniö voi minut pelastaa videoineen.

Jos lukijani ei kerro kenellekään, niin olen paossa jonkun mielestä merkittävääkin merkkitapahtumaa. Olen valehdellut olevani vaelluspolulla noin viikon, mikä säästää suuren osan tuttavapiiristäni turhalta teeskentelyltä. Olenpa armoton: joku toki sydämestäänkin onnittelee! Samalla piileskelen myös eräitä perhepiiriini liittyviä vastuita, jotka saattavat viikon sisällä edellyttää toimenpiteitä. Olen kantanut sotkusta tähän saakka pääasiallisen vastuun ja vaivannäön muiden liuettua raadon haistaneena oman elämänsä kannalta tärkeämpiin toimiin. Nyt on Tädin vuoro. Hän tallustelee vaelluspoluilla kännyköiden ja sateliittivastaanottimien saavuttamattomissa kattilat ja pannut rinkassa kolisten. Sanotaan vaikka, että Kaldoaivissa, Paistunturissa, Vätsärissä tai Kemihaaran erämaassa, ainakin nämä. Ja Martinselkonen laitetaan kaupan päälle. Uskallan tämän tässä kertoa, koska tiedän lukijani mitä luotettavimmaksi henkilöksi. Ehkä hänellekin on sattunut, että kaatopaikan äärellä on monta viisasta mielipidettä, mutta kun olisi puettava hanskat ja ryhdyttävä hommiin ovat viisaat päät kadonneet? Otan osaa, sillä tiedän mitä se on. Been there, done that kuten sekin on trendikästä sanoa. Hitokseen siis.

@@@

Tähän ei pitänyt tulla tätä juttua, mutta luulen toimiani ohjaillun pilvien yläpuolelta. Tähän piti nimittäin tulla kuva teiniajan kaveristani (tuntemattomaksi muokattu versio). Hän poti jonkun vuoden vaikeaa sairautta, johon menehtyi. Viime päivinä olen ajatellut häntä ja katsellut kuvia hänestä. Nyt kuvan lataaminen epäonnistui ja tilalle tulikin tämä tarina! Niin hänen huumoriaan! ❤ Ohjaili takuulla koneeni bittitoimintoja ja sääteli kuvavalinnat kohdilleen. – Aivan uskomattomalta tuntuu, ettei häntä enää ole olemassa. Oli sitä ihmistyyppiä, joka kerta kaikkiaan ei kuole ja sillä sipuli. Mutta niinhän me kaikki itsestämme ajattelemme.

@@@

Vilkuilen ulos ikkunasta ja kas: vettä on taas ruvennut satamaan! Mikä yllätys ja ilosanoma! Kasvit saavat kosteutta juurilleen, linnut voivat kyykistyä juomaan virkistävää sadevettä ja viljapellot viheriöivät. Moni ajaa vesiliirtoon silenneillä sakkorenkaillaan, kastemadot tukehtuvat koloihinsa ja lasten persukset kastuvat hiekkalaatikon reunoilla. Mummon havuneuloittuneet räystäät tulvivat yli ja rännit irtoavat kannakkeistaan. Hiljainen kyy luikertelee lätäkön poikki sammakko poikittain suussaan.

Huokaus.

Nämä kelit eivät tee hyvää kenellekään. Pitemmän päälle. Voikoon lukijani paremmin vaikkapa hyvän kirjan äärellä.*

Kuulumisiin,

Klara

*menossa on Pauliina Rauhalan uusin. En oikein jaksaisi enää rautalangasta väännettyä lestadiolaisen sisäisen puheen seuraamista. Tiedän ne muutenkin, tietyistä syistä (en ole uskovainen itse).