Hyvä Lukijani,

terveisiä Suomen äärirajoilta, josta palauduin vastikään. Vanha viisaus tietää, ettei reissuiltaan koskaan palaa ihan samana ihmisenä takaisin. Senpä vuoksi reissu aina kannattaa, vaikka lähteminen onkin työlästä, ainakin mulle.

Käsivarteen ajellessa alkoi jokin rassata mieltä. Piti pysähtyä P-paikalle raitistelemaan ja miettimään, mikä ahdistaa. Ei tarvinut aivojen kerroksia pelmuuttaa kun vastaus oli selvä: tuore kuolemantapaus hiipi mieleen ja ajatus siitä, että edesmennyt ajeli samaa tietä arvaamatta, ettei enää koskaan palaa. Tunturiin myöhemmin tuijotellessa päädyin konkluusioon: tietääkö sitä ylipäätään edes olohuoneesta keittiöön siirtyessä? Ei. Ehdottomasti ei tiedä.

###

Menomatkalla piipahdin yön yli Muoniossa tähdellistä asiaa toimittamassa ja sitten keula kohti Kilpisjärveä kelin parantuessa aurinkoiseksi. Ajelin ohi tienristeyksen, josta loppukesästä on suunnitelmissa edetä erämaahan. Jos tulee kaatamalla vettä, muutan kohdetta, koska tuolla ei ole autiotupaa, jossa kamppeita kuivata.

Mutta palatkaamme takaisin baanalle lähestymään Kilpisjärveä. Siinä piti pysähtyä ottamaan videonpätkä tervehdykseksi Ruotsiin. Siis, että on sitä meilläkin maisemaa, tunturia ja aurinkoa ;D Nääs svedukavereilla on hytta på fjällen Norjan rajaseudulla ja ovat siellä pirun leuhkoja poseeraamassa likipitäen polkagrisit kourassa miten fint väder o. vi ska ha lite räkor o. fika här också, o. helan går! Suoralla suomenkielellä: svedupellet marmeladimaastaan ihan kuvallisin tervehdyksin diivailee sotakorvausten runtelemalle pettuleipäpuolelle, että hyvin menee! Ei vaiteskaan, ovat hauskoja tyyppejä, pitkäaikaisia ystäviä ja suomenruotsalaisia lähtöjään, mitä seikkaa eivät ikinä karkuun pääse – multa ainakaan! (Nooo, videon otin kumminkin, kiero hymy ja hähä).

###

Kilpisjärvellä oli alkuun hyvä hiihtokeli. Tunturisuksille ja uusille monoille tuli käyttöä. Iloitsin: hyvät kuin mitkä siihen tarkoitukseen. Ilma kuitenkin uhkaavasti lämpeni, vettäkin satoi, joten lumikenkiin oli siirtyminen. Kiittelin itseäni älyttyäni survoa nekin kyytiin! Niillä lompostelin Saanan takana ja Mallan seudussa sinne tänne tutkailemassa ja ihailemassa maisemia. Retkiseurue kulki omilla teillään. Iltaisin saunottiin, syötiin ja jaettiin päivän kokemuksia ja yleisiä ajatuksia majoituspaikassa. Olen semmoinen retkeillessä parhaiten yksinviihtyjä, jonka soivat mulle kaikin mokomin – kiitos ja ylistys! Seurue on kuitenkin hyvä takuri sen suhteen, että osaavat reagoida, jos en olisi ilmestynytkään iltapuhteille.

Saanan huiputtamisesta retkiseurue intoili: sinne sinne! Taisi kuitenkin jäädä tekemättä. Puheita kuunnellessa mietin tärvätäkö tosiaan voimansa kömyämiseen vai kruisaillako ”se-ku-vaan” imuroimassa tunturituulesta aivovirkistystä. Maailmaahan voi katsella pelkästään ihmisperspektiivistäkin – ja kunnioituksella ylöspäin. Palasin mietintään Saanan alapuolella. Tuli mieleen somekuvilla diivailija (anteeksi): ”X / Y / Z valloitettu – taas kerran! Ja taas mennään!” Valloitettu?! Ihminen, maailman valtias ja konkvistadori, vai? Ei, vaan yksi laji muiden joukossa, jos multa kysytään. No, en keksinyt yhtään järjellistä syytä miksi nousta Saanalle, joten jatkoin rompostelua. Ja kun nyt oikein mietin, en keksi vieläkään. Maisemat olivat riittävän mykistäviä muutoinkin. Ehtipä katsella laajemmin ympärilleen.

Tunturikoivikossa toisena päivänä oli hauska tavata herra Riekko, ä-ä-ä-ädrrrrrrr kopeuk kopeuk kopeuk. Seisoskeltiin siinä pitkät tovit kahteen pekkaan. Petolintupariskunta huuteli varoituksia Mallan kupeella, retkiseurue tiesi myöhemmin piekanoiksi. Mallan rinteillä join kahvit, jonka jälkeen tuli kiire palata alamäkeen lumen muuttuessa nopeasti hötöiseksi mössöksi lumikenkien alla. Olin kivunnut rinteelle vanhaa suksenjälkeä, josta alaspäin tullessa oli jäljellä enää haamu vain. Seurauksesta kärsi koko ruho, kun osa laskeutumisesta oli mahallaan mönkimistä alaraajan upottua apout joka toisella askeleella nivusta myöten hankeen. Kivikkoisessa rinteessä oli vähän kintutkin vaarassa, kun yritti kiskoa upoksiin jumittunutta lumikenkää takaisin näkökenttään.

Summa summarum.

Hyvä reissu, kannatti tehdä. Autoahan saa polkea sinne päästäkseen, jos kohta Eskelinenkin kulkee. Mutta autottomana pyörii sitten vain kylällä, ellei roikaise Kalottireitille, kuten vuonna kuokka ja jussi tehtiin. Kaivelin vanhoja Haltinvaelluksen kuvia esille, mutten tähän viitsi enää tyrkätä, lienen jo oleelliset laitellut joskus. Mitäs noilla omilla vanhoilla ”valloituksilla” enää brassailemaan. Käytiin silloin bongaamassa keskeiset nähtävyydet, Pihtsusköngästä, Saivaaraa, Meekonpahtaa ja sitä Haltia, jonne turisteja jo silloin kuskattiin moottorikelkoilla raapustamaan nimensä vihkoon ja saamaan jonkun numeron se-ja-se. Omaani en painanut mieleen. Nope: uusia pitää kehittää, niin kauan kuin jalka jaksaa nousta ja henki pihistä 😉 Mutta mikään ei estä rompostelemasta… äsh, estääpä. En enää toistamiseen lähde Kalottireittiä ainakaan Haltin suuntaan. Yksi kerta riitti.

Kaikkinensa avotunturin puuton maisema jaksaa ihastuttaa muutaman päivän. Sitten turtuu ja huomaa: olen metsien ja vesistöjen äärellä syntynyt ja elänyt, borta bra, hemma bäst. Puuttoman tunturin alkuperäisväestö on ylipäätään kovin vähäinen ainakin Suomessa. Ja vähän alempana elävien lappilaisten tuttavana kerron, ettei ainakaan heitä vois vähempää kiinnostaa jonnekin avotunturiin kapuaminen. Jos on lomaan varaa ja mahdollisuutta, menevät mieluiten kalalle tai hotelliin 😀

###

Näihin puheisiin toivotan hyvää viikkoa ja työpöydän takaa peippopariskunnat + punakylkirastas + keltasirkku + harakat ja (ilokseni!) kyyhkypariskunta vinkkaavat sinnepäin siivenkärjellään, että morjens!

Kuulumisiin, Klara