Avainsana: järjenkäyttö

Järki jäässä ja yöksi arkkupakastimeen

Lomps, lomps

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, eikä mikään niistä palaa. Senpä vuoksi on edettävä puolijuoksua, ettei päivien langanpää saa kiinni. Tämä olkoon avauslauseeni, päivän epistola.

Yläpuolella oleva kuva muistuttaa muutamasta tärkeästä seikasta. Palaan niihin alapuolella, sillä en malta olla kertomatta, kuinka lähes täysin järkevä ja mitä neuvokkain ja oivallisin henkilö ajautuu amatööritason virheisiin. Sanalla sanoen: make hiking great again! Ja learning by doing kaupan päälle. Mutta mennäänpä asiaan…

###

Aamukahvipöydästä vilkaistessa näyttää keli hyvältä ja päätän lähteä oitis tutulle polkulenkille. Puoliso, edelleen sama Talonmies, aikoo lenkkeillä koiran kanssa. Varmistan aina, että tietää minne aion suunnata ja koska polku on tuttu ja lenkki alle kymmenen kilometriä, ei eväitä tai muuta tavallisesti mukana kulkevaa tilpehööriä tarvita. Vyötärölaukku saa riittää mehupurkin kera.

Lähden ajelemaan metsäseuduille ja käännyn pikkutielle. Se on aina talvisin hankalasti jäisillä urilla, niin nytkin, eikä aura-auto vielä ole käynyt. Jääurat väijyvät vaarallisen arvaamattomasti lumikerroksen alla. Auto lipsahtelee uriin ja urista pois ja ajettuani vuonna noin 1998 uraiselta tieltä katolleni ojaan päätän, etten ota riskiä. Kohdalle sattuu maastopyöräilystä tuttu sivupisto, luminen kyllä, mutta saan möyrityksi auton siihen. Kaivan lumikengät takakontista ja lähden metsiin tien toiselle puolelle. En ole aiemmin tuolla metsissä liikkunut, joten tutkin karttaa. Näyttäisi olevan jokin rakennus syvemmällä metsässä. Kiinnostun ja lähden lompsimaan. Kauriit ovat tehneet kapean polun, jota seuraan. Rakennusta ei kuitenkaan vastaan tule, kauriiden polkukin kääntyy ryteikköön. Jatkan omaa reittiä umpihangessa komeassa korkeassa metsässä.

Saavun hakatulle linjalle, liekö joskus ollut puhelinlinjaa siinä. Lompsin linjaa pitkin, latvustoissa punatulkkuystävät kommunikoivat keskenään. Hienoa on!

Vaivun aatoksiini eteenpäin lompostellessa. Saavun suon reunaan, josta suuntaan kauas suon saarekkeeseen. Kuljeskelen siellä ympäriinsä luontoa ihaillen. Katselen ylös puihin, taivaalle ja eeskahtaalle, kunnes nälkä muistuttaa itsestään. On aika palata autolle.

Arvelen paluureitin sen verran pitkäksi, että päätän oikaista suon yli sen toiseen laitaan ja siitä autolle. Tutkin karttasovellusta, tarkistan suunnan ja lähden lompsimaan. Suon toisella laidalla on vastassa hankala ryteikkö, lumikengät humpsahtavat kuoppiin, teen ehkä jonkinlaista kaarrostakin johonkin suuntaan selkeämpää kulkureittiä katsastellessa. Sitten nousen mäelle, jonka arvelen nähneeni oletetun rakennuksen takamaastossa. Laskeudun hirven jäljissä mäeltä ja saavun ryteikköiselle ojalle. Oja on tietysti jäässä, mutta maasto toisella puolella näyttää tosi takkuiselta. Siis sovellus esiin ja uusi suunta. Mitään paperikarttaahan ei ole, eihän tänne ollut edes tarkoitus tullakaan.

Katson sovellusta ja arvioin pääseväni oikealle kääntymällä helpompaa reittiä. Rompostan lumessa, nousen mäkeä, laskeudun toiselle suolämpäreelle ja pysähdyn sitten katsomaan karttasovellusta. Se näyttää auton suunnan vasemmalle. Vaihdan suuntaa ja kuljen parikymmentä metriä katsomaan sovellusta uudelleen. Nyt auto ehkä vaihtoi paikkaa ;D, sillä sovellusnuoli ohjaakin jyrkästi oikealle. Tarvon hetken aikaa ja pysähdyn miettimään. Teen konkluusion: en tarkkaan tiedä, mihin suuntaan tulisi edetä. Sovellus pyörittää, eikä siihen voi luottaa. Puhelimen akku on nopeasti huvennut, joten otan karttasovelluksesta kuvan, jossa sininen pallo näyttää sijaintini. Lähetän kuvan Talonmiehelle ja tiedon, etten ole siellä, minne oli tarkoitus mennä, vaan ks. karttaa. Kerron myös, ettei mukana ole luotettavaa opastinta, heh.

Jonkin aikaa metsässä samoiltuani päätän etsiä kohdan, josta nousin suolta mäelle. Hetken haahuiltuani ja metsää silmämääräisesti arvioituani se löytyy, huoh ja huoh. Päätän, että olkoon helkkari vaikka kuinka rankka paluupolku, niin palaan tulojälkiäni ennen kuin olen lopullisesti kierrellyt itseni uuvuksiin ja alkaa hämärtää. Olenhan liikkeellä ihan turistina ilman otsalamppua, ilman kunnon karttaa ja kompassia, yhden mehutetran varassa ilman eväitä ja ilman puukkoa ja tulitikkuja. Varpaitakin jo palelsi.

Autolla ihmettelen ääneen, miten tämmöiseen tilanteeseen voi joutua ihminen, joka kantaa naurettavan pienilläkin metsäretkillä perustason turvallisuusvehkeitä. Otsalamppu, varaparisto, tikut, puukko ja kompassi on aina mukana ja varavirta. Otsalamppuna on aina patterilamppu, jotta en ole virtapankin varassa, jos lamppu himmenee. Paperikarttaa ei käytännössä tutuissa paikoissa ole, mutta offline-kartat on. Nythän ei ollut sitäkään, koska tänne en suunnitellut tulevani. Ja kirsikkana kakussa: menen aina sinne, minne ilmoitan meneväni. Siis näköjään melkein aina. Outoja älyn jättiläisen hommia alkaa iän myötä esiintyä, sanoisin. (Liekö vieläkään Saariselältä löytynyt se ihan pikkuretkelle vaan hiihtelemään lähtenyt seitenkymppinen nainen?)

###

Ja asiasta melkein toiseen ja loppukaneettina kerron ajautuneeni aiemmasta tuntemattomaan miespainotteiseen vaellusporukkaan. Syystä, joka ei ole tiedossani, ajauduttiin ensitapaamisella siihen, että minua treenataan talvivaellusta varten. Aloitetaan kuulemma bensakeittimen käytöstä. En kissaa ehtinyt sanoa, enkä esittää vastalauseita, vaan hämmennyksissäni menin virran mukaan. Vasta kotona älysin: en ole pohjoisen tyttönä kaipailemassa kolmenkympin pakkasissa avotuntureihin telttoja liekinheittimellä lieskoittelemaan, vaihtoehtona häkämyrkytys, ei! Olen jonkun häkämyrkytykseen kuolleen pinkinpunaisen vainajan nähnyt ja toissa talvena herännyt itse kämpän häkävarottimeen (ratkaisu: vein sen ulos huutamaan*ja jatkoin unia), joten häkämyrkytyksestä olen saanut osani.

*Toiminnastani meni TTT:n eli Talonmiehen tietotoimiston kautta tieto pojallemme, joka soitti: ”No miten menee? …njaah… olet vissiin ottanut sen hälyttimen takaisin sisälle? Tuota… se ei kovin vähästä hälytä, että pitäiskö sun kumminkin usk…tai miten olet aatellut?”

Paukkupakkasista on riittävästi kokemusta jo lapsuudesta. Eivätkä kovissa pakkasissa avotunturissa teltassa makaa poromiehetkään, vaan pärräävät koteihinsa tai tupiin. Tietääkseni myöskään kotien arkkupakastimiin ei jonoteta yöpymään. Vai johtuuko siitä, ettei siellä ole kuin -18 ? Heti, kun keksin syyn siirtyä arkkupakastimeen tai -30 asteessa tuuliseen avotunturiin, otan vuoteeni ja käyn Varangin niemimaalle makaamaan. Siihen asti saa riittää talvikaasu viiteentoista pakkasasteeseen ja Sinoli pariin kymppiin. Jos tulee yövyttyä edes niissäkään lämpötiloissa.

Yksi ulkotelttayö olisi ensi kuuksi tällä edellä mainitsemallani porukalla ja toinen maltillisemman sakin reissu toukokuulla Kilpisjärvelle huollettuihin ja hallittuihin oloihin. Pohjoisen alueiden eräopas sanoi, että kun Kilpisjärvi muuttui ihmisen puheissa ”Kilppariksi”, lakkasi hän siitä kiinnostumasta. Ymmärsin, mitä tarkoitti. Mutta käyn silti katsomassa, miltä siellä nykyisin näyttää. Saattaa olla, että se riittää.

Näihin puheisiin jätän Lukijani tällä kertaa. Yritän nyt ottaa ilon irti näistä hiipuvista vuosista, jolloin on vielä mahdollisuus kruisailla maastoissa. Sitten lyön telttakankaan naulaan, otan mailan käteeni ja jään pelkästään muistelemaan reissujani. Että oli se ennen sentään! Vanhat Savotat oli selässä, kuivattua kapakalaa syötiin ja nötköttiä ja kouluun hiihdettiin kesät talvet puusuksilla. Ja hyvin pärjättiin ilman droonikuvia Didnojoelta.

Näihin puheisiin, Klara

Tunturieväitä ja dopingia

Terveisiä maapallolta, joka on pyöreä. Ottaa silimän kätteen ja kattoo vaikka kuvasta 🙂 Tuossa kohtaa pallo juur on pyörähtämässä. Vasemmalle.

Hyvä Lukijani,

palasin juuri Lapista, jossa näytän nyt viihtyvän tuon tuostakin. Mukana oli etätyökone, mutta mitään paikallaolohommia ei eläkeläisellä ollut ja ylipäätään niitä on nyt enää vain ripaus. Eläköön vapaus ja Taakse Jäi-banderollit.

Lapissa oli niin kuin Lapissa on: kaksi naamaa.

On matkailijoille näyttäytyvä naamari ja sitten on todelliset kasvot. Todellisissa kasvoissa on eri suuntiin kiskovaa paikallispolitiikkaa, vakiintuneita asetelmia, tarkkaan mitottuja maan- ja nautintaoikeuden omistuksia, riitelyä, naurua, poroja, hulluttelua, alkoholismia, syrjäytyneisyyttä, mielenterveyspulmia, vähäisiä pääomia, muualta tulevien rahoittamia kaupallisia hankkeita, poronsarviavaimenperiä ja matkamuistoja (souvenirs), tanssia, jutajaisia, viinaa ja viihdykettä. Ainakin nämä. Seassa kiitää Westendin kansa kiiltävällä Bentleyllään, erikoisvarustellulla Mersullaan ja kerrostalon kokoisella Land Roverillaan. Asuntoautovanhukset töröttävät keskiviivalla ja täyteen pakatut polkupyörät nykivät ylämäkeen.

Tärkein unohtui: on turisteja, turisteja ja turisteja. Ulkomaalaisten määrä sen kun lisääntyy ja vaateet kasvavat. Ranskalaiselle ei käy se, mitä vaatien kirkuu kiinalainen. Saksalainen haluaa Norvajärvelle isoisoisän muistomerkille, makaa asuntoautossaan ja kaasuttaa sitten omine eväineen Nordkappiin. Jänkhänäijä koittaa keksiä eksotiikkaa, käryyttää puuta kodalla ja soittaa noitarumpua, katseet kiiltelevät. Tamperelaisen porsliininmaalauskerhon naisporukka kikattaa tarttuen hanakasti noitarumpumiehen tarjoamiin snapsilasillisiin. Etelänpellet (termi lainattu sodankyläläiseltä alkuasukkaalta) kaahaa vaellusrysiin roikkuvine pahkakuksineen. Ja siinä seassa – näettekö tarkalla silmällä – lompsii perspullea täti tunturiin iloisen tietämättömänä, että eväät jäivät mökin jääkaappiin. Se selviää reitin puolivälissä, neljän tunnin päässä jääkaapista. ”Vatsa hankaa selkärankaa. Suolet huutaa (muoks: se on ”huokaa) : tuokaa ruokaa!” No mikäs siinä. Olihan repussa termospullollinen kahvia, termos kiehuvaa vettä, repun sivutaskussa Blå Bandin kuppikeitto ja pieni pussillinen hedelmäkarkkeja. Kyllä niillä kahdeksan tuntia tunturikivikossa killuu. Sole poka mikhän.

Oli siellä muitakin.

###

Kas, ovi kolahti, mutta The Rakki ei reagoi. Outoa. Lienee Talonmies, joka tosin vastikään soitti hautuumaalta. Oli käynyt luita laskemassa ja viemässä tilaamansa havukranssit.

Soitti, kun ei löytänyt erästä toista hautaa, josta olin vinkannut. Harhaili luuri korvalla kauko-ohjauksella Tuonelan Viljapellolla, kun säädin tästä takapihan terassilta kulkureittiä kohteeseen. Vähän niin kuin tietskapeli: Find Your Way To Grave, blim blom. ”Ei näy…ei tässä ole semm…ei ole, en huomaa, ei varmasti, mitäh? Kuusipuu, ehei, ei näy. Minäkö? En varmasti, tämän on juuri se hiekkakäytävä, jonk… siis missä? Vasemmalla? Ei siellä mitään näy, kävelen nyt eteenpäin, eikö? No käännynkö? Mit…” Lopputulokseen päästään, jos joystikin puikoissa kauko-ohjaajan sietokyky riittää.

Lopputulokseen päästiin, koska olen kaikkien hyvien ominaisuuksieni lisäksi erinomaisen kärsivällinen henkilö. ;D Kuten Vanhat Vaimot yleensä, näin väittäisin.

###

Hauska! Tuossa kupissa oli vettä. En kuitenkaan juonut siitä.

Lopuksi Lehtikatsaus. Edessäni on pino lukematta jääneitä lehtiä. Aloitan aakkosjärjestyksessä eli uusimmasta Duodecim-lehdestä. Se tulee lääkäreille ja on laadukas. Onpa taas paljon asiaa. Poimin sieltä muutaman jutun referoitavaksi.

Yksi juttu käsittelee yleislääkärin ja erikoislääkärin yhteistyötä. Juttu lainaa erinomaista viisautta William Oslerilta (1849-1919): ”On paljon tärkeämpää ymmärtää minkälaisella potilaalla on sairaus kuin minkälainen sairaus potilaalla on.” Niin tavattoman totta! Nykyisin ei toki enää riitä se, mikä Oslerin aikaan riitti. Siis, että lääkäri on auktoriteetti (”Kun minä sanon!”) tai ”niin mukava” (”Ilman muuta se käy!”). Pitää myös tietää paljon enemmän kuin Oslerin aikaan. Sekä potilaan taustoista että sairauksista.

Lehti raportoi myös tutkimuksesta, jossa taannoin kovastikin markkinoidusta pihkavoiteesta voi tulla kosketusallergiaa, kun pihkavoide sisältää yleisesti tunnettua kosketusallergian aiheuttajaa eli luonnonhartsia.

Sitten on katsausartikkeli naisten dopingin käytöstä. Fyysisen suorituskyvyn parantamisen ohella mainitaan ”ulkonäködoping”, ”aivodoping” ja ”kuntodoping”. Kilpailumenestyksen lisäksi tavoitellaan urheilullista, nuorta ulkonäköä: kaikki vippaskonstit peliin. Dopingiin miehet ovat jutun mukaan naisia alttiimpia. Olen joskus päivystysaikana tälläisiä ulkonäködouppaajia hoidellutkin, kun omatoimivehkeily on johtanut terveyspulmiin.

Lehti mainitsee yleisimmät aineet. Kilpirauhashormoneilla douppaaja kiihdyttää aineenvaihduntaansa, vaikka oma hormonintuotanto on normaali. Ylimääräinen annos etenkin pitkään käytettynä rassaa pumppua, joka siinä rallissa voi repsahtaa ja kehittyy sydämen vajaatoiminta. Jotkut media-aktiiviset julkkiskollegat ovat näitä sortuneet kirjoittelemaan yksityisvastaanotoiltaan. Siis olleet joidenkin potilaiden mielestä ”ainoita, jotka oikeasti ymmärtää”. Jotkut on sitten menettäneet osan lääkärinoikeuksistaan näiden kirjoitteluiden takia, kun vaikkapa potilaan ilmoittamaan väsymykseen on kraapaistu resepti kilpirauhashormonia. Minultakin on niitä pyydetty ja potilas tykännyt kyttyrää ja liipaissut palautelaatikkoon moitteen, kun en ”ymmärtänyt potilaan toivetta” ja kirjoittanut. Mutta olen valani vannonut ja noudatan lääketieteen, siis tieteen, näkökulmaa. Sitten on kaikenlaisia muita tietäjiä, jotka tekevät omat ratkaisunsa. Pääasiassa muita kuin lääkäreitä, mutta aina joku kollegakin saattaa keikahtaa harmaalle alueelle.

Eivätpä terveet tarvi purkista kortisoniakaan itseään ”virkistämään”. Tämmöisiä virkistyneitäkin olen joskus hoidellut. Myös nesteenpoistolääkkeet eli diureetit mainitaan. Kus kulkee ja tyyppi kuivuu korpuksi, mutta eipä ihon alla enää ärsyttävästi kudokset pullottele – höh! Sitten on efedriini, jota jossain yskänlääkkeessäkin joskus oli ja amfetamiini, jota saa kadulta ja johan alkaa juoksujalka kipittää. Joku kehofriikki tökkii insuliiniakin (nähty tälläinenkin), joku taas erytropoietiinia, jolla punasoluja alkaa tursuta elimistön punasolukoneesta ylimäärin, että hokkus pokkus vaan ja pon vojaas. Anaboliset steroidit eivät siis ole ainut soosi, jota ulkonäön tai tulosten toivossa lataillaan. Aiheesta puhutaan urheilupiireissä tosi vähän, liian vähän. Kun tuloksia on saatava hintaan mihin hyvänsä (terveyden hinalla). Liekö kansainvälisestikin pelin henki. Pelkään pahoin, että on, kun kattelen naisurheilijoiden leveitä otsia, kaljuja ohimoita, leveitä harteita ja leukaperiä.

Heh ja noh! Tästähän paisui pätkä lääkärikirjan alkulehtiä. Muut lehdet taitaa jäädä nyt paitsioon. Näitä ovat sivistystä lisäävä Femina, uusille vaellusreiteille innostava Latu ja Polku, Suomen Kuivalehti näköjään kolmessa numerossa ja Lääkärilehti. Mutta luulen, että Arvokkaalle Lukijalleni nyt riittää tätä urheilulajia, jota lääketieteeksikin kutsutaan 😀

Tässä vielä tekstistä uupuneelle voimaannuttava lohtukuva. Kyllä on ilmoja pidellyt!

Terassille paistaa aurinko, joka lämmittää mukavasti naamaa, vaikka aurinkoa mun tulisi välttää. Talonmies kävi siitä jo ovenraosta huomauttamassa. Suuntasin samalla sivusilmän kohti sammaloituvaa nurmikko. Ja aattelin, jotta alanpa vuorostani kiusaamaan naapuria, jonka rätkyttävää, kakovaa ruohonleikkuria kuuntelin juuri hyvän tovin. Mutta siitäkin selvisin – jo mainitun erinomaisen kärsivällisyyteni ansiosta.

Näihin loistaviin puheisiin,

teidän Klara

…joka kaivaa seuraavaksi Hanhiemon Satuaarteen hyllystä. Ja alkaa pähkäillä kadonneen luun arvoitusta vastatakseni Tantenin esittämään ekstramedisiiniseen luustokysymykseen edellisen tekstin kommenttiosiossa 😀 Mieluisaa ja mielenkiintoista puuhaa: kenen luu, minne piilotettu?!