Hyvä Lukijani,

on olemassa psyykkinen mielenrakenne, joka tuuttaa itsekeksittyjä tarinoita toisten ihmeteltäväksi. Tunnen jokusen, joka elää tälläisen kourissa. Olen joskus uskonut jonkun sepitteisiin täysillä… kunnes sivuhuoneessa kuiskattiin, ettei Pertin vaimo oikeasti ole kartanonomistajasukua. Tai ettei Marian äiti mikään englanninopettaja ole.

Kerran nielaisin geokätköillessä syötin ihan heittämällä, kun ohikulkenut tuttava kertoi kännykkäni häiriön syyksi lääkäriaseman edessä olevan magneettikuvausrekan, joka söi kaistaa… kuulemma. No sama tyyppi kertoili myöhemmin semmoisia, että tollompikin aivorakenne älysi: eihän tuo voi pitää paikkaansa. En uskalla avata tarinaa tarkemmin.

Jaa mistäkö tähän päädyin? Itseni vuoksi tietenkin, miksipä ihminen muuten jutustelee. Nääs on niin, että aivan oikeasti olen nyt hotellissa eteläsuomalaisessa kaupungissa (160€ yö, itse maksan, verottajan kanssa tapeltu tästä vuosia, hävisin). Laitan kuvan alle vakuudeksi 😁

Juna toi, työpäivä huomenna, siis eläkeläisellä – huonosti menee Suomen valtiolla! Kaikenmaailman höyryllä käyvät eläkeläiset sohlaa maamme terveydenhuoltojärjestelmissä paikkomassa puuttuvia resursseja. Ilmankos jonot takkuaa ja puhelinlinjat tukkeutuu! (En vastaa puhelimiin nykypositiosssni, teen työtä käsilläni. Vielä jonkun aikaa siis. Siis siis siis. Ja siis.)

Junassa oli hiljaista, melkein siis. Maksan vaikka viimeiset siemenperunat extra-luokan ”turpa umpeen”-paikasta. Kirjoittelin matkan aikana pienen juttusen erääseen vaatimattomaan aviisiin, jota avustan, kun matkoiltani (röhönaurua) ehdin. Musiikkia piti kuitenkin ryhtyä kuuntelemaan, koska

a) edessäni ollut tyylikäs rouva naputti rakennekynsillään kovanaksuista tietokonetta rannekorun raapaistessa ikään kuin rivin lopussa aina masinan reunaa, juuri kuin vanhassa kirjoituskoneessa, joka piti rivin lopussa kammesta palauttaa uuden rivin alkuun

b) käytävän toisella puolella oleva rouva oli ottanut mummolasta koko säkillisen syksyn omenoita, joita rouhi päästellen nautinnon purskeita ja makustelevia maiskahduksia. Pääsi noin säkillisen puoliväliin, kun olin pakoitettu poistumaan ruumasta raittiiseen syysilmaan, jonne nti/rva Konnari oli kiiruhtanut vetämään pikaisen sätkän.

Konkluusio: nykyään on niin vaikea löytää laadukkaita lähimmäisiä! 😄

###

Lukijani ihmettelee, missä heikkarissa luvatut tunturikuvat viipyy. Älköön huoliko, tulossa on! Allaoleva on jonkinlainen aarre. En tohtinut lykätä sitä paraatipaikalle, jottei ole heti tyrkyllä niille, jotka selailevat maailman bittiavaruutta haavi kädessään.

Kas tässä äiti-lapsi-laatuaikaporosetti*, joka kuljeskeli samoilla kivikasoilla pysähtyen ruokalevolle lähelle lounastelupaikkaani. Mahduttiin hyvin. Joku poikaporukkakin (sarvet päässä) kuljeksi siinä, niistäkään ei ollut haitoiksi.

*porosetti omg

###

Olin kirjoittanut oikein muistilapun asioista, jotka haluan sanoa julki. (Etsii lappua, mihinkäs minä…) Niin. Ensinnäkin kerron keskustelusta jälkeläiseni (aikuinen, kollegani) kanssa. Lukijani ehkä muistaa järkytykseni ystävän selvästä dementoitumisen prosessista. Palasin aiheeseen tavatessani jälkeläiseni. Hän katsoi minua arvioivasti ja sanoi: ”Ni-iin…kuule, sä olet jo kertonut tämän mulle…” Sanoin huolettomasti: ” Aij-jaa no… no jaa!”

Konkluusio: nykyään on niin pirun vaikea saada aikaan kunnollisia lapsia.

###

Mutta koska Lukijani on pitkämielisempi, niin totean, että tänäänkin ajattelin, kuinka lyhytnäköinen olin sen suhteen, että ystävä lähetti jo joku vuosi sitten emailin, joka oli jäänyt kesken. Tai, että aiemmin teräväntärpäkkä ihminen ei reagoi viestiin tai vastaa niitä näitä jutustellen ja lukijana ihmettelee: mistä oikein puhuu, miksi tälläistä höpisee, miten tämä liittyy viestiini. Nyt ymmärrän: ei todennäköisesti tarkkaan muistanut mitkä asiat meitä yhdistää. Ratkaisi asian jutustamalla niitä näitä.

Konkluusio: anna lupa itsellesi sanoa omalle itsellesi se, minkä oikeasti olet havainnut. Tässä tapauksessa siis se, ettei kaikki ole kohdallaan.

###

Lopuksi kerron, että olin taas saada slaagin amygdala-puheiden kanssa. Mantelitumakkeesta siis on kyse. Tälläinen mantelitumake-jargon on kuulemma noin 15 v sitten rantautunut jostakin Jenkkilän hötöisestä julkaisusta suomalaiseenkin insinöörijohtajien koulutusmateriaaliin. Amygdala hijack on kuulemma tunnussana.

No, insinööritieteilijöitä uralla tavattuani olen moneenkin kertaan sanonut, ettei ihminen ole insinööritieteen rakennelmiin sovitettavissa. Ei amygdalakaan, sillä koko neuroniverkon, aivoston ja muun elimistön välinen piuhoitus on lääkärikoulutetullekin vaikeaa. Mutta perun puheeni heti, kun insinööri tuo ensimmäisen ihmisen kaikkine solutason toimintoine suolineen päivineen (ja päineen) framille! Autonkin insinööri keksii yhä monimutkaisemmassa formaatissa, mutta elävää, verevää ihmistä ei kykene rakentamaan. Ikinä! (Olen insinöörin tytär. Riittää meriitiksi puheilleni.)

Ja kohtsiltään Aalto-yliopisto pyytää minut puhutteluun ja antaa sitten tulla puhumaan ajattelun ajattelun ajattelun ajattelusta.

Muttta ennen sitä nousen ylärekisteriin eli tuohon julmaan hotellisänkyyn.

Olkoon rauha kanssanne, Klara