Aamuvarhain oopperaan, saluti con la musica!

Klo 4.30 tänään

Hyvä Lukijani,

ei auta kuin toivoa, että ylläoleva video toimii. Ellei toimi, koitan jatkossa keksiä lisää ratkaisuja videonlataukseen.

Kirjaan tähän muutaman sanan täältä jostakin, sotilassanastoa lainatakseni. Koska päihitin tänä aamuna ylösnousukisassa suuren osan maamme kukoista, jäänee teksti kerrankin hyvin rajoittuneeksi. Mikä meikäläisen mittakaavalla tarkoittaa noin kahta A-nelosta, molemmin puolin kirjoitettuna tiheällä käsialalla.

Tuossa kohtaa, kun aurinko nousi, oli aatos käydä vain nappaamassa akusta pois piuhat, mustan ja punaisen ja painua takaisin pehkuihin. Mutta ovesta kurkistamisella on hintansa. Kävi kuin käkikellolle: oli paineltava kukkumaan pää kolmantena jalkana untuvahousissa ja naulakosta repaistussa ikivanhassa Joutsenen untuvatakissa kamera kaulassa pitkin rantajäätikköä.

Oli nimittäin menossa Rajaseudun kaikkein kalleimman ja hienoimman kansallisoopperan näytös I galli cedroni sono nel periodo degli amori, tiedättehän!? Siis kyseessä on säveltäjä, joka on laittanut valtavan massan laulamaan, toiset korkeaa sopraanoa, jykevimmät matalaa tenoria (bassoääniä ei liene?).

Hulluimmat homosapiensitkin yrittävät jossakin kivilinnassa kirkua oopperaa parfymoidun kermahäntäjoukkion istuessa samettisilla istuimilla vastapäätä laulajaa odottamassa ensimmäistä parkaisua. (Pahoittelen, moponi karkasi. Olen vieläkin katkera menetetystä Savonlinna-mahdollisuudesta. Se tyssäsi työnantajan edellyttämään pakottavaan ja kivuliaaseen vuorokauden päivystysnakkiin varsinaisen päivystäjän sairastuttua. Talonmies meni sitten porukkansa kanssa ilman vaimoa, mikä oli herättänyt kulmain kohottelua: ai päivystää vai…vinoja hymyjä: eroamassa ovat varmaan!)

Mutta palataan ooppera-areenalle. Laulajat ovat jakautuneena noin tiun kokoisiin osastoihin sinne tänne pitkin jäätä. Toisilla on persuuksissaan röyhelökoriste, toiset ovat pukeutuneet vaatimattomammin. Röyhelöpyrstöt roikottavat smokkinsa hihoja kahden puolen ruhoa ja riiputtavat kravatin kuristamaa kaulaansa hartiain välissä. Ryntäilevät epämääräisesti sinne tänne, jotkut jopa lennähtävät loitommas kantaporukasta pyörimään kehää röyhelönsä ympärillä. Päästelevät siellä pihahtavia ääniä kuin yliturvonnut pullataikina. Semmoista se on Rajaseudun oopperanäyttämöllä, osa pysyy stemmoissa, osa risteilee kuin järkensä menettäneenä. Tiedättehän? Hyvässä lykyssä olette kokeneet sen joskus itsekin. Voi niitä aikoja! ;D

###

Tällä laulajalla meni nuotit sekaisin ja pyyhälsi kuumissaan omille teilleen.

Koska Lukijani nähtävästi opiskeli pitkän italian, osaa hän kääntää oopperan nimen suomeksi. Mikäli näin ei ollut, autan sen verran, että tekoälyn mielestä kyse on oopperasta ”Tere soittimella”, koska kuuli ensin väärin. Käänsi sen muotoon Saluti con gli strumenti. Saluti kuulemma vastaa suomen puhekielen tervehdystä ”tere!”. Tere soittimilla, mikäs siinä. Uuden huomautuksen jäljiltä on tuo lopullinen oopperannimi. Mutta kyllä nuo pulputukset ja suhahtelut upeimmista soittimista käyvät nyt kun kausi on kuumimmillaan. Ja seisomapaikkoja vielä riittää kosolti, jos on kulkua suoseuduillepäin tai jäisille järville. Siellä on koko oopperakuoro hienoimmassa vireessään.

###

Kuulostaako Lukijastani siltä, että olisi aika mennä maate? Olen samaa mieltä. 😀

Menossa on neljäs päivä mökillä ja tunnelma on näin auringonlaskun jälkeenkin luksusta. Ei löydy mistään Ritziztä tai Kämpistä verrokkia. Jos Lukijani sattuu kiikaroimaan tännepäin, hän näkee saunasta tulleen hapsuisen eukon istumassa umpipimeässä pirtissä pöydän äärellä. Vain tietokoneen näyttö hohtaa pimeyteen ja valaisee eukon naamaa. Vasemmalla puolella on valtava ikkuna, josta näkyy pimeälle järvelle. Järven toisella puolella on umpimetsää.

Mökissä on nyt +20, joten en laittanut tulia kiviuuniin enkä kamiinaan. Nousen yläpritsille makuupussiin, jossa kyllä tarkenee. Mukana on kyllä riippumattokin ja talvimakuupussi sekä underquiltti eli untuvainen aluspeitto, joka viritetään riippumaton alapuolelle. Jää nähtäväksi tuleeko ulkona yövyttyä. Sen verran äänekäs ooppera oli aamusella, että saattaa olla viisain nukkua torpassa.

Jatkan taas huomenna umpimetsien harhailua tämän päivän huoltotauon eli puuhapirkkopäivän jälkeen. Oli aggregaatin kiskomista käyntiin, akun lataamista, pikkupuiden pilkkomista ja puunkantoa, vedenkantoa rinnettä ylös ja juoksemista pitkin pihaa tikapuiden kanssa rännejä puhdistamassa. Ja mitä kaikkea touhua tämmöisen valtavan lukaalin ylläpidossa onkaan, parikymmentä neliötä, niin riittäähän siinä. Talonmiehellekin tuli soiteltua huoltoneuvon takia, niin kas vain: sanoi, että nyt häiritset ikkunanpesijää työssään! 😀 Olipa oivallisen puuhan keksinyt hänkin itselleen.

###

Luonto on oopperaa lukuunottamatta vielä vaisu. Eilen näin paikallisen kotkan liitelemässä ja muurahaisten tunnustelevan etujaloilla toisiaan pakurikäävän alapuolella. Joitakin kurkipariskuntia lentää kohti itää, jokunen joutsenentörähdys, peippo ja kulorastas sentään on tervehtinyt. Pärjää sitä silläkin vähän aikaa!

Tuliko tästä nyt kaksi A-nelosta? 🙂

Iloa ja eloa sinnepäin! terveisin Klara

”Miks naiset rakastuvat renttuihin!” (Pahoittelen kuvan laitoja, meni mielestä pari teknistä seikkaa viime metreillä.)

Ei savua ilman tulta, eikä tähtien välkettä ilman jaxuhaleja

Hyvä Lukijani,

tulin itärajalle tarkistamaan, että kelirikko varmasti vielä on vallitseva asiaintila. Näin näyttää olevan, jos kohta parempaan päin mennään – ennen takatal…öh. Mitäs minä nyt.

Löin kamiinaan tulet heti tultuani niin, että savu tuprusi ja laskeutui petäikköön. Voimassa on maastopalovaroitus. Ainuttakaan palopäällikköä ei ilmestynyt savun perään kyselemään. Tarkemmin sanottuna tänne ei ilmestynyt, eikä ilmesty ketään muutakaan.

Tullessani oli kämpässä +2, ulkona +12. Kalikkaa sai lappaa luukusta kahteenkin palopesään ennen sisälämmön nousua kelvollisiin lukemiin. Kamiinan lisäksi on kämpässä kivinen tulisija. Sen virittäminen on kellosepän hommaa, ellei erityisesti kaipaa savusaunafiiliksiä.

###

Paahtelin kaasukeittimellä leipäpalan, kanamakkara kyytipojaksi. Vihannekset eivät ole rekvisiittaa, söin nekin. Mökissä ei ollut mitään jakoa istua jääkaappiolosuhteissa, mutta terassilla sitäkin lokoisampaa. Ateria vaan meinaa aina jäähtyä kaikenlaisten impulssien perään laukatessa.

Nyt oli kaksi huomionkerääjää. Toinen lenteli pään yläpuolella oksistoissa vimmatusti laulaen, kaverinsa veti samaa virttä etäämpänä. Koska en käytännössä koskaan saavuta lintuja katseellani puhumattakaan kameranlinssistä (miten ne lintubongarit sen tekee!?), niin oli turvautuminen Jyväskylän yliopiston Muuttolintujen kevät-sovellukseen. Laulelijat olivat järripeippoja, Fringilla montifringilla. Latina tekee aina oppineen ja sofistikoituneen vaikutelman eikö totta! ”Se ornitologi ei puhunut muuta kuin latinaa!” tai ”Kasvitieteilijän puhetta ei ymmärtänyt – puhui pelkkää latinaa.” Tuota moitteensävyistä kommenttia käytetään myös eräästä muustakin ammattikunnasta. En mainitse sitä nyt tässä 😉

###

Terassilla istuskellessa ja korkeisiin petäjiin kaula kenossa tsuumaillessa osui silmään omituinen, korkealla liputtava ja tuulenvireessä kiemurteleva silkkisuikale. Mitä ihmettä! huudahdin itselleni ja aloin tähtäillä sitä kameralla (ruoka jatkoi jäähtymistään). Männyt tässä ovat korkeita, arviolta 25 metriä ja siimaliputtaja oli vielä korkeammalla. Siitä näytti lähtevän siima pohjoisen suuntaan, heh. Oliko vanjan virityksiä tämäkin (vino hymy). Kaivelin tekoälyn esiin. Se kertoi liputtimen olevan hämähäkin hommia. Melko paksun piuhan oli saanut kudotuksi.

Ei nyt sattunut tuossa kohtaa auringonkilo siimalippuun, mutta puiden korkeudesta saa jotakin käsitystä.

###

Tässä välissä tyhjensin kamiinasta kekäleet kiviuunin teräslaatikkoon ja vein ulos. Kottikärry sattui olemaan juuri sopivasti hollilla, joten siihen oli turvallista tulikuuma teräsloota laskea. Tuhkasankokin on, mutta jospa tuossa loota viilentelee tunteitaan.

Tuhkia tuumaillessa kuului melko läheltä ”hau-au…. hau-au”. Jäin kuulostelemaan äänilähteen laatua: nisäkäs vai siivekäs. Päädyin viimemainittuun, sillä hau-auttelija vaikutti lentävän jäisen järven yli. Veikkaan hanheksi, kuikkakin käy, vaikkei kuikkamaiseksi haukuksi ihan sovikaan. Kuikalla on sitten moninainen repertuaari äänilajela!

Sulapaikkoja on jo tarjolla lähivesillä, jonne epäilen hau-auttelijan suunnanneen, ellei pistellyt rajan toiselle puolelle. Voihan siellä olla -heh- kuumemmat vedet tällä haavaa. Kuikan ja hanhia olen täällä jo pääsiäisenä kuullut, satunnaisen kurjenkin. Ehdottomasti olivat vielä tunnustelemassa. Jospa pääjoukkoa alkaisi tulla nyt täällä ollessani, olisipa hienoa!

###

Huomenna on tarkoitus mennä isolle salolle, jos lähelle vielä autolla pääsee. Yritän päästä. Siinä on alue, jossa on paikallishenkilöltä saamani tiedon mukaan liito-oravia. Saatan suunnata siihen tai edetä pidemmälle, jää nähtäväksi. Oravat liitelevät melko takkuisen puulabyrintin seassa. Jossain määrin lienee helpompaa ryteikköpuskemista, kun maa on vielä jäässä, eikä puissa lehtiä. Karhut ovat jo heräilleet, joten lähitienoon näkee jossain määrin paremmin, kun puut ovat lehdettömät. No, kuusia siellä on paljon, eikä siihen tuuheikkoon ei niin hyvin näe. Silloin yleensä laulelen tai viheltelen. Enkä pelkää uroskarhun luulevan viheltävää naikkosta toiseksi karhuksi. Sitäkin on joskus kyselty. Hoipati hoi, urbaanisuuden riemuvoitto.

Pääsiäisenä suolla oli kyllä karhun jälkipainaumat satavarmasti. Sovitin saapastani painaumiin. Se mahtui siihen puolitoista kertaa. Kulkijalle tarvittaisi siis noin 62:n numeron saappaat 😀 Ketään ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut, vaikka istuin suon reunalla hipihiljaa lounastelemassa hyvän tovin ja kuuntelin kaukaisia hanhitörähdyksiä.

Ensin oli jää. Sitten oli jääjää. Nuorisojargonia noin 70-luvulta.
Vanhempi sisareni tätä aikansa jauhoi niin, että oli mennä hermot 😀

Käväisin äsken häthätää laiturilla kuulostelemassa oliko hau-au:kkujia enemmän liikkeellä vai yksinäisyyttäänkö huuteli. Mitään ei kuulunut. Auringonlasku vain liipaisi sydänalaa ja nostatti katseen taivaalle, jonne oli syttynyt tähtösiä. Aattelin sitä korkeimmalla olevaa, että samaa tähteä lajitoverit katselevat tuossa niin lähellä, mutta niin kaukana omissa aatoksissaan. Raja railona aukeaa. Mutta hiljaisia ajatuksia heillä on päätellen BBC:n kirjeenvaihtajan raporteista.

Vastikään venäläisessä sanomalehdessä oli pähkinä purtavaksi. Se oli piilosanatehtävä. Kun venäjänkielentaitoinen kirjeenvaihtaja purki sen sanoiksi, syntyi lause: ”Crazy. When will this all be over.” Uskon, ettei venäläisillä ole helppoa syvällä ajatuksissaan, ääneenhän ei tohtine paljon lausuakaan. Lähetän tuon tähden kautta rajan taakse tavan kansalaiselle voimia ja jaksamista.

… ja samaa sinnepäin! Kuulumisiin, Klara

Metsässä saapastelua, kuvia ja kärtettyjä lapsia

Hyvä Lukijani,

mitä parhainta pääsiäisen viimeistä päivää sinnepäin! Ja osoitan suosioni pääsiäisjänöselle, jos vaivihkaa kävi munimassa pari Mignon-munaa Lukijani petin viereen. Ystävä Riikinmaalla watsappasi ostavansa Mignon-munia joka vuosi ”hela kartongen”. Lisäsi vielä, että siis Fazerin tuotetta. Tirskahdin itsekseni: kyllähän me hyvän tähden täällä tiedetään kuka ja vain kuka ne tekee ja missä maassa.

Omalta osaltani kannoin korttani kekoon pääsiäismunien ja mämmin suhteen siellä, missä lieju valtaa alaa. Olisin ollut pitempäänkin, mutta Talonmiehellä oli toimia kotinurkilla.

Energiankulutus ja puuhasteluvelvoite on mökkiolosuhteissa merkittävä kaikkine vedenkantoineen ja halkoliiterihommineen. Nyt oli kuitenkin Talonmiehen Kattila&Kamina-palvelu paikalla. Sauna lämpesi, lohi savustui ja lensi pöytään – mitä luksusta. Täyden palvelun päivinä meikäläinen lyö repun selkään ja häipyy metsähorisonttiin palatakseen työpäivän pituisen rupeaman jälkeen, siis sellaisen ylitöiksi venähtäneen.

Hiljainen järvi vähän kallellaan, mutta maapallohan on pyöreä.

Itsekseen sai joka päivä metsissä saapastella: ei ketään edes äänilähteeksi. Sen sijaan teerien pulinaa, hanhien kaakotuksia, palokärki rummutti reviiritiedotetta, toinen vastasi omalta tontiltaan. Petolintukin taisi kiljahdella. Kävin katselemassa myrskytuhopaikkaa, istuskelin suonreunassa ja keittelin suovedestä saikkaa, tuijottelin järvenpohjia sulapaikoista ja kuulostelin kuusikon risahtelevaa kulkijaa. Arvoitukseksi jäi kuka oli. Kauris tai metsäpeura, kuka tietää. Suolla näin mielestäni karhun jäljet, saattoi olla ahmakin, parikäyntiä kun näytti menneen. Karhut lie jo heränneet.

Päivä oli jo kiirastorstaina painumassa iltaan, kun tässä kohtaa paarustelin. Tämä on kallellaan toiseen suuntaan kuin edellinen, kaarevahan pallon pinta on. Vesi kumminkin pysyy altaassaan.

Lankalauantaina sai ihailla revontulia varmaan vähän joka puolella maata. Pimeässä kun istuu ja kuuntelee hiirenhiljaa, on aidoimman sielunhoidon äärellä sanoisin. Ja kuuluuhan sieltä: pöllön huhuilua ja puputusta, ketun rääkäisyjä. Jotain sain videollekin, laatu ei ollut kaksinen. Laittelen videonpätkiä tähänkin kunhan taas uudelleen keksin, kuinka ne laadukkaimmin ominaisuuksin tälle alustalle saa. On jo mennyt mielestä. (Tekoäly neuvomaan?)

Olen mestarikuvaaja-Heikin valoanalyyseistä oppinut paljon valon ja varjon merkityksestä kuvan laadulle. Tempaisin oitis ”järjestelmäisen kännykkäkamerani” esiin, kun valonpäilähdys iski turppaaseen. Tulokset eivät päätä huimaa, mutta esittelen kuitenkin, kas olkaapatten hyvät 😀 Tulee tutkailtua kunnaita ja kumpareita tarkemmin ja toisesta näkövinkkelistä, joku ahaa-elämyskin iskee ajoittain. Kiitos Heikille hienoista valoanalyyseistä blogissaan!

Tästä tulee nyt kuvakirjastotyyppinen päivitys, mutta ylläolevan kuvan kohdalla piti seisahtua pitkäksi aikaa kuuntelemaan pienen sulavesipuron iloista pulpattelua. Tai oikeammin sopraanotyyppistä lirinää loppukadensseineen. Omat kadenssit on jääneet vähiin. Kun taannoin puhaltelin kokeeksi pilliin pari akordia, niin puolet äänistä kuulosti kuin savikukolla soittelisi. Instrumentti ei tykkää makuutuksesta, ei tosin ansatsikaan. Puolustuksen puheenvuoro: talossa asuu koiranruokaa syövä palotorvi, joka pistää koko arsenaalin kehiin pillinsoittoa kuullessaan. Virittää huulensa tötterölle ja lyöttäytyy taustakuoroon ulvomaan. Siinä jää toiseksi, sekä fysiikassa että hermoromahduspuolella.

###

Päätän kirjaukseni tähän, sillä pieni pääsiäispupu kuulostaa heräilevän päiväuniltaan. Sain kovat vieroitusoireet jo mökillä. Maalikylille toissapäivänä palattuamme piti pariinkin kertaan pyyhkiä miniälle suunnattu watsapp-viesti yli, etten häiritsisi. Viesti: ”Ei mulla mitään asiaa ole. Mutta, öh, semmosta vaan, että pääsisikö poika…” (poispyyhintää ennen lähettämistä).

Sauvakävelin kilometrin eteenpäin. Taas hakeutui luuri kouraan: ”Mitenkä on, voisiko…” (poispyyhintää). Jossa vaiheessa oli jo siirryttävä soittamaan. Ei vastannut, ennakoiko ja pisti estoon 😀 Soitin pojalle, jonka arvasin olevan töissä puolisotilaallisessa työtehtävässään, kun ei vastannut. Sitten soitti: ”Olit soittanut?”. Tunnustin, millä asialla liikun ja heti perään soitti miniä. Oli tunnustettava: soitin, koska kärtin lasta. 😀 Loppu hyvin, kaikki hyvin, lapsi on täällä! Vetäytyi välillä päiväunille ja tuntuu nyt heräilevän.

Hyviä kevätpäiviä sinnepäin! Klara

Ratkottuja pähkinöitä ja latuaaa!

Hyvä Lukijani,

joskus on vain hypättävä suksille ja lähdettävä hiihtämään vailla sen kummempaa päämäärää. Kyllä sen sitten jossain vaiheessa huomaa, minne joutuu – sanotaan vaikka eksyksiin, kuten edellisessä postauksessa kävi.

Mutta kun keli on hieno, eikä edessä esteitä, niin siittä vain sanoi Sibelius. Tässä tapauksessa hiihdin Perämerta pitkin. Olen kova tyttö siirtyilemään paikasta toiseen, nytkin on junan lähtöön vain jokunen tunti. Aika kannattaa käyttää ilokseen, siis tässä nyt Lukijani akkunan takana sisään kurkistellen. Mitä mahtaa häiskä värkkäillä? Yksi kyykistelee työpöytänsä takana pudotettuaan lukulasit roskakorin viereen. (Kurkkaan toisesta akkunasta) Tjaa, siellä kurotetaan näemmän kahvipakettia ylähyllyltä, iltapäiväkahvin aika. Tuolla on verhot edessä, mutta postilaatikolla käyty. Ja tuolla: pois sieltä huteralta kevätjäältä pilkkiongen kanssa hosumasta! Näenkö tuolla metsänrajassa jonkun kiirehtivät kameran kanssa valon nopeudella ehtiäkseen vangita säteen? Käännän katseen toiseen suuntaan. Siellä nojataan mietteisin ilmein veneenlaitaan, haaveillaan vesien vapautumisesta ja muuttolintujen saapumisesta. Hienoa sakkia joka puolella ja hienoja tuloksia!

###

Omalta osaltani vietin juuri tovin erään sairaalan it-osaston kanssa puhelimessa pähkinöitä halkoen. Ensin puhelinjonossa, sitten kahdenkin kaverin juttusilla. Että mitäs pojat, ilmoja pidellyt? Ei vaiteskaan. Ratkottiin syytä etäkoneyhteyden tökkimiseen, jotta pääsisin etätöiden tekoon. Onneksi it-porukka on reipasta. Kuin Pähkinänsärkijän pikkusotilaita, vaikka takuulla hikikarpaloita valuu kypärän alta. Ja varsinaista pähkinän särkemistä hommansa onkin. Meikäläisten on ajateltu keskittävän työtarmonsa lääkärikoulutusta edellyttäviin pähkinöihin, mutta aikaa tärvääntyykin muuhun. Ja koska hyvinvointialueet ovat kuralla, on joku hyvinvointi-inkvisiittori ilmoittanut, ettei it-ongelmiin käytetty aika ole etälääkäreille palkallista. Lienee joku yrittänyt veloittaa. Enpä tiedä, mitä tuostakaan päätöksestä joku työtuomioistuin loppuviimetteeksi olisi mieltä. Ja voiko siitä palkkaa maksaakaan, jos ei käytä aikaansa tekemällä oman alansa töitä. Joihin tosin ei tosin pääse käsiksi työkalujen tökätessä. (Olen pitkään tehnyt vain yhteen sairaalaan tiettyä erityisosaamista edellyttävää etätyötä. Pitäisi jo luovuttaa ja jättää muiden murheeksi jatkajan rekrytointi.)

###

Retkiasioihin mennäkseni kelit on olleet hienot ja ihan priimaa ulkoilukeliä pukannut! Kun nyt on ne uudet tunturisuksetkin, niin mikään ei ole saanut pysymään pois testailemasta niitä monenlaisilla alustoilla. Ylläoleva kuppikuva on maastosta, jonne ajatuksissani päädyin. Lähialueilla tuossa olen paljon liikkunut koiran kanssa hoksaamatta, mitä metsän takana on.

Läksin hiihtelemään kokeillakseni varovasti moottorikelkkauralla suksimista korvat tarkkana, etten jää ärisevän rakkineen alle. Löysin yksinäisen kelkkareitin pohjan, jota oli mukava liipotella, kun päällä oli lumihuntua vain kymmenisen senttiä. Repussa oli evästä ja Talonmiehen vanha isompi kamerakin, mutta liitelin vain transsissa kelkkajälkeä metsänsiimeksessä. Kelkkailija näytti etenevän määrätietoisesti, joten päätin kurkistaa, minne jälki vie. Teeriä oli puissa. Ne lennähtivät porukalla aina lepatusmatkan verran etäämmäs, kunnes lopulta tiemme erkanivat. Jatkoin sinnikkäästi kelkkapohjaa ja kas: lampihan täällä! Olisihan pitänyt muistaa.

Mikä auringonkilo. mikä onni hiihdellä tässä. Kettukin oli kiertänyt samaa raviuraa 😀

Kelkkailija oli tehnyt kurvin toisessa päässä lampea palaten tulosuuntaansa, joten siinä oli hyvä baana hiihdellä urassa kuin raviradalla pitkin lampea. Mikäs kiire valmiissa maailmassa on minnekään! Oikein hekottelin ittekseni, miten leppoisa on vaan suksia menemään, kun takana ei kukaan rotjake ole kannoille kilkuttelemassa tai hosumassa lepakkona kädet (ja sauvat) levällään ohi niin, että silmiään saa varoa. Aurinkokin paistoi kuin viimeistä päivää!

Siitä sitten rantapusikkoon kaatuneen rungon niskoille istuskelemaan, nauttimaan kevään valosta ja kahvituokiosta. Koirakin metsän takaa tervehti isäntänsä kanssa. Viimemainittu äkkäsi suksenjäljet ja huikkasi: ”Oletko jumissa?” Oi kiitos, mitä huomaavaista ystävällisyyttä! Kaverista me suomalaisen on opittu huolehtimaan, tuntemattomastakin. Juroja ollaan ja hiljaisiakin jotkut, mutta kaikessa jurotuksessa aina toinen silmä vahtii, että vierustoveri selviää ryteiköistään.

###

Uusia retkiä pyörii mielessä, mutta nyt ei auta kuin nousta kohta junaan. Kiskot onneksi tuovat sitten myös takaisinpäin.

Näihin puheisiin, näihin tunnelmiin Klara S

Metsähommia ja lopuksi testi

Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.

###

Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.

Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.

###

Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.

Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.

Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.

Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!

Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara

(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)

Lähtökahvit vielä ja mummokiireisiin mars

Hyvä Lukijani,

jotenkin on tullut tavaksi raapustaa joku sana aina tässä mökin akkunan äärellä järvelle hyvästejä jättäessä.

Eilisistä laiturityön lautajätekasojen ylämäkeen raijjaamisesta ja monenlaisesta reuhtomisesta – kävinhän tosiaan sienessäkin – nuupahtaneena painui silmäläpät kiinni varhaisillasta. Lopputulos: herääminen klo 5.30. Kuinka ihmeessä työaikoina herääminen klo 5.30 olisi tuntunut tappotuomiolta?!

Illan lopuksi oli pakko laittaa tyttärelle anteeksipyyntöviesti. Oli saanut lähilukulasit (vastahan sitä vietiin neuvolaan!) ja laittoi kuvan ittestään lasit päässä. Omituinen ilmekin vielä, ehkä kurillaan vääntänyt naamaansa. Niin estä ja varjele, että oli yhdennäköisyyttä perheenäitiin, jonka oikeusprosessi on taas alkanut. Laitoin, että opettele vielä västäräkkimäiset pään kallistelut ja nopeat katseensiirrot eri kohteisiin, niin ootte kuin kans marjaa heh heh. Vaikutti ymmärtävän vitsin. Alkoi illan päälle kuitenkin painaa, jotta ymmörsikö. Nakkasin kyssärin. Vastasi:

”Aina sitä sen verran huumoria nahka kestää, että verrattaessa sarjamurhaajaan tai pedofiiliin osaa painaa jutut villasella 😂.”

Hyvä juttu, että tuli tarkistetuksi 😆 ja omatunto rauhoittui.

###

Aamulla raapaisin heti vällyä päälle ja pongahdin laiturille ihailemaan aamua. Kuikka meloi niemen takaa sumuverhon turvin kohti ulappaa huudellen huomenia suuntaan ja toiseen. Hieno lintu! Mutta yksinkö uinui lahden pohjukassa? Olen huomannut koko kuikkaperhekunnan majailevan siellä pesimäaikaan. Liekö rouva pakannut kapsäkin, kerännyt sänikät ja painellut etelän aurinkoon. Eipäs, tarkistin: talvehtii Itämeren rannikolla, osa kotimaan rannikolla riippuen jäätilanteesta, osa Pohjanmerellä ja ”jopa Atlantilla”. Pääasia, että on sulavesiä ja kalaa. Lentävät muuttaessaan löyhinä parvina matalalla vesistöjen yläpuolella syys-lokakuussa ennen jäiden tuloa. No, tarkkaan ottaen logiikka riittää: kalaa on saatava matkan varrellakin. Viestitin Talonmiehelle kuikan lipuneen lahdelmasta. Talonmies kysyi: ”Kuka?”, johon oli pakko vastata: ”Kuikka Koponen”.

Ehkä olen jo intoillut Kuikka Koposesta tai Lukijani peräti Koposia itsekin? Koposet erottaa joukkoliikenteessä ja väenpaljouksissa olallaan roikkuvasta kuikannahkaleilistä. Kuikka Koponen (1833-1890) eleli Savossa ja toimi savolaisen genominsa vuoksi 😉 silmänkääntäjänä, taikurina ja kansanparantajana. Sittemminhän savolaiseen genomiin on rikastunut polveilevan sisällöntuottajan ominaisuus :D. Tämä toki perustuu omakohtaiseen observointiaineistoon ja luulen menettäväni nyt kasan lukijoitanikin, Koposten kirous nääs. Mutta totuuden nimissä on kerrottava ammattipiireissä liikkuva ja käsitystä tukeva legenda. Kun savolainen tulee vastaanotolle, on viisain kysyä suoraan: ”Näyttäkää sitä paikkaa mikä on kipeä.” Tämä on tälläistä ystävällistä huumoria vaan, heh. Kuten oli aiemmin mainittu vitseily tyttären silmälaseista.

Koposeen palatakseni, niin kierteli maata korttitemppuilemassa, hypnotisoimassa ja esittämässä ”ihmeitä”. Tarina kertoo kyvyistään taikoa ihmisiä liikkumattomiksi paikoilleen ja sen semmoista, jota nykytiedekään ei pysty selittämään (vino hymy). Saatan ymmärtää! Olen kerran ollut Hämeen linnassa, siis linnassa sisällä ja päässyt osaksi magiikasta. Kokonainen pitkän pöydän seurue ällistyi, kun paikalla ollut taianomainen henkilö suoritti loitsujaan ja juuri kadonnut sormus löytyikin kourastani. Voila! Iloitsen vieläkin, että pääsin taikuuden piiriin!

###

Aika hienot värit, vaikka itse sanonkin. 😀 Joku afrikkalaisfiiliskin herää mielenviereen väreistä ja tunnelmasta.

Nyt on pakko käyttää härskisti Lukijaa hyväkseni. Kyse on kamerasta. On ollut komeaa tähtitaivaan ja revontulten leikkiä tallennettavaksi. Reposista saa melko hyviä kuvia kännykälläkin, muttei tähdistä. Ne on erityisesti aina kiinnostaneet. Ursaan ajoittain kuulunkin, mutta odotan, että kerskakulutuksellisesta ökylehdestään pääsevät kevyempään versioon, sama Suomen Luonto-lehden kanssa. Ymmärrän: ihmiset haluavat kaiken, eli nähdä kuvat laadukkaina tuotoksina lehdessä. Ihime homma: samat tyypit sitten melskaa luontokadosta… jonka jälkeen avaavat paksukantisen, kiiltopintaisen lehtensä tyytyväisenä. (Siinä meni loputkin Lukijoistani.)

Suomen Luonnon lopetin myös vähän esikoululaismaisen sisältönsä vuoksi. Kaipaan makulatuuripaperille painettua vanahojen ämmien luontojutuista koostuvaa lehteä. Olen ihan fed up lumimarjaesikoiden, pinjakatajien ja pyrymyrskyotsojen juttuihin. Sen ikäryhmän jutut on jo eletty 70-luvulla. Joku Salmen, Raijan ja Tellervon vetämä kypsien kymmenysten julkaisu olisi paikallaan! Ei me vanhukset jakseta enää innostua plakaattien kanssa mielenosoitusmarsseille kuin korkeintaan omasta lähestyvästä kuolemasta. Plakaatissa lukee: ”Haluamme elää – lopettakaa kuolemisemme, heti!”

Mutta tähtiin ja kameraan palatakseni käytössäni on Talonmieheltä peritty Sony NX400. Yritin jalustalta nyt kuvata tähtiä itselaukaisimella, valotusaika 15 sek, F2.8, ISOa ei voinut säätää automatiikan ulkopuolelle tai en osannut, S-kuvaustila ja ShutterSpeed tilassa ”normaali”, ei saanut kokonaan pois. Lopputulos: umpimustat kuvat. Toki koko kuvausproseduuri meinasi sössiintyä lähtökuoppiinsa: säkkipimeässä jalustan kanssa touhuillessa hukkasin kameran, heh, tyrkättyäni sen ajatuksissani ”johonkin” eli vanhan laiturin romukasan taa.

Kysymys: mitä kameraa suosittelisit yökuvaukseen ja yöaikaiseen time lapse-kuvaamiseen? Olisipa vielä putki jotenkin retkeilijän pakaasiin sopiva, eikä fakiirihommia olisi säätöjen värkkääminen.

Omistan kaksi Sonyn kameraa ja niiden ”säätimet” ja valikot on tuttuja, joten sopiva Sony kelpaisi. En innostu panostamaan kameraan perushevosen hintaa. Hevosen saa muutamalla tuhannella. -Kiitos vinkeistä! Myös suosituksia hyvistä nettikamerakaupoista vastaanotetaan.

###

Nyt olen jo ajautunut kuistille,

jonne kuskasin nyytit ja nyssäkät yksi kerrallaan kirjoittamisen ohessa. Enää puuttuu autoon pakkaaminen. Siirryn kotimatkalle tai ensin puolukkaan tästä parikymmentä kilometriä eteenpäin karhualueelle, jossa asustaa susilauma. Sen äänet toisinaan ilahduttavat sielläpäin liikkuessa. Siinä on laavu, josta on tehty useampikin karhuhavainto, kun marjaisia rinteitä on lähellä. Menen sinne tappelemaan osuuteni minäkin. Sitten onkin jo lapsenlapsi-laatuajan vuoro.

Näihin puheisiin, Klara-VienoMerituuli-Orvokki

Itärajaa vartiomassa, päivä 3.

Vastaantulija nro 2. Noin 50 m aiemmin tuli nro 1.

Hyvä Lukijani,

enpä ole tohtinut yöpyä riippumatossa. Sen verran lämmin kämppä vetää puoleensa. Iltauinnilla, siis muutamilla uintiliikkeillä, toki kävin ja aamusta uudelleen ja nyt illalla. 🙂 Lienee jokin geenipoikkeama. Vesi oli tänään merkittävästi eilistä (+3) lämpimämpää, nimittäin +4 (nuorisokielellä lol). Hyytävää on. Vedestä noustessa ihoa pistelee ja jalkoja kivistää. Miksi hitossa ihminen menee tuommoiseen paikkaan, en ymmärrä. Ja silti menen. On asioita, joita tiede ei pysty selittämään.

Tuon sammakon suhteen sen sijaan tiedekin pystyy. Olen suuri sammakkojen ja konnien ystävä ja mielellään pähkään niiden asioita netin dokumenteistä. Omistankin todennäköisesti valtakunnan suurimman eläkemuorin sammakkovalokuvakokoelman, yksityisen siis :). On myös sammakkopornoa, jota ei voinut olla havaitsematta mm. vuosi sitten Vuori-Kalajalla Rautalammilla. Yritin jopa pelastaa yhtä useamman sulhasen pihteihin joutunutta sammakkoprinsessaa. Kova oli myös lemmenveisuu yhdessä lampareessa. Siitä on ihan videota lähetettäväksi johonkin playboyhin julkaisusarjassa ”Maailman onnellisimman kansan lammikkoeläimiä”.

Loppukesästä, kun yöt pimenevät, hyydytän rupikonnia mökkipolulla otsalampun avulla ja vien kameran ihan liki konnanpärstää. Että niillä osaa olla hyvät ilmeet 🙂 Olen nähnyt samanlaisia joillakuilla ihmisilläkin. Ehkä heillä on rupinen, kuiva ja konnamainen nahka vaatetuksen alla, ken tietää.

Tutkimusteni perusteella tämä sievä, kuolleeksi tekeytynyt vastaantulija oli sammakko, ei konna. Ruskosammakko vai viitasammakko, ehkä Lukijani osaa sammakkoläksynsä paremmin? Hauska ja herttainen vastaantulija joka tapauksessa.

###

Tästä seuraavasta ei voi sanoa samaa. Oli hakeutunut hiekkatien lämpimään santaan nauttimaan auringonkilosta pyöräillessäni paikalle ja viittä vaille ylitseen. Tunnen kyllä tätäkin eläintä kohtaan sympatiaa vanhana pesiensä tarkkailijana, kun sellainen paikka oli aikanaan kotimme lähellä. Mutten silti menisi naamakuvaa ottamaan.

Olen kandiaikana hoitanut kaukana keskussairaaloista eräässä pienessä suomalaisessa terveyskeskuksessa ikäihmistä, joka oli astunut tälläisen päälle. Siinä oli jonkin aikaa kokemattomana lääkärinalkuna vitsit vähissä.

Sahatakki oli siis vastaantulija nro 2. Kuvakaappaus videosta, olen ”cropannut” kuvaa, siis keskittänyt kuvaa kohteeseen, siksi on vähän hämyinen. Hyvin ketterästi ja toisaalta majestettisen tyylikkäästi lipui tiehensä.

Komea on takki päällään.
Moni kadehtisi itselleen samanlaista.

Tässä yhteydessä haluan sanoa, että semmoista ei ole kuin kyypakkaus, eikä kortisoni ole drug-of-choise kyynpuremapotilaan hoidossa. Vieläkin joillakin keskustelupalstoilla Self Made-asiantuntijat sen nimiin neuvovat toisiaan. Suurin ongelma kyyn puremassa ei ole allerginen reaktio, vaan romahtava verenkierto. Lienee nykyisin jotakin vastamyrkkyä olemassa, mutta olen tippunut kärryiltä lopetettuani päivystämisen 15 vuotta sitten.

Se kauhutarinoista.

###

Täällä vedenpinta on nyt kuin peiliä. Ryslandian puolella näkyy punertavaa taivasta. En ymmärrä, eikö aurinko laskekaan enää länteen? Vai onko oma päänsisäinen kompassi vinossa (todennäköisesti, eikä pelkästään kompassi). Näyttäisi olevan jonkinlainen sadepilven näköinen rietalekin tulossa.

Entä telkkäkuulumiset? Telkkäherra väijyi päivällä tavanomaisella, jokakeväisellä paikallaan. Eli meidän rantavedessä, josta kuhahti läpsyttävään lentoo saapuessani nurkan takaa tämmäämään pyörää rannanpuoleiselle seinustalle. Kaarsi juhlavasti järven yllä ja hävisi puunlatvojen taa.

Mutta minäpä olen jo ehtinyt kiikkua katolle miinoittamaan piiput. Samalla nakkasin alas Talonmiehen sinne ampuman pullonkorkin. Oli näetsen ostanut lähikaupasta, 60 km päästä siis, jotakin samppakaljan tyyppistä juomaa (8% alkoholia) ja kilisteltiin syntymäpäivänsä kunniaksi siitä muovipikarilliset.

Yöterveisin, Klara

Vielä on ripaus lunta siellä täällä. (Mökkiläisen turvavarustus: jonkun rakennusliikkeen ikivanha lippalakki ja työhansikkaat.
Kypärä unohtui kotiin.)

Jäät polteltu ja kivipiisille kumarrettu

Hyvä Lukijani,

pitkään suunnittelemani, mutta huonojen kelien vuoksi siirtämäni retriitti itärajalle on nyt toteutuksessa. Tulipesässä puut humisevat ja rätisevät, ikkunasta näkyy laskevan auringon kajo ja elämä käy laatuun… paitsi… no palaan siihen kohta.

###

Tulin tänne pakastinta vastaaviin olosuhteisiin joku päivä taapäin. Ulkona taisi olla nollan tienoilla, sisällä kämpässä -9. Tuttu juttu, hirsihän pidättää kylmän itsellään kuin myös kuuman, sekin tulee kesäisin todetuksi.

Ilta meni ”jäitä poltellessa” eli jäistä kivipiisiä varovasti herätellen. Kalamiesten lähdöstä oli jo siinä määrin aikaa, että uuni oli vuorannut kaiken pakkasen itseensä. Ilman protestia se ei vallitsevasta olotilastaan koskaan luovu, vaan tupruttaa mielenosoituksen savut sytyttäjän silmiin kuin luolamiesten nuotio. Kivijärkälettä onkin lähestyttävä pienen koivutikkukimpun kanssa: ”Voisitko antaa anteeksi, kun joudun häiritsemään?” Kun kaikki temput on läpikäyty kuin turkkilainen Nato-prosessissa, suostuu järkäle lopulta hitaasti yhteistyöhön. Alkuun päästyään se siihen sitten sitoutuu niin kauan kuin kihlat on voimassa. Kun ulko-ovi sitten lähdön merkiksi pamahtaa ja auto käynnistyy pihassa, sulkee kivijärkäle silmänsä ja palaa huurteiseen talvihorrokseensa. -Tässä Lukijalle satu kiviuunista :D… ja paluu reaalimaailmaan.

Nimittäin ensimmäinen torppayö vastasi pakastimen tehopakastusvaihetta. Jäiset hirret imaisivat ensilämmön itseensä meikäläisen taistellessa pakastumista vastaan. Taistelusetti kasvoi yön mittaan lisäkuorikerroksilla niin, että aamusella, kun kämpässä oli sentään jokunen plusaste, olin kääriytynyt neljiin sukkiin, kaksiin villahousuihin ja yksiin untuvahousuihin, kahteen (sic!) kolmen vuodenajan untuvapussiin, kolmeen villapuseroon, joista kahdessa oli huppu ja yhteen untuvatakkiin. Lisäksi nykäisin alleni Kaira-makuualustan.

Huono yöuni harmitti vähän, kun tiedossa oli komea päivä ja suunnitteilla ennalta kartasta katsottu koko päivän retki umpimetsiin karhunpesän etsintään. Aamulla kello kuusi olikin kyllä komea pakkasaamun punakka aurinkokeli: voi että!

Tokkuroituani enimmät unipumpulit päästäni, kannettuani kaivosta saunavedet ja liiteristä heinähäkillisen lisäpuuta alkoi retkikamppeiden pakkaus. Se on tunnetusti meikäläisen retkien työläin, pitkällisin, monipolvisin ja uuvuttavin prosessi! Joka kerta kiroilen puuttuvaa pakkauslistaa. Pähkään varustuksiani sitten tuntikaupalla. Pakkaan ja puran ja taas pakkaan. Lopulta kuitenkin jotain oleellista aina jää matkasta.

Nyt päätin ottaa suksien lisäksi lumikengät ja kun oli keittovehkeet ja lisävaatetta ja eväitä ja ja ja… niin päädyin ahkioon.

###

Matkaan sitten pääsin ja upea retki muotoutui pitkin järvenselkiä ja umpimetsiin. Karhuista tai karhunpesistä ei näkynyt jälkeäkään. Muutamat saukon jäljet ja liukulaskupaikan näin kosken reunalla, jäniksen jälkiä ja ketuksi olettamani hiippailijan helminauhajäljet. Korppi huuteli pariin kertaan. Kovin oli vielä hiljaista metsässä, ei yllätys tietenkään.

Reissun käöntyessä paluumatkan puolelle alkoi jotenkinvoimat vähentyä ja kerta kaikkiaan tuntui, että pitääkö taukoilla kymmenen minuutin välein, kun sykekin pyrki kovasti nousemaan. No, alla oli huonosti nukuttu yö, aattelin. Mutta tuvalla saunottuani alkoi nokka vuotaa ja kurkku tulla karheaksi ja siinäpä se: flunssahan se teki tuloaan ja vei voimia!

Illalla oli kuitenkin pakko taas seisahtua upean tähtitaivaan alttarin ääreen kuistille ja taivuttaa niskanikamat kohti taivaan kattoa. On ne komeita nuo tähdet etenkin täällä, kun taustavaloa ei ole häiritsemässä. Joku tähti siellä aina silmäänsä vilkuttaa ja saa ajatteleman suuria aatoksia. Että kuka siellä vilkuttaa, onko se edesmennyt V vai äitimuoriko? Isäkö vai mummo, pappako vai mamma? Ehkä se Karjalan kannaksella nuorena kaatunut toinen isoisäni, jota koskaan en saanut tuntea. Sen myötä aatos sitten vilahtaa tuohon muutaman kilometrin päähän, että samoja tähtiä sielläkin katsellaan. Ja että aivan varmasti siellä ollaan keittiökeskusteluissa samaa mieltä kuin me täällä. Että kyllä me ihan hyvin olatisi voitu elää rauhantilassa näin naapureita kuin ollaan. Että oltaisi vaan jatkettu kanssakäymistä entiseen malliin ja annettu vanhojen vallanhimoisten papparaisten purkaa aggressionsa oligarkkiensa ja silovikkiensä kanssa omissa piireissään keskenänsä.

###

Tänäänkin oli komea päivä ja kävin vähän hissukseen liukulukikengillä hiihtelemässä, mutta enimmäkseen voimat on menneet veden ja polttopuun raijjaamisessa. Nyt on saunan piisissä tuli. Käyn ropsauttamassa löylyt ja vuoraudun untuvapussiini katsomaan uutisia.

Hyviä luontohetkiä ja terveyttä sinnepäin, Klara

Monenlaista sotkua tuli eilen matkan tiimellyksessä kuten kuvasta näkyy 😆

Resilienssiä ja latinaa pimeyteen

Hyvä Lukijani,

kuva tuo terveiset suoreissulta, jolla kompensoin peruuntunutta mökkireissua. Viittaan edelliseen kirjoitukseen. Vaikka it-teknologian aikataulu nostatti vastataisteluhenkeä, niin lannistuin ja järki voitti. Sen verran on resilienssiä. Nykyäänhän resilienssi on suurta hottia. Katsotaanpa tuntevatko kirjahyllyni hakuteokset sanaa.

Aloitan Uudesta Sivistyssanakirjasta…res….resi… kas tuossa se olisi. Mutta kirja tyytyy esittelemään sinänsä kelpo laitteen eli resinan. Kertoo näin: ”ransk. dresine, keksijänsä Draisin mukaan”. Drais! Äkkinäinen ei olisi arvannut resinan taustaa! Perään heittää ”resiinit”, latinan sanasta resina, hartsi. Mainitseepa seuraavaksi vielä res immobiliksen eli kiinteän aineen. Muistakaa se ja huudahtakaa yllättäen illallispöydissänne ”res immobilis!”. Tämän tervehdyksen takuulla lisäisi Gustave Flaubert.

Tarkka silmäni navigoi hyllystä lisää aputeoksia. ”Maaginen aarrekartta, eräretki 200 kainuulaiseen tarinapaikkaan”, ei auta. Epidemiologia ja statistiikka… regressiokertoimesta ei mitään hyötyä. Poliisialan sanastokin löytyy (heh, mitäpä ei löytyisi!), katsotaanpa. Sanaluettelo osoittautuu ruotsin ja englannin kielen sanakirjaksi lainvalvojalle tarpeellisista termeistä kuten ruumishuone, sekkipetos ja öljysoratie. Tarkennan katseen r-kirjaimen kohtaan. Reunaviivan ja revolverin välissä ei ole resilienssiä, vaikka sinivalkoisen pakettiauton kuskille resilienssi on mitä tärkein työväline.

Jatkan ”Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja”-teokseen. Kansilehdelle on äitini kirjoittanut tyttönimensä lisäksi vuosiluvun -49 ja kotipaikkakuntansa. Pelkäsikö kirjan katoavan? Teos on painettu vuonna 1938, jolloin on tarvittu roppakaupalla resilienssiä. Mutta tunteeko sen ajan sanasto resilienssiä? Ei. Sisällysluettelossa on ”Repiä vaatteensa” ja ”Riippua hiuskarvan varassa”, mutta resilienssistä ei riekalettakaan.

Kaivan hyllystä ”Lääketieteen termit”. Ja bingo! Täällä on, tottakai! Resilienssiä on kärynnyt roppakaupalla joskus sekä lainvalvojalla että meikäläisellä, kun jotakin kulkijaa on porukalla yritetty auttaa, lämpimänä tai kylmänä. Resilienssi, latinan sanasta resilientia. Re = uudelleen ja salire = hypätä. Boing-boing-boing vaan. Suomennettu kimmoisuudeksi ja palautumiskyvyksi.

Seuraavaksi olisin siirtynyt lukupinossani olevaan teokseen ”Sanan rieskaa vaihetuspöydällä – pieni kaanaan kielen sanakirja”. Mutta tässäkin asiassa, kröhöm, oli turvauduttava ars mediciinaan, kun ei sen enempää poliisi kuin sivistyskään kyennyt auttamaan.

(Pakko mainita tässä yhteydessä lukuvinkiksi Pirkko Saisio: Suliko. Koen vieroitusoireita kirjan päättymisestä.)

###

Tässä pitäisi olla video. Toivottavasti pysyy alustalla. Otin eilen metsässä otsalampun valossa.

Laitan kokeeksi tähän videon, joita en juuri ole tänne laittanut. Olen perehtymässä editointiin ja tämä sellaisena pienenä harjoitustyönä vain.

Nyt kun päivänvalo on kortilla, on pimeys tuntunut erityisen raskaalta, vaikka vastikään saatiin roppakaupalla aurinkoa pelireissulla. Mitähän kaiken maailman cashewpähkinätumakkeiden käynnistämille toiminnoille tapahtuu, kun pimeys äkillisesti vaihtuu pitkäkestoiseksi valoaltistukseksi? Mutta voi olla niinkin, että ylemmän keskiluokan simpukkaripuli (övre medelklassens mussladiarré, lat. diarrhoea conchyliorum classis mediae superioris) vain veti energiat hetkellisesti alakanttiin. Lukija huomannee, että erityisesti tekoäly, intelligentia artificialis, hallitsee latinankielen.

Palatakseni äidinkieleen totean, että ratkaisu pimeäuupumukseen on vanha kunnon ”ylös, ulos ja lenkille!” Siirrynkin kohtsiltään pyörän päälle.

###

Kuva herätti kaukaisen takauma kansakouluajan lukukirjaan. Polku kulkee kahden laajan suoalueen välissä. Maastossa oli suuria, mehukkaita ja makeita puolukoita. Kuvan otti: minä itse.

Lukijaltani on vaadittu resilienssiä, mikäli tänne saakka päätyi! 😀 Urhoollisuusmitalien jako tapahtuu Uuden Kuun Nousun kolmantena pyhäpäivänä.

Resilienssiä ja voimia kaamokseen! Klara

Pimeässä metsässä pidän useimmiten mukanani pientä kynttilää.
Sitä on kiva katsella tovi jatkaakseen sitten valaistuneena eteenpäin.

Joutsenlammen torvisoittokunnan konsertissa

Hyvä Lukijani,

istun nyt oman autiotuvan kuistilla tavanomaisessa luupissani eli hirttoköydessä, jonka säikeitä ovat tuuli, kajakki, mela ja ulappa.

Vanhaan malliin aamusella klo 7 oli tiukka suunnitelma: pikainen puuro ja kahvi ja kimmahdus suoraan cockpittiin eli kajakin ohjaamoon, melakammella koneet käyntiin ja ei kun liips laaps, liips laaps pitkin vedenpintaa.

Mutta lähtö venyi kaikenlaista* tähdellistä touhullessa, vaikka Ilmatieteen laitoksen sääsovellus vinkkasi rauhallisen aamun vaihtuvan tuulenpuuskiksi. Oikeassa olivat, taas. Mutta pääsin toiseen mieluisaan toimeen, blogisivun päivittämiseen. Mitäpä sitä häseltämään, ei ulappa ehdi illaksi kuivua, mutta tuuli voi tyyntyä.

*sekavaa, nopeaa, päämäärätöntä liikehdintää liiterin halkopinoilta mökin seinustan haravalle, jonka kanssa rappaamaan hyysikän katolta sammalta. Sitten hyysikältä mukaan käsienpesuveden kanisteri, jonne ohimenomatkalla pottujen keittovesi. Pottuvesikäsienpesukanisterin kanssa rantaan, kanisterin pesu, sisään uusi vesi, paluu hyysikälle. Siitä kierros mökkitiellä: näkyykö sieniä (ei). Paluu mustikoita syöden tuvalle. Riepu käteen, parin ikkunan pesu, josta riento avaamaan maakellarin ovi kuivatusajatuksella, nopein harppauksin takaisin pirtille. Siitä puolijuoksua takaisin liiterille kottikärryn kanssa (hyvä kuskata puita!), tuohen kiskomista koivuklapeista talteen (Talonmiehen päiväkäsky) syttötarpeiksi. Klapien heitto kottikärryyn ja takaisin tuvalle. Klapit unohtuvat pihalle, kun mäljähtää päähän joku toinen homma jne jne loputtomiin. S

Summa summarum: ollaan kotiporukalla naurettu, että pitkin pihapiiriä riennellessä kellon tuntiviisari pyörähtää huomaamatta taulun ympäri ja pimeys laskeutuu kesken kaiken juuri, kun vielä olisi kaikenlaista toimitettavaa.

###

Mikä kumma ääni nyt kuuluu? Kuin hiljainen koiran haukahtelu, vaikkei lähimaillakaan ole ketään. Katse laajalle ja tyhjälle ulapalle. Kas: kuikkaporukka haukahtelee kalastellessaan. Kuusi kuikkaa, joten lienee se kuikkaperhe, joka tässä on silmän alla kasvanut kesän mittaan. Lapset ovat näköjään jo teinejä, etelän lentoliput takataskussa heilläkin. ”Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin.” (Höpö höpö, täällä puhtaiden lumien keskellä ollaan kuin Ellun kanat sillä välin, kun kuikat makaavat hikisinä aurinkotuolissa etelässä.) Ei meitä säät voi säikyttää, ei kuihtumaan saa talvetkaan! Eikä kurja kylmyys korpimaan! Niin vielä! (Kävin lisäämässä untuvatakin. Korpimaa viilenee.)

###

Hossasta sananen.

Hossassa retkeilin ennen kansallispuiston perustamista (2017), mutta sitten jäänyt vähemmälle. Maininnut lienen, että olen siinä pysähtynyt lounaalle ja kuulostelemaan meininkiä. Taisin joskus piipahtaessa käydä lyhyen maastopyörälenkinkin. Nyt Lapin selkosia kierreltyäni oli sopiva sauma käydä ottamassa yhden yön makupala Hossasta. Pakkasin rinkkani, huiskutin Talonmiehelle ja The Hurtalle heiheit ja kaasutin Hossaan.

Olin katsellut kartasta autolle jättöpaikan alueen keskiosista. Hossahan on kansallispuisto, jonka halkoo tie monesta suunnasta. Lounastin luontokeskuksella (16€) ja siirsin auton puiston keskiosaan… Tai oikeastaan espanjalaisen poromiehen tiesululle, sillä ankaran pysähtymismerkkinsä komentamana jouduin pysähtymään. Espanjalaiset turistit olivat pysäköineet asuntoautonsa ja ryhtyneet kuvaamaan vasaa ja poroäitiä, jotka söivät tien ravissa heinää. Espanjalaisen miehen mielestä liikenteen tuli seisahtua, vaikka tie oli vapaa. Ruuvasin akkunan auki ja kerroin englanniksi, että tuttuja eläimiä ja hitaasti voi kyllä tästä ajaa. Isäntä tuijotti vihaisesti takaisin emännän hymyillessä aurinkoisesti päätään veikeästi kallistellen. Huomasin, etteivät ymmärrä sanaakaan englantia, joten annoin pirssini juhlallisesti lipua tapahtumapaikan ohitse tilaisuutta kunnioittaen. Kaikenlaisia poromiehiä tielle sattuu! 😀

Hossasta ajatuksia? Helppokulkuinen, helposti lähestyttävä paikka, jossa on melko tuoreet retkeilyrakenteet. Ainakin Lihapyörteessä on huomioitu myös liikuntaesteiset, hyvä juttu! Maastopyöräilijän paratiisihan tuo on syvemmälläkin puistossa mikä näkyy eroosiona polkureiteillä, mutta maastopyöräily on polkua kuluttavaa, tiedän kokemuksesta. Kalastajiakin näkyi samoin muitakin kuin espanjalaisia ulkomaalaisia asuntoautoja ja ihmisiä.

Yövyin uudessa teltassa. Se täytti odotukset, vaikka vähän alamäkeen viritin ja yö meni alareunaan liiraillessa. 🙂 Vieressä harjoitteli Joutsenlammen Torvisoittokunta ja aamuyöstä torvi soi jo korvan juuressakin. Oli noustava soittokuntaa katsomaan: herrasväki Swan rouvineen ja torvineen siinä. Oliko peräti tullut yöpymispaikasta kalabaliikkia, kun niin hartaasti tunti tolkulla torveilivat. Hienoja lintuja kyllä ja mieleen jää tämäkin!

Yhteenvetona ajattelen Hossaa hyvänä päiväretkikohteena. Pääseehän tosiaan puiston sisään autolla, eikä tarvi kahta yötä kulkea ennen kuin on varsinaisilla pelipaikoilla. Tässä on myös sen heikkous: turistibussitkin liikkuvat. Julma Ölkylle tuli lastillinen ranskalaisia turisteja pikakäynnille ja enemmän Hossasta tietävät kertovat yleisöpaineen olevan sen verran suurta, että luonnon kuluminen huolestuttaa.

Oli miten oli, niin mielestäni on hyvä, että huonojalkaisemmatkin kansalaiset pääsevät luontoon retkeilyrakenteista nauttimaan. Helpoi lähestyminen on Hossan erityisvahvuus. Me umpimetsien (toistaiseksi) hyväkinttuiset kyllä joudetaan hakeutumaan etäisemmille seuduille, jonne mieli kumminkin enemmän halajaa, ainakin allekirjoittaneella.

Karigasjoen aamupuuro taannoiselta viikolta.

###

Olin aatellut tähän jonkun mietelauseen, mutta ajatelmapaperi jäi kotiin. Nappaan päivän mietelauseen jonkun päivän vanhasta Ylen Päivän mietelauseesta. Sen kertoi espanjalainen Gracia 1600-luvulla.

”Rakastava mieli on kuin timantti: luja ja kestävä.”

”Sietäkää pilailua, mutta älkää pilailko muiden kustannuksella.”

”Hyvät pilat ovat hauskoja ja niiden sietäminen on lahjakkuuden merkki. Jos osoitatte ärtyneenne, innostatte muita näykkimään lisää. Paras olla huomaamatta ja varminta olla vastaamatta.”

Baltasar Gracia: Maallisen viisauden käsikirja. Kirjoitettu 1600-luvun puolivälissä.

Tuo pitää yrittää hommata itselle, jotta edes jotakin viisautta olisi lopun elämää ja ehtisi omat tökeryydet lopulta edes auttavasti korjata ennen kuin hiekkaristiä rintamukselle piirretään.

###

Tuuli näyttää nyt sekä kylmenneen että tyyntyneen. Vetäisen neopreenipaidan päälleni (tosi lämmin) ja siirryn lainehille hetkeksi. Sitten onkin aika palata saunan lämmitykseen ja yrittää siirtyä yöpuulle ennen puolta yötä. Se yleensä jää puheen tasolle etenkin, kun ei ole aamulla noustava mihinkään merkittävään. Pihapiirin päätöntä ryntäilyä lukuunottamatta 😀

Kiitos Lukijalle,

Klara S