Metsähommia ja lopuksi testi

Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.

###

Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.

Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.

###

Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.

Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.

Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.

Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!

Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara

(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)

Lähtökahvit vielä ja mummokiireisiin mars

Hyvä Lukijani,

jotenkin on tullut tavaksi raapustaa joku sana aina tässä mökin akkunan äärellä järvelle hyvästejä jättäessä.

Eilisistä laiturityön lautajätekasojen ylämäkeen raijjaamisesta ja monenlaisesta reuhtomisesta – kävinhän tosiaan sienessäkin – nuupahtaneena painui silmäläpät kiinni varhaisillasta. Lopputulos: herääminen klo 5.30. Kuinka ihmeessä työaikoina herääminen klo 5.30 olisi tuntunut tappotuomiolta?!

Illan lopuksi oli pakko laittaa tyttärelle anteeksipyyntöviesti. Oli saanut lähilukulasit (vastahan sitä vietiin neuvolaan!) ja laittoi kuvan ittestään lasit päässä. Omituinen ilmekin vielä, ehkä kurillaan vääntänyt naamaansa. Niin estä ja varjele, että oli yhdennäköisyyttä perheenäitiin, jonka oikeusprosessi on taas alkanut. Laitoin, että opettele vielä västäräkkimäiset pään kallistelut ja nopeat katseensiirrot eri kohteisiin, niin ootte kuin kans marjaa heh heh. Vaikutti ymmärtävän vitsin. Alkoi illan päälle kuitenkin painaa, jotta ymmörsikö. Nakkasin kyssärin. Vastasi:

”Aina sitä sen verran huumoria nahka kestää, että verrattaessa sarjamurhaajaan tai pedofiiliin osaa painaa jutut villasella 😂.”

Hyvä juttu, että tuli tarkistetuksi 😆 ja omatunto rauhoittui.

###

Aamulla raapaisin heti vällyä päälle ja pongahdin laiturille ihailemaan aamua. Kuikka meloi niemen takaa sumuverhon turvin kohti ulappaa huudellen huomenia suuntaan ja toiseen. Hieno lintu! Mutta yksinkö uinui lahden pohjukassa? Olen huomannut koko kuikkaperhekunnan majailevan siellä pesimäaikaan. Liekö rouva pakannut kapsäkin, kerännyt sänikät ja painellut etelän aurinkoon. Eipäs, tarkistin: talvehtii Itämeren rannikolla, osa kotimaan rannikolla riippuen jäätilanteesta, osa Pohjanmerellä ja ”jopa Atlantilla”. Pääasia, että on sulavesiä ja kalaa. Lentävät muuttaessaan löyhinä parvina matalalla vesistöjen yläpuolella syys-lokakuussa ennen jäiden tuloa. No, tarkkaan ottaen logiikka riittää: kalaa on saatava matkan varrellakin. Viestitin Talonmiehelle kuikan lipuneen lahdelmasta. Talonmies kysyi: ”Kuka?”, johon oli pakko vastata: ”Kuikka Koponen”.

Ehkä olen jo intoillut Kuikka Koposesta tai Lukijani peräti Koposia itsekin? Koposet erottaa joukkoliikenteessä ja väenpaljouksissa olallaan roikkuvasta kuikannahkaleilistä. Kuikka Koponen (1833-1890) eleli Savossa ja toimi savolaisen genominsa vuoksi 😉 silmänkääntäjänä, taikurina ja kansanparantajana. Sittemminhän savolaiseen genomiin on rikastunut polveilevan sisällöntuottajan ominaisuus :D. Tämä toki perustuu omakohtaiseen observointiaineistoon ja luulen menettäväni nyt kasan lukijoitanikin, Koposten kirous nääs. Mutta totuuden nimissä on kerrottava ammattipiireissä liikkuva ja käsitystä tukeva legenda. Kun savolainen tulee vastaanotolle, on viisain kysyä suoraan: ”Näyttäkää sitä paikkaa mikä on kipeä.” Tämä on tälläistä ystävällistä huumoria vaan, heh. Kuten oli aiemmin mainittu vitseily tyttären silmälaseista.

Koposeen palatakseni, niin kierteli maata korttitemppuilemassa, hypnotisoimassa ja esittämässä ”ihmeitä”. Tarina kertoo kyvyistään taikoa ihmisiä liikkumattomiksi paikoilleen ja sen semmoista, jota nykytiedekään ei pysty selittämään (vino hymy). Saatan ymmärtää! Olen kerran ollut Hämeen linnassa, siis linnassa sisällä ja päässyt osaksi magiikasta. Kokonainen pitkän pöydän seurue ällistyi, kun paikalla ollut taianomainen henkilö suoritti loitsujaan ja juuri kadonnut sormus löytyikin kourastani. Voila! Iloitsen vieläkin, että pääsin taikuuden piiriin!

###

Aika hienot värit, vaikka itse sanonkin. 😀 Joku afrikkalaisfiiliskin herää mielenviereen väreistä ja tunnelmasta.

Nyt on pakko käyttää härskisti Lukijaa hyväkseni. Kyse on kamerasta. On ollut komeaa tähtitaivaan ja revontulten leikkiä tallennettavaksi. Reposista saa melko hyviä kuvia kännykälläkin, muttei tähdistä. Ne on erityisesti aina kiinnostaneet. Ursaan ajoittain kuulunkin, mutta odotan, että kerskakulutuksellisesta ökylehdestään pääsevät kevyempään versioon, sama Suomen Luonto-lehden kanssa. Ymmärrän: ihmiset haluavat kaiken, eli nähdä kuvat laadukkaina tuotoksina lehdessä. Ihime homma: samat tyypit sitten melskaa luontokadosta… jonka jälkeen avaavat paksukantisen, kiiltopintaisen lehtensä tyytyväisenä. (Siinä meni loputkin Lukijoistani.)

Suomen Luonnon lopetin myös vähän esikoululaismaisen sisältönsä vuoksi. Kaipaan makulatuuripaperille painettua vanahojen ämmien luontojutuista koostuvaa lehteä. Olen ihan fed up lumimarjaesikoiden, pinjakatajien ja pyrymyrskyotsojen juttuihin. Sen ikäryhmän jutut on jo eletty 70-luvulla. Joku Salmen, Raijan ja Tellervon vetämä kypsien kymmenysten julkaisu olisi paikallaan! Ei me vanhukset jakseta enää innostua plakaattien kanssa mielenosoitusmarsseille kuin korkeintaan omasta lähestyvästä kuolemasta. Plakaatissa lukee: ”Haluamme elää – lopettakaa kuolemisemme, heti!”

Mutta tähtiin ja kameraan palatakseni käytössäni on Talonmieheltä peritty Sony NX400. Yritin jalustalta nyt kuvata tähtiä itselaukaisimella, valotusaika 15 sek, F2.8, ISOa ei voinut säätää automatiikan ulkopuolelle tai en osannut, S-kuvaustila ja ShutterSpeed tilassa ”normaali”, ei saanut kokonaan pois. Lopputulos: umpimustat kuvat. Toki koko kuvausproseduuri meinasi sössiintyä lähtökuoppiinsa: säkkipimeässä jalustan kanssa touhuillessa hukkasin kameran, heh, tyrkättyäni sen ajatuksissani ”johonkin” eli vanhan laiturin romukasan taa.

Kysymys: mitä kameraa suosittelisit yökuvaukseen ja yöaikaiseen time lapse-kuvaamiseen? Olisipa vielä putki jotenkin retkeilijän pakaasiin sopiva, eikä fakiirihommia olisi säätöjen värkkääminen.

Omistan kaksi Sonyn kameraa ja niiden ”säätimet” ja valikot on tuttuja, joten sopiva Sony kelpaisi. En innostu panostamaan kameraan perushevosen hintaa. Hevosen saa muutamalla tuhannella. -Kiitos vinkeistä! Myös suosituksia hyvistä nettikamerakaupoista vastaanotetaan.

###

Nyt olen jo ajautunut kuistille,

jonne kuskasin nyytit ja nyssäkät yksi kerrallaan kirjoittamisen ohessa. Enää puuttuu autoon pakkaaminen. Siirryn kotimatkalle tai ensin puolukkaan tästä parikymmentä kilometriä eteenpäin karhualueelle, jossa asustaa susilauma. Sen äänet toisinaan ilahduttavat sielläpäin liikkuessa. Siinä on laavu, josta on tehty useampikin karhuhavainto, kun marjaisia rinteitä on lähellä. Menen sinne tappelemaan osuuteni minäkin. Sitten onkin jo lapsenlapsi-laatuajan vuoro.

Näihin puheisiin, Klara-VienoMerituuli-Orvokki

Itärajaa vartiomassa, päivä 3.

Vastaantulija nro 2. Noin 50 m aiemmin tuli nro 1.

Hyvä Lukijani,

enpä ole tohtinut yöpyä riippumatossa. Sen verran lämmin kämppä vetää puoleensa. Iltauinnilla, siis muutamilla uintiliikkeillä, toki kävin ja aamusta uudelleen ja nyt illalla. 🙂 Lienee jokin geenipoikkeama. Vesi oli tänään merkittävästi eilistä (+3) lämpimämpää, nimittäin +4 (nuorisokielellä lol). Hyytävää on. Vedestä noustessa ihoa pistelee ja jalkoja kivistää. Miksi hitossa ihminen menee tuommoiseen paikkaan, en ymmärrä. Ja silti menen. On asioita, joita tiede ei pysty selittämään.

Tuon sammakon suhteen sen sijaan tiedekin pystyy. Olen suuri sammakkojen ja konnien ystävä ja mielellään pähkään niiden asioita netin dokumenteistä. Omistankin todennäköisesti valtakunnan suurimman eläkemuorin sammakkovalokuvakokoelman, yksityisen siis :). On myös sammakkopornoa, jota ei voinut olla havaitsematta mm. vuosi sitten Vuori-Kalajalla Rautalammilla. Yritin jopa pelastaa yhtä useamman sulhasen pihteihin joutunutta sammakkoprinsessaa. Kova oli myös lemmenveisuu yhdessä lampareessa. Siitä on ihan videota lähetettäväksi johonkin playboyhin julkaisusarjassa ”Maailman onnellisimman kansan lammikkoeläimiä”.

Loppukesästä, kun yöt pimenevät, hyydytän rupikonnia mökkipolulla otsalampun avulla ja vien kameran ihan liki konnanpärstää. Että niillä osaa olla hyvät ilmeet 🙂 Olen nähnyt samanlaisia joillakuilla ihmisilläkin. Ehkä heillä on rupinen, kuiva ja konnamainen nahka vaatetuksen alla, ken tietää.

Tutkimusteni perusteella tämä sievä, kuolleeksi tekeytynyt vastaantulija oli sammakko, ei konna. Ruskosammakko vai viitasammakko, ehkä Lukijani osaa sammakkoläksynsä paremmin? Hauska ja herttainen vastaantulija joka tapauksessa.

###

Tästä seuraavasta ei voi sanoa samaa. Oli hakeutunut hiekkatien lämpimään santaan nauttimaan auringonkilosta pyöräillessäni paikalle ja viittä vaille ylitseen. Tunnen kyllä tätäkin eläintä kohtaan sympatiaa vanhana pesiensä tarkkailijana, kun sellainen paikka oli aikanaan kotimme lähellä. Mutten silti menisi naamakuvaa ottamaan.

Olen kandiaikana hoitanut kaukana keskussairaaloista eräässä pienessä suomalaisessa terveyskeskuksessa ikäihmistä, joka oli astunut tälläisen päälle. Siinä oli jonkin aikaa kokemattomana lääkärinalkuna vitsit vähissä.

Sahatakki oli siis vastaantulija nro 2. Kuvakaappaus videosta, olen ”cropannut” kuvaa, siis keskittänyt kuvaa kohteeseen, siksi on vähän hämyinen. Hyvin ketterästi ja toisaalta majestettisen tyylikkäästi lipui tiehensä.

Komea on takki päällään.
Moni kadehtisi itselleen samanlaista.

Tässä yhteydessä haluan sanoa, että semmoista ei ole kuin kyypakkaus, eikä kortisoni ole drug-of-choise kyynpuremapotilaan hoidossa. Vieläkin joillakin keskustelupalstoilla Self Made-asiantuntijat sen nimiin neuvovat toisiaan. Suurin ongelma kyyn puremassa ei ole allerginen reaktio, vaan romahtava verenkierto. Lienee nykyisin jotakin vastamyrkkyä olemassa, mutta olen tippunut kärryiltä lopetettuani päivystämisen 15 vuotta sitten.

Se kauhutarinoista.

###

Täällä vedenpinta on nyt kuin peiliä. Ryslandian puolella näkyy punertavaa taivasta. En ymmärrä, eikö aurinko laskekaan enää länteen? Vai onko oma päänsisäinen kompassi vinossa (todennäköisesti, eikä pelkästään kompassi). Näyttäisi olevan jonkinlainen sadepilven näköinen rietalekin tulossa.

Entä telkkäkuulumiset? Telkkäherra väijyi päivällä tavanomaisella, jokakeväisellä paikallaan. Eli meidän rantavedessä, josta kuhahti läpsyttävään lentoo saapuessani nurkan takaa tämmäämään pyörää rannanpuoleiselle seinustalle. Kaarsi juhlavasti järven yllä ja hävisi puunlatvojen taa.

Mutta minäpä olen jo ehtinyt kiikkua katolle miinoittamaan piiput. Samalla nakkasin alas Talonmiehen sinne ampuman pullonkorkin. Oli näetsen ostanut lähikaupasta, 60 km päästä siis, jotakin samppakaljan tyyppistä juomaa (8% alkoholia) ja kilisteltiin syntymäpäivänsä kunniaksi siitä muovipikarilliset.

Yöterveisin, Klara

Vielä on ripaus lunta siellä täällä. (Mökkiläisen turvavarustus: jonkun rakennusliikkeen ikivanha lippalakki ja työhansikkaat.
Kypärä unohtui kotiin.)

Jäät polteltu ja kivipiisille kumarrettu

Hyvä Lukijani,

pitkään suunnittelemani, mutta huonojen kelien vuoksi siirtämäni retriitti itärajalle on nyt toteutuksessa. Tulipesässä puut humisevat ja rätisevät, ikkunasta näkyy laskevan auringon kajo ja elämä käy laatuun… paitsi… no palaan siihen kohta.

###

Tulin tänne pakastinta vastaaviin olosuhteisiin joku päivä taapäin. Ulkona taisi olla nollan tienoilla, sisällä kämpässä -9. Tuttu juttu, hirsihän pidättää kylmän itsellään kuin myös kuuman, sekin tulee kesäisin todetuksi.

Ilta meni ”jäitä poltellessa” eli jäistä kivipiisiä varovasti herätellen. Kalamiesten lähdöstä oli jo siinä määrin aikaa, että uuni oli vuorannut kaiken pakkasen itseensä. Ilman protestia se ei vallitsevasta olotilastaan koskaan luovu, vaan tupruttaa mielenosoituksen savut sytyttäjän silmiin kuin luolamiesten nuotio. Kivijärkälettä onkin lähestyttävä pienen koivutikkukimpun kanssa: ”Voisitko antaa anteeksi, kun joudun häiritsemään?” Kun kaikki temput on läpikäyty kuin turkkilainen Nato-prosessissa, suostuu järkäle lopulta hitaasti yhteistyöhön. Alkuun päästyään se siihen sitten sitoutuu niin kauan kuin kihlat on voimassa. Kun ulko-ovi sitten lähdön merkiksi pamahtaa ja auto käynnistyy pihassa, sulkee kivijärkäle silmänsä ja palaa huurteiseen talvihorrokseensa. -Tässä Lukijalle satu kiviuunista :D… ja paluu reaalimaailmaan.

Nimittäin ensimmäinen torppayö vastasi pakastimen tehopakastusvaihetta. Jäiset hirret imaisivat ensilämmön itseensä meikäläisen taistellessa pakastumista vastaan. Taistelusetti kasvoi yön mittaan lisäkuorikerroksilla niin, että aamusella, kun kämpässä oli sentään jokunen plusaste, olin kääriytynyt neljiin sukkiin, kaksiin villahousuihin ja yksiin untuvahousuihin, kahteen (sic!) kolmen vuodenajan untuvapussiin, kolmeen villapuseroon, joista kahdessa oli huppu ja yhteen untuvatakkiin. Lisäksi nykäisin alleni Kaira-makuualustan.

Huono yöuni harmitti vähän, kun tiedossa oli komea päivä ja suunnitteilla ennalta kartasta katsottu koko päivän retki umpimetsiin karhunpesän etsintään. Aamulla kello kuusi olikin kyllä komea pakkasaamun punakka aurinkokeli: voi että!

Tokkuroituani enimmät unipumpulit päästäni, kannettuani kaivosta saunavedet ja liiteristä heinähäkillisen lisäpuuta alkoi retkikamppeiden pakkaus. Se on tunnetusti meikäläisen retkien työläin, pitkällisin, monipolvisin ja uuvuttavin prosessi! Joka kerta kiroilen puuttuvaa pakkauslistaa. Pähkään varustuksiani sitten tuntikaupalla. Pakkaan ja puran ja taas pakkaan. Lopulta kuitenkin jotain oleellista aina jää matkasta.

Nyt päätin ottaa suksien lisäksi lumikengät ja kun oli keittovehkeet ja lisävaatetta ja eväitä ja ja ja… niin päädyin ahkioon.

###

Matkaan sitten pääsin ja upea retki muotoutui pitkin järvenselkiä ja umpimetsiin. Karhuista tai karhunpesistä ei näkynyt jälkeäkään. Muutamat saukon jäljet ja liukulaskupaikan näin kosken reunalla, jäniksen jälkiä ja ketuksi olettamani hiippailijan helminauhajäljet. Korppi huuteli pariin kertaan. Kovin oli vielä hiljaista metsässä, ei yllätys tietenkään.

Reissun käöntyessä paluumatkan puolelle alkoi jotenkinvoimat vähentyä ja kerta kaikkiaan tuntui, että pitääkö taukoilla kymmenen minuutin välein, kun sykekin pyrki kovasti nousemaan. No, alla oli huonosti nukuttu yö, aattelin. Mutta tuvalla saunottuani alkoi nokka vuotaa ja kurkku tulla karheaksi ja siinäpä se: flunssahan se teki tuloaan ja vei voimia!

Illalla oli kuitenkin pakko taas seisahtua upean tähtitaivaan alttarin ääreen kuistille ja taivuttaa niskanikamat kohti taivaan kattoa. On ne komeita nuo tähdet etenkin täällä, kun taustavaloa ei ole häiritsemässä. Joku tähti siellä aina silmäänsä vilkuttaa ja saa ajatteleman suuria aatoksia. Että kuka siellä vilkuttaa, onko se edesmennyt V vai äitimuoriko? Isäkö vai mummo, pappako vai mamma? Ehkä se Karjalan kannaksella nuorena kaatunut toinen isoisäni, jota koskaan en saanut tuntea. Sen myötä aatos sitten vilahtaa tuohon muutaman kilometrin päähän, että samoja tähtiä sielläkin katsellaan. Ja että aivan varmasti siellä ollaan keittiökeskusteluissa samaa mieltä kuin me täällä. Että kyllä me ihan hyvin olatisi voitu elää rauhantilassa näin naapureita kuin ollaan. Että oltaisi vaan jatkettu kanssakäymistä entiseen malliin ja annettu vanhojen vallanhimoisten papparaisten purkaa aggressionsa oligarkkiensa ja silovikkiensä kanssa omissa piireissään keskenänsä.

###

Tänäänkin oli komea päivä ja kävin vähän hissukseen liukulukikengillä hiihtelemässä, mutta enimmäkseen voimat on menneet veden ja polttopuun raijjaamisessa. Nyt on saunan piisissä tuli. Käyn ropsauttamassa löylyt ja vuoraudun untuvapussiini katsomaan uutisia.

Hyviä luontohetkiä ja terveyttä sinnepäin, Klara

Monenlaista sotkua tuli eilen matkan tiimellyksessä kuten kuvasta näkyy 😆

Resilienssiä ja latinaa pimeyteen

Hyvä Lukijani,

kuva tuo terveiset suoreissulta, jolla kompensoin peruuntunutta mökkireissua. Viittaan edelliseen kirjoitukseen. Vaikka it-teknologian aikataulu nostatti vastataisteluhenkeä, niin lannistuin ja järki voitti. Sen verran on resilienssiä. Nykyäänhän resilienssi on suurta hottia. Katsotaanpa tuntevatko kirjahyllyni hakuteokset sanaa.

Aloitan Uudesta Sivistyssanakirjasta…res….resi… kas tuossa se olisi. Mutta kirja tyytyy esittelemään sinänsä kelpo laitteen eli resinan. Kertoo näin: ”ransk. dresine, keksijänsä Draisin mukaan”. Drais! Äkkinäinen ei olisi arvannut resinan taustaa! Perään heittää ”resiinit”, latinan sanasta resina, hartsi. Mainitseepa seuraavaksi vielä res immobiliksen eli kiinteän aineen. Muistakaa se ja huudahtakaa yllättäen illallispöydissänne ”res immobilis!”. Tämän tervehdyksen takuulla lisäisi Gustave Flaubert.

Tarkka silmäni navigoi hyllystä lisää aputeoksia. ”Maaginen aarrekartta, eräretki 200 kainuulaiseen tarinapaikkaan”, ei auta. Epidemiologia ja statistiikka… regressiokertoimesta ei mitään hyötyä. Poliisialan sanastokin löytyy (heh, mitäpä ei löytyisi!), katsotaanpa. Sanaluettelo osoittautuu ruotsin ja englannin kielen sanakirjaksi lainvalvojalle tarpeellisista termeistä kuten ruumishuone, sekkipetos ja öljysoratie. Tarkennan katseen r-kirjaimen kohtaan. Reunaviivan ja revolverin välissä ei ole resilienssiä, vaikka sinivalkoisen pakettiauton kuskille resilienssi on mitä tärkein työväline.

Jatkan ”Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja”-teokseen. Kansilehdelle on äitini kirjoittanut tyttönimensä lisäksi vuosiluvun -49 ja kotipaikkakuntansa. Pelkäsikö kirjan katoavan? Teos on painettu vuonna 1938, jolloin on tarvittu roppakaupalla resilienssiä. Mutta tunteeko sen ajan sanasto resilienssiä? Ei. Sisällysluettelossa on ”Repiä vaatteensa” ja ”Riippua hiuskarvan varassa”, mutta resilienssistä ei riekalettakaan.

Kaivan hyllystä ”Lääketieteen termit”. Ja bingo! Täällä on, tottakai! Resilienssiä on kärynnyt roppakaupalla joskus sekä lainvalvojalla että meikäläisellä, kun jotakin kulkijaa on porukalla yritetty auttaa, lämpimänä tai kylmänä. Resilienssi, latinan sanasta resilientia. Re = uudelleen ja salire = hypätä. Boing-boing-boing vaan. Suomennettu kimmoisuudeksi ja palautumiskyvyksi.

Seuraavaksi olisin siirtynyt lukupinossani olevaan teokseen ”Sanan rieskaa vaihetuspöydällä – pieni kaanaan kielen sanakirja”. Mutta tässäkin asiassa, kröhöm, oli turvauduttava ars mediciinaan, kun ei sen enempää poliisi kuin sivistyskään kyennyt auttamaan.

(Pakko mainita tässä yhteydessä lukuvinkiksi Pirkko Saisio: Suliko. Koen vieroitusoireita kirjan päättymisestä.)

###

Tässä pitäisi olla video. Toivottavasti pysyy alustalla. Otin eilen metsässä otsalampun valossa.

Laitan kokeeksi tähän videon, joita en juuri ole tänne laittanut. Olen perehtymässä editointiin ja tämä sellaisena pienenä harjoitustyönä vain.

Nyt kun päivänvalo on kortilla, on pimeys tuntunut erityisen raskaalta, vaikka vastikään saatiin roppakaupalla aurinkoa pelireissulla. Mitähän kaiken maailman cashewpähkinätumakkeiden käynnistämille toiminnoille tapahtuu, kun pimeys äkillisesti vaihtuu pitkäkestoiseksi valoaltistukseksi? Mutta voi olla niinkin, että ylemmän keskiluokan simpukkaripuli (övre medelklassens mussladiarré, lat. diarrhoea conchyliorum classis mediae superioris) vain veti energiat hetkellisesti alakanttiin. Lukija huomannee, että erityisesti tekoäly, intelligentia artificialis, hallitsee latinankielen.

Palatakseni äidinkieleen totean, että ratkaisu pimeäuupumukseen on vanha kunnon ”ylös, ulos ja lenkille!” Siirrynkin kohtsiltään pyörän päälle.

###

Kuva herätti kaukaisen takauma kansakouluajan lukukirjaan. Polku kulkee kahden laajan suoalueen välissä. Maastossa oli suuria, mehukkaita ja makeita puolukoita. Kuvan otti: minä itse.

Lukijaltani on vaadittu resilienssiä, mikäli tänne saakka päätyi! 😀 Urhoollisuusmitalien jako tapahtuu Uuden Kuun Nousun kolmantena pyhäpäivänä.

Resilienssiä ja voimia kaamokseen! Klara

Pimeässä metsässä pidän useimmiten mukanani pientä kynttilää.
Sitä on kiva katsella tovi jatkaakseen sitten valaistuneena eteenpäin.

Joutsenlammen torvisoittokunnan konsertissa

Hyvä Lukijani,

istun nyt oman autiotuvan kuistilla tavanomaisessa luupissani eli hirttoköydessä, jonka säikeitä ovat tuuli, kajakki, mela ja ulappa.

Vanhaan malliin aamusella klo 7 oli tiukka suunnitelma: pikainen puuro ja kahvi ja kimmahdus suoraan cockpittiin eli kajakin ohjaamoon, melakammella koneet käyntiin ja ei kun liips laaps, liips laaps pitkin vedenpintaa.

Mutta lähtö venyi kaikenlaista* tähdellistä touhullessa, vaikka Ilmatieteen laitoksen sääsovellus vinkkasi rauhallisen aamun vaihtuvan tuulenpuuskiksi. Oikeassa olivat, taas. Mutta pääsin toiseen mieluisaan toimeen, blogisivun päivittämiseen. Mitäpä sitä häseltämään, ei ulappa ehdi illaksi kuivua, mutta tuuli voi tyyntyä.

*sekavaa, nopeaa, päämäärätöntä liikehdintää liiterin halkopinoilta mökin seinustan haravalle, jonka kanssa rappaamaan hyysikän katolta sammalta. Sitten hyysikältä mukaan käsienpesuveden kanisteri, jonne ohimenomatkalla pottujen keittovesi. Pottuvesikäsienpesukanisterin kanssa rantaan, kanisterin pesu, sisään uusi vesi, paluu hyysikälle. Siitä kierros mökkitiellä: näkyykö sieniä (ei). Paluu mustikoita syöden tuvalle. Riepu käteen, parin ikkunan pesu, josta riento avaamaan maakellarin ovi kuivatusajatuksella, nopein harppauksin takaisin pirtille. Siitä puolijuoksua takaisin liiterille kottikärryn kanssa (hyvä kuskata puita!), tuohen kiskomista koivuklapeista talteen (Talonmiehen päiväkäsky) syttötarpeiksi. Klapien heitto kottikärryyn ja takaisin tuvalle. Klapit unohtuvat pihalle, kun mäljähtää päähän joku toinen homma jne jne loputtomiin. S

Summa summarum: ollaan kotiporukalla naurettu, että pitkin pihapiiriä riennellessä kellon tuntiviisari pyörähtää huomaamatta taulun ympäri ja pimeys laskeutuu kesken kaiken juuri, kun vielä olisi kaikenlaista toimitettavaa.

###

Mikä kumma ääni nyt kuuluu? Kuin hiljainen koiran haukahtelu, vaikkei lähimaillakaan ole ketään. Katse laajalle ja tyhjälle ulapalle. Kas: kuikkaporukka haukahtelee kalastellessaan. Kuusi kuikkaa, joten lienee se kuikkaperhe, joka tässä on silmän alla kasvanut kesän mittaan. Lapset ovat näköjään jo teinejä, etelän lentoliput takataskussa heilläkin. ”Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin.” (Höpö höpö, täällä puhtaiden lumien keskellä ollaan kuin Ellun kanat sillä välin, kun kuikat makaavat hikisinä aurinkotuolissa etelässä.) Ei meitä säät voi säikyttää, ei kuihtumaan saa talvetkaan! Eikä kurja kylmyys korpimaan! Niin vielä! (Kävin lisäämässä untuvatakin. Korpimaa viilenee.)

###

Hossasta sananen.

Hossassa retkeilin ennen kansallispuiston perustamista (2017), mutta sitten jäänyt vähemmälle. Maininnut lienen, että olen siinä pysähtynyt lounaalle ja kuulostelemaan meininkiä. Taisin joskus piipahtaessa käydä lyhyen maastopyörälenkinkin. Nyt Lapin selkosia kierreltyäni oli sopiva sauma käydä ottamassa yhden yön makupala Hossasta. Pakkasin rinkkani, huiskutin Talonmiehelle ja The Hurtalle heiheit ja kaasutin Hossaan.

Olin katsellut kartasta autolle jättöpaikan alueen keskiosista. Hossahan on kansallispuisto, jonka halkoo tie monesta suunnasta. Lounastin luontokeskuksella (16€) ja siirsin auton puiston keskiosaan… Tai oikeastaan espanjalaisen poromiehen tiesululle, sillä ankaran pysähtymismerkkinsä komentamana jouduin pysähtymään. Espanjalaiset turistit olivat pysäköineet asuntoautonsa ja ryhtyneet kuvaamaan vasaa ja poroäitiä, jotka söivät tien ravissa heinää. Espanjalaisen miehen mielestä liikenteen tuli seisahtua, vaikka tie oli vapaa. Ruuvasin akkunan auki ja kerroin englanniksi, että tuttuja eläimiä ja hitaasti voi kyllä tästä ajaa. Isäntä tuijotti vihaisesti takaisin emännän hymyillessä aurinkoisesti päätään veikeästi kallistellen. Huomasin, etteivät ymmärrä sanaakaan englantia, joten annoin pirssini juhlallisesti lipua tapahtumapaikan ohitse tilaisuutta kunnioittaen. Kaikenlaisia poromiehiä tielle sattuu! 😀

Hossasta ajatuksia? Helppokulkuinen, helposti lähestyttävä paikka, jossa on melko tuoreet retkeilyrakenteet. Ainakin Lihapyörteessä on huomioitu myös liikuntaesteiset, hyvä juttu! Maastopyöräilijän paratiisihan tuo on syvemmälläkin puistossa mikä näkyy eroosiona polkureiteillä, mutta maastopyöräily on polkua kuluttavaa, tiedän kokemuksesta. Kalastajiakin näkyi samoin muitakin kuin espanjalaisia ulkomaalaisia asuntoautoja ja ihmisiä.

Yövyin uudessa teltassa. Se täytti odotukset, vaikka vähän alamäkeen viritin ja yö meni alareunaan liiraillessa. 🙂 Vieressä harjoitteli Joutsenlammen Torvisoittokunta ja aamuyöstä torvi soi jo korvan juuressakin. Oli noustava soittokuntaa katsomaan: herrasväki Swan rouvineen ja torvineen siinä. Oliko peräti tullut yöpymispaikasta kalabaliikkia, kun niin hartaasti tunti tolkulla torveilivat. Hienoja lintuja kyllä ja mieleen jää tämäkin!

Yhteenvetona ajattelen Hossaa hyvänä päiväretkikohteena. Pääseehän tosiaan puiston sisään autolla, eikä tarvi kahta yötä kulkea ennen kuin on varsinaisilla pelipaikoilla. Tässä on myös sen heikkous: turistibussitkin liikkuvat. Julma Ölkylle tuli lastillinen ranskalaisia turisteja pikakäynnille ja enemmän Hossasta tietävät kertovat yleisöpaineen olevan sen verran suurta, että luonnon kuluminen huolestuttaa.

Oli miten oli, niin mielestäni on hyvä, että huonojalkaisemmatkin kansalaiset pääsevät luontoon retkeilyrakenteista nauttimaan. Helpoi lähestyminen on Hossan erityisvahvuus. Me umpimetsien (toistaiseksi) hyväkinttuiset kyllä joudetaan hakeutumaan etäisemmille seuduille, jonne mieli kumminkin enemmän halajaa, ainakin allekirjoittaneella.

Karigasjoen aamupuuro taannoiselta viikolta.

###

Olin aatellut tähän jonkun mietelauseen, mutta ajatelmapaperi jäi kotiin. Nappaan päivän mietelauseen jonkun päivän vanhasta Ylen Päivän mietelauseesta. Sen kertoi espanjalainen Gracia 1600-luvulla.

”Rakastava mieli on kuin timantti: luja ja kestävä.”

”Sietäkää pilailua, mutta älkää pilailko muiden kustannuksella.”

”Hyvät pilat ovat hauskoja ja niiden sietäminen on lahjakkuuden merkki. Jos osoitatte ärtyneenne, innostatte muita näykkimään lisää. Paras olla huomaamatta ja varminta olla vastaamatta.”

Baltasar Gracia: Maallisen viisauden käsikirja. Kirjoitettu 1600-luvun puolivälissä.

Tuo pitää yrittää hommata itselle, jotta edes jotakin viisautta olisi lopun elämää ja ehtisi omat tökeryydet lopulta edes auttavasti korjata ennen kuin hiekkaristiä rintamukselle piirretään.

###

Tuuli näyttää nyt sekä kylmenneen että tyyntyneen. Vetäisen neopreenipaidan päälleni (tosi lämmin) ja siirryn lainehille hetkeksi. Sitten onkin aika palata saunan lämmitykseen ja yrittää siirtyä yöpuulle ennen puolta yötä. Se yleensä jää puheen tasolle etenkin, kun ei ole aamulla noustava mihinkään merkittävään. Pihapiirin päätöntä ryntäilyä lukuunottamatta 😀

Kiitos Lukijalle,

Klara S

Lihapyörre Hossassa. Tästä kuulemma jotkut pääsee kanootillakin. Täytyy olla korkeamman veden aika.

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?

Polunnielijän miettehiä

Hyvä Lukijani,

istun lempipaikallani autiomökin kuistilla kivenheiton päässä mahorkan hajusta. Torpan vieressä odottaa pakattu auto. Suunta on Talonmiehen torpalle tiluksia mittomaan, olenhan pyörinyt äitimaan kamaralla kimalaisena sinne tänne. Lopulta aina päätyy tämän mökin kuistille ihailemaan luonnon kauneutta. Välillä on käytävä pakollisia asioita toimittamassa ja vähän töissäkin ihmisten ilmoillakin (sarvijaakolta terveisiä muuten). Tönne kuitenkin palaan toivon mukaan jo muutaman yön kuluttua. Tämä on niin jumalainen paikka.

Iltamassa oli lämpimien hirsien kohdussa niin tukalaa (24.8 ast), että puristauduin sieltä pihamaalle telttaan (saapaskuva sieltä). Samalla tuli uutta telttaa testattua, jotta uskaltaako tukeutua siihen tulevilla Lapin reissuilla. Turvallisuuden tunteen ohjaamana olin jo päätynyt vanhaan, merkittävästi painavampaan. Viime yön perusteella taidan sittenkin uskaltautua ottamaan tämän uuden.

###

Aika täällä Autiomökillä menee kuin siivillä. Tässä on niin hienoja polkumaastoja ihan liki, ettei ehdi edes kirjoja avata, sähköpostista puhumattakaan. Sinne on varmaan tullut sekä perunkirjoituskampetta että jotain työpäiviin liittyvää. Aukaisen lootan vasta huomenna. Hammaslääkärikin odottelee huomenna maalikylillä poranterät hiottuina. Toivottavasti nyt on vasta tiistai, ettei poraajalle tule no show-potilastapaus. Kerrottakoon tässä yhteydessä, että mikäli potilas jättää saapumatta varaamalleen yksityispuolen vastaanotolle, on se palkatonta aikaa lääkärille. Julkisella puolella palkka juoksee, vaikkei ketään tulisikaan.

###

Poluilla tulee ihailtua alkavaa kesää, loppukevään kirkasta vihreyttä ja lintujen loputonta viestintää keskenään. Tuossa etuvasemmalla on pönttö, jossa kirjosieppo on pesinyt joka kesä, kun pirtti on meillä ollut. Nyt näyttää olevan nuorikon suostuttelu lukaaliin emännäksi. Istuivat pöntön katollakin sitä tuumimassa. Toivottavasti neliöt riittää rouvalle ja pesintä saadaan käyntiin.

”Ei oo varaa isompaan. Tämä on siivottu yksiö, kodikas ja tyylikäs.”

###

Tarkoitus on piipahtaa kotimatkan varrella morjenstamassa tuttua Majavaa. Tein ruokatermokseen sapuskan valmiiksi. Istun sen syömässä Majavan luona, vaihdetaan pari sanaa ja kun kuumimmat juorut on vaihdettu se läiskäyttää meikäläisen kotimatkalle. Viime vuonna sillä oli vähän pinna kireällä (vai oliko toissa vuonna?). Ilmeisesti jumitin eteisessä liian kauan koskapa se tuli melkein iholle läimäyttämään tennismailaansa. Tilanne oli muutenkin vähän kimurantti, kun puhelin soi ja oli pakko vastata työasian takia. Kiemurtelin luuri korvalla Majavaa katsella seuraten ja vastailin varmaankin huolimattomasti sitä sun tätä, koska muutoinkin jo kireä soittaja hermostui tyyten:”Kuunteletko sinä!?” Sanoin kuuntelevani, mutta kun tuo Majava tuos… ”Kuule, soittaisitko sitten, kun se majavatilanne on sulla siellä ohi!” Öhhhh. Huomasin, ettei musta enää oikein taida olla työelämään 😀

###

Työelämästä vielä sanottakoon, että loppuviikosta erään sairaalan esihenkilö törmäsi minuun sairaalan kanttiinissa. ”Kuule, ensi vuoden suunnitelmat olisi tehtävä juhannukseen mennessä. Olisitko valmis vielä jatkamaan sopimustasi ensi vuodeksi? EEEiii, ei tarvi heti vastata, voit rauhassa miettiä.”

Ulkokuoreni seisoi siinä, sieluni oli leijunut jonnekin katon rajaan. Ulkokuoreni sanoi: ”En mä mieti koskaan mitään juhannukseen saakka. Kyllä mä voin tulla, jos teen vähemmän kun tänä vuonna.” Esihenkilö kiitteli kovasti. Sieluni palautui kuoreensa, luikahdin pääoven kautta ulos, pysähdyin pihalle ja sanoin itselleni: ”Mitä hlvettiä just lupasin?”

Olkoon vaikka kuinka sotesoosi kiehumassa ja rahat loppu, niin päättäjien on joka tapauksessa potilaiden hoito järjestettävä edes jotenkin. Minä olen se edes joku. Vakituiset viranhaltijat on aikapäiviä häipyneet yksityispuolelle tai ammatinharjoittajiksi. Miksi? Esimiestyö on aika kuralla julkisella puolella etenkin, jos esimies ei ole lääkäri. Lääkäreitä voi johtaa vai lääkäri. Näin se on aina ollut, näin se tulee olemaan. Diplomi-inssejä on firmojen johtajina, mutta lääkärijohtajaksi heistä ei ole, eikä terveystieteen maisteristakaan. Kaikki lääkärit tietää tämän. Jossakin vaiheessa tulee törmäyksiä. Ja sitten on myös lääkärijohtajia, jotka jostakin syystä eivät ole potilastyöstä suoriutuneet, halunneet suoriutua tai jaksaneet sitä ja siirtyneet hallintohommiin. Mutta jos ovat vähänkään potilastyötä tehneet, on pelin henki heille näyttäytynyt ja antaa eväitä lääkäreiden johtamiseen. Johtamistyö ei ole mitenkään haluttu jobi lääkärikunnan keskuudessa, harmi! Ehkä sen vuoksi on koulutusvaadetta jouduttu laajentamaan.

###

Kuvan kullerot (muokkaus: ovat rentukoita) keräsin eilen muistikortille Lukijaani varten. Kuljin polkua kymmenisen kilometriä, pysähdyin välillä laavulla evästelemässä ja keittelemässä kahvit (kaasulla huom, maastopalovaroitus).

Polku oli semmoinen ees-taas-lenkki ja tuli siinä tehdyksi polulta poikkeamia tuon tuosta. Kurkistelin näkyisikö karhuja tai susia, kun liikuin alueella, jossa melko lähellä on kuvaushaaska. Noihin aikoihin siellä on ruokatarjoilua. Ilmeisesti tähän liittyen olen kerran nähnyt suden metsätiellä. Oli kai menossa ruokatunnille. Nyt oli vain tämmöinen kuivanut kakka, saattaa olla sudenkin jätös.

Aika pieni on, mutta hyvin oli kuivunut.

Näihin susimaisiin tervehdyksiin jätän Lukijani ja toivon hyvää oletetun tiistaipäivän jatkoa. Sanon Majavalle terveisiä, jos se on juttutuulella. 🙂

Klara

Kotimaan matkalla. Talviturkin heittoa.

Hyvä Lukijani,

istun tässä ihanan kesätuulen (kerrankin) tuulahduksessa Suomen kauniilla itäpuolen pienellä järvialueella ja näitähän sitä riittää, pienempää ja isompaa järvien rykelmää. Parhaassa tapauksessa pääsee järveltä toiselle. Ja fiksuimmat pääsevät jopa sellaisia reittejä, ettei eteen tule yllättäen patoa kuten tietyille toheloille kerran kävi 😀 Ei oltu hoksattu kuin vilaista karttaa summittain.

Tuohon liittyen menisin, jos Lukijalle sopii, edelleenkin tunne- ja käytösasioihin, tarkemmin sanottuna hienotunteiseen luovimiseen, jossa Rautalinnun räpiköönnit kunnostautui mitä oivallisimmalla elämänviisaudella, viittaan kommenttiinsa aiemmassa blogitekstissäni.

Hienotunteinen luoviminen yhdistyy tähän yllätyspato-tapaukseen. Minäpä kerron miten. Siten, että kesän päälle olen lähdössä yhdelle saapastelureissulle viime kesänä retkikärpäsen puraisun saaneen, kypsissä kymmenissä olevan henkilön kanssa. Hän on semmoinen fiksu ja määrätietoinen luonne. Tutkailtiin, mitä reittiä päästäisi joesta yli poronhoitoalueella. Hän ratkaisi asian tyylilleen uskollisena päättäväisen nopeasti: ”No tuossahan on silta, siitä mennään.” Otin semmoisen neutraalin ilmeen, että mikäs siinä. En sanonut, että se on joen poikki vedetty poroaita. Enkö ollut fiksu 🙂 kerrankin. Aattelin, että jos en tohdi aiemmin sitä tunnustaa, niin selvinnee rannassa. Rinkan kanssa kanaverkossa roikkumisessa voi olla haastetta meinaan.

###

Siitä tulikin mieleeni eilisiltainen parikilometrinen juuri ennen kuin oli loppumassa rumihista virta. Laitan häveliäästi vasta tekstin alimpaan loppuun kuvan, jota kadehdin: oispa hiipula vieköön oikeasti tuommoiset sääret 🤓. Kuvan otin polun alkupäässä, tuolloin vielä voimissani.

Kanaverkosta ja rinkasta tuli mieleen kanaverkkomaisesti iltamassa selässäni yhä painavampana roikkunut rinkka, jonka alle olin lopulta nyykähtää talsittuani yksitoista (11) tuntia yhtä soittoa. No kaksi ruokataukoa oli ja pysähtelin kuvaamaan ja juomaan välillä. Laskin voimani väärin seuraavien seikkojen vuoksi:

– olin aatellut leiriytyväni tiettyyn paikkaan, jonne oli hyvästikin matkaa, mutta aattelin sinne asti jaksavani

– maasto oli haastava

– tullessani suunnittelemalleni leiripaikalle oli siellä väkeä, jonka toimia hetken seurailtuani (kattelin muka vaan paikkoja ja kävin huusikassa) päätin, etten jää siihen, aluekin oli pieni

– läksin lompsimaan eteenpäin, maasto edelleen paikotellen hyvinkin haastavaa. Ilta puski päälle vauhdilla.

– oikein sopivaa paikkaa ei siinä vastaan tullut, joten päätin sinnittää yhdelle laavulle, jonne toki oli matkaa. Oletus: siellä väljempää, ehkei ketään

– matka tuntui koko ajan venyvän edessä, vauhti hiipumassa. Silloin takaani tuli ikätoveri, matkalla pois polulta, mutta ehti kulkea parisen kilometriä kanssani mukavia retkimuistoja rupatellen.

Ja voila! Matka meni kuin siivillä, unohdin uupumukseni, eikä laavupaikallakaan ollut ketään. Jotta siihen vaan parkkiin.

###

Ja mikä upea kesäaamu, täysaurinko ja lämmin kesätuuli. Vihdoin! Vedessä soutelee käsitykseni mukaan alli, mutta ornitologian tietämykseni ei ole kaksinen, vahva oletus kyllä. Kävin mulikoimassa vedessäkin turkkia heittämässä. Kylmää oli! Mutta nyt voi kehuskella kylillä. Ihmiset kilpailee tälläkin 🙂 On ne hassuja. Ne? Mikäs itse olen, ihminen kai ainakin toistaiseksi minäkin. (Tästä ”miksi aina ihmiset jättävät…tms”- aiheesta pitäisi tehdä blogiteksti erikseen. Koskaan puhuja ei itse kuulu ihmisiin, vaan on ehkä pyhähenki tai sen sorttinen, ihmisen yläpuolella.)

###

Nyt on kiivaimmat sammakoiden kokoontumisajot, vesi loiskuu ja kuorossa huudetaan ja tönitään toisia. Komeita rupikonnia on sattunut kengän eteen kuolleeksi tekeytymään kuten kuvan pariskunta. Ai, että ne on hienoja! Mökillä kuvaan niitä yöllä kännykkävalossa ja saan melko spuugikuvia, ovat kuin hirviöitä, kun ottaa naamakuvaa 🙂 Nämä on niitä meikäläisen salaisia harrastuksia, joille Talonmies hymyilee vinosti ja lapset katsoo naamat nollilla, että aij-jaaa vai että semmosta. Maailma ei koskaan ole ymmärtänyt nerojaan, nähkääs.

###

Taidan nostaa rinkan reikeliin ja jatkaa matkaa. Edessä on kipuaminen kukkulalle, mutta aprikoitsin juuri, jättäisinkö väliin ja löytyisikö jokin kiertotie. Hyttysetkin ovat heränneet etsimään liikkuvia kohteita.

Onpa tälle viikolle vielä yksi työkeikkakin edessä. Työpaikka löytyy sitten matkan varrelta.

Hyvää tiistaipäivää Lukijalleni!

Klara S.

Metsäterapiaa ja hyvästijättöä

Hyvä Lukijani,

alan pikkuhiljaa palata jossain määrin normaaliin olotilaan. Vielä on hyvästeltävä monta konkreettista paikkaa, monia muistoja ja muistikuvia. Autolla ajaessa katsoin erästä risteystä ja ajattelin, onkohan V jo töistään kotona, ajoiko tästä kotimatkalla. Ja sitten muistan, miten asiat ovat ja hyvästelen risteyksen: hyvästi risteysmuisto, hyvästi V:n kotimatkareitti.

Näistä pienistä hyvästelyn sirusista on noussut mieleen kaukainen muisto Gardajärveltä. Olin jälkeläiseni kanssa siellä lomareissulla ja käymässä Veronassa oopperassa. Tavattiin reissussa nainen, joka oli leskeytynyt muistaakseni vuosi pari aiemmin. Kertoi heidän pariskuntana matkustelleen paljon. Oli nyt tekemässä hyvästelymatkoja: käy kaikissa niissä maissa ja paikoissa, joissa olivat käyneet. Siksi oli Gardallakin. Ajattelin, että surutyö on vielä pahasti kesken. Kuinkahan hänen kävi, selvisikö surustaan täysissä voimissa elämässä eteenpäin?

Tässä henkilökohtaisessa menetyksessä on tullut monta työtilannetta mieleen. Tilanteita, joissa jonkun rakas on siirtynyt tuonilmaisiin silmieni alla ja suru-uutinen on pitänyt kertoa omaisille. Ne on lääkärillekin tiukkoja paikkoja ja kysyvät sekä elämänkokemusta että tahdikkuutta, johon täytyy tilanteesta itsekin ahdistuneena pystyä.

On myös tullut mieleen, kuinka armollinen äkkikuolema on poislähtijälle. Siitä olen V:n kohdalla onnellinen, ettei ole ehtinyt ajatella mitään, kun verenkierto on äkillisesti loppunut ja henki paennut hänestä. Äkkikuolema on omaisille raskas, mutta poislähtijälle armollinen. Asioissa on aina valoisiakin puolia.

###

Kovilla pakkasilla oli hyvätkin puolensa: upeita näkymiä! (ja palelleita varpaita). Kuva omalta hiihtoretkeltä.

Valoisista puolista tuli mieleeni kuvan tilanne ja se, että metsissä hiihdellessä voimaantuu tavalla, jota en muualla koe. Etenkin suot, vesistöjen selät ja avarat mäntymetsät on parhaita terapiaseutuja. Ajaudun aivan transsitilaan, jonkinlaiseen euforian ja ruumiista irtoamisen sfääreihin.

Rajanpinnan tiheät kuusikotkin omalla tavallaan on kuin syli, joka ottaa sisäänsä ihmispolon. Ne kuusikot, joissa kuljen, on tosin ajoittain vähän jännitystäkin herättäviä, kun noilla alueilla liikkuu karhuja. Mutta tapaan lauleskella ja puhella itsekseni. Teen sieltä samalla myös videoita kavereille osin vain saadakseni alibin rupatella itsekseni 🙂 Kyllästyköön katsojat mun puolestani! Aion jatkaa siitä huolimatta.

Nyt iltamassa kävin metsissä hiihtelemässä. Ilma oli suttuinen, pyryä ja tuulta, mutta sitä parempi. Eipä tule ketään vastaan ja voi ihan rauhassa itsekseen iloita raittiista ilmanalasta, rauhasta ja luonnon näkymistä, jotka osuvat otsalampun valokeilaan. Pää tuulettuu, ajatus kirkastuu.

###

Edessä on viikko, johon sisältyy vähän työtä, vähän matkustamista ja viikon lopulla siunaustilaisuus. Aika monta viikkoa on V levännyt siunausta odottamassa arkussaan, jonka hänelle ostin. Siinä on kauniit silkkiset vuoraukset, pieni tyyny ja V:lle valitsin pellavaisen valkoisen poislähtöpaidan. Siinä hänen on hyvä siirtyä tuhkaukseen. Kesällä käymme sitten laskemassa uurnan. Hautapaikaksi valitsin kirkkomaan, jonka lähistöllä V on koulunsa käynyt ja jossa kirkossa ripiltä päässyt. Pystyn tätä nyt jo käsittelemään itkua tuhertamatta. Edistyn.

V katsoo rauhallisesti kaapin päältä ja näyttääkö ihan, että nyökkäisi? Kuvassa nauraa iloisesti itselleen tyypillistä hohottavaa naurua. Kuvan ympärille kiedoin ne pikkuruiset viiden euron valotuikut, jotka ostin mökillekin. Talonmies sanoi niiden syövän paljon pattereita, mutta lisäsi, että niitähän meillä riittää. V olisi valoista mielissään, tiedän varmaksi sanoa. Nauraisi iloisesti: kaikkeen te nyt vuokseni ryhdytte hölmöt! (Voisipa hänelle vielä soittaa ja kysyä Totuuden Henki johda sinä meidästä. Että onko sittenkään sopiva siunaustilaisuuden virreksi…Puhun tästä ensi viikolla siunaustilaisuuden pitävän papin kanssa.)

Toivon Lukijalleni iloa elämään ja päiviin, joidenka määrää emme voi tietää. …onneksi.

Klara