Pienokaisia, oravia ja maastokarttoja

Tuijotuskilpailu henkien taistelussa. Orava voitti.

Hyvä Lukijani,

sadepäivän pitimiksi näppäinvirkistystä Lukijani riesaksi. Työhuoneen ikkunasta näkyy tauoton sade ja harmaus. Suuri sadevesisivellin maalaa lähikuuset tummanvihreäksi. Orava on siirtynyt kotipesään neulasista laaditun sadekatoksensa alle. Oravanpoikahellyttävä lapsenlapsemme nukkuu päiväunia viereisessä huoneessa serkulta perimänsä pupu kainalossa.

###

Nyt puhelimeen kilahti viesti vaellustoverilta kannanottona reittisuunnitelmaan, sillä siirrytään jonkun viikon kuluttua ”etelänvaresten huvipuistoon” (aidon lappilaisen ilmaus). Hiivitään työlästä reittiä perspuolelta poluttomille seuduille ruuhkaseutuja väistääksemme. Muitakin retkisuunnitelmia piisaa niin, että huh huh ja sommaren är kort, trala-laa.

###

Ylläolevasta kuvasta Lukijani varmaan osaa päätellä, mitä kuvaaja ajatteli tsuumatessaan suolammella putkikameran kohti vastarantaa. Aivan oikein: aprikoi, onko karhu vai mikä tuo ruskea möntti on. No, eipä ”karhu” tuosta liikahtanut senttiäkään, vaikka pitkän tovin sitä kyttäilinkin lounastauoltani. Jotenkin hieno kuva tuli kumminkin ja tohdin sen tässä Lukijalleni tarjoilla, kas näin.

(Terveisiä punatulkulta. Lensi juuri ikkunaan, mutta onneksi jatkoi samoilla siivillä. Joku höyhen jäi tapahtumakirjaukseksi.)

###

Ilmoja pitelee ja heittää Atlantilta matalapaineen perkeitä virkistykseksi meille. Säätiedotusta tulee aika tiukkaan tuijoteltua Ilmatieteen laitoksen ja Yr.no:n sivuilta (Yr.no = norjalainen). Toivoa saattaa, ettei Lapinreissulle kovin paha keli iske. Joskus on niillä nurkilla satanut juhannuksena luntakin, kun olen sitä henk.koht. saanut todistaa.

Mökkireissut ja melontaretket jumittaa lastenhoidollisista syistä. Tarkoitus oli ylihuomenna ajaa posottaa rajanpintaan, mutta eilen soi puhelin pelikentälle. Soittaja oli jälkeläinen. On itse halunnut vain viikon kesälomaa (sic!) syystä, että metsästäjänä haluaa pitää lomansa syksyllä. ”Sulla on jotakin asiaa?” kysyin nappi korvassa ja löin pallon ilmaan. ”Semmoista vaan, että oletteko ensi viikolla mökillä, kun…” Löin taas palloa, vedin henkeä ja sanoin: ”….tuota… joo eiiii ajateltu ensi viikolla mennä (täysi vale)… että menkää vain!” Hmph. Oli tarkoitus mennä.

Vaihdettiin tästä aiheesta ajatuksia ennalta tuntemattomien naispelikavereiden kanssa joku aika sitten. Siis, että tulee valehdeltua omille lapsilleen. Hekin tunnustivat olevansa valehtelijoita, samasta syystä. Oma tarinani koski tuolloin melontareissua, joka oli suunnitelmissa kunnes tuli puhelu: sopisiko lapsen tulla hoitoon. Valehtelin: no tottakai! Ja peruin reissun. Aikavälys oli sellainen, että mikäli olisin lähtenyt, olisin ajanut kolmatta sataa kilometriä, ollut vuorokauden perillä ja ajanut takaisin. (Talonmies ei pärjää kaksivuotiaan hoitohommista.).

Mutta tämmöiset parivuotiaat ilopillerihoitolaiset korvaa reissut! Tänään on täällä pyynnöstämme, sillä aina kun kotiutuu, aletaan oitis kaipailla! 😀 Kaikkinensa osaan olla näistä pienokaisista niin kiitollinen! Sillä lähipiirissäni on naisia, jotka syystä tai toisesta ovat perheettömiä. Heillä on vain omat menonsa, Retrettinsä, Taidetapahtumansa, kesäteatterinsa, joidenkan suunnitelmia mikään lapsenlapsi ei muuta, koska niitä ei ole heille suotu. Vaihtaisivat puistokonsertit koska tahansa muutamaan suunnitelmanmuuttajaan.

###

Nyt suunnitelmanmuuttaja söi nakkikastiketta, omasta toivomuksestaan lusikalla itse 😉 Siis sotki naamansa ja koko ympäristönsä (”Ei haittaa!”). Löysi sitten jonkun korkin, jonka tunki suuhunsa ja oksensi sen lattialle (onneksi!). Sitten kakkasi housuunsa, ei halunnut vaippaa, vaipotettiin toivomuksensa vastaisesti, johon osaan kuitenkin tyytyi ja kallistui pupuineen makuuksilleen. Kohta heräilee.

###

Ajatus palaa karttalehdille, joita on sikin sokin pitkin työhuonetta. Mielikuvissa kuljen Muotkatunturin rinnettä, aurinko paistaa ja taivas on päivästä toiseen pilvetön. Tunturijänkää on helppo kulkea, eikä sielläpäin Muotkaa näe ihmisiä juurikaan, kun en kuljeskele Peltojärven puolella. Sitten mielikuvaan tulee tummia pilviä: entäpä, jos sataakin? Ukkostaa? Päivästä toiseen puskee pilvilauttaa, joka ropsauttaa? Tuuli vie teltan? Kuinkas sitten suu pannaan? Mutta etenen huojentavaan havaintoon: eläkeläinen reissaa kelien mukaan. Mitä luksusta! Taidan toistaa itseäni.

Lapsi vetää hirsiä edelleen, joten ryhdyn päiväkahvin keittoon ja toivotan Lukijalleni ilmojen sietokyvyn lisäksi leppoisia kesäkuun aikoja!

Klara

Salakatselija: ”Joko tuo muori älyää häipyä terassilta, että pääsee porkkaamaan lintulaudalta pähkinät.”

Tunturin tuulten kaikotessa hiuksista

Poislähtiessä alkoi ruska (kuivuus, kylmät yöt)

Hyvä Lukijani,

niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.

Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:

”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta

Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.

Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.

Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.

Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉

Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle.
Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀

Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:

teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.

Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)

###

Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.

Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀

Kuulumisiin, Klara

Kumipyörät sutivat baanalle

Hyvä Lukijani,

kirjaan muutaman sanan varastostani samalla kun Karttaselain-sovellus lataa karttoja offline-tilaan.

Pussit ja kassit on pakattu. Nyt vain muutama renkaan pyörähdys, välimatkan krouvista pari kaveria kyytiin ja perillä ollaan.

Matkan varrella voin huiskuttaa farvälit muutamalle työpaikalle, joissa olen joskus soosia hämmentänyt. Toinen on urani alkuaikojen työpaikka, jossa joku keitos varmaan paloi pohjaankin. Meitä päivystyskelpoisia puoskareita oli sairaalassa silloin ihan liian vähän, päivystysvuoroja kovin tiheästi ja niissä työtahti ihan liian kova, joten monenlaista huttua hämmennettiin. Vaan aika huttuista oli kyllä potilaskuntakin öisin ja viikonloppuisin. Seassa oli tolokun ihmisiäkin terveydellinen, vakavakin ensiaputilanne päällä. Loput olivat lähinnä päissään asiakasrajapintansa kestokykyä koetelleita milloin sisältä, milloin ulkoa, aika usein sekä että.

Päihdesairaudet aiheuttavat merkittävän osan terveydenhuollon kustannuksista, kuten tiedämme. Vaan mitä sille teemme, kuinka yhteiskuntana siihen panostamme? Heiveröisesti, hyvin heiveröisesti.

###

No nämä niistä muisteloista, mutta täytyy sanoa, etten kaipaa niitä aikoja. Palkkaa kertyi toki – 60-80 tunnin työviikoista. Tunneista osa oli sudentunteja, yön yli. (Purkka tukassa-aihe.)

###

Ääniympäristöäni dominoi nyt kaksi ääntä. Toisen tunnistan puhelimen viestikilahduksiksi. Mutta mikä ääni on tuo toinen… (miettii muka viattomana) Tunnistan joskus kuull… mitä: sehän on, kas kummaa, imurin ääni. Talonmies heiluu imurin kanssa talon sisällä meikäläisen istuskellessa terassilla leppeässä kesäillassa. Mistäs nyt tuulee? Erotan puhetta imurinäänen takaa. Ei kuulosta kiroilulta. Ehkä puhuu koiralle?

Pääsin kuin pääsinkin viime viikolla melanvarteen.

Lopuksi kertaan eteisessä retkottavan rinkkani sisällön päällisin puolin. Sen määrä on vuosi vuodelta vähentynyt jopa niin, että taannoisella UK-puiston reissulla kaveri toistuvasti sitä ihmetteli raahatessaan omaa lastiaan.

Lähden liikkeelle siitä, että teen listan. Vahdin sitten pakkausvaiheessa itseäni, etten salaa sujauta listan ulkopuolista kampetta pakaasiin.

Kamppailin pitkään itseni kanssa ottaako paksumpi vai ohuempi makuupussi. Päädyin yhdistelmään kesäpussi + hupullinen taukotakki (untuvaa) + untuvahousut. Voin pukea ne kaikki päälle, jos tiukille menee ja merinot väliin.

Housut on vielä mietinnässä. Hyttyskesto on a ja o, joten sukkahousutyyppisissä housuissa roikottelusta täytynee luopua ja päätyä helteellä kuumiin, mutta hyttysen kestäviin Haltin vaellushousuihin. Hyvät muutoin kyllä!

Olen jo mainostanut polkujuoksukenkiä ja jatkan samaa linjaa. Siihen vedenpitävät sukat, niin pääsee lähelle kumppareiden kaltaista systeemiä. Eikä kastuneet villasukatkaan ole kylmät, kuten jokainen kuuskytluvulla lapsuutensa rypenyt tietää.

Nyt tässä terassilla tuli sen verran viileä, että pitää tutkia Ilmatieteen laitoksen yölämpötiloja ja pohtia vielä tuo makuupussiasia. Ei ole kiva yöllä palellakaan.

Tämmöinen kuivausgurmetti. Kuivattu juustomuru sujahti kepeästi tomaattikastikkeeseen, joka meni kuivaamoni lonjaston kautta vakuumipussiin.

Päätän vapaan assosiaationi täältä tähän. Oikein hyvääviikkoa Lukijalleni!

Klara S

Ikäänkuin Lapissa, ikäänkuin liikkeessä

Eilinen kuva. Kohta päästään puolukkaan.

Hyvä Lukijani,

lähetän noin sata senttaalia auringonkiloa Lapin hangilta. Sitä riittää jaettavaksikin.

Lähdettiin Talonmiehen ja Rakin kanssa jutaamaan ja päädyttiin jänkhäläisten maile. Pyöritään täällä sattuneesta syystä tiheästi, jonka Lukijani varmaan havainnutkin. Ihan vain ikäänkuin ulkoilumielessä täällä pörhäillään kuten muutamat muutkin. Tässä on vähän kortteerin paikkaa, alue tuttua ja paikat ikäänkuin tiedossa.

Tykkään kulkea lumella itsekseni muilla kuin latusuksilla, nekin kyllä ahkerassa käytössä meditoidessa 🙂 ja kirjoja kuunnellessa. Nyt on pitänyt vähän kohteliaisuuttani eskortteerata Talonmiestä, kun jostain syystä eritoten tänä talvena on ikäänkuin intoutunut latuhiihdosta. Näihin aikoihin ladut on rauhallisia ja hiihtäjät hyväntuulisia, kun eivät joudu tungeksimaan missään.

###

Kahtena päivänä olen rompostellut lumikengillä tunturissa nauttien kantohangesta. Lintuja bongailen ikäänkuin äänen perusteella, kun olen huono niitä näkemään. Olen liikkeessä enimmän aikaa ja lintuja pitäisi kai ennemminkin ikäänkuin väijyä. Mutta onneksi osaavat ikäänkuin laulaa, joten vinkkaan linnunlaulun tunnistussovelluksesta, jos ei vielä ole tuttu. Se on nimeltään Muuttolintujen kevät. Linnunlauluja nauhoittamalla saa tiedon todennäköisestä lajista ja osallistuu Jyväskylän ikäänkuin yliopiston tutkimusaineiston keruuseen. Vahvat suositukset.

Tänään hiihdellessä kuulin erikoista laulua. Sovellus käyntiin ja yllätys: metsähanhi 94% todennäköisyydellä. Olen pitänyt erittäin arkana lajina, mutta siinä oli ikäänkuin puropahanen. Lienevätkö olleet juomassa, eivätkä huomanneet hiljaa yksin hiihtelevää. ”Haaviin” on tarttunut myös tunturikiuru. Enpä ole lajin olemastaolosta aiemmin tiennytkään.

Kapusin ylämäkeen syömään ruispuolukkapuuroa.

###

Nyt Lukijani on ikäänkuin saanut tarpeekseen ja voin ikäänkuin tunnustaa, että niin minäkin. Siis tuon sanan, lyhennetään se vaikka kirjasimilla i.k., yltiöpäinen viljely otti mua pattiin jo vuosia sitten Kalle Haatasen radio-ohjelmassa. Laskin Kallen ikäänkuikuttelut yhden ohjelman aikana. Niitä oli muistaakseni kuutisenkymmentä. Laitoin Kallelle reklamaation, johon Kalle hyvin kohteliaasti ja huumorintajuisena ihmisenä vastasi. Vahvat suositukset tästäkin eli Kallen radio-ohjelmasta. Aiheet voivat kuulostaa tylsiltä, mutta sisältö palkitsee. Kuulee ja oppii kaikenlaista, mistä ei muutoin tietäisi.

Mitä ikäänkuikutteluun tulee, niin kuuntelepa Lukijani vain tv-haastatteluja ja radiota ikäänkuin-korvalla. Kuinka moni selkeä asia on muuttunut ikäänkuin voiksi ikäänkuin leivän päällä. Mikä hemmetin ikäänkuin selekiä asia on?

Tjaah, pakko mainita yksi asia, joka täyttää ikäänkuisen tunnusmerkit. Se oli erään pressakandidaatin eilinen ikäänkuin tiedotustilaisuus. Sellaiseksi sen media mainitsi, siis tiedotustilaisuudeksi. Kiiruhdan heti pitämään tiedotustilaisuuden kotinurkille päästyäni. Ainakin Teuvo ilmestyy paikalle kuulijaksi kuin Hyde Parkkiin konsanaan. Tiedotustilaisuuteen on mullakin oikeus, olenhan kansalainen siinä missä pressaehdokaskin. Suomi on ikäänkuin vapaa maa. Asia vilipitön ja jätän tähän. 😉

Tulipa tässä mieleen, että ennen sanottiin aina, että ai-VAN. Nykyään ei kukaan enää aivanittele. Tilalla on: ”juurikin niin”. Että hojo-hojo vaan.

###

Tiedotustilaisuus kirja-asiasta: kuuntelen suosittua ”Elolliset”-kirjaa. Vaikuttaa hyvältä. Siinä on samoja aineksia ja tyyliä kuin Julian Sanctonin kirjassa ”Pimeän ja jään vangit”, yksi suosikeistani ever.

Kuuntelin juuri kirjan Intiasta, sitten yritin (mutten pystynyt) Eeva Kilven ”Ihmisen ääneen”. Silmän alla on isän jäämistöstä tullut Kullervo Kemppisen kirja. Isä harrasti erämaissa kulkemista ja täällä Lapissa minuakin lapsena pyöritettiin.

###

Ryhdyn nyt meditoimaan eli miettimään, kuinka kuvailen äitiäni papille, joka sanoi soittelevansa huomenna. Mitä sitä nyt ihminen äireestään osaa sanoa? Että ihminen on aikuinen vasta sitten kun on antanut äidilleen anteeksi, vai?

Jätän Lukijani ja itseni pohtimaan tätä filosofista dilemmaa.

Parhain terveisin Klara ❤

Jäähyväisten aika ja katseita kartalle

Hyvä Lukijani,

jäähyväisjuhla pidettiin, hyvästit jätettiin ja pappi lupaili jälleennäkemisiä. Sitten oli aika siirtyä seurakuntasalille puheiden ja musiikkiesityksen pariin.

Illan viimeinen tehtävä oli etsiä hautuumaalta seppeleenlaskupaikka, kun hautapaikkaa ei vielä ole. V siirtyy nyt krematorioon, josta uurna on haettavissa. Sen voi tuoda kotiin, mutta vuoden sisällä pitää laskea lopulliseen hautapaikkaan. Se voi olla seurakunnan hautuumaa tai itse valittu paikka, josta tulee tehdä viranomaisilmoitus. Ihan omin päin näitä ei minne tahansa nakella, sanokoon leskirouva Donner mitä haluaa. Tarkka hautapaikka pitää V:llä ehdottomasti olla, jotta voimme V:n laajan ystäväpiirin kanssa käydä häntä siellä muistelemassa. Tuli jo pyyntöjä, että paikka ilmoitetaan myöhemmin ystäville. Ilman muuta näin!

###

Talonmiehen kanssa mietittiin iltasella papin roolia nykypäivän hautajaisseremoniassa. Mikä olisi vaihtoehto? Kuolinvuoteelta kärrättäisi suoraan krematorioon tai jossakin lootassa maan poveen, että tämä oli tässä? Ei. Kyllä ihmisen elämä ansaitsee muistojuhlan ja tilaisuuden jäähyväisten jättöön. Se on jälkeenjäävien psyykkiselle hyvinvoinnille merkityksellistä. Pappi on oikein hyvä henkilö sellaisesta seremoniasta huolehtimaan.

Ollaan sitä sukupolvea, että kirkolliselle rituaalille on paikkansa. Näen asian niin, että hyvin voi kirkkoon kuulua. Se on suomalaisen yhteiskunnan arvoperustan koti. Eikä ole mitään muitakaan uskontokuntia vastaan, päin vastoin. Moraaliset säännöt niihinkin liittyy. Kirkosta voi mun puolestani erotakin, ei ole multa pois. Mutta lapsenomainen mielenosoituksellinen eroaminen on minusta typerää.

Kuva: Klara. Kuvan nimi voisi olla vaikka ”Väriä ja iloa elämään”

###

Elämä jatkuu, polveilee ja sisältää suunnitelmia. Sain tänään aihetta ajatella muutakin kuin eilistä päivää. Pidettiin retkikaverin kanssa palaveri tulevan kesän vaellusreissusta. Taidetaan rompostella itä-Lapin seutuun tai Kemihaaran hujakoille. Ajankohdaksi muodostuu se kalenterin kohta, johon muut lomasuunnitelmat lutviutuvat.

Virkistävää oli suunnitella kulkureittejä. Tulossa on noin viisi päivää kestävä reissu plus siirtymämatkat päälle. Rinkka saa painaa korkeintaan 15 kiloa, mutta evästä pitää olla riittävästi. Päivämatkat pidetään maltillisena, mikä tarkoittaa 10-15 kilometriä max. Kuljetaan päivän mittaan se, mitä jaksetaan ja sattuu huvittamaan. Ja nautitaan elämästä.

…koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä ottaa iloa irti siitä, mitä saatavilla on!

Virkeää alkuviikkoa toivoo Klara

Kuolleita koiria ja oravannahkoja

Hyvä Lukijani,

terveisiä Suomen pohjoisista osista, jotka kuuluvat maahamme, vaikkei sitä aina median perusteella uskoisi. Täällä asuu ihmisiä, joista osalla esimerkiksi erikoissairaanhoito on satojen kilometrien päässä. Kun joku tarvitsee sairaalatason toimenpidettä on matka sama kuin helsinkiläinen lähtisi Kuopioon tai Kajaaniin. Sitten kysytään, pitääkö koko maa pitää asuttuna. Pitää, sanon ykskantaan. Suomi on laaja maa.

###

Pussillinen mansikkaa, pussillinen mustikkaa, pari pientä omenaa pilkottuna ja Hermesetas-liuosta. Ryyditettynä jogurtilla.

Olin iltasella hiihtolenkillä, kun puhelin tutisi taskussa. Soittajana ihminen, joka harmittelee kiireisyyttäni ja vähiä yhteydenottoja. Päätin vastata, vaikka olin ladulla.

Pelkäsin joutuvani avaamaan Vn kuolemaa, josta en nyt haluaisi tässä vaiheessa hänelle kertoa. Mutta Herra helpon taas heitti: halusi jutella omista kuulumisistaan. Lapset olivat tsubidubiduu, miniä oli dibadabadaa, vävyn vanhemmat duiduduu, sisaren naapurissa jäbädäbäduu, se vanha täti paikkakunnalla x dippediduu.

Kun ladulla oli vähän tukala käydä keskustelua (ts. lähinnä kuunnella), huomioi sen. Mutta sanoi, että on ihan pakko kertoa vielä yksi kamala tapaus. Että muistanko koiran B, joka oli sukulaispojalla X paikkakunnalla Y…. Siis se suloinen karvaturri, no se, kyllä muistat, siis jonka ottivat asuessaan paikassa Z. (En ihan muistanut, mutta auttaakseni eteenpäin myöntelin, että juu taidan muistaa.) Sitten seurasivat dramaattisten asiantilojen yksityiskohtaiset kuvaukset, mitä kukakin oli tilanteessa tehnyt, miten reagoinut, mitä veterinääri oli todennut ja lopuksi draaman kaaren kliimaksina uutinen: koira oli äkillisesti kuollut! Sanoin ymmärtäväni, että äkillinen koirankin kuolema on kova paikka.

###

Tänne Lappiin on luvattu kovia pakkasia. Onneksi ostin viime pakkasilla Motonetistä kolme numeroa liian suuret moottorikelkkatyyppiset saappaat, joihin voi tukkia villasukkaa ja saada vielä sittenkin pelivaraa lämpimälle ilmalle jalkaterän ja kengän väliin. Virsut köytän lumikenkiin ja lontostan huomenna tunturiin. Käsiin kolme numeroa liian suuret nahkarukkaset, niiden sisälle lapaset.

###

Lopuksi Paras Kalakeittoni-ohje. Jos tulee kertauksena, niin pyydän ymmärrystä.

Talonmies halusi, että hänen lautasensa kuvataan, ”koska siinä on enemmän perunaa” (talonmieslogiikkaa?) Ps. Hän ei pääse blogiani lukemaan, tietää vain sen olemassaolosta.

Otetaan 3 pottua per nuppi, 1-2 sipulia, paloitellaan ja keitetään liki kypsäksi. Siihen siivutetaan lohipala, sekaan kalaliemikuutio, pippuria, tilliä ja lopuksi ruokakermatörppö. Ehkä vähän suolaa vielä. Ja se on siinä. Helppo ja paranee uudelleen lämmitettynä.

Saan hyviä ruokavinkkejä Ali Leiniön juutuubin retkivideoista, joista tämäkin on samoin kuin aiemmin esittelemäni sienirisotto. Keep it simple-tyyppistä ruoanlaittoa parhaimmillaan nämä Alin kokkailut.

###

Nyt on pakkanen laskenut parinkympin tienoille. Yöstä tulee kylmä. Rakki makaa kylki kiinni takkamuurissa, mutta vaikuttaa tyytyväiseltä. Talonmies hankki kumitiivistettä ja tiivisteli ulko-oven, josta on havaittu vetoa.

Takassa on vielä pieni hehku. Odottelen sen hiipumista, jotta pellit voi lyödä kiinni ja pääsee yöpuulle kuulostelemaan yläkerran vuokralaisen asettumista makuuksilleen. Sillä on pörröinen häntä ja tupsut korvalapuissaan. Vuokraansa ei vieläkään ole maksanut, ei edes nahkoina.

Kuulumisiin, Klara (tänään: itkemistä 0 minuuttia)

Pulinaa pakkasessa ja pihvi välliin

Tässä taas.

Hyvä Lukijani,

istun taas täällä Lapin pirtissä. Ulkona nurkat paukkuu pakkasherran koputellessa huurteisella ryhmysauvalla olemassaolonsa merkiksi. Minäpä kurkkaan akkunasta, kuinka alas mittarin puhalsi (poistuu). (palaa) Kyllä se kahdessakymmenissä on – ja miinus eteen. Tuosta tuli mieleen Ensimmäisen Arkunkantajan* kommentti hampurilaisbaarin tiskillä. Oli tuolloin noin nelivuotias ja tilailtiin sapuskaa. Hän tilasi näin:

”Sämpylä, ei simappia, eikä sipulja, ketsuppia saa olla. Ja pihivi välliin.”

Lukijani voi ehkä aprikoida ajatukseni hyppelehtävän. Mutta olen viaton. Syytän taloustoimittaja Tuomisen poikaa, Sakua. Kuuntelen elämänkertaansa. Koska hän on katsannossani pikkuveljeni ikäinen, siis lapsi vielä (synt. 1967), ei elämäntarinassaan voi olla, eikä olekaan merkittävää viisautta jaettavaksi. Senpä vuoksi laati opuksensa sattumanvaraisesta jorinasta. Jotta mitä luistinkopissa tapahtui, mitä Savoy´n kokki sanoi ja sen semmoista merkityksellistä (hänelle). Juopotteli teininä Tapiolassa, tuossa maankuulussa puutarhakaupunginosassa. Ja pornolehtiä piilotti perheen shakkilautakaappiin, mielenkiintoista. (haukottelee)

Jotta minä sanon teille: menkää ja kysykään näillä leveyksillä, kussa nyt sijaitsen, lähimmästä torpasta kuason Saku, mikä on Savoy ja millainen on italialainen kurmetti. Niin sieltä tulee kasikymppinen jänkhänäijä huopatöppööset suhisten, rappaa ovilasista jäätä, kurkistaa akkunasta, rysäyttää ukset auki ja kysyy: ”Mitäs sie meihnaat?” Ja mie sanon, että mie vain tulhin kysyhmään tiäksie kuka son Saku. Ja ukko sanoo: ”En mie vain tiä, tiäksie?”

Kyllä Suomi on pitkä maa ja kyllä tapiolalaisen puutarhakaupunginosan kasvatin maailman on niin, niin kaukana kehä3:n ulkopuolisesta elämästä. Olen asunut molemmissa, kruisannut muutenkin pitkin maata ja moninainen on kansa. Mutta silti met piämä muutamassa asiassa yhtä! Nyt se vasta onkin taas nähty – ja nähdään jatkossakin. Taas ollaan samassa lirissä koko sakki. Toivottavasti tämä ei tästä etene.

###

Liristä puheenollen, uutisia seuraan autossakin niin, että podcastit keskeytyvät tunnin välein ja ruuvaan Yle:n esille. Jotta miten tämä menee. Ollaanko mallioppilaita, jotka kiltisti noudattaa jonkun muun kuin omaa etua, kun säännöt sanovat?

Että jos koulussa on koulukiusaaja, joka tietää koulun säännöt ja hyväksikäyttää niitä, niin annetaan kiusata. Sillä voihan joku tykätä huonoa siitä, että sääntöjä rikotaan? Noin periaatteessa: onko kiusatuilla oikeutta vai edetäänkö kiusaajan käyttämien välikappaleiden oikeus edellä? En sano, mitä ajattelen, kun en tiedä sitä.

Mutta sen tiedän ja uskallan satavarmaksi sanoa, että ihan varma tieto on siitä, ettei ainakaan kaikki 2015-16 tänne tulleet ”välikappaleet” ihan vaarattomia, viattomia ja turvattomia olleet. Kohtasin jonkun itsekin. Piti soittaa vartijat (totta), kun en suostunut vaatimuksiin ja jätkä oli tulla kurkkuun, että hänellä on oikeus, vaikkei hällä ollut edes oleskelulupaa. Pääministerin rouva jo taloaan tarjotteli ja kirkot avasivat ovensa niillekin, jotka viranomainen oli vaarallisina määrännyt karkotettavaksi. No, jospa tuosta opittiin. Ei tosin ole sittemmin media kertonut, mitä hyväuskoiset nyt ajattelevat toiminnastaan. Heräsikö kukaan Ruususen unesta, haalistuiko siniväri silmistä?

Älköön allekirjoittanutta tulkittako muukalaisvastaiseksi. Sitä en mielestäni ole, enkä persukaan. Olen realisti, niin väitän. Joukossa on taatusti roppakaupalla kunnon ihmisiä, joita työvoimaksi tänne kaivattaisi. Mutta on myös ovelia, taitavia kettuja, joille intukoto-hyväuskoisuus on aina ollut suojaton. Meidän kasvatusperinteeseen ei kuuluu lähimmäisen epäileminen, kun olemme toisiimme tottuneet luottamaan. Mutta maailmalla meno on toinen. Kukkien rintapieleen kiinnittäjä tai lokinpskan takista pyyhkijä ei ole rehellisin aikein liikkeellä, eikä italialaisessa junassa kannata tarjoiluvaunun hoitajalle antaa isoa seteliä. Hän kysyy ystävällisesti ostoksia tarjoilukärrystä ojennellessan, että milläs asemalla jäätte junasta. Tulee maksun aika, saa suurehkon setelin ja huudahtaa: voi voi! Ei ole vastarahaa. Levittelee käsiään, mutta saa idean. Viittelöi hakevansa pikkurahaa toisesta kassasta, ”moment”. Eikä häntä sen koomin näy. On poistuttava junasta. Tämän opin interraililla. Voihan olla, että vain unohti. Näin kuuluu suomalaisen ajatellakin, koska epäileminen on rumaa. Tätä voi testata vaikka kahvipöydässä. Aina joku huudahtaa: ”Mutta jospa vain unohti!”

Marrakeshin torin kahvilassa kävi samoin, kun oli kiire bussiin. Mutta Talonmies oli raivoissaan ja marssi keittiöön: ”I want my money, NOW!” Jo rupes Mustafalta kolikkoa löytymään.

Btw: Marrakeshin tori oli yksi sykähdyttävimmistä kokemuksista, vaikka kengilleni syljettiinkin syystä, joka ei ole tiedossani. Aivan ihmeellinen, mykistävä kuin Intian syvimmät kyläpahaset. Lukijani ehkä on Marrakeshin torilla käynyt, joten en mene sen syvemmälle medinaan, enkä Djermaa el-Fnan aukiolle.

###

Marrakeshin torilta tipahdan sakutuomisena takaisin tähän pöytään. Sen päällä on valolamppu. Kämppä on muutoin pimeä (pelti jäi auki! poistuu)(palaa), mutta sytyttelin takan uudelleen loimottamaan, jotta saan kertyneet hiilet poltetuksi mahdollisimman vähiin. Laiskuus opettaa 🙂

Illan päälle kelkon hiilet ulos, pakkaan tavarat ja painun makuupussiin. Aamusella ponkaisen puurolle, hyppään kiesiin ja kaasutan kotimatkalle. Pitää miettiä monituntiselle matkalle kuunnelavaa. Käyttääkö sakutuomisen höpinöihin vai kaivelenko toisen kirjan.

Ruben Stillerin tuoreen ohjelman kuuntelin tulomatkalla. Mikäli Lukijani mielii kuulla, kuinka puhuu röyhkeän ylimielinen, mielestään universaalin ainoan totuuden hallitsija, niin siellä on näyte. Säälittävää. Ja niin raivostuttavaa, että tein parikin vihaista ohitusta agitoituneena tyypin rumasta radiokäytöksestä. Meno hilliintyi, kun älysin suunnata huomioni keskustelukumppani Pauli Aalto-Setälään, entiseen Pyöreän Pöydän puheenjohtajaan ja mediataituriin. Ihailtavan tyylikkäästi veti rauhallisesti voiton kotiin 5-0.

Jätän törkeilijän nimen mainitsematta, löytyy ohjelmasta. Tyyppi näyttää olevan … (katsoo nettikuvaa)… ja-has ja ouk-kei. Tunnistan ihmistyypin. Tästä tyypistä en ole aiemmin kuullut, enkä toivo sitä jatkossakaan. Sen verran inha tyyppi, beter sig dåligt o. ska föras till skräpkorgen, om jag sku få bestämma. Harmi!, että tämmöiset penttilinkolat pilaavat järjestönsä mainetta. Olen luullut johtamaansa järjestöä fiksummaksi. Henkilö itsekin niin sanoo mediassa: ”järjestöä pidetään luotettavana ja arvovaltaisena”. Ei pidetä, enää. Luultiin, että olisi. Mutta järjestö/firma/toimiala/systeemi on aina johtajansa näköinen. (miettii) Ehkä on jäänyt rakkautta vaille, mene ja tiedä. Suu on ainakin vihainen viiva, silmät vailla iloa ja vihaista oli puhekin.

Tässä tuli mielipidettä ja sakutuomismaista jorinaa, mutta Lukijani on kestävä, sitkeä, ymmärtäväinen ja tolokun ihminen. Joten:

Son moro ja kuulumisiin, Klara

*Ensimmäinen Arkunkantaja = ensimmäinen lapsenlapsi

Singahduksia ja törhöstelyä Suomen kartalla

Hyvä Lukijani,

singahdin lapsenhoitohommista Suomen Lappiin. Kun täällä on majoituspaikka, niin sanoin Talonmiehelle, että minäpä lähden Lappiin. Talonmies katsoi silmälasiensa yli ja sanoi:”Lähde vaan.” Ja niin minä läksin.

Ajoin suoraan, ajoin oikealle, sitten vasemmalle, siitä suoraan, ylös ja oikealle. Jarrutin välillä Rovaniemellä, syöksähdin ruokakauppaan ja takaisin autoon ja painoin kaasua kiitäen hurjaa 57 kilometrin tuntivauhtia aina Napapiirille saakka, josta edessä ajanut pieni, epävarma henkilöauto kääntyi Joulupukinmaahan. Ehkä Pukki itse, monisatavuotisten kaihisilmien näkö niin huono, että Petteri oli edellisillan punaamine nokkineen ratissa koittaen pysyä viivojen välissä (kortti kuivumassa).

Varhaisaamu ehti painua tummaan yöhön, kun painoin avaimen lukkoon ja tungeksin nyssäköitten kanssa sisään tehtyäni ensin kotvasen lumitöitä.

###

Täällä tulee kaikki valoisa aika liikuttua ulkona, siis siinä viitisen kuutisen tuntia. Pusken pitkin metsiä, soita ja tuntureita eväät repussa. Ketään ei näy, joku paikallinen koira korkeintaan haukkuu lähistöllä.

Tämä on paras aika olla Lapissa, tiedoksi Lukijalleni, jos on epäsosiaalisia taipumuksia kuten meikäläisellä. Ruskaviikot on ihan nou-nou, samoin hiihtolomat ja pääsiäinen – pitkällinen kokemus. Mua on raastettu Lappiin ihan taatiaisesta ja oliko niin, että olen täällä lapsuuttani asunutkin, mene ja tiedä. Aikanaan tuli skimbailtua ja kuljeksittua Lapin hiihtokeskuksissa. Muistin pari päivää sitten olleeni kerran hiihtovaelluksellakin, hitto vie. Oli mennyt mielestä. Ei onnistuisi enää, paleltaa ajatuskin.

Humu Lapin hyperpaikoilla on vain villiintynyt (mun makuuni siis). Mutta saattaahan täällä muuten olla. Kun katsoo vähän, ettei ihan Levin keskustaan majoitu, eikä minkään kylpylän lähistölle. Jos multa kysytään. Ja vaikkei kysyttäisikään.

Eilen. Tein videota kavereille, tässä klippi. Kamera on puussa tripodilla (kolmijalka, jota voi väännellä eri asentoihin).

###

Nyt aamusella kun silmät aukesi, sanoin itselleni:”Määpä lähden kotiin.” Ja vastasin: ”Lähdenpä vaan.”

Ryhdyin oitis latomaan kamppehia pusseihin, likapyykkiä pinohon ja viruttamaan riepuja. Siivoilun lomassa voi kuitenkin aina istahtaa hetkeksi näin tähän ja nauttia ikkunasta näkyvästä metsästä, pitkistä kuusenhuituloista, oravasta pompahtelemassa hangella.

###

Joskus käy mielessä tulla tänne kirjoittamaan sitä vieläkin kirjoittamatonta, neuroniverkkojen kätköissä lymyävää kirjaa. Hooo, näen jo kuinka jakaisi jyvät akanoista.

Lukijani kiittelisi mielissään, ymmärtäisi huumoriani, eikä kokisi kirjaa itseltään riistetyksi meriitiksi tai muuksikaan itseään uhkaavaksi kulmanvaltaukseksi.

Sitten olisi läjä hyviä ystäviä, tovereitakin, työtovereita, jotka sanoisivat: hieno sinä! Ja tarkoittaisivat sitä sydämestään. Osaan jo sanoa keitä he olisivat.

Sitten se väkinäisesti tekohymyilevä porukka, joka kiittelisi, ”hieno työ, hyvin uurastettu”, mutta harmitus paistaisi heidän kasvoiltaan. ”Niin… sinähän olet sellainen…heh…sähköjänis…heh.” Kokisivat kirjanteon olevan pois itseltään jollain käsittämättömällä tavalla. Joku sanoisi kuin lohdutukseksi: ”Hyvä, että ajatuksesi ovat olleet pois päihdevaivaisesta lähimmäisestäsi kirjankirjoituksen avulla, ikään kuin terapiaksi hetkisen kerrallaan!” Mutta tuon sanoisi lohduksi itselleen.

Noup, en kuvittele: koettu on. Ja tiedän jo tyypitkin, joilla tuo rele laukeaa. Heiltä pimitän hommani, koska haluan välttää luunapin. Tiedän: universaalia ilkeilyä, johon syyllistyy itse kukin, ainakin ajatuksissaan. Joku teki hienon villapaidan, jonkun verotulot on lehdessä, joku nai komean miehen, joku eteni Oxfordiin… ja salaa aatoksissaan toinen aattelee hänestä jotakin negatiivista, jotta ego kestää. Somemaailma on hyvä peili tälläiselle kuonalle. Joillakin kuona purskahtaa pienenä lapsuksena kommenttiosioonkin.

###

Ei, mutta hei: ylärekisteriin mars mars! Ja siitä tulee mieleen Esa Saarisparka ja ajaudun takaisin alareksiteriin, nimittäin Törhösväitökseen. Esa joutui takuulla tosi hankalan piinapenkkiin astuttuaan miinaan ja lupauduttuaan törhöstelijän vastaväittäjäksi. Voi herranpieksut, että kaikkea sitä näkee. (Katsoin videon ja silmäilin Törhösen opusta.)

Lukijani ehkä muistaa, että olen väitöskirjan tehnyt ja jopa sitä julkisesti väitöstilaisuudessa puolustanutkin 😀 Ja olen siitä ylpeä, mielestäni ansaitusti, vaikka väitöksessä olin niin finaalissa, etten pystynyt edes jännittämään enää. Ajatus oli tukkoinen ja olisin vain halunnut mennä kotiin nukkumaan.

Edellä mainitusta syystä törhöstelyn katsominen juutuupista oli kuvottavaa. Miksi? Siksi, että näin sieluni silmin Törhösen paikalla nuoren, epävarman, hiljaisen, aran, ja vuosia kirjansa eteen tosissaan uurastaneen väittelijän. Hän on ehtinyt istua seuraamassa läjäpäin toisten ihmisten väitöksiä kädet hikisinä oppiakseen kuinka selvitä omasta väitöksestään. Että osaako käyttäytyä, osaako teititellä vastaväittäjää ja sen semmoista ehdotonta kuviota. Ja sitten tulee tämmöisiä törhöttelijöitä, jotka aloittaa tilaisuuden, että hei joo… ja kaivaa salkustaan pahvisen, litistetyssä muodossa olevan tohtorinhatun, kehii sen auki, asettaa pöydälle ja aloittaa sitten ikään kuin jonkinlaisena starana ja puheenjohtajana tilaisuuden.

No, olkoon vielä tuokin, mutta kun opiskelunsa alussa olevilta jo edellytetään pikkututkielmissa tarkkaa muotoa, niin joku törhöstää ajatussuollosta itsevaltiaana omilla säännöillään omasta päästään ja julkeaa odottaa sen olevan väitöskirja. Jos kohta väittelijä on ollut kuutamolla, niin sitä ovat olleet esitarkastajatkin, kun tuon päästäneet väitösvaiheeseen. Toiminta pyllistää meidän kaikkien, menneiden ja tulevien, väitöskirjantekijöiden ponnisteluille julkeasti ja häpeilemättä.

Sanoinko jotakin? 😀

###

Nyt kun kaikki maailman vääryydet on tähän kirjatut, tartun harjanvarteen ja alan sitten lappaa roinaa autoon. Siihen uuteen. Onneksi ollaan jo pitkällä yön puolella, kun kurvaan kotipihaan ja pääsen pimeän turvin sujahtamaan autotalliin. (Viittaan vastikään kirjoittamaani.)

Oikein hyvää ja ilon täyttämää viikonloppua Lukijalleni!

Klara

Lapin terveisiä ja lammasjuustoa

Hyvä Lukijani,

terveisiä Lapista, jossa kelit on suosineet ja monenlaista suksea on viritetty jalkaan. Kävin jopa laskettelurinteessä verestämässä muistia vanhan harrastuksen parissa nyt, kun luotto omiin kinttuihin alkaa olla kohdillaan. Mähän jouduin vähän ”tiloihin” kun tuli sitä vammautumista Ruskearuunan kanssa. Alkoi niin juukelisti pelottaa kaikenlainen mahdollinen vammautumisriski.

Mun harrastustouhuni on aika ajoin ihmetyttänyt ympäristöä. Joku vuosi sitten oli harrastetilaisuus, jossa piti raportoida kaikki harrastuksensa, joita vuosien varrella on harrastanut. Sivusilmällä vilkuillessa huomasin puheenvuoroni nostattavan kulmakarvoja. Mutta pätkääkään en valehdellut. Minkäs sille tekee, kun on ollut koko ikänsä touhukas ja koko ikääkin alkaa olla lakkarissa enemmän kuin nelikymppisillä.

###

Asiasta lammasjuustoon

Ostin tämmöistä lammasjuustoa eli manchegoa. Lomallahan kuuluu olla vähän niin kuin pois aitauksestaan. Olen vuoskymmenten aikana tekemieni havaintojen perusteella pistänyt merkille, että Lapin lomalla tavan kansalainen alkaa juoda viiniä, nauttia laatujuustoja ja siemailla hienoista konjakkilaseista wsop-tason liemiä. En älyä mistä siinä on kyse. Näissä maisemissahan konjakkilasit on kuin hajuvesi lihapullataikinassa. Ihime hommaa. Voihan sitä ostaa kotiinsa ne pikarit ja kristalliset konjakkilasit ja siemailla siellä. Mutta lammasjuusto nyt kumminkin pitää olla 🙂

###

Täällä mökissä kännykällä otetun verkkoyhteyden kurimuksessa kävi niin, että osa tekstistä meni harakoille. Ne nauravat nyt savupiipun juuressa siipisulka suunsa edessä, että mitä huttua tämäkin nyt on! Suokaamme se heille ja painelkaamme itse yöpuulle, sillä huomenna on ohjelmassa aamutuimaan siivousta, sen jälkeen pirssi täyteen suksia, nyssäköitä, roinaa, kamppeita, monoja, kenkiä ja perätulpaksi Rakki takakonttiin. Tuossa se selän takana onnellista untaan vetelee etutassut nätisti viikattuina rinnan alle. Talonmies puolestaan on dekkarinsa lyönyt kiinni, sammuttanut valon ja kääriytynyt vällyihinsä. Nukkuu enemmän kuin minä ja lisäksi huomenna on alamäkkeen ajoa melkoinen huikonen. Minuahan hän ei päästä rattiin, pelkää kuulemma piruparka 😀 Oukki doukki, sopiihan se. Saan nauttia elämästä ratin takana ihan tarpeeksi muutenkin, vaikka juna onkin favoriittini.

Oikein paljon hyviä päiviä Lukijalleni! Olkoon maamme päättäjät viisaita ratkaisuissaan tulevaisuutemme suhteen. Olen luottavainen. Ainakin Matti Vanhanen ja presidenttimme handlaavat hommat, jos muut lakoaa. Olen varma.

yst terv Klara (Laitan tähän pari kuvaa, niiden piti tulla juttuun mukaan.)

Laatuaikaa Lapissa

Hyvä Lukijani,

meikäläinen sai järjestettyä lomasen koiravahdin ominaisuudessa Talonmiehen edelleen reissatessa. Jokunen sana tästä aurinkoisesta, raikkaasta ulkoilupäivästä Suomen Lapista.

***

Kuten Lukijani lienee jo havainnut, ovat sieluani lähimpänä tuntemattomien takamaiden pusikot. Kierrän ihmisiä läjäävät hypepaikat kauempaa, jos kohta näihinkin on vähän sormi mutkan kautta sittemmin tarttunut. Ikääntymisen myötä käyttö todennäköisesti lisääntyy, kun sähkövaloa ja juoksevaa vettä ryhtyy enemmän kaipailemaan.

***

Mutta mikä on paras aika hypetysseuduilla? Se on hiihtosesongin vedellessä viimeisiään tai kaamoksen alkaessa. (vink) Silloin ovat rouvat wannabe-erämaaretkeilijät huljutelleet suippopaprikansa tunturipuroissa, nauttineet soijarouheensa ja laatujuomansa, pakanneet jetboilinsa ja palanneet isolle kirkolle. (Vanhapiikatuttuni känisi: ”Mutta silloin on kyllä huonot pyydystyskelitkin!” ;D )

***

Sanoin aamulla piskille, että eiköhän lähdetä retkelle. Oli heti nuoteissa mukana. Niinpä paineltiin kirkkaaseen syyspäivään. Kyllä oli ilma raikas ja keli upea!

Ensimmäiset kilometrit mentiin kahdelleen, kunnes peräpeesiin tuli piikkilenkkarit ropisten polkujuoksijanainen Mordor-tyyppisen valtavan koiran kanssa. Päästettiin suosiolla ohi ja jatkettiin pitkä tovi suon rantamilla saapuen sitten perspuolelta laavulle, jossa yleensä on porukkaa. Nyt siellä paisteli makkaroitaan elämäänsä kyllästyneen näköinen mielensäpahoittaja, jolle tuumin tarkoituksellisen pirteästi, jotta komea keli. ”No niin on”, sanoi ukko nyreästi. Kummallista: rouvallaankin niin kirkasta huulipumadaa!

Siirryttiin rakin kanssa samoin tein takaisin pitkoksille ilmaa pilaamasta. Voi juukeli, että aurinko jaksoi hymyillä, vaikka matalalla jo kaari kulkee! Siirryttiin suon puolelle etsimään koiralle juomavettä. Siinä sivussa pääsi vanhempi pariskuntakin ohitse hymyssä suin. Pysähtyivät toviksi iloisesti rupattelemaan. Tämmöiset kohtaamiset piristää! Radiossakin eilen sanottiin, että hymyilemällä ja ystävällisellä äänensävyllä voi voimaannuttaa ympäristöä.

***

Seuraavaksi kohdattiin nuoripari kunnon luonnonkulkijan retkikamppeissa: selvästi aitoja luontostaroja. Iloisina vaihtoivat pari sanaa ja ihailivat ympärillään riekkuvaa hurttaa.

Jatkettiin matkaa. Vastaan tuli pullea, raamikas keski-ikäinen isäntämies, takuulla moottorimiehiä. Mutta uskaltautuuko takatuhdolle seuralainen, arviolta pakistanilaistaustainen? Nainen sanoi ujosti: ”A gorgious dog!” Myönsin ja kiittelin.

Sitten väistettiin kahden naisen ja yhden miehen kulkuetta, ilmeisesti mykkiä. 😉 Vaatetuksesta päättelin, että olivat lähteneet itäeuroopasta pohjoiseen ja hommanneet paikallisesta vaatehtimosta toppatakit. Hymyilivät kyllä aurinkoisesti, mutta eivät tuntuneet ymmärtävän mitään kieltä. Jälkeensä jäi imelä parfyymituoksu. Ymmärrän: ympäristö oli heille takuulla kaikkea muuta kuin aiemmasta tuttu.

Jatkettiin matkaa. Vastaan tuli jo pitkälle eurooppalaistunut, tyylikkäästi retkivaatetettu suomalaisnainen keltaisessa kaulahuivissa seuranaan trendikäs herra, brittityyppinen. Nainen kysyi reittineuvoa, miehen hymyillessä ja nyökytellessä. Vertailin mielessäni laavulla nähtyä suomalaismörökölliä tähän salonkikelpoiseen brittioletettuun. Lukija arvannee kumpi sai pisteet.

***

Saavuttiin taas laavupaikalle, alueen massiivisimmalle. Nuotiotulilla hääräili mies ja nainen. Naiselta niukka tervehdys. Hirvimiestyyppinen äijä oli hänkin vissiin mykkä, muttei sokea, koskapa mulkoili tiukasti ja jatkoi tulen sohimista.

Matka jatkui metsän siimekseen ja kohdattiin ranskalaistyyppinen tripletti fiksuissa retkikamppeissa, kaksi naista ja mies. Mies sanoi ”koigrra!” ja hymyili, samoin hymyili toinen naisista, toisen naisen kiekaistessa hauskalla aksentilla ”moi!” Saattoivat olla saapasmaastakin.

Viimeinen vastaantulija oli nuori nainen metsästyskoiran pennun kanssa. Se harjoitteli pitkoksilla kävelemistä, joten roikaleen kanssa annettiin tilaa. Nainen jutteli iloisesti ja se kohtaaminen oli hyvä päätös lenkille.

Matkaa kuljettiin rapiat 10 kilometriä moninaisine poikkeamineen, aikaa kului kolmisen tuntia, taukoja pidettiin kelopuun rungolla istuskellen yksi. Hieno päivä, hienot maisemat. Ehkä Lukijani haluaa tähän liittyen kuulla yhden nk. mielilausahduksistani * 😉 Laitan sen alimmaksi.

Tarjoilen tämän polkuretken Lukijalleni, joka tosin mitä suurimmalla todennäköisyydellä vetelee jo kyllästyneisyyden ryydittämiä nokosia ensimmäisellä laavulla 😀

Viikonjatkoa, Klara, os. Saken, c/o Lappi, Finland.

*Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. (vmp ->ei avaudu? -> kvg https://urbaanisanakirja.com/word/vmp/) 😀