Aikarauta raksuttaa kohti päivänpituuden kääntökohtaa

Hyvä Lukijani,

eilen tein kuusikossa tilannearvion, jota pidän – saa sanoa, että – lähestulokoon varmana. Tiede on osoittanut, että vuodesta toiseen aika-akseli kääntyilee kyljeltä toiselle, sukupolvesta toiseen. Ja ainakin tähän saakka se on tarkoittanut talvikauden vaihtumista kevätpuolelle. Tähän lienee Lukijallanikin oma empiirinen havaintoaineistonsa, eikö totta? Vuodenkierron kokee omissa nahoissaan. Kesän jälkeen nahka kalpenee, sitten jäätyy, jonka jälkeen kihelmöi kevätauringossa palaakseen karrelle kesän porottaessa korkeimmalta kohdaltaan. Ellei sitten pala pilkkumi, mutta se koskettaa vain noin puolta väestöstä.

###

Siitä tulikin mieleeni, että järjettömän ja luontoa tuhoavan päähänpiston saaneena tuli uusittua istumapaikat ilmastonturmelulaitteeseen. Se tarkoittaa lisääntynyttä terwan ja höyhenten kulutusta post festum. Mailojen kuljetuspussi retkottaa eteisessä, matka-aski vielä suu ammollaan kitisee viimeisiä romppeita. Suunta on etelämerialueelle. Se on ainut mahdollisuus takoa hullunkiilto silmissä rautaa maata vasten roudan ajettua kotiporsaat palloineen päivineen puistomaisilta laitumilta.

Koko reuhtominen on hullun hommaa. Mutta kerrottakoon sekin, että semi-eläkeläinen ei aikaile, kun turhanpäiväisestä hääräämisestä on kyse. Viittaan vaikka Itse Arabialaiseen Maustekakkuun, pallopeleistä puhumattakaan. (Paljonkohan arabiakakun tarveaineiden ja mausteiden tuotanto ynnä kuljetuksesta huolehtiva rahtikone tuuttaa pahuutta ilmakehään? Tätä sanotaan projektioksi, oman huonon omatunnon heijastamiseksi muualle.)

Tässä jykevä kuusi tukikepiksi tiellenne kohti kaamoksen päättymistä.

###

Maailma on nyt täynnä kaikenlaista ahdistavaa. Toivotan Lukijalle sietokykyä ja hepskukkuu tosiaan: resilienssiä! Herraparatkoon, että kaikenlaiset käsitteet sinkoilevat ilmaan, kansa ja media niitä japlattaa, kunnes kaikki kyllästyvät ja heittävät resilienssillä kuikkaa. Tämä toistuu vuodesta toiseen, höpinät vain vaihtuvat. Ai-VAN! Mediassa pyörivästä lääketieteen aiheisiin kajoavista kirjoituksista sen näkee oikeinkin hyvin ja ikäänkuin juurikin näin! En ryhdy nyt kirjaamaan sitä jargonia, mutta otan esimerkkejä muualta, kas näin:

Jos katsotaan rakennemuutosta isossa kuvassa, on digiloikka ikään kuin win-win-tilanne. Asiakasrajapinnoista on synergiaetua. Jos ajatellaan laatikon ulkopuolelta, tarvitaan monikanavaista muutosjohtamista, segmentointia, lisää start-uppeja ja dataohjautuvaa päätöksentekoa! Jumpataan ratkaisuja kohderyhmälähtöisiin sisältöihin, skaalataan faktat ja perustetaan nyrkki, game-changer. Mahdollistetaan dialogi eri toimijoiden välillä, otetaan vahva mandaatti ja produsoidaan holistinen lähestymistapa. Arvopohjainen johtaminen on agendalla! Eikä tässä vielä kaikki! Kolme pointtia: 1) eteenpäin sanoi mummo lumessa! 2) Se on menox sanoi Annie Lennox! 3) Tämä on uusi normaali, jossa otetaan askel taaksepäin.

Mistäkö oli lainaus? Ei mistään. Produsoin sen asiakasrajapintani agendalle vahvalla mandaatilla itse. Tekoälyltä kysyin vinkkiä, mutta alkoi tuottaa potaskaa omasta päästään. On rekisteröinyt ammattini ja väitti muun muassa tätä käytetyksi anekdootiksi: ”Kyllä me saamme tämän kuntoon, sanoi lääkäri kuolinpesälle.” (Paljon luvattu! Been there, done that! Kas, tuossahan oli kulunut sanonta ihan spontaanisti. ;D)

Ja tulipa vain nyt mieleen vielä yksi sanonta, jota Talonmies on vuoskymmenet käyttänyt sen keksittyään oletettavasti itse. ”Ken lääkäriin lähtee, ei tervettä päivää näe!”

###

Mikä harsotukka! Ja kuun kännykkäkamera väritti tuohon malliin, valkoisena kyllä näyttäytyi.

Lopuksi kerron tarinan. Täällä, missä asun, oli hetken aikaa jopa laduksi asti lunta. Sain haasteellisista työasennoista vähän kiputilaa lihaksistoon, niin päätin roikaista ladulle jäseniä vetristämään. P-paikan toiseen reunaan tuli auto, josta nousi äkkivilkaisulla ajatellen ”joku mummo”. Ajattelin, jotta hitto vie, muorihan lähtee joko tulpaksi eteen tai hiissaa takiaisena selän takana. Hyppäsin suksille ja rivakkaan alkukiihdytykseen, kelikin hyvä. Suksiessa ihastelin upeaa metsämaisemaa, jolloin vauhti hiipui. Takavasemmalta alkoi silmännurkkaan vilkkua muorin hahmo. Pienen kinkaman kohdalla pysähdyin lopullisesti ihaillakseni metsää ja päästääkseni muorin ohi. Kun oli kohdalla, meinasin huikata hyvät päivät, mutta kas: vanha opiskelupiireistä aikanaan kovinkin tuttu ihminenhän siinä! Meillä oli tiivis opiskelijaporukka, jossa hänkin oli mukana. Ilahduttiin yllätystapaamisesta ja pudoteltiin seitsemän kilometriä suut vaahdossa kuulumisia vaihtaen. Sovittiin, että hiihdetäänpä jatkossakin. No, en tullut kysyneeksi millä hän meikäläisen hahmon mielessään nimesi ennen tunnistusta. 🙂

Oikein hyvää viikkoa Lukijalleni, Klara

(Tämä kuva vain piristeeksi ja muistutukseksi vapaista vesistä, ehkä jo olen laittanut sen.)

Mökkihöperölästä ehtoota, kuuluuko – kuuntelen?

Napattu omasta videosta, joka otettu eilen klo 23.50. Vietin Kekrijuhlaa etäisellä, pikkuruisella hiekkarantasella. Rannan koko noin 5 m, kirkkaasta rantavedestä kuulsi upea, veden laskostama hiekka.

Hyvä Lukijani,

tälläistä on villieläinvanhuus. Että hyvä kun saa pakaasit tuloaulan liukuhihnalta revityksi, niin jo on nilkka suorana kaasuttamassa kotipihasta kohti itäisiä maita. Siis kotimaan rajojen (toistaiseksi vallitsevien) sisäpuolella suuntana itäinen maa, jota ei saa nimitellä. Saimmehan jo lapsena oppia, että a) ketään ei saa nimitellä ja b) ketään ei saa osoittaa sormella.

No, osoitin muutaman kotiyön jälkeen itseäni sormella näin sanoen: ”Lähdet tänään mökille.” Vastasin: ”Selevä!” ja ryhdyin pakkaamaan. Pakkaaminen sujui yllättävän helposti. Meinaan, että jos mitä reissua suunnittelee ja aloittaa pakkaamisen hyvissä ajoin, niin hyvät pyssyt sitä kauhomista ja tavarain siirtelyä, pähkäilyä ja kaikkien pakaasien penkomista ees kahtaalle, kun ehti jo unohtaa mitä tulikaan pakatuksi ja mitä ei. _Nyt luova tauko, saunanhuoltoa: sauna kuivumassa ja ovi ulos asti sepposen seljällään._

Sauna huollettu. Ja kuten meikäläiselle tyypillistä, homma eskaloitui. Kaminassakin on taas tulet. Ja päässä otsalamppu, sillä akkuvirtaa on enää rapiat 30% ja pirtti pimenee hetkellä millä hyvänsä. Jälkeläinen opetti, ettei akku koskaan anna virtaa nollille asti. Evvk, sillä sähkö ylipäätään ei ole koskaan kuulunut intressipiiriini. Torppa kuitenkin on opettanut sähköoppia kantapään kautta. Invertterin onnistuin jo kertaalleen särkemään hiustenkuivaimella, koska logiikkani ”mitä pienempi laite, sitä vähemmän tarvii tehoja” ei pitänytkään paikkansa. Outoa. Äkkinäinen aattelisi, että mitä isompi laite, sitä enemmän tehoja. Jälkeläinen: ”Me ihmeteltiin, että mitä ihmettä se hiustenkuivaajalla mökillä teki!?” Sanoin, että kuivasin tukkaa, so simple is that. Lopputulos vaan osoittautui työläämmäksi.

###

Metsäpeuraporukka oli tiellä, kun yösydännä ajelin mettätietä. Alfa-uros jäi viimeiseksi turvaamaan haaremin kulkua. Naisia sillä oli puolenkymmentä, kova jätkä. Uskalsi pysähtyä hetkeksi tiellekin sarvet suunnattuna kohti autoa. Rykimäaika menossa. Olikhan niin, että laulussa sanotaan ”miekkonen on miekkonen aina vaan”. (Muutin sanoja, tasa-arvon aikaa.)

Saablari, että täällä on pimeää kuin Sudanin yössä. Kaikki valosaaste puuttuu totaalisesti. Ja kaikki kaupunkikaverit kauhistelee: ”Miten uskallat siellä pimeässä olla yksin?” Vastaan pääsääntöisesti, että hyvin. En keksi mitä täällä pitäisi pelätä, mutta kaupungissa kyllä keksin. Nyt kun katson akkunasta, näkyy pelkkää mustaa. Ja kun sähkö katkeaa, niin säkki putoaa päähän – jossa on otsalamppu! Aina kannattaa varautua.

Sitä on talonmiehen kanssa mietitty, että mikä on toimintamoodi, jos itänaapurin tsaari livahtaa suojakaartinsa haarain välistä, luikkii rajan yli ja tulee pimeän turvin kuistille. Uskaltaako sen vieressä seistäkään, kun joutuu samalle ampumalinjalle. Ehkä voisi pyytää peremmälle, keittää tsajua ja tarjota jälkeläisen kamalaa Minttu-likööriä*. (miettii…) Ei, ei se uskalla ottaa mitään, nälissään on, mutta kieltäytyy. No, saunaan se kumminkin menee. Kipaisen järvestä äkkiä enemmän pesuvettä ja pyyhkeen laatikosta. Selkää en mene pesemään, ei noista tuommoisista koskaan tiedä, kookeepeen kasvatti. Täällä on kerrossänky, saa nukkua alapetillä. Ittelle olen varannut yläpritsin. Sieltä on hyvä vaania, vaikka olisi itsekseenkin.

*Otin eilen snapsilasillisen (jälkeläisen sekin) ja jotenkin onnistuin vetämään sen henkeen. Kokeilkaapa! (En suosittele sittenkään, koko trakea eli henkitorvi oli kuin tulessa.)

Lukija jo huokaa: eikö ne sähköt jo katkea! Turha toivo: tässä tietokoneessa on vielä 98%.

Kattokaapas tätä kuikeloa! Norkoili ylhäisessä yksinäisyydessä, kun menin etsimään suppilovahveroita tietämästäni paikasta. Hitonmoisen kintun on itselleen kasvattanut 😀

Alakuvassa kuikelon lakki päältäpäin. Pituutta tolppakintulla oli noin 20 cm, lakin halkaisija ehkä 6-8 cm. Hatun alapinnalla oli heltat. En ole ennemmin tälläistä nähnyt. Jos Lukijani tietää mikä tuo on, niin on hyvä ja kraapaisee kommenttiosioon.

Löysin suppilovahveroita kolmisen litraa. Ensiksi menin ykköspaikalleni, jossa joku viikko taapäin havaitsin pieniä alkuja. Mutta mitä! Koko tienoo oli avohakattu! Se on nyt täällä suurta hottia ja metsää kaatuu kuin heinää vaan. Puurekka kun tulee kapealla metsätiellä vastaan, niin ei paljoa naurata.

No,suppilovahveroita* on jo riittämiin, mutta tämä on tilaustyö jälkeläiselle. Keittelee niistä omia liemiään, kova poika kokkaamaan. (Kuten Lukijani muistaa, kuulun Se On Suppilovahvero Eikä Mikään Suppis- eloveenakapinavastarintaliikkeeseen. En hyväksy mitään ”suppiksia”, se oin kunniakysymys, niin hieno sieni, ettei sitä häväistä millään purukumi suussa lätkytetyllä ”suppiksella”. Ja broileri on broileri, ei ”broisku”. Ja terassi on terassi, eikä mikään fakin ”terde”. Jos ei ole aikaa puhua kunnolla, niin on hiljaa. L´ultima parola, le ternier mot.)

###

Rajaseudulla on rauhallista. Kuljeskelin kaikki päivät metsissä ja näin karhun elämisen jälkiä, revittyjä kantoja ja talsimuksia. Kaikkea hienoa näkyi siitä huolimatta, että marras on puhaltanut lehdet puista ja imenyt värit kasveista – muttei ihan kaikista! Silti tämäkin aika on luonnossa liikkujalle täynnä hienoja elämyksiä! Nautin täydellisestä hiljaisuudesta, kun vain tintit jotakin virkkovat ja tikka naulaa runkoa. Valoisaa aikaa on vähän, mutta pimeyden syli upea. Säkkipimeyttä parempaa turvaa ei ole. Kun otsalampun metsän keskellä sammuttaa, ei kukaan tiedä missä olet, heh! Eilisiltana istuin yli puolenyön tuossa rantakivikossa vain hengittämässä syvään ja läksin sitten otsalampun valo päilähdellen tapailemaan polunpohjaa. Paikkakuntalainen hevoskaveri kertoi tulleensa naapurista lähes käsikopelolla, kun ei ollut ottanut naapurin tarjoamaa lamppua lainaksi.

Aamusella mökistä ulos tullessa lähti ukkometso droonina lähipuusta. Sitten sieneen lähtiessä liiteli kaksi kaurista auton keulan edestä. Kuten Lukija havainnee nautin joka hetkestä. Huomenna on kuitenkin palattava sivistyksen pariin muutaman velvollisuuden vuoksi ja katsomaan Talonmiestä. Ja loppuuhan tuo akkuvirtakin, enkä ala aggregaatin kanssa ähräämään. Se on vihoviimeistä hommaa polttoaineen läträyksineen.

Eilen otin tämän kuvan. Seisoin pitkään virran äärellä selvästikin eläinten talsimalla juomapaikalla. Mitään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Mikään moottorin ääni ei halkonut ilmaa, täysi hiljaisuus. Tämä on ihan rajavyöhykkeen välittömässä läheisyydessä.

Mutta nyt ammun alla olevat punaiset pirteyspommit sinnepäin voimaa antamaan. Sitten könyän yläpritsille, sytytän seinään naulaamani jouluvalot ja ryhdyn odottelemaan, josko oveen koputetaan 😀

Teitä tervehtien Klara von Köchel-Verzeichnis, joka nyppää sinnikkäästä akusta punaisen ja mustan kaapelin irti ja nousee katonrajaan (eipä tarvikaan, akku ymmärsikin itse sammua)

Resilienssiä ja latinaa pimeyteen

Hyvä Lukijani,

kuva tuo terveiset suoreissulta, jolla kompensoin peruuntunutta mökkireissua. Viittaan edelliseen kirjoitukseen. Vaikka it-teknologian aikataulu nostatti vastataisteluhenkeä, niin lannistuin ja järki voitti. Sen verran on resilienssiä. Nykyäänhän resilienssi on suurta hottia. Katsotaanpa tuntevatko kirjahyllyni hakuteokset sanaa.

Aloitan Uudesta Sivistyssanakirjasta…res….resi… kas tuossa se olisi. Mutta kirja tyytyy esittelemään sinänsä kelpo laitteen eli resinan. Kertoo näin: ”ransk. dresine, keksijänsä Draisin mukaan”. Drais! Äkkinäinen ei olisi arvannut resinan taustaa! Perään heittää ”resiinit”, latinan sanasta resina, hartsi. Mainitseepa seuraavaksi vielä res immobiliksen eli kiinteän aineen. Muistakaa se ja huudahtakaa yllättäen illallispöydissänne ”res immobilis!”. Tämän tervehdyksen takuulla lisäisi Gustave Flaubert.

Tarkka silmäni navigoi hyllystä lisää aputeoksia. ”Maaginen aarrekartta, eräretki 200 kainuulaiseen tarinapaikkaan”, ei auta. Epidemiologia ja statistiikka… regressiokertoimesta ei mitään hyötyä. Poliisialan sanastokin löytyy (heh, mitäpä ei löytyisi!), katsotaanpa. Sanaluettelo osoittautuu ruotsin ja englannin kielen sanakirjaksi lainvalvojalle tarpeellisista termeistä kuten ruumishuone, sekkipetos ja öljysoratie. Tarkennan katseen r-kirjaimen kohtaan. Reunaviivan ja revolverin välissä ei ole resilienssiä, vaikka sinivalkoisen pakettiauton kuskille resilienssi on mitä tärkein työväline.

Jatkan ”Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja”-teokseen. Kansilehdelle on äitini kirjoittanut tyttönimensä lisäksi vuosiluvun -49 ja kotipaikkakuntansa. Pelkäsikö kirjan katoavan? Teos on painettu vuonna 1938, jolloin on tarvittu roppakaupalla resilienssiä. Mutta tunteeko sen ajan sanasto resilienssiä? Ei. Sisällysluettelossa on ”Repiä vaatteensa” ja ”Riippua hiuskarvan varassa”, mutta resilienssistä ei riekalettakaan.

Kaivan hyllystä ”Lääketieteen termit”. Ja bingo! Täällä on, tottakai! Resilienssiä on kärynnyt roppakaupalla joskus sekä lainvalvojalla että meikäläisellä, kun jotakin kulkijaa on porukalla yritetty auttaa, lämpimänä tai kylmänä. Resilienssi, latinan sanasta resilientia. Re = uudelleen ja salire = hypätä. Boing-boing-boing vaan. Suomennettu kimmoisuudeksi ja palautumiskyvyksi.

Seuraavaksi olisin siirtynyt lukupinossani olevaan teokseen ”Sanan rieskaa vaihetuspöydällä – pieni kaanaan kielen sanakirja”. Mutta tässäkin asiassa, kröhöm, oli turvauduttava ars mediciinaan, kun ei sen enempää poliisi kuin sivistyskään kyennyt auttamaan.

(Pakko mainita tässä yhteydessä lukuvinkiksi Pirkko Saisio: Suliko. Koen vieroitusoireita kirjan päättymisestä.)

###

Tässä pitäisi olla video. Toivottavasti pysyy alustalla. Otin eilen metsässä otsalampun valossa.

Laitan kokeeksi tähän videon, joita en juuri ole tänne laittanut. Olen perehtymässä editointiin ja tämä sellaisena pienenä harjoitustyönä vain.

Nyt kun päivänvalo on kortilla, on pimeys tuntunut erityisen raskaalta, vaikka vastikään saatiin roppakaupalla aurinkoa pelireissulla. Mitähän kaiken maailman cashewpähkinätumakkeiden käynnistämille toiminnoille tapahtuu, kun pimeys äkillisesti vaihtuu pitkäkestoiseksi valoaltistukseksi? Mutta voi olla niinkin, että ylemmän keskiluokan simpukkaripuli (övre medelklassens mussladiarré, lat. diarrhoea conchyliorum classis mediae superioris) vain veti energiat hetkellisesti alakanttiin. Lukija huomannee, että erityisesti tekoäly, intelligentia artificialis, hallitsee latinankielen.

Palatakseni äidinkieleen totean, että ratkaisu pimeäuupumukseen on vanha kunnon ”ylös, ulos ja lenkille!” Siirrynkin kohtsiltään pyörän päälle.

###

Kuva herätti kaukaisen takauma kansakouluajan lukukirjaan. Polku kulkee kahden laajan suoalueen välissä. Maastossa oli suuria, mehukkaita ja makeita puolukoita. Kuvan otti: minä itse.

Lukijaltani on vaadittu resilienssiä, mikäli tänne saakka päätyi! 😀 Urhoollisuusmitalien jako tapahtuu Uuden Kuun Nousun kolmantena pyhäpäivänä.

Resilienssiä ja voimia kaamokseen! Klara

Pimeässä metsässä pidän useimmiten mukanani pientä kynttilää.
Sitä on kiva katsella tovi jatkaakseen sitten valaistuneena eteenpäin.

Motoroituja yksiköitä, julmia tappajia ja onnea tuovia luita

Hii-ala-hoi! Kuvaan palataan kappaleen loppuosassa.

Hyvä Lukijani,

tehtäväksi saaneena olen perehtynyt kadonneen luun tapaukseen. Viittaan edellä kommenttiosiossa tuotuun problematiikkaan henkilöltä Tanten valtionvirkatoimistion varastettujen luiden alaosastolta.

Tutkinnan keskiössä on luutaan perivä tuntematon henkilö, josta olemme saaneet lukea raportin (case stury report). Luunomistajan henkilöyttä selvitellään nyt analyyttisin menetelmin läpikäymällä väitettyä tapausta tekoälyn avulla. Casen on raportoinut …hetkinen. Raportoijan nimi jää näköjään ehkä anonymiteettisyistä pimentoon. Kansilehdellä teos mainitsee vain kuvittaja Feodor Rojankovskin ja suomentaja Tarja Saarikosken. Kirjoittajan kontribuutio jää epäselväksi. Voinee niin katsoessaan selvitellä sitä oikeuden ikäänkuin omistajalta Artist and Writers Guiltiltä, eiks vaan. Alkuperäisteos: The Tall Book of Nursery Tales, painovuosi 1944, suomeksi kustantanut WSOY. Käytössäni oleva teos on painettu ikäänkuin Porvoossa 1961 ja se tunnetaan nimellä…

Kuvakoon teille tarjosi Cap Cut-editointiohjelma harjoitustehtävänä.

Tekoäly on nyt selvittänyt asiaa työmaapalaverissa ja vastaa:

”voidaan päätellä, että luu ei ollut tavallinen, vaan saattoi kuulua jollekin yliluonnolliselle olennolle. Tarkkaa vastausta kysymykseesi voi olla vaikea antaa, sillä tarina on mahdollisesti vertauskuvallinen jättäen tilaa mielikuvitukselle. Yleensä tällaisissa tarinoissa luu kuuluu joko kuolleelle henkilölle tai jonkinlaiselle henkiolennolle, joka haluaa saada takaisin menettämänsä esineen.”

Palatakseni edellisessä päivityksessä raportoimaani oikeaan luuhun olen satavarma, että hautuumaalla näkemäni luu on meille jätetty hyväntahtoisena viestinä ja Onnen Luuna merkiksi elämän jatkumisesta ja elämän humoristisista piirteistä. Siitä lienee hammaskeiju, nukkumatti tahi saunatonttu luopunut ja jättänyt omaisteni luokse.

Case is closed. 😀

###

**Rauhoittava vanamokuva.** Pahoittelen teknisesti vaatimatonta kuvankäsittelyn laatua.

Kuinka yläkuvan traktorimies lehmineen liittyy tilanteeseen? Minäpä kerron.

Vanhemman Arkunkantajan, siis lapsenlapsen, synnyttyä ostin halpakauppaketjun ale-korista pattereilla käyvän traktori-peräkärry-kombinaation. Peräkärryssä istuu lehmän lisäksi possu, kana ja lammas. Viides kyytipaikka ammottaa nyt tyhjillään kuljetettavan saatua kymmenisen vuotta sitten tapaturmaisesti surmansa.

Kyytiläiset päästävät ruhoa painettaessa lajityypillisen äänen. Ukkoa painettaessa se ei ,kumma kyllä, murahda tai haistattele, vaan rallattaa ”Hiiaa- hiiaa hoi. Tra lal lal lala…., hiiaa-hiiaa-hoi!” Kun traktorin piippua painaa, lähtee ajokki liikkeelle traktorin ääntä pitäen. Se kiitää lattian poikki, mutta mitä tekevät lapset? Vanhempi Arkunkantaja alkoi huutaa suoraa huutoa naama punaisena muistaakseni liki nelivuotiaaksi. Samaa peliä pitää Nuorempi Arkunkantaja: naama vääntyy pahannäköiselle mutkalle ja huuto alkaa. Yhtään paremmin eivät kokeesta ole selvinneet talon rakitkaan. Edellinen, jo edesmennyt peto, iski siltä seisomalta hain tavoin kimppuun ja surmasi hevosen kylmän viileästi suoraan lavetille – mitä julkeutta! Seuraajansa jatkaa samaa linjaa, mutta toistaiseksi ilman kalustotappioita. (Kokeilin sitä jälleen äsken).

Traktorikolonnan sijoituspaikka on peräkammarin kaapissa Hanhiemon Satuaarteen päällä. Ja kuten Lukijani havaitsee, on talossa sentään joku, joka sen päälle ymmärtää 😉 Ihan pakko oli nytkin laulattaa ukkoa, tarkistaa eläinten äänijänteet ja testata koiran reaktiokyky. Nelijalka voi harjoitella sietämään robotti-imuria, joka joudutaan pian palkkaamaan kaksjalkasiivoojan siirryttyä toisiin hommiin (voi surku, mutta ymmärrämme syyt).

###

Päivän aforismiksi valitsen tämän:

”Iänetön kuin paiseenpuhkaisija” sananlasku Joensuusta. Taidatkos tuon paremmin sanoa.

Vaan sen sanon vielä tästä kirjoituspöydän takaa ulos katsellessani, että säätiedotusten laatijoilla on kyllä hankalat paikat kaikkinensa, kun mikään ei pidä kutiaan. Tänään piti olla kunnon vesisateet, mutta vähiin jäivät. Nyt olisi luonnolla ollut hyvä mahdollisuus kastella nurmikot, tiet, maat ja mannut, kun mekin peruttiin peliaika ja satsattiin pizzerian tuotteisiin. Olipa kunnon rasva- ja suolapläjäys, hyvä hyvä! Välillä voi revittää. Vaikka vatsa pullistuu, silmät turpoavat päästä ja korvalehdet sojottaa suoraan sivulle. Eiks vaan.

Hyvä Lukijani, kiitän sekä kärsivällisyydestä että ymmärryksestä sekalaisten traktorijuttujeni äärellä. 😀 Ilo ilman älyttömyyksiä kulkee käsikynkkää ankean elämän kanssa (itse juuri keksitty aforismi).

Laitan lopuksi vuodenaikaan liittyvän kuvan. Se on otettu Pyhävaarasta Kuusamosta, siitä salapolusta, joka kulkee varsinaisen ”virallisen” polun ulkopuolella.

Teitä tervehtäen, teidän Klara