Kamerani suolloksia perusteluineen

Tekoälyn piru sormeili kuvaa pyytämättäni.

Hyvä Lukijani,

paljon on kaikenlaista kuormittavaa uutisvirrassa nyt, joten ryhdyin uutisvirran sijasta selailemaan kuva-arkistojani. Tavoite on piristyä ja hyvässä lykyssä ilahduttaa Lukijaakin, joka istuu motoroitujen sanarivien sivuvaunussa nahkakypärässään ja suojalaseissaan.

Uskokoon ken tahtoo, mutta paljon on maailmassa iloakin, vaikka on itse kullakin saattanut välillä päästä unohtumaan. Siis muistelkaamme tänään ilon hetkiämme!

Aloitan komeasta pakkaspäivästä, kuva yllä. Kaipa tekoälyä saisi jostain säätimestä räpättyä sormille, ettei kuuta manipuloisi. Mutta olkoon nyt. Luin joskus jostakin, että kamerasovellukset manipuloivat kuvia parempaan kuosiin, jotta ihmiset olisivat tuotteelleen suotuisia. No, kirkuvalla värillä ilahduttaminen sopii päivän epistolaan, joten sallitaan.

Ilonaihe 1: komea pakkaspäivä.

Talitintti akvaariossani (työhuoneen ikkunan takana on lintulauta).

Iloa tuo lintulaudan sakki, joka nytkin kruisaa syömäpuuhissa. Tiaisia siinä pyörii ja joskus luulin, että lapintiainenkin. Silloinen pitkäaikainen siivoojamme, ornitologi, ampui lapintiaisen alas. Se oli pikkuvarpunen. No, yhtä kaikki, yritetty on, heh. Toki tiedän lintutietäjät aivan omaksi lajikseen. Kanssaan kannattaa olla varovainen. Ovat kuin filatelisteja, tarkkoja ja täsmällisiä tulkinnassa. Kerran oli koko konkkaronkka täälläpäin yhdessä ojassa teleobjektiiveineen aamusta iltaan. Koiralenkillä piti käydä kysäisemässä, jotta mitä on meneillään. No, siellä oli joku harvinainen tiiriliiriäinen jossakin sotkuisessa pajukossa. 😀 (Hyi, palaudun heti asialinjoille: kukin tyylillään.)

Mitä lintuihin tulee, niin mulla on kirjavat opinnot takanapäin, kuten Lukijani ehkä on huomannut. Että nk. Kaikkien Alojen Asiantuntija siis. Opiskelin jossain vaiheessa pätkän biologiaakin, kun luulin ryhtyväni opettajaksi – uskokoon ken tahtoo. Siinä yhteydessä tentittiin lintulajeja. Ennen tenttiä majailtiin eläintieteen laitoksen ”lintukadaveriporukkaa” tutkimassa. Täytetyistä näytelinnuista opeteltiin vääntyneiden kinttujen kulmia ja varvassojotuksia, esim. ”keltasirkku, vasen jalka vääntynyt oikealle”- tyyppisesti. Tentissä oli edessä nk. käytännön pila: oli otettu varastosta eri materiaali tunnistettavaksi ja tenttituloksen sen mukaiset! 😀 Lintuja en ole sittemmin opetellut, enkä oppisikaan, liian joustava kallo nääs. Sama koskee kasveja.

Ilonaihe 2: lintulaudan linnut!

Siinä paha missä mainitaan. (Jos kuva on jo ollut, niin pahoittelen – ja viittaan muistiini, ks. eteenpäin.)

Tämän kuvan otin kajakista jokipahasella, jonka majavat on tukkineet toisesta päästä. Lunttasin nyt netistä: suokukka (eipäs kun raate, kiitos Irma!). Tieto säilyy päässäni maksimissaan 24 h. Mutta kuten sanottu: iloitaan pienistä asioista ja laatuaikaa se vuorokausikin on, joten ei vaadita liikoja! 😀 (Iloitsen, kun Irma hoksautti kukan oikean nimen!)

Ilonaihe 3: koko luomakunta!

(Meinasin kirjoittaa tähän tuntemuksiani kuuntelun alla olevasta kirjasta, jonka aihe on susien suojelu. Mutta pidättäydyn sittenkin: ei tuo iloa, ei. Tutkin nyt kirjailijan julkisuuteen antamia tietoja elämästään ja ymmärrän enemmän. Kovia kokenut. Yritän antaa anteeksi kirjan sävyn, jonka koen ihmiseläimeksi syntyneenä masentavaksi ja ikäväksi. Enhän mitään sille voi, että minut on tänne ihmisenä eikä sutena tuotettu. Eipä sille taida voida kirjailijakaan.)

Ilonaihe 4: itsensä ylentäminen ja (omahyväinen) anteeksianto.

No oho, olipa siinä ilonaihetta kerrakseen. Mutta menköön.

Onko tähän sopivaa kuvaa? Kyllä on, tavallisen kansalaisen suorittama sudensukulaisen suojelu nimittäin. Kuva on otettu luvan kanssa ja julkisella tiellä. Tämä kärrykunta tuli vastaan ja riemastuin! Kärryä työnsi iäkkäänpuoleinen popliinitakkinen oikein mukava ihmiseläin, siis rouva ja kärryssä sudensukulainen, sydänystävänsä. Oikein ilahduttava oli juttuhetki rouvan kanssa, kiitos elämälle!

😀 Voiko tästä tulla muuta kuin iloiseksi?!

Kärrykaveri lienee jo siirtynyt koirien taivaaseen. Muistelen, että vaivana oli sydämen vajaatoiminnan oirekuva. Lääkärinä aatellen: onpa tietenkin, siksihän kielikin on ulkona suusta, että nielusta ilma kulkisi, voi ei. Ei enää jaksanut lenkkeillä. Lyhyt on nokkakin, eikös näillä lyhytnokkaisilla ollut juuri sydämen laajentumaan taipumusta, kuten Lennu-pienokaisella. Lähetän mielessäni rapsutuksia koirien taivaaseen!

Nämä ystävät myös kiikkuvat lintulaudalla ja kolistelevat palotikkailla.

Oravien seuraaminen on ilonaihe, ilman muuta! Niitä on tässä useita. Välillä tappelu ruokakupilla saa säpäköitä ratkaisuja, mutta toisiaan eivät vahingoita ainakaan niin, että ihminen sen havaitsisi.

Pääsin kerran silminnäkijäksi oravaemon kuljettaessa poikasensa toiseen pesään. Jotakin vaaraksi tulkittavaa lienee havainnut, koska roikotti pienokaisen kerrallaan kuusesta toiseen. Emohan on aina emo (… ja sananlasku jatkaa ”vaikka olisi hyeena”).

Ilonaihe 5. Oravat, nuo puunrunkojen kiitäjät, oksahyppelijät!

Lopuksi liikennemerkki-ilahtuminen, joka sattui silmään kännykän kuva-arkistosta. Monenlaisia merkkejä on tienposket pullollaan, mutta tämä lienee keräilyharvinaisuus.

Tähän liittyy tälläinen tarina: oltiin kaverin kanssa vaellusreissulla ja talsittiin viimeiset kilometrit uupuneena autolle. Matkalla pysähdyttiin kahville pieneen kuppilaan, jossa oli paikallisia ukkoja turisemassa puolivillaisia, puolihärskejä juttujaan. Kaverille tämmöiset selkosten ukonmöllit ei ole tuttua kauraa, eivätkä puolihuutoa messuavien ukkojen soopapuheet häntä ilahduttaneet. Oli siinä määrin puheista närkästynyt (ja väsyksissäkin oltiin), että kivahti: ”Tämmöiseen paikkaan en tule enää ikinä!” Sähhäytettiin pihasta kivet sinkoillen tiehemme ja samaa kyytiä nilkka suorana sillasta yli. 😀

Ilonaihe 6. Sortin sakki höpisemässä omiaan 😀

Olikohan tässä kaikki maailman ilonaiheet (katsoo mietteliäästi yläoikealle) ja monestakohan on jo ehditty tällä alustalla iloita? No, haitanneeko tuo. Ja kenties keksin niitä vielä myöhemmin jonkun lisää, mihin tottavie on tilausta, kun uutisvirtaa katsoo. Mutta tänään en katso kuin pääutiset. Lupaan. Varmaankin. Kai.

Voimaannuttavaa iloa jakaa kanssanne Klara, maailman tapahtumista huolissaan.

Kuvan ottopaikkaa en muista. Kuusamosta? Hossasta? Kyyvedeltä?
Kuvassa pitkäaikainen retkikaveri, jonka kanssa ei viimeisin erämaareissu mennyt ihan putkeen.
Suren sitä edelleen, vaikka kuva onkin ilonkuva ja otettu paljon aikaisemmin.
Elämän kirjohan on tämmöistä, ups and downs anyway.

Mistä asioista olet onnellinen?

Hyvä Lukijani,

venho on vedetty maihin, ohjaamon päälle pingotettu sokkopeitto, lastiluukut jysäytetty kiinni ja mela sujautettu talteen. Olipa hienoa meloa pitkästä aikaa oikein sydämen kyllyydestä!

Nyt on väliin velvollisuuksien aika eli paluu maalikylille muutamaan tähdelliseen hommaan. Lupasin tehdä etätyöhommankin, toivoton ihmissielu. Eipä harmita hetkeksi häipyä täältä mökiltä, kun kelitkin menivät sateisiksi. Paistelen muutaman räiskäleen Trangialla ja hyppään rattiin. Ensi kerralla kenties muistan sen, minkä unohdin ottaa tänne mukaan.

###

Ehkä Lukijanikin unohtelee asioita? Jos haluaa tunnustaa, voi kommentoida vaikka ytimekkäällä +merkillä.

Tällä kertaa unohdus ensin harmitti, mutta lopputulokseen sopeutuu, kun vaan asemoituu ja hyväksyy. Jäi nimittäin lähtöhötäkässä kattotelineet kotiin, kun oli tarkoitus vain hakea kajakki mökiltä ja liipottaa toisille vesille. Mutta kajakkiahan ei saa taiteltua autoon, joten plan B: aamuisin liikkeelle mökkirannasta.

Tässä ohi kulkee pitempikin melontareitti ja jonkun kerran viiden vuoden aikana on näkynyt muutama sinnikäs melojakin, kun reitillä on haasteita. Nyt oli hienot kelit muutaman päivän ajan, oi mitä luksusta elämä voi ollakaan! Onnea ja iloa, vaikka väliin surua ja ahdistustakin (kuulunee elämään?).

Mutta nyt anon ystävällisesti Lukijaa miettimään, mistä asioista omassa ympyrässään on onnellinen ja iloinen! Päivän lukijahaaste!

###

Jälkeläinen kävi mökillä minua ennen ja laittoi mayday-viestin, että sipi on pesinyt aivan polun viereen, noin 20 m mökistä. Kävin vain nyt tämän kuvan nappaamassa, muutoin olen hissutellut kauempana omissa nurkissa. Ihmeen avonaiselle paikalle lajinsa mukaisesti pesii ja eilen mökkirantaa ulapalta lähestyessä havaitsin minkin hyppelevän rantakivikossa. Piru hänet periköön, jos käy napsimassa pienokaiset. Pitääköhän minkinpirut loukuttaa, taitaa suvun puolustusvoimain tyyppisessä virassa oleva henkilö tietää. Ehkä Lukijani hallitsee minkkisysteemit?

###

Nyt jätän sekä Lukijani että rantasipiset rauhaan, hyppään kärryyn ja sähhäytän äkkiä paanalle. Tältä tönöltä on lähimmälle bensa-asemalle useampikin kymmenkilometrinen, nippa nappa löpöä tankissa. Täytyy ajaa vauhdilla, ennen kuin bensa loppuu 😉

Ellei satu karhu eteen. Se on tänään nähty. Jonkun matkan päässä asuu hevostuttu, joka valvoo öitä miettien, käykö mesikämmen, susi tai ahma apehtimassa pollet tarhasta työpäivänsä aikana. Tämmöiset huolet ei taida elokapinallisten mieltä painaa Mannerheimintien suunnalla istuskellessa. Siis ennen kuin rakas lemmikkisheltti menettää takakankkunsa tai villakoira joutuu suden suuhun. Aamen plottis.

Voikaa hyvin ja onnellisia hetkiä Teille toivoo,

Klara

Motoroituja yksiköitä, julmia tappajia ja onnea tuovia luita

Hii-ala-hoi! Kuvaan palataan kappaleen loppuosassa.

Hyvä Lukijani,

tehtäväksi saaneena olen perehtynyt kadonneen luun tapaukseen. Viittaan edellä kommenttiosiossa tuotuun problematiikkaan henkilöltä Tanten valtionvirkatoimistion varastettujen luiden alaosastolta.

Tutkinnan keskiössä on luutaan perivä tuntematon henkilö, josta olemme saaneet lukea raportin (case stury report). Luunomistajan henkilöyttä selvitellään nyt analyyttisin menetelmin läpikäymällä väitettyä tapausta tekoälyn avulla. Casen on raportoinut …hetkinen. Raportoijan nimi jää näköjään ehkä anonymiteettisyistä pimentoon. Kansilehdellä teos mainitsee vain kuvittaja Feodor Rojankovskin ja suomentaja Tarja Saarikosken. Kirjoittajan kontribuutio jää epäselväksi. Voinee niin katsoessaan selvitellä sitä oikeuden ikäänkuin omistajalta Artist and Writers Guiltiltä, eiks vaan. Alkuperäisteos: The Tall Book of Nursery Tales, painovuosi 1944, suomeksi kustantanut WSOY. Käytössäni oleva teos on painettu ikäänkuin Porvoossa 1961 ja se tunnetaan nimellä…

Kuvakoon teille tarjosi Cap Cut-editointiohjelma harjoitustehtävänä.

Tekoäly on nyt selvittänyt asiaa työmaapalaverissa ja vastaa:

”voidaan päätellä, että luu ei ollut tavallinen, vaan saattoi kuulua jollekin yliluonnolliselle olennolle. Tarkkaa vastausta kysymykseesi voi olla vaikea antaa, sillä tarina on mahdollisesti vertauskuvallinen jättäen tilaa mielikuvitukselle. Yleensä tällaisissa tarinoissa luu kuuluu joko kuolleelle henkilölle tai jonkinlaiselle henkiolennolle, joka haluaa saada takaisin menettämänsä esineen.”

Palatakseni edellisessä päivityksessä raportoimaani oikeaan luuhun olen satavarma, että hautuumaalla näkemäni luu on meille jätetty hyväntahtoisena viestinä ja Onnen Luuna merkiksi elämän jatkumisesta ja elämän humoristisista piirteistä. Siitä lienee hammaskeiju, nukkumatti tahi saunatonttu luopunut ja jättänyt omaisteni luokse.

Case is closed. 😀

###

**Rauhoittava vanamokuva.** Pahoittelen teknisesti vaatimatonta kuvankäsittelyn laatua.

Kuinka yläkuvan traktorimies lehmineen liittyy tilanteeseen? Minäpä kerron.

Vanhemman Arkunkantajan, siis lapsenlapsen, synnyttyä ostin halpakauppaketjun ale-korista pattereilla käyvän traktori-peräkärry-kombinaation. Peräkärryssä istuu lehmän lisäksi possu, kana ja lammas. Viides kyytipaikka ammottaa nyt tyhjillään kuljetettavan saatua kymmenisen vuotta sitten tapaturmaisesti surmansa.

Kyytiläiset päästävät ruhoa painettaessa lajityypillisen äänen. Ukkoa painettaessa se ei ,kumma kyllä, murahda tai haistattele, vaan rallattaa ”Hiiaa- hiiaa hoi. Tra lal lal lala…., hiiaa-hiiaa-hoi!” Kun traktorin piippua painaa, lähtee ajokki liikkeelle traktorin ääntä pitäen. Se kiitää lattian poikki, mutta mitä tekevät lapset? Vanhempi Arkunkantaja alkoi huutaa suoraa huutoa naama punaisena muistaakseni liki nelivuotiaaksi. Samaa peliä pitää Nuorempi Arkunkantaja: naama vääntyy pahannäköiselle mutkalle ja huuto alkaa. Yhtään paremmin eivät kokeesta ole selvinneet talon rakitkaan. Edellinen, jo edesmennyt peto, iski siltä seisomalta hain tavoin kimppuun ja surmasi hevosen kylmän viileästi suoraan lavetille – mitä julkeutta! Seuraajansa jatkaa samaa linjaa, mutta toistaiseksi ilman kalustotappioita. (Kokeilin sitä jälleen äsken).

Traktorikolonnan sijoituspaikka on peräkammarin kaapissa Hanhiemon Satuaarteen päällä. Ja kuten Lukijani havaitsee, on talossa sentään joku, joka sen päälle ymmärtää 😉 Ihan pakko oli nytkin laulattaa ukkoa, tarkistaa eläinten äänijänteet ja testata koiran reaktiokyky. Nelijalka voi harjoitella sietämään robotti-imuria, joka joudutaan pian palkkaamaan kaksjalkasiivoojan siirryttyä toisiin hommiin (voi surku, mutta ymmärrämme syyt).

###

Päivän aforismiksi valitsen tämän:

”Iänetön kuin paiseenpuhkaisija” sananlasku Joensuusta. Taidatkos tuon paremmin sanoa.

Vaan sen sanon vielä tästä kirjoituspöydän takaa ulos katsellessani, että säätiedotusten laatijoilla on kyllä hankalat paikat kaikkinensa, kun mikään ei pidä kutiaan. Tänään piti olla kunnon vesisateet, mutta vähiin jäivät. Nyt olisi luonnolla ollut hyvä mahdollisuus kastella nurmikot, tiet, maat ja mannut, kun mekin peruttiin peliaika ja satsattiin pizzerian tuotteisiin. Olipa kunnon rasva- ja suolapläjäys, hyvä hyvä! Välillä voi revittää. Vaikka vatsa pullistuu, silmät turpoavat päästä ja korvalehdet sojottaa suoraan sivulle. Eiks vaan.

Hyvä Lukijani, kiitän sekä kärsivällisyydestä että ymmärryksestä sekalaisten traktorijuttujeni äärellä. 😀 Ilo ilman älyttömyyksiä kulkee käsikynkkää ankean elämän kanssa (itse juuri keksitty aforismi).

Laitan lopuksi vuodenaikaan liittyvän kuvan. Se on otettu Pyhävaarasta Kuusamosta, siitä salapolusta, joka kulkee varsinaisen ”virallisen” polun ulkopuolella.

Teitä tervehtäen, teidän Klara

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.