Os femoris et vita brevis

Erään hautuumaan kukkasia. Tästä työpöydästä katsoen kaukana kaukana.

Hyvä mieluisa Lukijani,

ars longa – vita brevis, täällä sitä taas ollaan kirjasinketjun päässä roikkumassa ja rimpuilemassa.

Tulin iltamassa työreissulta. Herraparatkoon, eikö kumipyörä ole jo pyörinyt maamme maanteillä!? Mutta tädit jaksaa heilua. – Kaksi oli henkilökunnalla hymysuista kysymystä esittää, kun marssin pelipaikoille (kaksi pointtia):

”Aateltiin, että saapa nähdä tuleeko, vai jäikö tunturikierroksille lopullisesti!” (naurua, paljon naurua)
”Miltä tuntui palata hommiin monen kuukauden jälkeen…tulethan vielä jatkossakin!” (kiemurtelua, kiemurtelua… no öhhh, tuntuihan se tuota tuot…tulenko? noh…)

Piipahtelen töitä tekemässä paikoissa, joista aina lähden hyvillä mielin työpäivän jälkeen. Vaihdoin näihin tunnelmiin ankean ja ahdistavan vakivirkani ankeassa pakkotyötehtaassa mallia Suolakaivos, erikoisosaamisalue: Tökeröt Esimiestaidot. Näissä omavalintaisissa vaihdokeissa sekä henkilökunta että potilaat ovat upeaa sakkia, hyvän mielen porukkaa. Olo on kuin olisin kuin kotonani, omieni keskellä.

Kohtaamisia hautuumaalla – sekä kukkien että ihmisten kanssa.

Työmatkalla sain ratin takana äkillisen päähänpiston pysähtyä suomenruotsalaisen pikkukylän kohdalla. ”Missä kirkko, siellä geokätkö, käynpä tsekkaamassa.” Samalla pääsi jaloittelemaan.

Kurvasin pikkukylän raitille, jonka varrelta kirkko oli helppo löytää. Noustessani autosta tutkailemaan puhelimen geokarttaa pyöräili mies hitain polkimin vierestäni, katsoi tarkkaan ja tervehti: ”Hej!” Vastasin tervehdykseen hymysuin, niin erikoinen oli tunnelma typötyhjällä kirkkopihalla.

Lompostelin ensin vanhoja komeita hautoja ja hautapaasia tutkimaan. Mies oli sillä välin jättänyt pyöränsä ja saapui hidastellen hautuumaan aidan taa. Arvelin, ettei vierailijoita alvariinsa hautuumaalla kulje, joten tunnelmaa keventääkseni sanoin ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, että täällä teillä on kuin olisi utomlands. ”Pratar du svenska!” mies ilahtui ja niin me ryhdyttiin rupattelemaan. Mies kulki mukanani kätköllekin, kyseli harrastuksesta… ja siinä samalla vähän millä asioilla olen matkassa. Olisi kyllä pitänyt kysellä enemmän kylän historiasta ja meiningistä, mutta baana painoi päälle, kun matkaa oli sille illalle vielä rutkasti edessäpäin.

Ajellessani kirkolta kohti päätietä tuli vastaan iloinen koiranomistaja, joka nosti kättä tervehdykseen. Hyvä mieli tuli vastata tervehdykseen! Melkein kuin olisin ollut vakioasukas (…yhden kauniin, vanhan talon edessä oli kyltti: till salu…).

Vielä piti pysähtyä linja-autopysäkille tutkailemaan maantiekarttaa. Niin kukapa pyöräili hitaasti ohitse ellei samainen pyörämies. Nyökkäsi ja hävisi mutkan taa … tullakseen sitten vastaan, kun ajelin päätielle. Oli käynyt kääntymässä loitommalla. (Tästä jäi tosiasiassa vähän epäselvä fiilis. Ehkä outo kulkija oli kuitenkin silmälläpidettävä, jäin miettimään. No, kunhan nyt aattelin ittekseni. Ehkä oli vain iltalenkillä.)

###

Hautuumaalla vietin viikolla aikaa muutoinkin, kuten aiemmasta tekstistäni käy ilmi.

Suntio odotti parkkipaikalla juhlavassa mustassa kostyymissa ja valkoisessa paidassa mustin kravatein. Nousin pirssistäni hieman epävirallisemmin pukeutuneena, asiallisesti kylläkin. Suntio ojensi kätensä tervehdykseen ja osanottoon. Allekirjoitin edesmenneiden osalta tuhkan luovutusplanketin ja läksimme sitten uurnien kanssa kävelemään kirkkomaan hiekkakäytävää. Hautakivi oli jo paikallaan. Edessä oli kaksi kuoppaa vihreiden muovikansien alla. Suntio auttoi, kun laskin uurnat kuoppien pohjalle. Sitten vain lapioimaan hautoja umpeen. Siinä lapioidessa sattui hiekkakasasta sivusilmään jotain, josta iltapäivälehti tekisi klikkiotsikon: ”Omainen lapioi hautaa, kun silmään sattui jotakin karmeaa”. Otsikko olisi sekä liioitteleva että yliampuva, sillä pidin näköhavaintoa luonnollisena. Hiekkakasahavaintoni oli tarkka, olenhan anatomian kurssia puoli vuotta aikanaan luu luulta tahkonnut ja tenttinytkin. Maailman lintuja en tunne, en nurmikenttäin kasvistoa, en viinilajikkeita, enkä fine dining-maustepurkkiloita, mutta ihmisen rakenteet kyllä. Siinä oli jonkun edesmenneen reisiluun pää.

Ja jos Lukijani nyt aprikoi, menikö mielikuvituksen puolelle, niin vannon: ei mennyt. Suntio katsoi luuta kauhuissaan siirtäen sitä sitten lapiollaan niin, että kykeni piilottamaan sen hiekkaan. ”Kyllä haudankaivajien pitäisi paremmin katsoa…” Myönsin, mutta kerroin, etten ole millänikään.*

Kun lapiotyö oli valmis, kysyi suntio haluaisinko, että rukoillaan tai lauletaan jotakin. ”Ei. Jään tänne nyt yksikseni vielä hetkeksi,” sanoin. Suntio eli kirkkoväärti kiitti saatuaan olla avuksi ja minä siitä, että oli auttanut. Hänen loitotessaan tuumailin, ottaisinko luun kanssa vielä kuvan sisarukselle, joka oli force major-esteen vuoksi estynyt tulemasta paikalle. Luovuin kuitenkin jo hautarauhankin nimissä ajatuksesta, laittelin tulet lyhtyihin ja nostelin ne hautakiven viereen, molemmille edesmenneille omansa. Vietin vielä hetken syntyjen syvien aatoksissa ja vähän parkuessakin. Surutyön sanotaan kestävän noin kaksi vuotta. Voi olla, mutta suremiseen olen väsynyt. Työstä on käynyt, enkä ainakaan kahta vuotta kyllä aio sitä settiä jaksaa. Elämä jatkuu. Oma ja onneksi muutaman muunkin, ainakin toistaiseksi. Mitään ikuisuustakuutahan ei ole, kuten sanottua. Joten elellään rauhassa päivä kerrallaan elämän, nyt jo hyvin kypsyneestä, viinistä nauttien.

*Luujuttu itketti vähän. Miksi? Siksi, etten koskaan voi kertoa sitä edesmenneille, enkä nauraa sitä heidän kanssaan. Nauraisivat sille kurkku suorana, V keksisi siitä jonkun erinomaisen sutkautuksenkin. Luusta olet sinä tullut ja luuksi pitää sinun jäämän? Sitä luuta kuuleminen, jonka vieressä hautakuoppa? Luu siellä, toinen täällä? Parempi luu pivossa kuin kymmenen otsalla? Kerää luusi, sanoi haudankaivaja omaiselle.

###

Näihin luiseviin puheisiin päätän kirjasinjononi täältä tänään ja siirryn The Rakin kanssa lenkkipolulle.

Iloa ja eloa joka pirttihin, kohta on taas kesä 😀

Klara

Matkalaukun henki puhuu kauttani

Hyvä Arvostettu Lukijani,

olen armollisella päällä sunnuntain kunniaksi ja käytän ylistäviä sanoja kehittyäkseni ihmisenä kohti korkeinta päämäärää. Sitä kohti on saamamme elämän lahjan vuoksi kilvoiteltava. Älkäämme unohtako, että jokaisella meistä on sekä elämän lahja että oma tärkeä paikkamme maailmankaikkeudessa, eiks vaan.

###

Valitsen päivän aforismin nuhjuisesta muistipaperistani tähän tapaan: ”Ensivaikutelmat ovat tärkeitä, joten hanki aina hyvät matkalaukut.” Hugh Casson et Joyce Cranfell

Kuinka tuo nyt liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Mutta olen armollinen itsellenikin: mietelmä kuulostaa hauskalta ja käytännölliseltä. Teinhän sitäpaitten uutterasti laukkuhavaintoja maanisesti taannoin junamatkaillessani. Havaitsiko Lukijani asemalla seistessään loosivaunun akkunassa tiukan silmämunaparin, joka kuului söheröiselle, näennäisesti Suomen Kuvalehden taakse piiloutuneelle harpulle? Se olin minä.

Yhteen tarkkailuni alle joutuneeseen laukunomistajaan ehdin jo siinä määrin kiintyä, että räpsäisin salaa kuvan junan seistessä hetken asemalla. Laukut olivat niin vetävän ja tavallisuudesta poikkeavan väriset, että hengästytti. (yksityissuojan vuoksi väri salattu) Eikä tässä vielä kaikki: naisenpuoli oli huolehtinut kengät ja pikku jakkusen sointumaan samaan poikkeavaan väriin. Jeskamandeera, mitä rohkeutta ja radikaalia poikkeamista harmaasta massasta!

###

Siirtyäkseni tähdellisimpiin asioihin mainitsen päässeeni vesille lopulta parinakin päivänä (viittaus edelliseen tekstiin). Kuvan rantaan päädyin puuskatuulella tuulimittarini antaessa kovimmille puuskille arvoksi 15 m/s, mikä ylittää riskirajani, joka on 10 m/s tietämillä. Mutta ei auttanut inistä, kun poiskin oli päästävä.

Liikun kajakilla pääasiassa ittekseni ja pääasiassa vesillä, joilla ei juuri muita näe. Ittekseen olisi selviydyttävä haveristakin. No, nykyään aktiivinen rajavartiosto on lähellä ja naaraa pursillaan kaatuilleet muorit pivohon, jos niikseen tulee. Pidin kuitenkin melani vedessä ja pidättäydyin höseltämästä ulapalla kameroiden ja oheisvehkeiden kanssa. Siitä pidättäytyminen on minulle vaikeaa.

###

Mitä tulee höseltämiseen, niin semmoistahan esivanhuksen elämä on, yhtä hösellystä. Tästä esimerkkinä joku tunti taapäin käyty keskustelu.

Minä: ”Herran tähden, jäi aamupala-astiat, maito, jugurttipurkki ja puoliksi juotu kahvi pöytään!” Talonmies: ”Joo, huomasin… mutten sanonut mitään.”

Mitä tapahtui? No, astraalimaailmasta tulleen käskyn ajamana masinoiduin kokeilemaan imurointia. Se luonnistui vanhaan malliin ja toiminta eskaloitui luutupuolellekin. Näin saimme kämppää puhdistetuksi tuossa tuokiossa, eiks vaan! Aamupala oli siinä rytäkässä jäänyt vaiheeseen.

Selitykseksi todettakoon, että elämme kriisiaikoja pitkäaikaisen siivoojamme siirryttyä muihin tehtäviin. Tätä on pelätty vuosia ja joskus päätettiin, että vaikka menisi siemenperunat, niin siivooja tarvitaan. Nyt on kyselyjä laitettu siivousfirmoihin, mutta yksikään ei ole vastannut. Alan kallistua siihen, etten halua enää arpoa tuntemattomien siivoojien pätevyyksistä huushollissamme. Siitä on joskus tullut murhetta. Tartutaan itse riepuun: työnäytehän on tänään annettu.

###

Lopuksi kerron, että nousuviikolla alkavat keväällä sovitut työt, onneksi vain muutamana päivänä.

Tulikin luvatuksi. Olen valmis irrottautumaan ammatistani ja heittäytymään täysviikkoiseksi puolivilliksi eläkeläiseksi. Vaikka moni ikätoveri kollegiossani painiskelee ammatista irrottautumisen ahdingossa, niin en minä, eikä ikätoveriystäväni. Ei päivääkään ole kaivannut takaisin töihin. Toinen ystävä puolestaan parkui: ”Tulen vaipumaan masennukseen, takuulla!” On uhrannut työuralle koko elämänsä. Sitä virhettä olen varonut. (miettii, aprikoi)… Ja luulenpa, ettei lähipiiri ole ainut, joka on sen huomannut. Lukijani taitaa kuulua samaan joukkoon? Vierivästä kivestä on sanonta. Siitä olen pitänyt kiinni.

###

Mutta joskus vierivänkin liike päättyy. Pitäkäämme se mielessä kaikissa toimissamme.

Tilalle jää tuhkaa. Se purkitetaan. Suntio tuo purkin hautuumaan parkkipaikalle ja kulkee omaisen kanssa hautapaikalle, jonne on valmiiksi tehty kuoppa, kaksikin. Omainen laskee purkit kuoppaan ja hauta luodaan umpeen. Tämä on nousuviikolla edessäni.

Menen vain suntio seuranani. Hän kantaa toista uurnaa. En halua mukaani ketään, vaikka Talonmies tarjoutuikin. Muut eivät pääsisikään. Ovat töissään tai matkoilla, perheensä kanssa lomailemassa jne. Parempi onkin luoda haudat umpeen itse, tulee varminta jälkeä. Saa parkuakin rauhassa. Suntio kyllä ymmärtää. Tiedän myös varmaksi sen, että vainajat itse olisivat tätä tulokulmaa proseduurilta toivoneet. Eivät olisi toivoneet suuria sessioita. V:n haudasta on jo kyselty. Ystävät voivat sitten häntä muistaa haluamillaan sessioilla.

Älköön Lukijani synkistäkö mieltään hautapuheista. Niin kirpeää kuin onkin, on kuolema vain yksi puoli elämää. Vastasyntyneen parkaisusta purkitettuksi tuhkaksi, niin se menee. Niin se on aina mennyt ja niin se on menevä. Silmästä silmään on täötä vain katsominen aivan kuten elämää itseäänkin. Muu ei auta. Elämä on tässä ja nyt ja kuoleman mahdollisuus on aina läsnä. Olen sen niin vakuuttavasti lukuisia kertoja työssäni nähnyt.

###

Näin siis nousi matkalaukusta Näppäimistön Henki puhumaan syvämietteitä sormieni kautta. Militias est vita hominis! Elämä on taistelua! Nappasin tämän nyt kirjasta*, joka periytyi vanharouvan jäämistöstä ja on hyllyssäni. On signeerannut sen vuonna 1949 kauniilla käsialalla, tyttönimellään. Oli tuolloin oli juuri saavuttanut aikuisikänsä. No mutta! Sieltähän tämä sanapursuilu on peräisin: geenit, geenit! Sanailija oli äitikin, sanailijaksi on tyttärenkin tultava.

Näihin puheisiin hyvää pyhäpäivää toivottaa,

Teidän Klara,

henkilö, joka epäonnistui unohtamaan tulevan viikon hautatehtävä. Mikä naurettava yritys, kuten itsensä sumuttamiset aina ovat.
… ja joka muokkasi hieman tekstiä ja otsaketta post festum, koska Talonmies ja koira tulivat söhläämään viimeisten kappaleiden aikana ja häiritsivät blogikirjailijaa työssään (taiteilijan keskittyminen aina kärsii maallikoiden läsnäollessa)

*Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja. Koonnut ja selittänyt W.O.Streng-Renkonen. Otava 1938.

Muistojuhlaa ja ruispuolukkapuuroa byrokratian rattaisiin

Hyvä Lukijani,

viikonloppuna on aika siunata äiti viimeiselle matkalleen. Hän oli jo kauan ehtinyt odottaa, että aikansa tulisi, korkea ikä. ”Oi kiitos sa Luojani armollinen, joka päivästä, jonka ma elin”. Meillähän on ollut näiden jäähyväisjuhlien ruuhka tälle keväälle.

Jälkeenjääneitä omaisia ei byrokratia helli. Äidillä oli edunvalvoja, jolta tipahtivat rukkaset käsistä ennen kuin äiti kunnolla kylmeni. Ilmoituksen saatuaan otti hän oitis sisarukseen yhteyttä: ”Kuka jatkaa, kuka on kuolinpesän hoitaja?” Edunvalvoja informoi: velvollisuutensa loppui kuolinhetkeen. Varmasti näin onkin, jonkun paragraafin mukaan. Ei epäilystäkään. Byrokratiallehan on tunnusomaista, että asiat hoidetaan kuin rasvattu salama, eikö totta 😉

Kuolinpäivänä ei vielä ehditty tuota ajatella, eikä edunvalvojalle niin vain soitellakaan. Hän soitti seuraavana päivänä: jatkaja päätettävä pian! Oltiin tuolloin siivoamassa juuri edesmenneen V:n kämppää. V:n perunkirjoituksesta oli juuri tehty verottajalle lisäaikapyyntö perunkirjoituksen siirtämisestä yli verottajan asettaman 3 kuukauden määräajan, kun siihen ei pystytty. Menihän sukuselvityksen saamiseenkin seurakunnalta kolmisen viikkoa. Siinä oli mukana seikkaperäiset, A4-mittaiset ohjeet oikaisupyynnön tekemisestä. Aihe jäi epäselväksi, kun en lukenut. Koskikohan 80 euron todistusmaksua?

Vielä tässä nyt seurakunnan kanssa väittelemään. Arkun ja uurnan ostoissa, kuolinpaidan valinnoissa, seppeleissä, muistotilaisuuksien tarjoiluissa ja osallistujille ilmoittamisessa, kuolinilmoituksissa, pankkiasioissa, asunnontyhjennyksissä, autonmyynneissä, kiinteistönvälittäjäyhteyksissä, lipunnostoissa, avainten teettämisissä, V:n talvirenkaiden etsimisessä, fasetilien lopetuksissa ja sen semmoisissa on ollut ihan riittävästi.

###

Ymmärtäisin edunvalvojaa, jos valvottavalla olisi paljon rahaliikennettä ja sen soljumisesta huoli. Mutta hoivakotilaisella ei ole. Kerran kuussa hoitopaikan lasku ja apteekkilasku ja siinä se. Pankkikin saa kuolemasta ilmoituksen, tilien lopetuksen ehtii myöhemminkin.

Take home message: kun vaari tai muori kuukahtaa käsiisi, niin soita heti edunvalvontaan ja kiitä yhteistyöstä. Kukkalähetys vielä perään, hätätapauksessa muistopöydän kukat käyvät.

Yhteenveto: jos suru kohtaa, niin älä luule systeemin siitä piittaavan. Sääli on sairautta. Se on poltettu motoksi byrokratian rattaistoon. Siinä sitä itkuinen omainen pyörii nenäliinoineen rattaistossa kuin Charles Chaplin elokuvassa Nykyaika.

###

Yhtä kaikki, Wanharouva on nyt kulkenut tähtein taa – ehkä V:n luo? Onko isäkin siellä? Hu-huu: kuuleeko Tuonilmainen, kuuntelen! Kas vain: siinä samassa puhelin kilahtaa. Kuka soittaa?

Se on tytär. Laittaa konsultaatiovastauksen maallisempaan kysymykseeni. Se koski kuluttajansuojaa ja mahdollista valitusta maksamani majoituspaikan tehtyä sikatempun. Avaan asian joskus, nyt verenpaine vain nousi. Mutta enshätiin vinkkaan: ole todella tarkkana, jos valitset huoneistomajoituksen lomakeskuksen tapaiselta alueelta. Siellä on totuttu sekä sikamaisiin asiakkaisiin että sikamaisiin toimintamalleihin. En ole kummankaan ystävä.

Tytär vastaa: ”Erinäisiä virastoja ja instansseja vastaan taistelleena totean, että jos saat edes rahasi takaisin, niin hyvä. Pistät sitten vain kostoksi laajalla jakelulla levitykseen palautteet / negatiiviset kommentit nettiin.” 😀 Äitinsä tytär 🙂 Äiti puolestaan on tytär edesmenneelle äidilleen, joka oli tärpäkkä ihminen. Erotti kristallinkirkkaasti oikean väärästä ja osasi toimia, jos oikeus ei toteutunut. Tärpäkkyyden lisäksi näki punaista havaitessaan ”äitimadonna”-asenteita (sama täällä). Koki, että äiti on ”vain ihminen”. Siis itsenäinen nainen, joka ei äitiyden ylistyksen maireiluja kaipaa. Tietää arvonsa muutoinkin.

Näitä voi itse kukin äitienpäivänä miettiä, lapsena tai äitinä. Mullahan ei näytelmässä enää ole kuin äidin rooli. Tyttären rooli on menetetty. Hyvä niin. Olen näetsen jo niin iso tyttö, että pärjään ilman äitiä maailmassa 😉 Mutta äiti ei enää viime vuosina pärjännyt ilman minua. Niin se menee, ja niin se tulee menemään – jos elinpäiviä riittää.

###

Oikein hyvää viikonloppua Lukijalleni!

Karistan lähipäivinä kotimaan mullat kengistä Talonmiehen vanavedessä (tasa-arvoa nääs), kun siirrytään hetkeksi pallopelipaikoille. Luulen postaavani sieltä, jollei joku kierrepallo osu operaattoreiden verkkoihin.

Tarjoan vielä Lukijalle kiitokseksi ruishiutalepuolukkapuuroa omassa kodissaan 😀 Pikaohje kuvan alla.

Kiitos paljon! Klara

Pirkan Luomu-ruishiutaleita 1 dl, kiehuvaa vettä 2 dl, ripaus suolaa (jos lääkärisi antaa luvan, soita hälle kotiin illalla) > puuroaihio ruokatermokseen yöksi. Aamulla pari rkl pakastepuolukkaa sulamaan puuroon, voi lisätä teepannusta pari rkl kiehuvaa vettä. Sähkövatkain esiin + 1 vispilä paikoilleen > surauta joku minuutti termoksessa. Lisää keinotekoista makeutustippaa (teen niin sokeria välttääkseni) tai sokeria ja se on siinä: ruispuolukkapuuro! Kätevää.

Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä jonka ma elin

Hyvä Lukijani,

ollessani eilen lähdössä V:n asuntoa tyhjentämään havaitsin minulle yritetyn soittaa. Oli jätetty viesti hoivakodilta:”Asia on tärkeä”. Tiesin, mikä asia odottaa. Tiesin enkelin viimeinkin muistaneen maan päälle unohtuneen. Oli liidellyt pilvein päällä, katsonut kelloaan ja huudahtanut: ”Hyvän tähden, olen kokonaan unohtanut jotakin!” Wanha Äiti pääsi nyt toivomaansa vapauteen.

Ajattelin iltapesulla äidin minulle aikanaan kiikkustoolissa laulamaa kehtolaulua ja sitä, miten hyvä asia äidin oli nyt nukahtaa elämään väsyneenä. Tuollaisen kuoleman toivoisin itselleni: joko äkillisesti tai mielummin pitkään eläneenä pikku hiljaa unohduksen armolliseen utuun liukuen.

Nyt juuri soi puhelin. Se oli terveyskeskuslääkäri, joka kirjoittaa kuolintodistuksen. Kysyi varovasti mitä omainen ajattelee ruumiinavauksen tarpeesta. Omainen ajattelee, ettei ole tarvetta. Lääkäri oli täysin samaa mieltä, halusi vielä tarkistaa. Kuolinsyy on olemassa. Äidillä oli vanhuuden tuoma vaikea sydänsairaus. Se riittää hyvin kuolinsyyksi.

Lähden nyt V:n asuntoa tyhjentämään. Siellä on paljon tavaraa perattavaksi. Seasta löytyi meidän keskinäisiä pelleilyjä sekä kirjallisesti että valokuvina. Niihin tulee tuon tuosta pysähdytyksi muistelemaan. Tavaran seasta löytyi myös äidin ja isän vihkikuva.

Siitä tulikin mieleeni, että tarvitaan hyvä kuva äidistä muistopöytään. Sellainen kuva on heti mielessä (kunhan löytyy). Siinä äiti seisoo polkupyöränsä vieressä kauniina kesäpäivänä, katsoo kameraan ja hymyilee. Matalan profiilin tyylikkyydellä kuten tapanaan oli. Kirkuvat huulipunat, paksut meikit, pröystäilevät kaulakorut, röyhelöiset kamppeet ja koketeeraavat ulkoasut olivat äidin mielestä tyylittömyyden huippu. Mielipiteensä hän ilmoitti usein armottoman suorasti läheisten kesken. Saattoipa joskus nakata verhoillun näpäytyksen vähemmän tutullekin. Äiti oli periaatteen ihminen, omaehtoinen kuten taidan itsekin olla. Keneltä mahdoin oppia? Tietynlainen rohkea ehdottomuus oli äidin laji. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensin kuulostelivat mikä on ”meidän mielipide” ja oli sitten samaa mieltä. Ei. Hän oli oman mielipiteensä takana, vaikka edessä olisi ollut pataljoona vastakkaisia näkemyksiä.

###

Soittelen taas hauturille arkunostoaikaa. Vastahan me erottiin ja V:n uurnakin on vielä heidän huomassaan. Kohta niitä on kaksikin. Taidan ostaa samanlaisen setin äidillekin, V:n arkku oli kaunis ja liljat siinä päällä upeat.

###

Illasta lähden sitten työmatkalle. Voi maantiellä miettiä mitä eroa näissä kahdessa poismenossa on ja minkälaista tarinaa kumpikin elämänkirjaansa piirsi. Jostain syystä nyt ei askarruta se, minne äiti poistui. Tuotahan V:n kohdalla kovasti tuli mietityksi. Eikä se ole selvillä vieläkään, minkä Lukijan yllätykseksi paljastan. Kerron heti kun tiedän. Voi toki mennä sen verran aikaa, ettei tätä kirjasinpötköä ole täällä lukemassa kumpikaan meistä. Vain tietokoneen räpsykät jää omaistemme murheeksi: liotetaanko 10%ssa suolavedessä puoli tuntia vai viedäänkö sisältöineen päivineen kierrätyskeskukseen. Siellä joku keltanokka hakkeroi koneen auki ja nauraa: kaikenlaista huttua tässä joku ”Klara” (tirskahtaa itsekseen) on suoltanut eetteriin.

###

No yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt, tänään, tällä sekunnilla, minuutilla, tunnilla. Joten Carpe diem, tartu hetkeen Lukijani. Vaikka tähän kauniiseen kevätpäivään!

Klara, omainen

Häpeän puna poskilla

Eilinen hypyn suunnittelija (tähtäimenä lintulauta)

Hyvä Lukijani,

häpeilen tiheää päivittämistä, mutta syytän koneen näppäimiä: ne houkuttelivat.

###

Kuvan veikkonen, Orava siis, oli menettää hermonsa, kun ei toistuvillakaan hyppy-yrityksillä osunut lintulaudalle. Hämmentävän korkealle kuuseen pörröhäntä kiipesi hyppyjä suunnittelemaan. Näyttääpä tuossa menneen jo sormi suuhun. Istui pitkään puntaroimassa tilannetta, mutta onneksi luovutti. Työhuoneeni ikkunan alla on toinen lintulauta. Siinä kurre vierailee usein. Roikkuu toisesta jalastaan laudan reunassa ja toisinaan syö pää alaspäin, tuo metsien akrobaatti. Näin iltamassa ilmestyy rusakko osingoille tutkailemaan linnuilta tippuneita jyviä.

###

Kuten Lukijani huomaa, yritän oravan ja rusakon kanssa sysätä mielestäni huomista puhelinsoittoa pastorille, joka toimittaa siunauksen. Kuinka kuvailen poisnukkunutta? Mistä virrestä veisataan? ”Nyt kulkee halki korpimaan” ei käy, sillä sen lisäksi, että päivän matkan kerrallaan se kotiin täältä vie, niin se vie meikäläisen urkuparvelle ulvomaan. En kestä haikeita lauluja, etenkään nyt. Yritän vaivihkaa markkinoida pastorille sitä Totuuden henkeä, josko uppoaa 1. ja 3. säkeistö. Tietomme siunaa? Siinä kohtaa pitää yskäistä, kun en tiedä miten tietommesiunaa istuu protokollaan. V nauraisi tälle koko jutulle tikahtuakseen ja keksisi siitä jonkun nokkelan ajatusyhteyden, jonka korniutta hekotettaisi yhdessä.

###

Päivän agendana on ollut pieni lapsenlaps suurena ilonamme melkein koko päivän jokeltelemassa sen mitä ei huutanut uni-itkua tai hekotellut ruokapöydässä, johon sille on ostettu syöttötuoli. Tunki suuhunsa ruokalappua samalla kun yritin tunkea Pilttiä toisesta suupielestä. Kova poika syömään! Siinä menee ruokalappua ja pöytäliinaa pienillä sormilla yhtä aikaa suuhun lusikan kanssa. Voi mikä sotku ja voi mikä herttaisuus! Lapsi oli meillä, kun isänsä oli hoitamassa V:n asioita, siivoamassa asuntoa, kaivamassa V:n autoa lumien alta ja käyttämässä autoa akunlatausajelulla. Kova homma meillä vielä on edessä ennen kuin saadaan kaikki asiat reilaan. Onneksi on tuo poika apuna, omine ilontuojapoikasineen! Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä, jonka ma elin – kun on tälläistä sakkia ympärillä!

###

On tässä ollut lapsenlapsen lisäksi muitakin ilon pirskahduksia.

Melontakaveri viestitti kesäloma-aikatauluaan. Tutkailen karttoja. Harkitaan alkukesästä näillä näkymin Muotkaa, mutta on varavaihtoehto. Eikä tässä vielä kaikki, sanoo vanha mainos: saan myös toisen retken toisen kaverin kanssa. Kohteen saan kuulemma päättää. Mietin UK-puistoa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Olisi turvallinen vaihtoehto, mutta mietityttää porukan määrä ja ajelevatko tilataksilla nykyään Sokostille selfieitä ottamaan (no vitsi). Ehkä sittenkin Tuntsa-Kemihaaran seutu? Kävin siellä yksin joskus 2018 tienoilla. Jäi vielä polttelemaan. Mutta mietin tarkkaan. Kaveri on vasta ensimmäisen rompostelunsa käynyt, eikä polulta kannata meidän poiketa. Olen nääs mielestäni vaatimaton suunnistaja, hän ei senkään vertaa. Mutta hyvää seuraa ja erittäin rauhallinen tyyppi. Hänen kanssa jos eksyisi, ei hän hätääntyisi mistään. Vanha työkaveri ja kovissa käänteissä testattu.

###

Hypähdän vielä kuuhun, joka yllämme loistaa (ks. kuva).

Siivoilin kamerasta kuvia ja löysin useita kuvia Kuusta. Tuo yläkuva palautti mieleen syksyn pimeyden ja harhailun umpimetsässä poimimassa puolukkaa. Taisiko suppilovahveroitakin löytyä. Yhtäkkiä sätkähdin metsän taa ilmestynyttä valoa: woot? Onko ABC-asema, jonka mainostorniin räväyttivät valot? Hetken mietittyäni hoksasin ABC:lle olevan ainakin 20 kilometriä. Ei siis se. Entäpä aiemmin havaitsematta jäänyt masto, jossa on uudet valot? Ei sekään… mutta hyvän tähden sehän on Kuu! Aivan mahdottoman hieno kokemus! Lämmin syyskuun myöhäisilta ja puiden takaa nousee komea kuu! Otsalamppuun ei tohtinut valoa laittaa, niin mykistävä oli tunnelma säkkipimeässä metsässä tuommoisen halogeenivalon äärellä. Kuljeskelin hyvän tovin polkutuntumaa haparoiden nauttien kuun valosta. Hienoja hetkiä nämä tämmöiset ja jäävät mieleen.

Ei mutta nyt on aika päästää Lukijani omaan rauhaansa ja napauttaa piste* tekstin päättymisen merkiksi.

Oikein hyvää tätä ja huomista päivää!

Klara. Piste*

Metsäterapiaa ja hyvästijättöä

Hyvä Lukijani,

alan pikkuhiljaa palata jossain määrin normaaliin olotilaan. Vielä on hyvästeltävä monta konkreettista paikkaa, monia muistoja ja muistikuvia. Autolla ajaessa katsoin erästä risteystä ja ajattelin, onkohan V jo töistään kotona, ajoiko tästä kotimatkalla. Ja sitten muistan, miten asiat ovat ja hyvästelen risteyksen: hyvästi risteysmuisto, hyvästi V:n kotimatkareitti.

Näistä pienistä hyvästelyn sirusista on noussut mieleen kaukainen muisto Gardajärveltä. Olin jälkeläiseni kanssa siellä lomareissulla ja käymässä Veronassa oopperassa. Tavattiin reissussa nainen, joka oli leskeytynyt muistaakseni vuosi pari aiemmin. Kertoi heidän pariskuntana matkustelleen paljon. Oli nyt tekemässä hyvästelymatkoja: käy kaikissa niissä maissa ja paikoissa, joissa olivat käyneet. Siksi oli Gardallakin. Ajattelin, että surutyö on vielä pahasti kesken. Kuinkahan hänen kävi, selvisikö surustaan täysissä voimissa elämässä eteenpäin?

Tässä henkilökohtaisessa menetyksessä on tullut monta työtilannetta mieleen. Tilanteita, joissa jonkun rakas on siirtynyt tuonilmaisiin silmieni alla ja suru-uutinen on pitänyt kertoa omaisille. Ne on lääkärillekin tiukkoja paikkoja ja kysyvät sekä elämänkokemusta että tahdikkuutta, johon täytyy tilanteesta itsekin ahdistuneena pystyä.

On myös tullut mieleen, kuinka armollinen äkkikuolema on poislähtijälle. Siitä olen V:n kohdalla onnellinen, ettei ole ehtinyt ajatella mitään, kun verenkierto on äkillisesti loppunut ja henki paennut hänestä. Äkkikuolema on omaisille raskas, mutta poislähtijälle armollinen. Asioissa on aina valoisiakin puolia.

###

Kovilla pakkasilla oli hyvätkin puolensa: upeita näkymiä! (ja palelleita varpaita). Kuva omalta hiihtoretkeltä.

Valoisista puolista tuli mieleeni kuvan tilanne ja se, että metsissä hiihdellessä voimaantuu tavalla, jota en muualla koe. Etenkin suot, vesistöjen selät ja avarat mäntymetsät on parhaita terapiaseutuja. Ajaudun aivan transsitilaan, jonkinlaiseen euforian ja ruumiista irtoamisen sfääreihin.

Rajanpinnan tiheät kuusikotkin omalla tavallaan on kuin syli, joka ottaa sisäänsä ihmispolon. Ne kuusikot, joissa kuljen, on tosin ajoittain vähän jännitystäkin herättäviä, kun noilla alueilla liikkuu karhuja. Mutta tapaan lauleskella ja puhella itsekseni. Teen sieltä samalla myös videoita kavereille osin vain saadakseni alibin rupatella itsekseni 🙂 Kyllästyköön katsojat mun puolestani! Aion jatkaa siitä huolimatta.

Nyt iltamassa kävin metsissä hiihtelemässä. Ilma oli suttuinen, pyryä ja tuulta, mutta sitä parempi. Eipä tule ketään vastaan ja voi ihan rauhassa itsekseen iloita raittiista ilmanalasta, rauhasta ja luonnon näkymistä, jotka osuvat otsalampun valokeilaan. Pää tuulettuu, ajatus kirkastuu.

###

Edessä on viikko, johon sisältyy vähän työtä, vähän matkustamista ja viikon lopulla siunaustilaisuus. Aika monta viikkoa on V levännyt siunausta odottamassa arkussaan, jonka hänelle ostin. Siinä on kauniit silkkiset vuoraukset, pieni tyyny ja V:lle valitsin pellavaisen valkoisen poislähtöpaidan. Siinä hänen on hyvä siirtyä tuhkaukseen. Kesällä käymme sitten laskemassa uurnan. Hautapaikaksi valitsin kirkkomaan, jonka lähistöllä V on koulunsa käynyt ja jossa kirkossa ripiltä päässyt. Pystyn tätä nyt jo käsittelemään itkua tuhertamatta. Edistyn.

V katsoo rauhallisesti kaapin päältä ja näyttääkö ihan, että nyökkäisi? Kuvassa nauraa iloisesti itselleen tyypillistä hohottavaa naurua. Kuvan ympärille kiedoin ne pikkuruiset viiden euron valotuikut, jotka ostin mökillekin. Talonmies sanoi niiden syövän paljon pattereita, mutta lisäsi, että niitähän meillä riittää. V olisi valoista mielissään, tiedän varmaksi sanoa. Nauraisi iloisesti: kaikkeen te nyt vuokseni ryhdytte hölmöt! (Voisipa hänelle vielä soittaa ja kysyä Totuuden Henki johda sinä meidästä. Että onko sittenkään sopiva siunaustilaisuuden virreksi…Puhun tästä ensi viikolla siunaustilaisuuden pitävän papin kanssa.)

Toivon Lukijalleni iloa elämään ja päiviin, joidenka määrää emme voi tietää. …onneksi.

Klara

Nyt kulkee halki korpimaan…

Uusia korpimaan kulkijoita pukkaa uunista – onneksi! ❤

Hyvä Lukijani,

tässä ollaan virsien äärellä. Kanttori soittelee lähiaikoina kyselläkseen virsitoiveita. Musiikki-ihmisenä niitä jossain määrin tunnen, joten virsivastaavan tehtävä lankesi osakseni. Olenkin nyt viettänyt itkuisen hetken virsikirjan äärellä. Yksi natsaa V:n persoonaan heti: Totuuden henki johda sinä meitä! 484.

Varmuutta ei ole siitä, kuuluuko tämä tavallisimpien siunausvirsien valikoimaan. Mutta oli niin tai näin, on vainajan luonnetta ja tulokulmaa kunnioitettava. Toinenkin virsi tarvittanee, jos virsikirjassa oleva siunaustilaisuusprotokolla pitää kutinsa.

Isoäidin hautajaisissa laulettiin Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta… kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä. Siinä oli isoäidin luonnetta koko värssyllinen. Sotaleskenäkään ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan pisti hatunlierit suoraan, pumadaa huuliin ja nautti elämästään. Mikään muu virsi ei hänelle olisi sopinut yhtä hyvin kuin 341a. Tämä sopisi V:llekin.

###

Sometilin perusteella V:tä jäi iso joukko kaipaamaan. Liian varhainen äkkilähtö on ravistellut tuttavapiiriäkin. En kuulunut someryhmäänsä, mutta sain kavereiden päivitykset post mortem kuvakaappauksina. Laitamme hautajaisten jälkeen sinne tiedon siunauksesta ja kiitoksen osanotosta. Sometili hiljennetään, kun saadaan sometilinpitäjille todennettua kuka kukin on ja kuka ei enää ole kukaan…sillä…

…kun nyt lopulta saatiin tieto kuolinpäivästä, oli mahdollisuus tilata V:n ja muutaman muun virkatodistus, jotta päästään hoitamaan juoksevia asioita…kunhan ensin saadaan selville mitä ne ovat.

Meillä ei kellään ole tietoa edes siitä, minkä pankin asiakas oli. Asunnoltaan on löytynyt dokumentteja, joista nämä yksi kerrallaan selviävät. Naimattoman, nuorehkon äkkilähtijän asioiden hoito ei niin vain sujukaan. Lisäksi yksi keskeinen kuolinpesän osakas on kykenemätön hoitamaan asioitaan ja hänellä on edunvalvoja. Toivottavasti pesänselvitys ei muodostu taisteluksi virkamiesbyrokratian himmeliviidakoissa.

###

Yritin eilen ostaa Talonmiehelle ja itselleni hautapaikkaa. Puhelu ohjautui monen seulan ja ”jos asiasi koskee…paina yksi…”-temppuilun jälkeen hautainhoitovastaavalle. Päästiin neuvonpidossa jo melko pitkälle kunnes selvisi, että elän vielä. Loppui kaupanteko kertalinttuulla: ”Ei ei, pitää olla vainaja ensin”, lausui Itse Hautavastaava. En lisännyt, että yksi vainaja jo olisi, montako tarvitaan. No, tosiasiassa V ei käy alibiksi, sillä haudataan muualle. Siltä osin kävi parempi tuuri: saa hautapaikan, uurnahan on haudattava vuoden sisällä. (Kuulen V:n hohottavan pilven päältä koko jutulle.)

Sanon tähän, että enkö hitto vie ole kirkollisveroni maksanut takitilleen 15-vuotiaasta, jolloin ensikerran sain palkkaa. Tässä kirkon kiitos. Tekisi mieli erota koko puljusta. Haudan ostolla oli tarkoitus hoitaa se omaisille valmiiksi.

Maksan jo yhtä hautaa, kun en tohtinut hyljätä isovanhempien ja isän hautaa, jonne vanha äitikin toivottavasti pian pääsee (toiselle puolelle maata). Talonmiehen kanssa emme niihin multiin suuntaa. Tai mistäs tietää huolitaanko meitä minnekään.

Lähetän mädäntyneiden hautakukkien hajuiset terveiset Suomen kirkkolaitokselle.

###

Mutta asiasta ananakseen: koskaan ei ole liian ankea päivä tehdä ruokaa niin kauan kuin henki pihisee. Niinpä löysin tällekin päivälle iloisen sapuskan, jonka haluan jakaa Lukijalleni.

Sienirisotto. Ohje: otetaan semmoinen 1,5 dl jotakin riisiä (ei ole niitä arboretum-tms-risottoriisejä mulla), 1 kasvisliemikuutio. Löydetään pakastimesta 1 dl ryöpättyjä korvasieniä ja 1/2 pussia soijapapuja. Löydetään keittiön pöydältä 5 luumutomaattia ja 1/2 chiliä. Löydetään jääkaapista ruokakermaa (10%:sta).

Laitetaan riisit + 2 tl ruokaöljyä pataan, ruskistellaan riisejä niukasti. Kaadetaan sekaan kiehuvaa vettä vedenkeittimestä noin 1 dl + kasvisliemi. Paiskataan päälle jäiset sienet ja kansi. Hetken perästä seuraa tekevät tomaatit (riitelevät sienten kanssa btw), chili ja vähän lisää vettä. Sitten mukaan orkesteriin soijapavut. Sitten vanhaksi mennyttä pulverimaista parmesania (loppupurkki heitetään roskiin). Kun riisi on kypsää, niin kansi pois, että nestettä haihtuu. Siihen loraus ruokakermaa ja risotto on valmis.

Mitä teen seuraavalla kerralla toisin? Jätän pois tomaatin, hommaan tuoreempaa juustoa ja lisään suolaa. Sanokoon kuolinsyyntutkija mitä haluaa.

Kuulumisiin, Klara

Mustasta harmaaseen. Päivä 16. j.V.k.

Kuvakaappaus kännykän näytöltä sovelluksesta Sky Guide

Hyvä Lukijani,

aurinko paistaa ja antaa ensisignaalit kevään tulosta. Kukon askelin tulee, kuten vanha sanonta toteaa. Harppoo, hypähtää eteenpäin ja marssii määrätietoisesti kohti kesää.

Vanha pariskunta tulee vastaan pyörätiellä. Mies työntää rollaattoria, nainen selviää vielä ilman. He hymyilevät ja sanovat: ”Hyvää kaunista päivää!” Oi, miten pienestä synkeä mieleni piristyy. Totean heille, että tänään on kyllä upea päivä! Ja ajattelen heidän mentyään sitä, mikä päivä tänään oikeastaan onkaan.

Tänään on poisnukkuneen (jatkossa: V) avauspäivä. Hänen elimensä irrotellaan ja tutkitaan, otetaan niistä pienet näytepalat pieniin ritiläpintaisiin muovirasioihin, naps kiinni vaan ja eteenpäin käsiteltäväksi siihen muotoon, että ne voidaan mikroskoopin alla sitten tarkastella. Avauksen jälkeen kuitenkin saadaan hautauslupa, mikäli erityisiä lisätutkimustarpeen syitä ei ilmene. Hautauspäivä on jo lyöty lukkoon, papin nimikin tiedossa. Tutkailen sieluntilaani onko minusta kirkossa soittajaksi. Olen soittanut muutamissa sukulaisten hautajaisissa, mutta nyt tämä äkillinen poislähtö tuntuu sen verran ottavan sieluun (pesusieni: et ny puristu!), että saapa nähdä. Talonmies katsoi mua päivettyneillä kasvoillaan aamupalapöydän toiselta puolelta ja totesi ykskantaan: ”Et voi soittaa.” On nähnyt miten tiukkaan tämä ottaa (hemmetin pesusieni!).

###

Samassa aamupalaistunnossa saan tietää, että V:lle halutaan lähettää adressi. Huudahdan spontaanisti: ”EI!”

Tiedän, että V olisi pitänyt kaiken maailman adressihöpinöitä täytenä bull shittinä. Kuulen hänen käkättävän, raikuvan naurunsa: ”Ei hele! Miten naurettavaa laittaa rahansa johonkin kultapunoksiseen, kalliiseen pahviläpyskään!”

Olen samalla kannalla. Ymmärrän, että se voi olla jollekulle vanha tapa, joka on tärkeää hänelle itselleen, vaikkei oikeastaan kunnolla edes vainajaa tuntenut. Mutta hän haluaa elää ja toteuttaa riitit niin kuin itse ajattelee. Talonmies toteaa, että eihän sitä voi estääkään. Vastaan hajamielisesti, että okei okei.

Ollaan hiljaa, juodaan aamukahvia. En jaksa enempää perustella etenkin, kun kuulen aivokoneen raksutuksen toiselta puolen pöytää. Sitten Talonmiehen tulostuu suusta päätös: ”Mä tiedän. V harrasti sitä yhtä lajia. Heillä varmaan on joku yhdistys, jota voi tukea. Jospa vinkkaan siitä adressi-intoilijoille? Toisinaanhan kuolinilmoituksissakin on, että muistamiset jonkun yhteisön tilille. (Talonmies lukee kuolinilmoituksia ahkerasti ;D ).

Tuota sanoisin taitavaksi ristiriitatilanteen ratkaisuksi ja viisaudeksi. (puhelin soi)

###

Soittaja on poliisi, aiemmasta puhelinkeskustelusta tuttu kuolinsyyntutkija. Tuolloin olimme juuri löytäneet V:n kuolleena kotoaan.

Kun ihminen löytyy kuolleena muualta kuin terveydenhuollon toimipaikasta, eikä hänellä tiedetä olleen lääkärikontakteja sairauden vuoksi viime aikoina tai huonoennusteista sairautta, niin tehdään oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus kuolinsyyn selvittämiseksi. Se perustuu lakiin ja tekemisestä päättää poliisi. Lääketieteellisestä avauksesta päättää puolestaan lääkäri. Olen niihin tehnyt lähetteitä ja ollut niitä tekemässäkin opiskeluaikana harjoittelijana. Yleensä omaiset antavat niihin luvan. Omaisten kanssa niistä keskustellaan, enkä muista, että kukaan olisi keskustelun jälkeen sitä kieltänyt sen enempää kuin vaatinutkaan, jos lääkärinä olen katsonut kuolinsyyn olevan selvä ilman avaustakin.

Nämä tilanteet ovat omaisille herkkiä ja kaikkinensa ajankohta on heille haurasta aikaa, kuten nyt(kin) niin hyvin omakohtaisesti tiedän. Ensin alkujärkytys, jolloin on ihan lamaantunut, että mitä tapahtui. Sitten tipahtaa niskaan paksu rautahaarnista. Sen kanssa nyt kuljen.

###

Poliisilla oli ensitieto oikeuslääkärin avauslöydöksistä. Tiedot olivat niukat, mutta osaan erikoisalani perusteella päätellä ainakin sen, että lopullinen kuolinsyy selviää vasta laboratoriotutkimuksissa. Kuitenkin tiedän heti senkin, että niukoissa löydöksissä on sellainen taustasyy, joka olisi voinut johtaa kuolemaan koska tahansa. Tiedän senkin, ettei V olisi sen vuoksi ollut lääketieteellisesti autettavissa, jos vointi olisi romahtanut.

Mitä siis nyt ajattelen tästä? Ajattelen niin, että enkeli oli armollinen ja nappasi talteen niin nopeasti, ettei ehtinyt vaivastaan kärsiä. Tehtäväksi jää selittää tämä muille omaisille niin, että sen ymmärtävät. Vaiva on monimutkainen selitettäväksi ja heissä on ”niin-mut-kun”– tyyppejä. Ja DIY-Asiantuntijoita ”Juu tiedän kyllä, mun yks naapuri just kertoi …päläpälä…et kun lekuri oli sanonut…blaablaa… niin ne katsoi, että hoito voitas toteuttaa privaattiklinikassa Sveitsissä … siellähän lääketiede on tosi kehittynyttä, paljon paremmat systeemit…”

Ja minä ajattelen: niin juuri. Osaavat Sveitsin klinikalla sen, kuinka putsataan pankkitili ennen varmaa kuolemaa.

Lopputulos: maamme lainsäädäntö, poliisin toiminta ja terveydenhuolto on kaikista tämän hetken vinkumisista huolimatta edelleenkin niin tasokasta, ettei me aina osata olla tästä kiitollisia, mikä meillä on.

Koitan olla kiitollinen myös siitä, ettei V ole kärsinyt poislähtiessään. Poikani sanoi taannoin yhdestä onnettomuuskuolemasta, ettei siinä lähtijä ole seuraavan päivän kauppalappua edes ehtinyt loppuun ajatella.

Lopputulema: nautitaan tämä aika, mikä itse kukin maan päällä ollaan.

Tulevan kevään odotusta ja valtaisa määrä hyvää terveyttä!

t. Klara, omainen ja hautausvastaava

Kampaus pilalla, sanoi orava, kun jyväpytylle läksi.

Mustaa, tummaa harmaata. Päivä 14. j.V.k.

Hyvä Lukijani,

tänään oli raskas päivä, joka päättyi massiivisiin lumitöihin. Tunnetilat vaihtelivat yksinolon tuomasta helpottavasta vapaudesta lamaannuttavan päällekaatuvaan, pesusientä puristavaan lohduttomaan yksinäisyydentunteeseen.

Ketään perheenjäsentä ei tohtinut lumihommilla vaivata. Yksi on iltatöissä, yksi toipuu jetlagista kotonaan. Talonmies on vielä maan rajojen ulkopuolella. Nauttii etelänmaan pelikentillä kaverinsa kanssa ja nostelee varmaan iltaisin loungessa maljoja kivojen ja kepeitten, pinkinpunavaatteisiin sonnustautuneiden ruotsalaisrouvien kanssa. (Huono vitsi, mutta sopii tunnelmaan.)

###

Ja mitä tekee muija kotosalla? Ajelee kaupunkiin ja parkkitalon hississä katsoo peilistä kalpeaa naamaansa, kysyy kuin vieraalta: ”Mitäs sinä?” Ja vastaa peilikuvalle reippaalla äänellä: ”Ai minä vai? Ostamaan ruumisarkkua, kuolinpaitaa ja uurnaa.”

###

Livahdan hautaustoimiston ovesta sisään. Vastaan tulee kahvin ja kukkalaitteiden tuoksu, jostain kuuluu hiljaista musiikkia. Kuikin ympärilleni, onko ketään paikalla.

Arkkuvaraston ovesta leijailee huoneeseen eteerinen, hiljainen nainen. Osoittaa työhuoneensa ovea, ohjaa sisään. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä, puhutaan hiljaisella, hypnotisoivalla, matalalla äänellä, etteivät henget pahastu…ehkä?

Sovitaan käytännön asioista. Nainen soittaa ruumiinavauspaikkaan, avauspäivä selviää. Oikeuslääkäri sitten päättää kuolinpäivän, mikä on tärkeää saada pian, sillä käytännön asioita ei voi hoitaa ennen kuin kuolinpäivä on tiedossa. Tarvitaan virkatodistus sukuselvityksineen, jotta voidaan osoittaa henkilön kuolleen ja että asioittensa äärellä hääräilijöillä on sukulaisuussuhde. Pystyy maksamaan jo kertyneet laskut ja lopettelemaan puhelinliittymät, lehtitilaukset, jäsenyydet eri paikkoihin, vakuutusyhtiön, sometilin… ja mitä niitä onkaan ihmisellä. Salapoliisina on yritettävä päätellä, mihin kaikkeen poisnukkunut on elämässään osallistunut. Naimattomana yksinasujana ei asioistaan huudellut.

Hautajaiset pitää järjestää. Pitää sopia kirkosta, siunausajasta, hautaustavasta (arkkuhautaus, tuhkaus), papista, hautapaikasta ja myöhemmin kivestä. Pitää sopia mitkä kukat siunaustilaisuuteen. Pitää sopia kuka, missä ja miten järjestää muistotilaisuuden tarjottavat. Kuolinilmoitus pitää huolehtia ja päättää kuinka isot peijaiset järjestää. Pitää huolehtia muistopöytä tilaisuuteen ja jonkinlaista ohjelmaakin. Pitää hommata juhlaan sopivat vaatteet.

###

Hauturin arkkuvarastossa oli kirstuja valittavaksi. Yhdellä hyllyllä oli pienenpieniä arkkuja. Kattelin niitä sivusilmällä, että paljon tosipieniä lapsia näköjään kuolee, kun pitävät varastossa pikkuarkkuja noinkin paljon.

Myöhemmin selvisi, että ne ovat pienoismalleja.

Tehtiin kaupat pellavakankaisesta arkusta, kuolinpaidasta ja uurnasta. Käyvät vielä kylmiöllä mittomassa, että kookas vainaja mahtuu arkkuun.

###

Läksin hauturin luota omituisessa takykardiassa: sydän hakkasi kuin juoksukilpailun jälkeen. Voimille otti, vaikkei pesusieni puristunut kuin korkeintaan kahdesti, vähän vaan.

Marssin ruokapaikkaan rauhoittumaan ja tilasin pizzan.

###

Illalla soittelin pilliä. Koira soitteli suutaan siinä sivussa ja sai lähdöt talon toiseen päähän.

Löysin omista nuottipinkoista mielenkiintoisen nuotin, islantilaisen säveltäjä Atli Heimir Sveinssonin kappaleen Intermezzo teoksesta Dimmalimm. Hieno!

Aloin sitä opetella, omaksi huvikseni. Olen kuullut sen joskus puolivahingossa, pistänyt ylös ja hommannut nuotit. Laitan tähän linkin youtubeen, josta se on kuultavissa (Spotifyssä toki myös). Tässä sen tulkitsee Gunilla von Bahr, hieno soittaja. – Tietokone: klikkaa linkkiä ja etene You Tubeen. Tabletti: Pidä kevyesti ja rauhallisesti sormea linkin päällä, niin kirjaimet ikään kuin leviävät ja viereen aukeaa laatikko, josta valitse ”open link” > käynnistä se youtuben puolelta normaaliin tapaan nuolesta kuvan päältä. Enjoy!

https://youtu.be/vrqhvAAabeI?si=n3tSvnE0-Oj0aWh8

###

”Päin kaunista kaukorantaa nyt matkansa siunattu vie.”

Teidän Klara

Mustaa, mustaa. Päivä numero 1.

Hyvä Lukijani,

perhettäni on juuri kohdannut omaisen äkkikuolema. Yllättävä, arvaamaton.

Aion vainajan henkilöä kunnioittaen kirjata muun tekstin ohella surupäiväkirjaa jonkin aikaa päästäkseni vaikeimmasta. (Nonni. Kohta se alkaa, parkuminen. Yritän vierottua siitä pystyäkseni muun muassa huomenna töihini, tomaatit silmissä, mutta silti.)

Ajattelen: jospa joku kokee tästä lohtua, apua, vertaistukea, ajatuksia omalle kohdalleen. Kuoleman tilanteilta emme voi välttyä etenkään, jos itse elämme pitempään.

Kirjaukset ovat samalla myös omaa surutyötä. Mitään hehkutuksia ei ole tarkoitus lähteä kutomaan, en pystyisikään. Itku tulee jo radiokappaleista.

Laitanpahan vain ylös tuntemuksia, ajatuksia. Poismennyttä koitan toistaiseksi vielä pitää mieleni vieressä, kädenmatkan päässä kauempana, jotta järki pysyy päässäni. Vielä ei uskalla kovin muistella. Häntähän ei enää auta, eikä takaisin saa, vaikka luhistuisin, parkuisin päivä päivän perästä, ajaisin rekan eteen tai jäisin peiton alle lopuksi elämää masentuneena. Hän lähti, minä jäin.

En voi enkä halua häntä tarkemmin personoida. Mutta kyseessä ei ole lapsi eikä Luojalle kiitos Talonmies. Ei vanha äitikään. Loput lähiomaiset voi Lukija halutessaan päätellä keitä voisivat olla. Nimeän henkklön V-kirjaimella (v kuten vainaja), tuo kaunis ikivanha suomenkielen sana.)

###

Taustaa.

Olin eilen hiihtämässä pitemmällä hiihtoretkellä testatessani uutta ahkiota. Päivä oli kaunis, keli hieno ja useampikin tunti meni jäällä ja metsässä luonnosta nauttien. Puolenkymmentä tuntia kuleksittuani ryhdyin etsimään suojaisaa ruokapaikkaa. Silloin kurahteli puhelin. Sisarus soitti huolensa: henkilö ei vastaa puhelimeen, päivittänyt somealustaan voivansa huonosti ja kadonnut linjoilta kaikista välitysvehkeistä. Tiedettiin molemmat, ettei kaikki ole kohdillaan. Ei lainkaan tapaistaan. Koitin soittaa: ei vastaa. Päätin lähteä katsomaan.

Hiihdin vauhdilla autolle ja henkilön asunnolle, jonne sisaren kautta oli jo hälytetty toinenkin hätääntynyt avaimen kanssa. Mitään kiirettä ei enää ollut, kellään, mihinkään. Enkeli oli ehtinyt ennen meitä, vienyt pois.

###

Ehkä Lukijallani on kokemusta siitä, kuinka toimitaan? Ilmoitetaan 112:een, josta tulee poliisipartio paikalle aloittamaan selvittelyn, kuolinpaikkatutkimuksen. Sen jälkeen vainaja siirretään kunnallisen kuljetustoimen kyydillä kylmiöön odottamaan tuleeko avausta. Ja jos tulee, niin poliisi miettii äkki- ja kotikuolemissa tehdäänkö poliisin määräämä oikeuslääketieteen avaus (laki määrää, omaiset eivät voi kieltää) vai nk. lääketieteellinen avaus vai eikö mitään. Olen jonkun kuukauden ollut noita avauksia tekemässä opiskeluaikana. Sai hyödyllistä oppia mm anatomiasta.

###

Syrjähdin. Olinko aikeissa kertoa omakohtaisista tunnelmista? Kyllä.

Suru on musertava. Se tulee aaltoina, laantuakseen välillä ja palaa sitten yhtäkkiä voimakkaana puserruksena, kuin rautalevyä alettaisi kiertää ympärille ja puristaa kuin pesusientä, jotta saadaan itku ulos.

Ajelin tänne työpaikkakunnalle huomiseksi (kyllä!). Työ on paras lääke, vaikka lapset kysyivät hitaan katseensa takaa:”Meinaatko olla…työkykyinen?”

Vastasin topakasti: ”Kyllä!” (vaikken ollut niinkään varma. Mutta minulla ei ole käsitystä surun vuoksi työkyvyttömäksi ajautuvasta lääkäristä.)

Talonmies sanoi: ”Perun matkani loppuviikolta, ilman muuta.” Vastasin topakasti: ”Et!” (Vaikken ollut siitä niinkään varma.)

Tytär sanoi, kun vein häntä aiemmin sovitusti aamulla kentälle, oli lähdössä kohti Amerikkaa: ”Jos Talonmies kumminkin veisi mut kentälle….?” vastasin: ”Ei! Minä vien, kuten sovittiin!”

Take home message: järjissä pysyäkseni haluan vaikka autolla ajellessa muutakin ajateltavaa kuin mieleeni palautuvan näkymän ruumispussissa kuljetusautoon siirretystä lähiomaisesta, rakkaan V:n viimeisestä lähdöstä kotoaan (hörppää juomaa ettei ala parkumaan). Joko parkumispiruorkesterin johtaja taas on olallani käsi kurkulla, taistelen!

###

Iltamassa tänne jonkun tunnin ajellessani oli tiessä pitkiä pimeitä taipaleita. Aloin ajatella: jospa V seisoisikin yhtäkkiä tien poskessa peukalo pystyssä tuttu virne naamallaan. Pysähtyisin, aukaisisin ikkunan: ”Tuutko kyytiin?” Hyppäisi vänkärin paikalle, alkaisi nauraa syvää, puoliräkäistä kurkkunauruaan: ”Hä hä hä, tekö luulitte, että asunnossa makasin minä! Ho ho ho, menittepä helpolla retkuun! En ollut!”

###

Palasin päiväjärjestykseen ja katselin välillä taivasta tuulilasin läpi. Taivaalla tuikki Otava ja ne kolme hassua tähtien pistettä kuin osa nuolenkärkeä: ”Haloo sinä tomaattinaama siellä auton ratissa, näethän nuolen!? Tuonne päin se meni, paineli tähtikuvion vasemmalta puolelta ja kurvasi lounaaseen.”

###

Pimeiden metsäpätkien jälkeen oli pysähdyttävä tankille, vessareissulle ja ostamaan huomiseksi ateriavehkeitä. Sisään huoltoasemalle tullessa törmäsin ovensuussa rahapeliä pelaavaan, jakkaralla istuvaan mieheen. Nauliinnuin, katsoin tarkemmin odotellen, että kääntää katseensa minuun: ”No höh! Katos vaan! Mihinkäs se sinä olet menossa, onko auto pelannut, vai onko mittarit pakkasella vilkuttaneet hä hä hä hä!” Mutta mies ei välittänyt minusta, jatkoi vain silmät kiiluen ruutuun tuijottamista.

###

Lähtiessäni autolla huoltoasemalta väistin isää, joka talutti noin vuosikasta, juuri kävelemään oppinutta, enkelien luota vastikään tullutta pienokaista. Lapsi pysähtyi keskelle tietä, katsoi minuun tuulilasin läpi ja nosti koko yläraajan pystyy ja huiskutti. Huiskutin takaisin ja leveä hymy nousi molempien kasvoille, isänkin. SULOINEN KOHTAAMINEN! Meinasin tässä murheen aallossa nousta autosta ja mennä kiittelemään: lapsen tervehdys oli tähän kohtaan kuin enkelin siiven voimaannuttava läpsäisy: kyllä se siitä… mutta ajan kanssa, pikku hiljaa.

Vaan sitä en tiedä kauanko tämä silmien turvoksiin itkeminen kestää? Sitä ei sanota missään oppikirjassa, luulen.

(Voiko ne mätääntyä pikkuhiljaa päähän ja kaivetaan lusikalla ulos, että silimäskin pilasit, ruotti!)

###

Raskasta on.

En poikani komenosta saanut mennä sisälle vainajaa katsomaan (mistä tuo bold tuli, en älyä) niin protestoin: olen nähnyt satoja vainajia erilaisissa tiloissa, niin miksi poliisi ja hauturi saa mennä sisään ja viedä omaiseni mukaansa, mutta mua ei päästetä edes katsomaan?! Lääkäri kuitenkin.

Tästä lapseni olivat keskenään keskustelleet. Tytär sanoi mulle aamukuskivuorolla etupenkiltä: ”Kato se on eri asia, kun on omainen.” Lasten ja imeväisten suusta jne. Mutta lisäsin sarkastisesti: ”Haa, ette tunne mua, ihan kaikessa, vielä ainakaan! ” (Oli se silti hyvä, veret pyyhin kaakelilattialta kumminkin.)

###

Oletettavasti Lukijani tässä vaiheessa katuu, että tuli alkaneeksi koko hemmetin blogia seuraamaan. Toivottavasti ei pakenisi kumminkaan.

###

Tämä oli päivä numero 1. omaisen kylmiöön toimittamisen jälkeen.

###

Take home message: elämä ei lopu, jatkan omaa elämääni.

LOPUKSI LUKIJATIEDOTE:

Mikäli nämä Mustaa, mustaa- alkuisella otsikolla merkatut tekstit muodostuisivat Sinulle liian ahdistaviksi, niin hyppää sumeilematta ne yli. Sekaan tulee tavanomaisia ”yhtä ja toista ja aasinsiltoja sinne tänne”- tyyppistä peruskauraa. Elämähän jatkuu joka tapauksessa entisissä uomissa, kun itse ollaan vielä elävien kirjoissa.

Siitä tuli mieleeni, jotta kuinkahan selviän huomenna ryhtymättä kesken vastaanoton parkumaan! Siitä on jo 1 vähän lievempi kokemus, kun koiran jouduin lopetuttamaan. Potilaat olivat liikuttavan ymmärtäväisiä!

Kiitos jos ja kun pääsit tänne saakka. Vedän nyt mustan suruviitan päälleni ja menen sen alle nukkumaan, täällä vuokra-asunnossa.

Teidän Klara, itkusilmä ❤

Ps. Ei mitään nyyhkyväristyksiä. Tämä on elämää – siltä elämän kovapuolelta. Otettava sellaisena.