Hyvä Lukijani,

odottelemme lähtöä majapaikasta seuraavaan kohteeseen.

Olen eräässä turistiryhmässä ja liirauduin nyt muusta ryhmästä kauemmaksi kirjoittaakseni Lukijalleni tervehdyksen ilmastonpilaajan arjesta leppeiden etelätuulten, käryävän grilliruoan, auringossa makuulavitsoilla kylkeään kääntelevien grilliporsaiden ja vieressään makaavien kananluuripsien ääreltä.

Sanoin Talonmiehelle, että suorittaa häivetoimintaa, pitää juttua yllä ja osoittelee kukkatarhan loiston suuntaan, jotta kykenen väijymään salakirjoituspuuhissani ja suuntaamaan tuotoksen katkenneiden kaapeleiden ylitse Lukijalleni. Missähän mahtavat nämäkin kirjasimet pyörähtää ennen kuin mäsähtävät Lukijan ruutuun?

###

Roolini täällä on olla pelimiehen seuralaisena, enhän tohdi häntä joka reissulle yksinkään lähettää. Mailapelistä on kyse ja omalla kohdallani lähinnä menetetyn pelitaidon toteamisesta. Muisti onneksi pätkittäin palautuuki ja lyönti pitenee niin, että kauan sitten menetetty peli-into ehkä hiljakseen alkaa palautua. Ajattelin jopa ottaa jonkun opetustunnin kotiin palattuamme, mikäli into sinne saakka riittää.

(Koko ajan pelkään jonkun ilmestyvän viereen tai taakse: ”Ei mutta hei, mitäs se sinä täällä kirjoittelet!” Seuralaisemme ovat hyvin sosiaalista porukkaa.)

Jotta Lukijani saisi lajista oikean käsityksen kerron, että tätä kepillä ja pallolla toteutettavaa peliä sanotaan vaativaksi. Allekirjoitan tuon. Tässä pelissä joutuu toistuvasti kokemaan huonouden, kelpaamattomuuden, taitamattomuuden ja häpeän tunteita. Sanalla sanoen nöyrtymään sen edessä, ettei vai pysty kykenemään.

Nähdäkseni tuo on syy siihen, että kolopallolajia halveksutaan ja parjataan kultakelloporukan roskalajiksi ja sosiaalisen arvoaseman osoittajaksi. Näin ei ole, ehdottomasti ei ole. Pitkällä kokemuksella sanon, että laji on nykyään kansanlaji ja kentällä tapaa ihmisiä joka sosiaaliluokasta. (Huom. Suomessa on sosiaaliluokat edelleen, jos sosiologien puheita on uskominen.) Ilahduttavasti nuoret ovat lajin löytäneet ja etenkin nuorten naisten lisääntynyt määrä tekee mieleni onnelliseksi!

Sitten on meitä vanhoja käpyjä, joiden iäkkäimmässä kärjessä vielä näkee virheellisesti lajin tyyppiedustajaksi miellettyä sakkia eli kultakellomies-pikkurouva-ilmiön. Kiristettyjä, mutta siitä huolimatta lauenneita naamoja, lakattuja kirkuvanpunaisia (ei koskaan mustia tai vihreitä) kynsiä. Hillittyjä meikkejä, ei koskaan tekoripsiä. Pieniä helminappikorvakoruja, ei koskaan roikkuvia verenpisaroita tai aarikkatyyppisiä hörsylöitä. Sävy sävyyn jakutettuja vartaloita, kultavyötettyjä hoikkia uumia ja kalliita kenkiä. Mutta älkäämme antako ulkonäön hämätä itseämme: näissä tyypeissä on ihan fiksuakin porukkaa etenkin, jos Börjen optiomiljoonat ovat kilahtaneet maksuun jo vuosia taapäin, eikä huolta statuksen ylläpidosta enää ole.

(No niin, nyt tuli vaarallista väkeä lähipiiriin. Pakko lopettaa ja tiedustella heiltä tiettyä asiaan.)

###

Vaarallinen väki jututettu ja siirrytty sisätiloihin nurkan taakse piiloon.

Mihinkäs jäinkään.

Näissä sakeissa kuulee kaikenlaista. On suuri ilo ja kunnia saada haastatella eri puolella Suomea asuvia ihmisiä. Erityisen hyvä puoli on se, että yleensä näissä kuvioissa liikkuu ihmisiä, joille ei tarvitse selittää, kuka on Tauno Palo. Jotenkin esihistoriallisen reliktin olo tulee, kun vaikkapa jonkun hauskan sanaleikin lomassa heittää kehiin vaikka Severi Suhosen. Ja seuraa ällistynyt hiljaisuus kunnes joku kysyy:” Niin kuka se semmoinen sitten on?”

###

Olen kattellut kelikarttaa kotinurkilta ja siunaillut, jotta puuta kaatuu, rekan kallistuvat kyljelleen ja juna ajaa pölliä päin, vaan niin jatkaa sitkeä pohjoinen kansa eloaa kaukana auringonpaahteisista rannoista. Hyvä me, hyvä me sitkeä Suomen kansa!

Näihin isänmaallisiin puheisiin jätän Lukijani alkavan viikonlopun tunnelmiin ja toivotan hyviä pulkkamäkiä!

Klara S, ulkomailla