Pienokaisia, oravia ja maastokarttoja

Tuijotuskilpailu henkien taistelussa. Orava voitti.

Hyvä Lukijani,

sadepäivän pitimiksi näppäinvirkistystä Lukijani riesaksi. Työhuoneen ikkunasta näkyy tauoton sade ja harmaus. Suuri sadevesisivellin maalaa lähikuuset tummanvihreäksi. Orava on siirtynyt kotipesään neulasista laaditun sadekatoksensa alle. Oravanpoikahellyttävä lapsenlapsemme nukkuu päiväunia viereisessä huoneessa serkulta perimänsä pupu kainalossa.

###

Nyt puhelimeen kilahti viesti vaellustoverilta kannanottona reittisuunnitelmaan, sillä siirrytään jonkun viikon kuluttua ”etelänvaresten huvipuistoon” (aidon lappilaisen ilmaus). Hiivitään työlästä reittiä perspuolelta poluttomille seuduille ruuhkaseutuja väistääksemme. Muitakin retkisuunnitelmia piisaa niin, että huh huh ja sommaren är kort, trala-laa.

###

Ylläolevasta kuvasta Lukijani varmaan osaa päätellä, mitä kuvaaja ajatteli tsuumatessaan suolammella putkikameran kohti vastarantaa. Aivan oikein: aprikoi, onko karhu vai mikä tuo ruskea möntti on. No, eipä ”karhu” tuosta liikahtanut senttiäkään, vaikka pitkän tovin sitä kyttäilinkin lounastauoltani. Jotenkin hieno kuva tuli kumminkin ja tohdin sen tässä Lukijalleni tarjoilla, kas näin.

(Terveisiä punatulkulta. Lensi juuri ikkunaan, mutta onneksi jatkoi samoilla siivillä. Joku höyhen jäi tapahtumakirjaukseksi.)

###

Ilmoja pitelee ja heittää Atlantilta matalapaineen perkeitä virkistykseksi meille. Säätiedotusta tulee aika tiukkaan tuijoteltua Ilmatieteen laitoksen ja Yr.no:n sivuilta (Yr.no = norjalainen). Toivoa saattaa, ettei Lapinreissulle kovin paha keli iske. Joskus on niillä nurkilla satanut juhannuksena luntakin, kun olen sitä henk.koht. saanut todistaa.

Mökkireissut ja melontaretket jumittaa lastenhoidollisista syistä. Tarkoitus oli ylihuomenna ajaa posottaa rajanpintaan, mutta eilen soi puhelin pelikentälle. Soittaja oli jälkeläinen. On itse halunnut vain viikon kesälomaa (sic!) syystä, että metsästäjänä haluaa pitää lomansa syksyllä. ”Sulla on jotakin asiaa?” kysyin nappi korvassa ja löin pallon ilmaan. ”Semmoista vaan, että oletteko ensi viikolla mökillä, kun…” Löin taas palloa, vedin henkeä ja sanoin: ”….tuota… joo eiiii ajateltu ensi viikolla mennä (täysi vale)… että menkää vain!” Hmph. Oli tarkoitus mennä.

Vaihdettiin tästä aiheesta ajatuksia ennalta tuntemattomien naispelikavereiden kanssa joku aika sitten. Siis, että tulee valehdeltua omille lapsilleen. Hekin tunnustivat olevansa valehtelijoita, samasta syystä. Oma tarinani koski tuolloin melontareissua, joka oli suunnitelmissa kunnes tuli puhelu: sopisiko lapsen tulla hoitoon. Valehtelin: no tottakai! Ja peruin reissun. Aikavälys oli sellainen, että mikäli olisin lähtenyt, olisin ajanut kolmatta sataa kilometriä, ollut vuorokauden perillä ja ajanut takaisin. (Talonmies ei pärjää kaksivuotiaan hoitohommista.).

Mutta tämmöiset parivuotiaat ilopillerihoitolaiset korvaa reissut! Tänään on täällä pyynnöstämme, sillä aina kun kotiutuu, aletaan oitis kaipailla! 😀 Kaikkinensa osaan olla näistä pienokaisista niin kiitollinen! Sillä lähipiirissäni on naisia, jotka syystä tai toisesta ovat perheettömiä. Heillä on vain omat menonsa, Retrettinsä, Taidetapahtumansa, kesäteatterinsa, joidenkan suunnitelmia mikään lapsenlapsi ei muuta, koska niitä ei ole heille suotu. Vaihtaisivat puistokonsertit koska tahansa muutamaan suunnitelmanmuuttajaan.

###

Nyt suunnitelmanmuuttaja söi nakkikastiketta, omasta toivomuksestaan lusikalla itse 😉 Siis sotki naamansa ja koko ympäristönsä (”Ei haittaa!”). Löysi sitten jonkun korkin, jonka tunki suuhunsa ja oksensi sen lattialle (onneksi!). Sitten kakkasi housuunsa, ei halunnut vaippaa, vaipotettiin toivomuksensa vastaisesti, johon osaan kuitenkin tyytyi ja kallistui pupuineen makuuksilleen. Kohta heräilee.

###

Ajatus palaa karttalehdille, joita on sikin sokin pitkin työhuonetta. Mielikuvissa kuljen Muotkatunturin rinnettä, aurinko paistaa ja taivas on päivästä toiseen pilvetön. Tunturijänkää on helppo kulkea, eikä sielläpäin Muotkaa näe ihmisiä juurikaan, kun en kuljeskele Peltojärven puolella. Sitten mielikuvaan tulee tummia pilviä: entäpä, jos sataakin? Ukkostaa? Päivästä toiseen puskee pilvilauttaa, joka ropsauttaa? Tuuli vie teltan? Kuinkas sitten suu pannaan? Mutta etenen huojentavaan havaintoon: eläkeläinen reissaa kelien mukaan. Mitä luksusta! Taidan toistaa itseäni.

Lapsi vetää hirsiä edelleen, joten ryhdyn päiväkahvin keittoon ja toivotan Lukijalleni ilmojen sietokyvyn lisäksi leppoisia kesäkuun aikoja!

Klara

Salakatselija: ”Joko tuo muori älyää häipyä terassilta, että pääsee porkkaamaan lintulaudalta pähkinät.”

Värjöttelyä terassilla

Hyvä Lukijani,

päivät kuin unta vaan auringon toi tullessaan. Vai toiko? Istun koleassa iltamassa kotipirttini kuistilla kolmatta tuntia kaiken maailman kartat ympärilläni ja koitan päättää mihin ilmansuuntaan siirtyisin seuraavaksi. Vai lähteäkö siitä, että pysyy täällä, vanhaa teekkarisanontaa käyttääkseni.

###

Päiväkirjanomaisesti tuumin, että yhden yön taaperonhoitorupeama venähti lopulta kolmeksi, kun ei millään raatsittu vierottua silkkipäisestä kikattajasta. Että osaa olla hyväntuulinen lapsi!

No, lasta toki hoideltiin Talonmiehen kanssa Old School-tyyppisesti vähän suurin linjoin eli uitettiin iltaisin lihanhuuhtelusaavissa pakasterasia vesilelunaan. Muutoinkin annettiin leikkikaluiksi partikkeleita, joihin tunsi viehtymystä. Kuten teesiivilä, tyhjä Lidlin tuoremehupullo ja luumutomaattirasian kansi, jossa oli kolme tuuletusaukkoa. Niistä saattoi työntää pienen sormensa ja heilutella kantta sormen varassa. Mikä miraakkeli! Mikä heuristinen oivallus!Ja kirkuvan iloinen kikatus.

Missä vaiheessa kyky tomaattirasian kannesta löytyvään ilonpitoon katoaa ihmisestä?

###

Taatiaisen hoitorupeama otti voimille, myönnettävä on. Eihän mummoihminen osaa rentoutua, kun ihmistaimi laahaa lattian poikki sinne tänne. Lisäksi oli pidettävä silmällä Hurttaa, joka toki oli porttiensa takana huoneosiossaan, mutta oli sieltä möläyttävä välispiikkejään tottuneena kommentaattorina. Jokaisesta möläytyksestä suurenivat pienokaisen silmät ja suu vääntyi itkuun. Siinä oli mummon ja paapan sydän sykkyrällään joka kerta ja Hurttaan luotiin murhaavia katseita.

(Kuten Lukijani huomaa, on vasemmasta kammiostani vielä osa pienokaisen luona. Koitan palautua.)

###

Palaan aatoksissani takaisin Suomen kartalle ja makustelen vaikka tätä itärajan majavapatoa (kuva alla), jonka vieritse annan sieluni leijailla pitkospuita laahaten. Tässä on minimaalisen pituinen sillanpätkä, josta olen talttahampaan toilailuja seuraillut.

Lähtisikö lähipäivinä sinne? Jaossa on myös joitakuita eteläisiä kansallispuistoja kurkistusmielessä ja UKK-reittiä Tuntsan seuduilla, Kemihaaraa. Lemmenjoen karttakin on vieressäni. Pulmana on muutama käytännön seikka, joista keskeisin on sateliittipaikannin. Se pitäisi yksinliikkujan käydä valmistajan nettisivuilla päivittämässä, jos Tuntsaankin yksikseni päätyisin (olen kyllä kerran jo ollut, mutta paikannin oli silloin kuosissa). Mutta missä heikkarissa ovat tunnukset? Ne pitäisi ensin löytää. Siinäpä se päivä jos toinenkin menisi.

Uudet kävelysauvat sentään tulivat. Laitoin postipojalle ovikellon viereen maalarinteipillä lapun: ”Hei posteljooni, saat jättää paketin oven ulkopuolelle. Kiitos paljon!” Ja siinä se paketti oli, kun pelikentältä palattiin. Rakastetaan näitä meidän postipoikia! Milloin raahaavat koiranruokasäkkiä, milloin mitäkin paketinrepaletta ja plim plom, siellä iloisena ovat oven takana. Ollaan juoksutettu heille joululahjoja 😀

Kauan eläköön Suomen Postilaitos! Vaikka kovilla onkin Posti ollut mediassa. Miksi kiitoksissa aina pihtaillaan!? Marinoissa sen sijaan ei säästellä yhtään. Kumma homma! Tomaattirasian kannet niille vinkujille sormiin, josko jotakin iloa siitä edes saisivat. (Itse sen sijaan en vingu ikinä mistään, koska olen hyvä ja mitä hienosieluisin ihminen.)

###

Nyt Lukijani miettii, onko enää missään mitään rajaa. Vastaan heti ja ykskantaan: ei.

Sitä aattelin eilenkin kaivaessani pölykerroksen alta esiin joskus lahjaksi saamani haitarin. En todellakaan ole mikään lassepihlajamaa, kaikkea kanssa. Saa hyvällä omatunnolla sanoa, että hanurinsoitossa olen nollataitoinen (…mutta syy on tietenkin vain Rakissa, joka aloittaa kurkku suorana ulvomisen jo ensimmäisten akordien kohdalla.)

Nyt oli tarkoitus soittaa ja videoida kaverin tulevaa syntymäpäivää varten ”Minä soitan harmonikkaa ihmiset on kummissaan! Taidan viettää juhlapäivää jälleen huo-men-na!” Jostakin syystä, joka ei tullut tietooni, harmonikka suostui soittamaan vain ”Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa!” Epäilen, että härveli on hakkeroitu.

Ratkaisin asian siten, että soitin pätkän harmonikan pakottamaa sävelkulkua, kiitin ja pokkasin. Ja vaihdoin soittimeksi pillini, jonka soittotaito on paremmin hyppysissä. Soittelin sillä Dimmalimm-sarjasta osan Intermezzo. Se on kaunis kappale, jonka on säveltänyt islantilainen Atli Heimir Sveinsson (1938-2019). Ehkä mainostin kappaletta jo V:n hautajaissoittokappaletta pohtiessani? Jaoinko ehkä linkinkin? No, kappale löytyy kyllä youtubesta. Upea.

###

Take home message ja ulttima paroola: ota irti kaikki, mitä kustakin elettävänä olevasta päivästä irti saat. Sillä katso: on tuleva aika, jolloin tuuli puhaltaa, laskusillat nostetaan ja seisot loittonevan paatin kannella huiskuttamassa nenäliinalla pienokaiselle. Hän seisoo tomaattirasian kansi edelleen kiinni miehen kouraksi kasvaneessa kädessään ja vilkuttaa: hyvää iäisyysmatkaa!

Sen pituinen se. 😀

Terveisin teidän Klara S

Kun lakkaa satamasta, haetaan lakkaa satamasta

Metsuri, oi marjamestari! (Ostetut lakat, hillat eli muuraimet)

Hei Lukijani,

lymyilen tällä kertaa kotitalon terassilla, jonne Talonmies on ansiokkaasti saanut laadituksi rullaverhot. Enää emme väijy vanhan, riippumaton narusta roikkuvan lakanan varjossa. Onhan nyt niin aurinkoinen kesäkin ollut (vino hymy), että kaikenlaiset kaihtimet ovat kuumaa hottia.

Suomeksi sanottuna: minne tahansa kotomaassa kuljetkin, on sadekuuro niskassa. Kolopallopelit on jääneet vähiin. Likomärällä kentällä on niin ikävä lyödä palloa, kun vesi lentäää ja niskaan kaatuu lisää taivaan kraanasta. -Tässä kitinäpuoli.

###

Kuvassa olevat lakat on poiminut metsuri paikkakunnalta, jossa raha ei kasva puussa. Aiempien vuosien vakiopoimija sai töitä, mutta oli käynyt soilla meitäkin varten, kun ehdin jo kysellä. Piti näin ollen ostaa toinen pakastin, että saadaan sato talteen kaikilta osin. Tai oikeastaan Pakastin nro 3, sillä on näköjään hamstrattu jo keittiön pakastin täyteen mahdollista hyökkäystä varten. (hieman vinohko, totinen hymy) Nyt me syöjät pudotettiin painoa ja siistittiin makkara-aterioita, niin pakastin ei pysynyt vauhdissa, vaan pitää kiinni kabanosseistaan.

Pakastinturvotusta pahentaa paluu marjanpoiminnan huippuvuosiini, koska rakasta metsässä oleilua.

Nyt on jo lakkarissa sekä entisen että nykyisen poimijan lakkasato ja viime vuoden jämät. Metsurilta tulee kaksi ämpäriä mustikkaa, jota olen omin kätösinkin jo poiminut. Pro-tason marjatietäjät tosin sanovat mustikan olevan ”parraimmillaan” vasta elokuun ”puol’välissä”. Selevä. Lääketieteen nippelitieto on täyttänyt aivokuorelta (cortex) kovalevyn ja mustikkapuolen tietämys kärsinyt.

Ensimmäinen oli niskassa peräti 3 viikkoa sitten ja tämä on toinen. Tipahti toisen siipensä jo pudottaneena hihasta viime viikolla. Aikaisessa ovat, selvästi vielä hitaahkoja kulkemisessaan.

###

Täällä oli välillä aviokriisi, siitä selvittiin. Piti saada tuo ITSE ulko-ovelta sisään (4 rappusta) roudaamani Pakastin nro 3 mahtumaan Pakastin nro 2:n viereen. Ongelmana oli nk. rojuahtauma, johtuen romusta, jota en saa täältä ulos. Syy siinä, että edesmennyt miehenisynnyttäjä (salanimellä tietosuojan vuoksi) oli toivoton tavarankerääjä. Epäonnekseni jälkeläiset on henkisesti takertuneet rojun muistolehtoihin tms. Sen seurauksena vanhaa romua on ajelehtinut huusholliimme ja meinaa ajelehtia edelleen, enne pidä varaani. Saa nukkua toinen silmä raollaan, että pysytään edes tässä. Rojusta luopuminen ei tule kuuloonkaan. Omat jälkeläisetkin sanovat sille tiukan EI:n. Niin, että tässä sitä ollaan. Jossain vaiheessa elettiin venäläistä rojurulettiakin: minä tai anopin vanha viilennyslaite. Sillä kertaa lähti laite.

Koitan tyytyä kohtalooni ja etenen kohti rojuvapautta eli aikaa, kun ympärillä on puinen, rojuton yksiö. (Härski tirskahdus) Take home message: meillä kaikilla on ristimme.

###

Lopuksi esittelen laihduttajan junaevään 😎 Tähän (noin 450 kcal) oli turvauduttava, kun työpäivä meni hatarilla syömisillä ja junaan tuli niin kiire, etten ehtinyt kaupan kautta kyytiin.

Miksen ehtinyt? Siksi, että vaikka edellispäivänä jo havaitsin työlistan liian tiukaksi käytettävissä olevaan aikaan nähden ja kehoitin hoitajaa työmäärää vähentämään ehtiäkseni junaan, niin oli vähentänyt vain puolet siitä mitä pyysin. ”Koska jätin ne asiat, jotka oli liian tärkeitä vähennettäväksi.” Kysyin, mihin kohtaan tärkeysjanaa sijoitti mun ehtimiseni kotimatkalle sinä päivänä? Entä jos en olisi tullut lainkaan, mihin siinä tapauksessa asiat olisi laitettu? (Kiroilin, kun hiki päässä maha kurnien paahdoin junaan. Onneksi junassa on RavintoLa. Ja voileipä oli mitä herkullisin.)

Paluu ylärekisteriin: sain eilen pitää tuoretta lapsenlasta sylissä 2 (kaksi!) tuntia. Eikä tässä kaikki: sain syöttää pullostakin! Voi hyvän tähden, etten kyllästy katsomaan noita pieniä suloisia kasvoja ja mukluttavaa suuta!

Näihin puheisiin jätän Lukijani kiitelleen kovasti seurasta.

Klara

Metsänokiperhonen, Erebia ligea (opin netistä, kuva toki on oma tuotos). Yleinen, elinvoimainen.

Surua, murhetta ja suuria tavararöykkiöitä

”Olen vain pieni kukka luojan kukkatarhassa”

Odottelen Talonmiestä ja Rotvaileria iltapäivästä reissultaan kotiin. Mutta sitä ennen nautiskelen vielä hetken hiljaisen talon tunnelmasta seuranani Uskollinen Lukijani kaapelin toisessa päässä.

Kas, aurinkokin on löytänyt tiensä tähän pohjoiseen maahan, jossa ajatus rientää eilen veneonnettomuudessa kuolleiden veljesten koteihin. Miten naurettavia ovatkaan meikäläisen murheet ja kaikki niin suhteellista.

Lähetän syvät myötätunnon ja osanoton ajatukset Turun suuntaan.

@@@

Ollaan pienellä porukalla lähdössä erämaihin melomaan. Siitä ei selviä ilman tavararöykkiötä. Ehkä lukijani on jo kyllästynyt listauksiini, mutta silläkin uhalla kirjaan tähän roinaläjän sisällön. (Aivan kuin en olisi tätä röykkiötä lonehtinut jo parikymmentä vuotta joka kesä! Aina on jotain liikaa, harvemmin liian vähän. Viinathan tuosta toki vielä puuttuu :D)

Suuntana on Suomineidon yläosan koillinen, jossa norjalaisen (yr.no) säätiedotuksen mukaan on viileää. Tosin kattelen aina Ilmatieteen laitokset ja Forecatkin ja uskon sitä, kuka kulloinkin parhaat säät säätää. Niin on kaiken viisain. 😀 Pätee myös elämään yleensäkin, sillä lopunajan ennustajia riittää.

@@@

Valotan hieman tilannettani, jota voisi kutsua vaikkapa äidinmurhaksi. Jouduin tekemään ratkaisun mummon hoidon suhteen, kun muori on mulle niin perin hankala. On nyt taas osastohoidossa, jonne sain kovalla tappelulla ja suostuttelulla vietyä. Lähtöprosessissa tuli joka asiasta kova taistelu kuin kaksivuotiasta olisi koittanut saada liikenteeseen. Halusi lähteä renttaisissa yövaatteissa, mutta väännön jälkeen halusi kuitenkin kruunata puvuston renttuisella, virttyneellä tunikalla. No, samapa tuo. Talvikengät halusi jalkaan, mikäs siinä sitten (vetoketjut pitää reuhottaa auki). Jokaisen lääkelaatikon halusi pyöritellä käsissään, että otetaanko vai jätetäänkö (ei ymmärrä enää lääkkeistään). Varastin vaivihkaa hammasvehkeet vessan peilikaapista ja lipposet pöydän alta. Väärän takin olin kuulemma ottanut ja baskerikin piti palata alaovelta vaihtamaan. Mummon sain kuitenkin jo kammettua autoon odottamaan ja kassin takakonttiin.

Auton takapenkiltä esitti pitkin matkaa vaatimuksia. Piti mm. ehdottomasti saada pankkikortti itselle välittömästi. Se on määräys! Enkö kuullut, että mää-räys! Kortti tänne heti! Mutten voinut keskelle liikennettäkään pysähtyä takaluukkua kaivamaan. Se närkästytti häntä suunnattomasti. Sitäpaitsi olisi kyllä oikeastaan halunnut lähteä kotoaan vasta huomenna…tai ehkä ylihuomenna… tai ylipäätään sitten kun olisi itse päättänyt, että tänään hänelle sopii. Sillä hän määrää itse asioistaan, enkö ymmärrä! Mutta ei: tyttären nilkki se vaan komentelee ja ajelee autollaan minne haluaa mummo takapenkillä. On siinä laitaa!

No, hoitolaitoksen pihalla mummo pääsi itsensä kanssa päätökseen. Päätös: meikäläisen ei enää ikinä tule asioihinsa sotkeutua. Mutta hän ihailee kovin heitä, jotka nyt loistavat poissaolollaan: osaavat asioita hoitaa. Minä olen pahis, ongelmien aiheuttaja, määräilijä ja komentelija. Mutta nyt riittää hänelle: ”Parempi, ettet tule enää edes tänne minua katsomaan. Ja soitat X:lle, että tulee tänne, heti tänään. Osaa hoitaa asioitani.” Ouk-kei, sanoin minä ja välitin siitä paikasta X:lle tiedon. Että tällä nyt mennään: pallo siirtyy mummon toiveesta niille, jotka osaavat asioitaan hoitaa. Siis sitten, kun ilmestyvät remmiin.

Sinne jäi mummo hoivaosaston turviin. Harrastuksen myötä tutuksi tullut lähihoitaja järjesteli kaffetkin, vaikka päiväkahviaika oli jo mennyt. Voi että mä ihailen vanhustyön hoitajia! Porukka, joka tekee työtään suurella sydämellä. Olen kyllä joskus ollut koko kesänkin vanhustenhuollossa opiskeluaikana, mutta selvästikin työni laatu on vuosien myötä rapautunut saamastani palautteesta päätellen.

– Huokaus.- Yllättävän rankka ratkaisu on mummon hylkääminen, vaikka toisaalta helpotuskin, kun on muitakin saateltavia lähipiirissä. Fiilis kuitenkin on kuin jättäisi lapsen liikenteeseen. Ei tulisi lapsenlapsen suhteen mieleenkään. (Onneksi on lapsenlapsi ilontuojana. Vietettiin viime viikko osin kahdestaan. Tarhathan on heinäkuun kiinni ja puistot täynnä mummo-pappa-lapsenlapsi- yhdistelmiä. )

@@@

Toivon lukijalleni pyhäpäivän rauhaa. Omalla kohdalla lienee viisain ryhtyä nyt palauttamaan aitauksia osaan huushollista ennen kuin Rotvaileri purjehtii ovesta. On nyt neljän kuukauden ja kasvaa ilmeisesti hevoseksi tätä menoa. Hampaatkin on kuin haikalalla.

Lukijaa tervehtien Klara v d H und Kvz