itsetunto – Klara Saken kirjoittaa

Näitkö tätä rouvaa? Liikkuu jossain päin maata valkoisella autolla. Ilmoitukset suoraan Joulupukin kansliaan tel. 331-113.

Voi veikkoset, että mua aina lapsettaa 🙋🏼‍♀️ Meinaan, jotta tuota kuvatekstiä tarkoitan vaan. Muutoinhan olen asiallinen, sivistynyt, arrogantin pidättyväinen ja kaikin puolin kansalaiskuntoinen aikuinen naisoletettu, jonka toisessa nilkassa on yli 50 märäkäisen puremaa.

Istun nyt mökin pihassa autossa. Katse suuntautuu edessä olevalle autiolle järvelle, jonka ainut ääni on tänään ollut se, että paiskasin kaasupullon säilytyslokeron oven kiinni. Kaiku huusi vastarannalta: PAMMMMMMM! Piti hetki katsoa, ampuiko joku. Mutta minähän se vain ammuin itseäni. (Mulla on täällä ilmakivääri venäläisten varalta, mutten uskalla ampua sillä pilkkaa ittekseni, kun en oo varma kumminka päin se panos laitettiinkaan, heh.) Tarkennus: on tuossa 4 kuikkaa aika ajoin kommentoimassa touhujani.

Kaikella on selityksensä, myös autossa istumisella. Olen lähdössä välillä morjenstamaan Talonmiestä ja Rakkia palatakseni tänne tai jollekin polulle hortoilemaan heti nousuviikolla vaikka satais pieniä ukkoja. Pakkasin juuri, siivosin ja nautin etukäteen ajatuksesta suoltaa kirjasinvirtaa kuistilla. Hämärän rengit olivat kuitenkin päättäneet toisin. Niinpä koeponnistin tilanteen käsivarret propelleinna näpyttäen kommentin ystävän kettuuntuneeseen viestiin (oli ärsyyntynyt kotiseutunaistensa brassailuista) ja tein jämäkän ratkaisun: hyttysten takia ei pysty olemaan paikallaan, vaan siirryn autoon istumaan. Kykenen suuriin päätöksiin nähkääs.

###

Iltana muutamana istuin yhdellä laavulla kirjoittamassa Metsähallituksen laavukirjaan nimmarit, että käyty on. Havahduin tasaiseen tapsutukseen: tsip-tsap-tsip-tsap. Kynä pysähtyi: joku eläin tulossa polkua pitkin? Ketään ei näkynyt. Huomasin äänen tulevan omasta rannekellostani (Swatch, halvin mahdollinen). Liikun tälläisissä hupatossuympäristöissä, koska pääni sisällä on niin kovaa meteliä. (Korj. hupatossu = huopatossu, hauska typo, joten saa olla tuossa)

###

Ikivanha ystäväni, nyttemmin hiipunut toveriasteelle, kysyi watsappilla: ”Kuinka monta vaellusta oikein teet tänä kesänä!” Sen jälkeen hän (eläkk.) kertoi laajoin sanakääntein, kuinka monta tutkimusta hänellä on aluillaan, kuinka monta väitöskirjan esitarkastusta tulossa ja ja ja ja… Hieman liioittelen. Mutta ehdottomasti loogisin vastakysymys olisi ollut: kuinka monta tutkimusprojektia sulla on tänä(kin) kesänä (vaikka oot eläkkeellä)? Joopasen joo: työtä pitää sinun tekemän, sillä henki ei hyvällä katso sitä, joka työtä tekemättömänä taivaan lituskaisena lintusena kuljeskelee. Jos tekisin tutkimustyötä vapaa-ajallani ja eläkeläisenä, niin se olisi sosiaalisesti hyväksyttyä. Mutta että ehoin tahoin talsii rinkka selässä tai huitelee melanlapaa jossain fakin vesistössä, mitä se semmoinen on! Selityksiä, selityksiä!

En kehtaa lopettaa ritirimpsuani vegenakkikuvaan, kun niin hienoja -vaikka itte sanonkin ja saa ittekin sanoa*- luontokuvia on yläpuolella

Ne on kertyneet melonta ja rinkkareissulta. Olen nukkunut laavussa narkoosissa kellon ympäri, porhaltanut mäkäräispiirityksessä kilometrikaupalla. Sitten tulin mökille, mutta nyt on leikit leikitty ja lähdettävä on kuten lauloivat lapset aikanaan. Siihen liittyen eletäänkin jännän äärellä: viimeisillään olevan miniän päivittäiset viestit hiljenivät eilen. Pojalle en uskalla soittaa, vaikka joku tätä hyvänä ideana (!) esittikin. O tempora o mores: ”Äiti täällä hei. Kuule, vieläkö on -heh- pullat uunissa? Vai paloiko peltiin kiinni? Tralaa, huumoriahan minä vaan!”

###

Ei kai se auta kuin painaa moottorinapista ja lähteä viilettämään. Ajomatkaa kotiin on jokunen tunti. Käytän sen kuuntelemalla jemmaan jääneet radion ajankohtaisohjelmat ja Spotifystä vaikka Tapani Kansaa, lal-lal laala lala lal-la /lallal laa-la lala lal-la / lallal laala lala lallal/ lallal lallal la la la. Lukija tunnistanee laulun.

Minun * tähteni (ks yläpuolella) näköjään täällä vielä kuikkii jennihaukiona ilman selvennystä: Tuo tähti, johon yllä viittaan liittyy ystäväni loistavaan havaintoon siitä, että ihmisen EI, sanon painokkaasti: EI tarvitse pienentää itseään vain siksi, ettei joku toinen harmistuisi. Voin siis sanoa vaikka, että minulla on kaunis profiili (keksitty esimerkki) tai että pidän itsestäni tälläisenä kuin olen.

Kotitehtävä Lukijalle: sano kuvitteelliselle kuulijakunnallesi (pahimmalle mahdolliselle!) joku itseesi liittyvä asia niin, ettet pienennä itseäsi. Kokkeilepa. Vaikka peilin edessä.

Lähden hienolla henkilöautollani taitavana kuljettajana etenemään kauniiseen kotiini upean mieheni ja trendikkään koirani mielenkiintoiseen seuraan. 🙂

Teidän Klara

Murskaantuneen itsetunnon jälkeisen päivän krapulapäivä. Sitä ihminen miettii, että mikä meni pieleen, mitä tuli tehtyä ja miksi? Missä lähti mättämään, mikä tökki? Ja mitä ne tuntemattomat ajattelivat?

Kyse on tietysti kolopallopelistä. Palaan asiaan.

Eilen oli juukelinmoinen helle, mikä kävi selväksi jokaiselle korpikansan vaeltajalle. Mummo istui kerrostaloasunnossaan vanhan lyysisohvan nurkassa ja huokaili. Sisälämpömittari näytti kolmeakymppiä, mutta sälekaihtimiin ei saanut koskea. ”Tämä on minun koti. Minä määrään täällä!” Vävypoika kävi illankähmässä salaa hivuttamassa tuulettimen peräkammarin pöydälle. Liekö osannut sitä mummorukka tänään vaimentaa.

Mummo kotiutui vanhusten kuntoutusosastolta. Ei pärjää kotona vaikka kodinhoitajat ramppaavat päivittäin. Mutta geriatrian professori on valtakunnan torvissa vuoskaudet toitottanut kodin olevan vanhukselle paras paikka! Että toimitetaan vaan niin paljon kotikäyntejä, että pysyy luukussaan, eikä lähde laitospaikkoja kuormittamaan.

Nautinnolla odotan aikaa, kun perin sosiaalisena tunnettu proffa istuu itsekseen mökissään seinää tuijottamassa odottaen kodinhoitajan pikakäyntiä.

Vanhustenhuolto on sikamaisessa tilassa! Hoitajaparat kaahailee lyysisohvien väliä tukka putkella yrittäen kaikkensa. Mutta ei näitä liki satavuotiaita kotiin hoideta! Kun kodinhoitaja kloksauttaa oven perässään kiinni, ottaa mummo sisäkäyttöön tarkoitetun rollaattorinsa ja lähtee 50 senttimetrin minuuttivauhtia hissuttamaan liikenteeseen, eikä ole paikalla kun kodinhoitaja palaa. Silloin soi tyttären työpaikalla puhelin. Hanskat on riisuttava käsistä ja vastattava, kun numeron näkee. Mummo hukassa, mitä tehdään? Mitäkö tehdään: jätetään potilas siihen ja lähdetään etsimään mummoa?

Palaan piristävimpiin aihepiireihin eli menetettyyn itsetuntoon. Se romuttui eilen kolopallokentällä. Oli hitonmoinen paahde, lippalakki välttämättömyyspäähine ja olo pyörtymispisteessä. Uuden kengät oli aiemmin hanganneet rakot kantapäihin ja pelin edetessä alkoi kinttuja kivistää. Ja niin hajosi vuoskaudet varmoissa käsissä pysynyt pelitaito: huiskis ja viuh! Pitkin mettiä tuli pelattua ja alkoi niin vietävästi jo hävettääkin, ettei mitään rajaa. Kun ei enää keksinyt mitään järkevää syytä siihen, ettei peliä saanut kulkemaan. Mutta semmoista se on elämässäkin. Joskus vaan alkaa tökkiä, eikä tiedä kuinka ajolinjat oikaisisi. (Post scrpitum: epäilen, että grippi eli ote ei pitänyt: hanskat alkoi ehkä luistaa, kun niillä tuli pyyhittyä naamaakin.)

Komeita kallioita (lukijalle on varminta aina selventää, mitä kuvassa näkyy)

Etenen vielä piristävämpään aiheeseen. Ostin nimittäin hieman itsellenikin yllätykseksi uuden auton toissapäivänä. No, olen ostatellut sitä viikonpäivät, mutta vietyäni vanhan pirssini autokauppiaalle tutkailtavaksi ja palattuamme sitten konttoripöytänsä ääreen, en arvannut, että se mitä hän melko pitkään ja vaiteliaana koneelleen naputtaa on kauppakirja. Eihän mulla ole vielä edes kaikkia rahojakaan, minkä toki toin ilmi! Pankki ei viime viikonloppuna laitettuun laina-anomukseeni vastannut kuin automaatti-ilmoituksena ”meleko varmasti saat lainaa mutta soitamme sinulle”. Kun soittoa ei kuulunut, tsättäsin pankkiin, että mitäpä pankille kuuluu näin kesäaikaan. Joku Joni, Nico tai Jere vastasi lainaosaston ruuhkautuneen. Siltähän tuo vaikuttaa. Ja nyt on uusi pirssi pihassa. Herran huomaan vaan.

Puolustuksen puheenvuoro: ajan koko ajan niin pitkiä matkoja, että kunnon auto on oltava ruhon ympärillä. Kerran on jo tämän merkkinen auto henkeni pelastanut.

Kaasutan nyt autollani johonkin apteekkiin tahi markettiin etsimään rakkokantapäihin suojamateriaalia. Kompiidi ei meinaa pysyä. Ehkä urheiluteippi pysyisi? (…sillä ihan pakko on illankähmässä käydä jokunen lyönti huitaisemassa, jotta näinkö tosiaan kävi, että lyönti katosi kerralla ja lopullisesti.)

Oikein paljon hyvää tuulta purjeisiin lukijalle!

Klara von den Helgalandia

Avainsana: itsetunto

Polulla ja paatissa hämärän rengin kanssa

Vanhustenhuollon tragediaa ja romahtaneita itsetuntoja