Ruuhkaa pilvessä ja maistiaisia

Riisitunturista vuodelta 2020 lumikenkäreissulta.

Hyvä Lukijani,

hevosreissu heitetty, samoin haaveet pulkkaretkestä. Alkoi sataa kaatamalla silkkaa vettä kostoksi komeista pikkupakkaspäivistä ja lähdön venyttämisestä hevosia ihailemassa. Hevoskavereiden luota lähtiessä oli päivä jo venähtänyt puoleen, mutta aurinko paistoi. Keli vaihtui sitten kertaheitolla vesisateeksi.

Mikäli tuolloin ajoit erästä itärajan tietä, saatoit havaita tienposkessa auton, jonka vieressä oli joka suuntaan tiiraava, keski-iän ylittänyt muori. Se olin minä tutkailemassa pilvilauttain kulkua ja huokailemassa voimavaroja. Puskeako ahkion kanssa vesisateeseen ja sinnillä vettyneeseen nuoskalumeen? Huoh ja huoh. Voimain puute iski siipeen. Muttei ollut porukka kaikkein voimaantuneinta hevostilallakaan. Ovat hevosia myöten sydämellistä sakkia, mutta rajansa heidänkin voimavaroillaan. Työssäkäynti, tallin pito ja hevosista huolehtiminen on melkoinen giljotiini. Yritin olla avuksi.

Mihin ratkaisuun pysäköidyn auton vieressä päädyttiin? No järkiratkaisuun, joka ei ole tyypillisin toimintamallini. Läksin ajamaan kotiin.

###

Asiasta toiseen: pilvessä on ruuhkaista. Tarkoitan pilvipalvelu Dropboxia, jossa ovat käytännössä kaikki kuvani, videot, ammatilliset aineistot ja mikä kriittisintä monivuotinen muistikirjani erikoisalan spesiaalitiedoista. Kun viikolla yritin toimipaikassa X katsoa muistikirjaa ja koputella nöyrästi pilven ovea, niin ilmoitettiin, että tyhjää täys, mene pois ja sulje ovi perässäs, punkt o. slut. Minä että häh! Enkö ole ollut mitä it-kuuliaisin digi-alamainen ja suorittanut nöyrästi viikottaiset riittini!

Iltamassa ryhdyin kauhunsekaisiin selvittelyihin: kuka putsasi tilini ja miksi!? Kävi ilmi, että pilvimuistini oli täyttynyt ja odotti lisätoimia. En ihmettele, olenhan tykittänyt sinne huolettomasti parinkymmenen vuoden ajan kuvat, videot ja runsaasti muuta materiaalia. Tätä varten aikanaan pilvitilin perustinkin. Silloin se oli uutta hottia, epäilyjä herättävää ja vähän paheksuttuakin: ”Pilvi? Mikä? Miten… en kyllä tuomm…vaarallistakin. Teknisestikään en osaisi.”

Selvittelyn lopputulos: ostin teratavun lisämuistia, nk. purukumipaikka. Hidas ja työläs vaihtoehto olisi ollut siivota koko sotku eli tehdä kuolinsiivous. Njääh! Lukijallenikin lienee tuttu tuo aina niin nokkela sananparsi: sen minkä taakseen jättää jne…. Jotta näin käy, kun antaa kaikkien kylvettyjen kukkien kukkia vaan. Mutta kuka hemmetti ne kitkee sitten, kun leviävät pitkin pihaa?

Siitä pääsen ehkä Lukijaakin kiinnostavaan seikkaan, nimittäin kuvamaistiaisiin. Siis hieman juotavaa ja suklaamaistiaisetkin, maltatkos odottaakaan!

Ennen kuin katan pöytää kerron kuvatiedoston mammuttimaisen, edessä olevan siivouksen päätavoitteen. Se on etsiä ja saada talteen kuva omituisesta kaivuukuopasta, joka löytyi yhtenä syksynä keskeltä erämaista rajaseudun aluetta pienen soraharjun rinteestä. Se oli jonkun eläimen pesäntekele, enkä ihmettelisi, jos olisi ollut karhun tekosia. Sijaitsi puujuurakon vieressä jyrkässä harjun kohdassa ja sitä kaivaessa oli lapsenpään kokoisia kivenmurikoita viskelty metrien päähän. Muistan paikan summittain, mutten yrityksistä huolimatta ole osunut siihen uudelleen. Idea on nyt lumien aikaan hakeutua lähiaikoina tutkimaan, näkyykö jälkiä niillä suunnilla. Karhut taitavat näihin aikoihin heräillä.

Alla on kuvaushaaskan kyttäyskopista ottamani kuva. Retkitoveri halusi sinne välttämättä joskus 2017 tienoilla. Kuva lie ollut täällä aiemminkin. Otso on tuossa lähestymässä betonirengasta, jossa on lohenperkkeitä. Jonkun karhuäidin poika se tuokin on ja sodassakin ollut, kun toinen korvalehti on ottanut osumaa.

Tässä kohtaa voimme siirtyä pöytään nauttimaan maistiaisia 🙂 Toinen tarjottava on itse tekemääni karpalolikööriä jonkun vuoden takaa. Toinen tuote on setti suklaapatukoita, joita sai Amerikasta ostaa ennen kuvassa olevan henkilön ensimmäistä virkakautta. Tuotiin tuliaiseksi lähisukulaiselle ja pidettiin juttua hyvänä vitsinä. No… Mutta mikäli suklaa maistuu kitkerältä, pahoittelen ja kehoitan ottamaan toisenkin palan, että saadaan nopeasti hoidetuksi. Tuote nääs happanee vanhetessaan 😉

Näihin terveisiin Teidän Klara

Pääsiäispuheita: selkosia, karhuja, rakkeja ja myyriä

Eilen oli upea päivä selkosilla. Kuva: oma

Hyvä Lukijani,

koitan keskittyä vaatimattomassa torpassa jossain päin itärajaa älykkääseen tekstintuottoon, kun edessäni istuva Talonmies poksauttelee juuri paistamansa rapeakuorisen herkullista makkaraa ja tursuttaa sinappia kylkeen. Alunperin jämäkästi kielsin paistamasta minulle, mutta saalista tiukasti tuijottamalla sain makupalan. Semmoisia me hyvesignaloijat ollaan. Itseemme ja päätöksiimme omahyväisen tyytyväisiä, kunnes vesi valuu suupielestä.

Omat jäljet. Täällä ei ole risteäviä latuja.

###

Ulkona on kova tuuli, joka jotenkin söhlää hormia ja kamina savuttaa. Tai sitten puut on kosteita, kun ei hoksittu eilen iltamassa ottaa kuivumaan. Ollaan nyt savuttavan kaminan takia tuuletettu ahkerasti ja kämpässä on kodikkaat +17.

Laitoimma isompaankin tulipesään tulet, mutta sen lämpiäminen vie aikansa. Kun kylmä kaivautui sisuskaluihin, keittelen Trangialla teetä. Istun pöydän ääressä lämpösaappaissa, toppahameessa ja kaksi villapuseroa päällekkäin, aluspaidan lisäksi. Äsken oli lisäksi kevyttoppatakki.

###

Tästä on kesällä vaikea rantautua kajakilla, nk. lääseikköä, mutta käy juomapaikaksi talvisaikaankin metsien eläville.

Vietin eilen pitkän päivän upeassa säässä selkosia kierrellen. Ajatus oli tutkailla sitäkin, olisiko jo karhujen jälkiä. Näihin aikoihin kai heräilevät ja yhdestä pesäoletetusta on havainto toissa vuodelta. Mahtavatko käyttää samaa pesää toistamiseen, en tiedä. Ihan likelle en tohtinut mennä, vaan katselin suon takaa näkyykö liikettä. Ei näkynyt, ei jälkiäkään missään. Lienevät talviunilla rajavyöhykkeellä vai itänaapurissa. Jälkiä täällä usein näkee. Kulkevat näillä salomailla siksikin, kun täällä on pari kuvaushaaskaa (murrrrr, sanon minä niistä).

Elävän karhun olen nähnyt vain eläintarhassa ja yhdellä karhunkatselukojulla, jonne niitä tuli aterioimaan isompikin lössi, mikä on täysin luonnonvastaista käyttäytymistä karhuilta sanokoon karhukojuyrittäjät mitä haluavat. Menin kojulle kaveriksi, kun henkilö x kovasti sitä toivoi. Onneksi en ole ajautunut vahingossa haaskalle täälläpäin. Haaskojen tarkkoja paikkoja en tiedä ja osa haaskoista on kuulemma nk. pimeitä haaskoja eli etelänvaresten kamerakerhojen salavirityksiä. Mikseivät perusta niitä omille nurkilleen.

Kerran oli tuoreet karhun jäljet mettätiellä, mutta minätyttö se vaan iloisena marssin rinkka selässä eteenpäin ja aattelin, että haitsuli vei. Vastaan tuli karhukoiran kanssa huolestuneen ja hämmästyneen näköinen mettämies. Kasvoiltaan paistoi, että mitä tuo täällä hortoilee keskellä ei-mitään. Silloin ei pelottanut.

Joku vuosi taapäin sienireissulla kyllä veret seisahtui, kun kuusikossa astuin melkein suoraan tuoreeseen, valtavaan puolukkakakkaläjään. Rupesin siinä siunaamassa kovaäänisesti laulamaan, jottei ainakaan vahingossa osuta kuonot vastakkain. Ainut mieleen tullut laulu oli ”Jouluruokaa tarjoo kunnon väki”. Hätä ei lukenut laulukirjaa, joten siinä kohtaa vallitsi hätätilalaulajan vapaus. Astelin kyllä rapsakasti pyörälleni sivulleni vilkuilematta. Ainuttakaan nisäkästä ei sattunut näkökenttään, mutta ilmassa sentään leijaili kaksi kookasta petolintua. Laji jäi epäselväksi kuten aina. Olen nimittäin huono sekä ornitologiassa että lentokuvioissa toisin kuin naapuri, joka kertomansa mukaan tunnistaa kaikki linnut jo lentokuviosta and much more (en usko puheistaan sanaakaan).

###

Eilisellä retkellä oli mukana kartta ja kompassi tarkoituksena verestää muistia suunnistuksen alkeista. En nääs aio kesällä eksyä suunnatessani vieraisiin metsiin. Nämä selkoset sen sijaan on turvallista harjoittelualuetta. Olen täällä kai nyt viidettä tai kuudetta (?) vuotta hortoillut, kun hortoilin täällä jo ennen tämän siunatun kämpän löytymistä.

Herra helpon heitti kartan ja kompassin kanssa. En ajautunut niiden kanssa neuvottelutilanteeseen mökin paikasta. Osasivat osoittaa sen tismalleen samaan suuntaan, missä se on. 🙂

###

Mun susijuttuja on Lukijani kuullut kyllästymiseen asti. Mutta eilen kun läksin mökkirannasta ja pääsin vastarannan törmälle, kuulin susilauman ulvovan mökin takamailla. Siellä ne ovat nyt ainakin parina vuonna silloin tällöin huudelleet. Näihin aikoihin niillä on pennutkin, jos on lykästänyt.

Välähti päähän, että Talonmies oli koiralenkille lähdössä. Yritin soittaa, että pysyvät varoiksi mökissä, muttei vastannut. Piti jo kääntyä pätkän verran takaisinpäin, kun Talonmies soitti, että mitä asiaa. Oli kuullut kuoroulvonnan itsekin ulkona puuhaillessaan.

###

Epäilen muista lähellä olleista jäljistä ja jälkien koosta, että olisi ollut supi tässä. Lyönyt tässä niin sanotusti rukkaset naulaan.

Lienenkö sanonut, etten usko susilauman tulevan ihmisen päälle, eikä koirankaan päälle, jos se on taluttimessa. Ne koirat mitä tässä on mennyt, ovat olleet irrallaan, metsästyskoiria lähinnä. Ymmärrän, että ruokaa sudetkin tarvii ja paikkansa on heilläkin luonnon kiertokulussa. Mutta niin on ihmiselläkin. Näen niin, että kunnioituksen tulee olla molemminpuoleista. Ei siis pelkästään ihmisen kunnioitusta sutta kohtaan, vaan on hyvän tähden sudellakin sentään ihmistä kohtaan velvollisuutensa. (Voi hyvää päivää mun kanssani: suden velvollisuudet 😀 ). Susimies Ilpo Kojola on mielestäni oikeassa.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi, ei mua ikinä otettaisi Elokapinaan. Käpykaartiin sen sijaan olisin omiani. Ja kun kattelee peilikuvaansa mökin akkunasta, niin selevää käpykaartiainesta.

Siis tarkennan, että elän semmoista käpykaartilais-kaupunkilaisen metsäleikkielämää. Että ”tämä leikkis, että se olis käpykaartilainen”. Ja sitten palataan kipin kapin posliinille ja napautetaan sähkösauna päälle. Tai niin kuin eteläsuomalaiset siti-ihmiset sanoo: ”Me grillattiin nuotiolla makkaraa.” Ja tuo gr ihan heille lajityypillisellä kurkkuäänellä. Me böndelässä vaan krillataan tai rillataan. Eikä sitäkään nuotiolla.

Nämä selkosen ihmiset ei krillaa. Eikä kipitä metsissä sääskikarkottimet Ospreyn rinkoissa.

###

Talonmies kävi koiran kanssa iltalenkillä pimeällä tiellä. Vastaan oli kuulemma tullut peto. Nimittäin myyrän sorttinen. Rakki oli teutaroinut hihnassa, mutta myyrä oli kylmän viileästi myyrinyt itsensä juurakon kautta omaan maailmaansa, jonne rakeilla ei ole asiaa. Täällä möksässä Rakilla on oma onkalonsa, vanha pentuaikainen kangaspeitteinen ”häkki”, jonne se mönkii kuin emonsa kohtuun ja käy onnesta huokaisten kiepille pehkujen sekaan. Siellä se makaa nytkin ja Talonmies toisessa koslassa. Taidan siirtyä sinne minäkin, kahden makuupussin loukkuun.

Oikein hyvää pääsiäisen jatkoa!

Klara S.

Kiskojen kirskuntaa

Hyvä Lukijani,

nyt ollaan riskilinjoilla eli junaverkon varassa latomassa kirjasimia. Mutta hätä ei jne. kun tulee sopiva sauma laatia mitä nerokkaimpia kirjallisia raportteja, kuten nyt tämä dokumentti.

(Hyvän tähden, juna näyttää kääntyvän oikealle jollekin sivutielle. Näyttikö edes vilkkua ja mitä mahtoi tienviitassa lukea?)

No, eipä auta kuin jatkaa kyydissä. Etenkin, kun kiltti ja iloinen, pirteästi töitään paiskiva junasiivoojatäti huikkaa hytinovesta:”Onko roskia?” Iloinen hymy kaupan päälle. Ai, että mä ilahdun tästä tädistä. Kohtaan hänet lähes viikoittain.

Tästä hytistä on hyvä vaania ihmisiä, jotka ajautuvat kahden työskentelyhytin väliin ihmettelemään kuinka päästä etenemään vaunusta toiseen. Vaunujen välioven avaaminen näyttää edellyttävän tiettyä älykkyyttä. Ja saa sanoa, että kaikki ei ole ruudinkeksijöitä mitä junanovien aukomiseen tulee (tirsk). Ajoittain joku, aikansa pähkättyään, kääntyy kannoillaan ja palaa tulosuuntaansa. Jää sekin RavintoLan kolmioleipä syömättä. (Täti kiitää juuri käytävää ohitseni takaisin toiseen suuntaan.)

Toisinaan on ihan liipasimella aukaista hytinovi ja ohjeistaa välioven avaus istuimeltani. ”Hallå da, paina vasemmanpuoleisessa seinässä olevaa nappia ja odota rauhassa.” Ainoastaan Lukijan kaltaisessa arvokkaassa luottoseurassa kuiskaan ammattisalaisuuden: talvisin ovi avautuu hitaasti,eikä aina ollenkaan, mikäli lunta on tuprutellut ja pakkanen pannut oviliitinkiä. (Noh 🙄 …olkohon sanat tuossa noin, kun hyvin rimmaa. Vanha sanonta vain, eiks niin. Tiätsä.)

Kalamiesten suosikkipaikka etäisen järven rannalla.

###

Ei tässä turhanpäiväistä sakkia olla. Olen auttanut maamme lainvartijaakin vastikään. Kansalaisena ja erinomaisen velvoitettuna kyttänä ja teräsmuistilla varustettuna mitä kaikenmoisiin laittomuuksiin ja henkeen sekä terveyteen kohdistuneeseen uhkaan tulee. Voisin heittämällä osallistua kaasuputkipuolellekin: täältä pesee ja höyryää.

Ihan siviilipuolen juttu kyseessä, mutta kun kuulee ja näkee kaikenlaista näin junan loosheistakin, niin tulee pantua merkille yhtä ja toista. Esimerkiksi oletettujen junakuskien räkättävää naurua oletetussa veturin ohjaamossa. Viittaan aiempaan kirjoitukseeni. Siinä tosin suoritin kooärpee-tasoisen tutkinnan lopulta itse ja veturinkuljettaja sai vapauttavan päätöksen.

Mutta paljon on epälyksenalaista ja omituista toimintaa, josta voi ilmoittaa. (Vino hymy) Ei tule sinivuokkojen työpäivä pitkäveteiseksi. Kaikesta kannattaa nimittäin olla yhteydessä viranomaisiin. Varalta 😉

###

Tarkkasilmäinen kun Lukijani tottavie on, hänen silmäänsä varmaan sattui sekin, että ensimmäisessä kuvassa oli karhunpaska. ☝🏻Aivan oikein. Päädyttiin loppuviikosta Talonmiehen ja Rakin kanssa takaisin mökille pienen työkeikkani jälkeen. Mökillä otin repun reikeliin, pettua pivohon ja läksin taas metsiin samoamaan. Tuo hyvin alkeellinen autiotupamme on osoittautunut Elämän Hankinnaksi, sillä sen ympärillä on oikeaa erämaata, jossa sieluaan lepuuttaa. En jaksa olla hehkuttamatta. Ja jos suomalainen kademieli nostaisi päätään, niin kerron, että se oli halpa ja hankalan korpitaipaleen takana. Ryssäkään ei ole kaukana.

Karhut lienevät pikkuhiljaa siirtyneet talvipesilleen. Ladanneet ensin itsensä täyteen marjoja ja kakkineet urakalla, jotta suoli olisi tyhjä maate mennessä. Kuljen karhukellon kanssa näinä aikoina, kun vielä on mahdollisuus, että tiet otson kanssa risteävät. Mutta eipä ole muuta viestiä karhupuolelta tullut kuin tuo turahdus. Kolme kaurista näin ja luulin näkeväni sudenkin, mutta olletikin oli jonkun mettämiehen koirakarkulainen. Hirvihommia vielä tuntuu olevan ja paikallistrn linnustajien Hilux voi olla parkkeerattuna mettätien varressa, koiria heilläkin.

###

Uusimmassa Suomen Lääkärilehdessä oli juttua luonnon sielunhoidollisesta merkityksestä. Vinkkaan, jos joku kiinnostuu.

###

Tässä yhteydessä vielä sana keikkalääkäreistä. Paljon on porua ja moni tieto on paitsi totta, myös kateuden ja väärinymmärryksenkin ryydittämään mustaa kuonaa.

Verottaja pitää kyllä hyvin puolensa, että palkansaaja luovuttaa osan suurista tuloistaan takaisin yhteiseen koriin. Olen joskus maksanut tuloistani puolet veroa, totta joka sana. Kai sekin on jotain, vaikka jotain käteenkin jäi?

Firmat haukkaavat tienestistä ison osan. Niillä on verosuunnittelijansa ja vähennysoikeutensa ja epäilen, yritysverotusta toki tuntematta, että verotaakka ei ole sama kuin palkansaajalla.

Ihmettelen myös, että hoitajapulasta puhuttaessa en ole nähnyt vaadittavan, että hoitajat tulisi erillismääräyksellä pakottaa kahdeksi vuodeksi jonnekin yhteiskunnan määräämälle seudulle töihin. Ei myöskään sihteereitä, lähihoitajia, siivoojia, kiinteistönhuoltajia ja muita lääkärin työn kannalta keskeisiä tukitoimintoja. Mikä lääkärinammatissa on vikana, että lääkärin pitäisi yksin pyörittää jotakin terveydenhuollon yksikköä jossakin kaukana kodistaan? Miksi lääkäri ei saisi vaihtaa työpaikkaansa ihan kuten muutkin ihmiset niin, että jaksaa ja vielä tienaakin paremmin?

Opiskellessa pyöri pankkitilikin kuusi vuotta nurinpäin ja suurella osalla lääkäreistä iso osa palkasta tulee viikkotuntimäärästä, joka on merkittävästi suurempi kuin muilla ammattikunnilla. (Lisätieto: en tee töitä firmojen palkkalistalla, palkan maksaa kunnallinen työnantaja.) Tämä tämmöisenä yleisinfona, kun nyt päitä vadille ollaan vaatimassa. Totuus on se, että julkisella puolella ainakin erikoissairaanhoidosta on erikoislääkäreiden ulosvirtaus voimistunut. Eikä kyse ole pelkästään palkkauksesta.

Jatkan kiskoilla eteenpäin ja toivotan Lukijalleni hyvää viikkoa, olipa missä hommassa tahansa!

Teidän, Klara

Herkkutatti vielä jaksoi kasvaa. Ei ole mun suosikkeja, tuli taas testatuksi.

Metsien huminaa, karhuja ja linssiluteiden metsästystä

Valo se paistaa joskus tiheäänkin metsikköön.

”Ei elämä ole pelkkää soittoa ja laulua. Se on myös ruusuilla tanssimista” Anonyymi.

Tässä sitä mennään monenlaisessa touhussa. Joko blogiystäväni ja ainut lukijani huokaisi helpotuksesta: nyt kynässä lopultakin muste loppui. Ehei! Lisäsäiliöitä on laatikot pullollaan. Niitä pursuaa puoliaukinaisista komeronovista, sohvatyynyjen takaa, kirjahyllyn alimmalta tasolta ja pakastimesta. Niitä on … no olkoon. Kynä siis vielä kulkee ja muste riittää.

@@@

En lähtenyt Eurooppaan. Läksin sen sijaan työpaikalleni purkamaan kuormaa…. josta hyvällä omatunnolla siirryin Venäjän rajan tuntumaan retkeilemään. Kyllä oli raikas ilma ja metsien huminaa! Alueella sattuu asumaan elämänmuutoksen tehnyt tuttavani, jolle olen antanut tehtäväksi kysellä löytyisikö kyläyhteistön liepeiltä joku, joka vuokraisi vaatimattoman majansa meikäläisen reissujen tukikohdaksi. Rakastan alueita, joilla ei platinakorttilaiset kulje hifistelemässä pahkakuksat roikkuen. Tuolla ei siitä ole pelkoa. Siellä liikkuminen ei tuo retkipaikkasuorittajille sulkaa hattuun yksinkertaisesti siitäkään syystä, ettei kukaan kuitenkaan tiedä, missä se on, vaikka sillä leuhkisikin. Pallas-Hetta ja Kilpisjärvi on suurta hottia, mutta tämä ihan hepreaa. Sitä parempi meikäläiselle!

Loka-marraskuu on parasta retkiaikaa. Ruskan perässä juoksijat on tulleet ja menneet, imeviä tai pistäviä pörriäisiä tai kärmeksiä ei enää näy ja karhunmetsästyksen alku (alkaa aina 20.8.) ajoi nallet rajan taa tai tuonilmaisiin (122/132 kaadettuna). Kuulin rajamiehiltä karhujen pötkivät Venäjälle haaskakuvaajien ja karhusafariyrittäjien sulkiessa lounaspaikkansa muutamaa viikkoa ennen karhunmetsästyksen alkua. Joku silti jääkin kaadoista päätellen.

Karhuista puheenollen, karhunmetsästystä koskevaan lakiin on tehty muutos, jolla pyritään palauttamaan karhun ihmispelkoa. Metsästää saa vain seurueessa koiran kanssa ja ilman haaskahoukutinta. Rajanpinnassa karhut on käyneet komposteja kaivelemassa ja kaatelemassa roska-astioita. Eihän eläin pysty erottamaan mikä on tarkoituksellinen ruokintapaikka ja mikä jonkun komposti. Kiva ei olisi nähdä karhu hakemassa sapuskaa omalta pihalta puhumattakaan repusta, etenkään, jos se on selässä. Senpä vuoksi repussani kolkahtelee karhukello. Sellainen oli jo ennestään, mutta sain sellaisen lahjaksikin pitkäaikaiselta työtoverilta. Hän on ikäiseni nainen, joka hoitaa kaikki sotkut mitä saan sorvin ääressä aikaiseksi. Otin antamansa kellon heti käyttöön, koska on yksi idoleistani.

Ainut lukijani on toki perin kiinnostunut karhunmetsästyksestä, harrastaahan hän sitä kaikki vapaa-aikansa yhdessä puhuvan ja pyöräilevän karhukoiransa Jetin kanssa. Senpä takia laitan tähän varmuuden vuoksi vielä linkin karhunmetsästyslakiin.

https://riista.fi/karhunmetsastys-alkaa-metsastyslakiin-muutoksia/

Täällä ne nallet kulkee ripi rinnan ihmisen kanssa. Koskaan ei kyllä ole karhusta näkynyt vilaustakaan
lukuunottamatta Ranuan eläinpuistoa ja erästä karhunkatselupaikkaa.

@@@

Karhusta omituisiin otuksiin, nimittäin ”Suuriin Asiantuntijoihin” eli ihmisiin, joita viime kuukausina on jälleen nähty lausuntoja antamassa suulla suuremmalla. Sain ulkopuoliselta, bluffin tuntevalta taholta viestin: ”Näitkö saman kuin minä? Mistäs nyt tuulee? Linssilude haistaa aina tilaisuutensa”. Näin on, se on selvä. Mutta jos linssiluteilun ilmiötä tarkastelisi syvemmälle, niin mitä löytyisi. Katsotaanpa…perataan nettiä.

No, hakusana ”huomioinhakuinen persoona” etenee tietysti Terveyskirjastoon. Tuohan on ICD10- luokituksessa diagnoosi numero F60.4, yksi psykiatrisista diagnooseista. Jotakin näköjään muistan vielä psykiatrian kurssista. Nämä linssiluteet eivät kuitenkaan ole F60.4 sakkia, vaan ovelampia. Heillä on aina tärkeää sanottavaa ja sen he sanovat kaikkien mieluiten täysille luentosaleille, tv-toimittajille, lehtihaastatteluihin tai päivälehden kolumniin. Pääasia, että huomataan. Linssilude ei – toisin kuin F60.4-tyyppi – järjestä suuria draamoja tai tunnekuohuisia ulostuloja. Noup. Mutta voi toki astella paikalle draamoja kommentoimaan… puvussa ja kravatissa, jakkupuvussa, yliopiston logo kauluspielessä tai firman titteli nimen alla. Kun ulostulot toistuvat, muodostuu suurelle yleisölle käsitys, että kyseessä on suurikin asiantuntija, team manager, johtoryhmän jäsen, hallituksen puheenjohtaja, tutkimusryhmän vetäjä – you name it. Vain taustan tarkemmin tuntevat tietävät totuuden. Mitään hallituspaikkaa ei ole, mitään erityisiä asiantuntija-ansioita ei ole. Niiden on vain annettu ymmärtää olevan tietämyksen taustalla. Mutta kerrostalon kokoinen itsetunto ja sujuva, asiantuntijatyyppinen käytös on, ynnä epähuomiossa kenties saatu virkanimikekin. Näin se menee, linssiluteilu. Monet pääsevät sillä pitkällekin. He eivät suoranaisesti valehtele taustojaan, mutta antavat ymmärtää. Virhe tapahtuu kuulijan päässä… ja tämän vuoksi linssilude on merkittävästi F60.4-ihmistä ovelampi pakkaus.

@@@

Näihin maailmaa rakastaviin sanoihin päätän yksinpuheluni tästä takapihalle avautuvan ikkunan äärestä. Pihalla on piristävä lokakuinen, suttuinen hämärä ja kevyttä vesisadetta. Niistähän me aina niin kovin voimaannumme, eikö totta (norjalainen tuttavani näyttää nousevan juuri aurinkorannoille vievään koneeseen, hyväkäs).

Voimia kaamoksen alkuun toivoo Klara v.d. Helgaland