Lillukanvarsia ihmettelemässä ja käpyjä keräämässä

Kuva: mökin vierustalta

Tulin tänne mökille tekemään töitä ja uutterasti olenkin saanut tehtyä sellaista, mikä pitkään on painanut mieltä. Kumma juttu, että rästiin jääneet hommat rassaa aina ihan juukelisti mieltä Heti on olo kevyempi, kun pääsee vauhtiin. Joten itselle olisi paljon kevyempää tehdä ne pois kuin roikuttaa rassaamassa sielua! Kello pirulainen vaan on niin armoton: kaikki ei mahdu 24 tuntiin, eikä seitsemään päivään millään.

@@@

Luonnossa ja metsissä kulkeminen on kyllä semmoinen voimavara, että oksat pois ja pala latvaa. Mulla on se maastopyörä, jolla kihnutan metsäteitä, sopivia polkuja ja kässeikköjä. Viime yönä tein hommia aamukolmeen, mutta heräsin kahdeksalta, ajelin tunnin verran autolla, jotta pääsin erään seutukunnan maastopyöräreitille ja painelin suoraan metsään pyörän kanssa. Aamukahvitkin oli termarissa.Viiden tunnin yöunet kumminkin painoi sen verran, että vähän takkuinen oli pyöräretki. Kaaduinkin kerran melko mojovasti, kun rinteessä sivuttain ajaessa menetin tasapainon alarinteeseen päin. Reppu oli selässä, mutta eväät ja kamera pysyi kunnossa 🙂 eikä ittelekään tullut kuin muutama mustelma. Sanoin siinä ääneen itselleni kuolemattoman iskulauseen:

Nyt se on kuule täti sillä lailla, että tämmöiset ei enää ole sun lajeja. Luut on hapristuneet ja tässä olisi voinut mennä lonkka tai käsivarsi.

Kyllä se on raskasta settiä hyväksyä, että pelleilyt alkaa olla pelleilty. (Mutta moni mun ikäinen vielä kruisaa menemään ihan hullun lailla. Viime kesänä yhdellä nuotiopaikalla oli -sanotaan nyt vaikka, että – Vieno ja Tellervo. Toinen oli semmoinen verkkaisasti virkkova pulleroinen, jolla oli suortuvat laitettuna. Mutta se toinen oli sitkeää kuivalihaa, ihan kuin se muinaisaikojen ”Fakta homman” Pirre. Puhetta tuli ihan solkenaan ja hän ehti siinä jo kertoa kaikki maratooninsa, pitkänmatkan hiihtokisojen voitot ja juoksulenkkien pituudet. Kuunnellessa mietin, miksi hän kaiken tämän haluaa juuri minulle kertoa. En keksinyt.

Kuva suolta.

Kävin tuolla suolla katsomassa pesiikö siellä tänäkin vuonna joutsenpari. Mutta vedin vesiperän: siellä oli tänä vuonna kurkia. Piti lähteä ottamaan selvää mitä tuo valkoinen oli. Joku oli ainakin päässyt höyhenistään ja oikein kahdella hautakummulla. Ei nuo pesiäkään olleet. Ahma oli myös ripustanut poron osia puuhun, sillä alue on sen sorttinen, jotta siellä ei koiranomistajat nostele riekaleita koiralta piiloon niin kuin me koiranomistajat tehdään. – Pitäiskö mun alkaa vielä eräoppaaksi ennen palvelukotiin joutumista?

Me koiranomistajat? Eihän mulla ole koiraa. Vielä. Koira on kyllä syntynyt, muttei vielä ole luovutusikäinen. Hieno homma on saada taas nelijalkainen ystävä, kun ei sitä ilmankaan osaa olla. Talonmies sanoi, että oletko aatellut, että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen koira. Se pysähdytti miettimään. Vähän on alkanut vanheneminen hirvittää. Ensimmäistä kertaa.

@@@

Kiinnostaa kiviäkin. Eikö hän ole kaunis!

Lillukanvarsista puheenollen: metsässä lillukanvarsista kuvia ottaessa tuli mieleen se, että tunnen ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksa pysähtyä mitään katsomaan tai tutkimaan. Metsässä täytyy edetä, tehokkaasti, rivakasti. Kun otin kuvan kauniista kävystä ja julkaisin sen eräässä aviisissa, niin tämmöinen tehomenijä puuskahti: ”Siinä sitä on jääty lillukanvarsia tutkimaan.” Aivan kuin synti!

Olenkin aika ajoin hämmentynyt siitä, kuinka nopeaa elämää etenkin kollegat elävät. Eivätkö koskaan pysähdy lillukanvarsiin? Miten sellaista elämää voi uupumatta jaksaa? Tänään autonradiosta kuuntelin Työterveyslaitoksen tutkijaa, joka tästä asiasta puhui. Työssäkin pitäisi ottaa mikrotaukoja – mikä loistava idea! Itse asiassa tunsin hienoista omahyväistä tyytyväisyyttä, koska olen muka keksinyt sen jo aikaa sitten itse (?). Kun oikein uuvuttaa ja voimat on paenneet, niin siirryn puoleksi minuutiksi ajatuksissani vaikkapa sinne taannoin esittelemääni puussa olevaan metsämökkiin. Tiirailen ikkuna-aukosta ja kuuntelen puiden suhinaa. Ja blim: jaksaa heti paljon paremmin. Myös nokkaunia olisi kuulemma hyvä saada ottaa työpaikalla. Lyhyt pätkä vain ja aivot ovat taas paremmassa vireessä.

Linkki ohjelmaan on tässä: https://areena.yle.fi/1-50111269

Näihin puheisiin,

Klara S von den agleH

Hossasta taannoin otettu kuva. Itte otin,

Pientä karhua kiertämässä

Myllykoskelta eteenpäin

Otin ja läksin hektisen jokapaikanhöyläyksen jälkeen ajamaan Kuusamoon, jossa oli vähän työasiaakin ja vanhastaan kortteeripaikka tiedossa. Aattelin, että nyt on mun hetkeni tullut ottaa pieni breikki, sillä nykyisen it-helvetin aikana voi töitä tehdä mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Miksei siis siirtää kirjallisia hommiaan sydänyöhön ja viettää rentoutuneita hetkiä päivänvalolla?

Ja näin tein. Tulin nimittäin yösydännä junalla yhdestä toisesta paikasta kotikaupunkiin, torkahdin himasessa jonkun tunnin, huiskutin Talonmiehelle, kävin töissä hoitelemassa parit aikatauluun sidoksissa olleet asiat, hyppäsin rattiin ja ajoin nilkka suorana Kuusamoon. Se joka menee Kuusamoon, ei koskaan voi olla väärään suuntaan menossa! (Voisin muuttaa tänne.) ”Kuusamooo, nyt kutsuu mua Kuusamo!”

@@@

Myllykosken seutuvilla on parikin kämppään herraskaisesti veden äärellä.
Toinen on Urkin kämppä, mutten muista kumpi. Ehkä lukijani muistaa?

Saateri oispa hienoa, kun olisi vielä 50-luku, herrat herroja ja narrit narreja ja meikäläinen olisi mieheksi syntynyt. Siihen aikaan siis, sillä miehenä oleminen ei nykyaikana enää näytä herkkua olevan, jonka johtopäätöksen olen saanut tehdä seuratessani sivusta vaihdevuosissaan kitiseviä miehenpuolisia työtovereita.

Yhtä kaikki, ollapa siis Urkki ja elelläpä 50-lukua tuossa vesistön äärellä perhoa uittamassa. Konjakit tuotaisi erillisellä kuljetuksella, aina ois punaista kalaa ja savuporoa pöydässä ja Hilja laittelisi eväät. Olisi naisia joka sormelle, kiiltäviä autoja ja autonkuljettajia. Ja välillä pyyhkäisisi Convairilla juomaan ryssäläistä kirkasta lientä ja vannomaan ikuista ystävyyttä.

Pyöreälammen taukopaikka

Mutta kun ei ole, niin tallustelee siitä vain Metsähallituksen hallinnoimaa siltaa pitkin Pyöreälammelle tsuumailemaan eri suuntiin. Tirauttaa siinä pienet itkut, kun jälkeläinen pirskatti soikoon läksi kauas vaarallisiin maihin vaarallisiin työtehtäviin ja palaa pitkän ajan kuluttua. Ja saa sanoa, että äiti-ihmisenä sitä aattelee, että jos tulee pystyasennossa takaisin, niin lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja heilautan suitsukeriipustani joka suuntaan. (Toistaiseksi en ole ortodoksi, mutta täytynee kääntyä siihenkin hiippakuntaan, mikäli auttaa suojelusenkeleiden mairittelussa.)

Jatkaa siitä sitten Kallioportille, jota ennen kuuntelee, kun pyyt viheltelevät toisilleen ja koittavat lonehtia varvikossa muina pyinä, ettei me täällä olla, kunhan vain varvikko omia aikojaan kahisee.

Kallioportti

Abaut näillä kohdin ohi juoksee NUTS-ultrajuoksuun harjoitteleva nuorimies, jonka tulemme tapaamaan myöhemminkin.

Kallioportin päältä katsottuna.

Kallioportilta kun nousee raput ylös, niin henki salpautuu. Semmoisissa korkeuksissa siinä maisemaa katsellaan, ettei mitään rajaa. Puunlatvat näkyvät kaukana alapuolella ja siivet meinaa kasvaa lapaluiden reunoista, että nytpä mä suihkaisen tästä lentohon, enkä tänne jää oottamaan syksyä ja ii-kää-vää (siitä laulusta tuo vain mukaelmana). Vaan niinpä on realismi kohdillaan, että vielä järki sen verran sanoo, jotta ei auta kuin lappoa tossua tossun etehen ja nykiä polkua kohti Harrisuvantoa. Mutta hetkeä ennen sitä jämähdän paikoilleni pienen puron viereen: mikä lintu laulaa? Ihan täytyy kelata muistia, muttei kertasen kaikkiaan mitään tule mieleen. Piti konsultoida kurssikaveria, joka on ornitologian mestari. Lähetin hälle videon ja vastasi sen olevan peukaloinen, joita on Kuusamon seudulla, muttei täälläkään ruuhkaksi asti.

Harrisuvannossa olikin sitten lounaan aika. Ollaan muka älyn jättiläisinä Talonmiehen kanssa keksitty, että pieneen termospulloon voi kuumaan veteen taltioda makkaran. (Se on vähän velttoa settiä sitten evästelyaikana, mutta menettelee.) Nyt taltioin sinne kuumaan veteen nuudelipussin. No, menetteli sekin, jos kohta nuudelit oli jo aika puuroutuneina.

Semiherkullinen nuudelipuuro, suolaista ja hiilaripitoista kumminkin.

Hitonmoinen hiki tuolla meinasi pukata niskaan, jos kohta väliin oli juukelin kovia tuulenpuuskia. Kun polulla oli aika monta tuulenkaatoa, niin aattelin, jotta saapa nähdä rysähtääkö jotakin niskaankin ennen kuin takaisin Juumaan pääsen. Vaan tässä sitä edelleen ollaan.

Sitten tulikin pitempi romposteluhuikonen kauniissa kangasmetsässä. Taisipa siinä vilahtaa joku koskikin, Vattumutka ja Kalliosaari. Näillä huudeilla alkoi ripistellä vettä ja kaunis aurinkokeli hiipui pilvien taa kun saavuin Siilastuvalle. Edelleenkään ei ristinsielua missään, mikä on kumma, sillä Siilastuvalla on yleensä aina joku etenkin jos on yhtään minkäänlainen ulkoilukeli. Nyt siellä tapasin vain pari kuukkelia ja yksinäisen pantaporon. Vain marraskuun loskassa siellä saa viivähtää omissa oloissaan, mutten menisi tuonne yöpymään trafiikin keskelle. Kaunis näkymähän siitä kyllä Jyrävälle on.

On mulla tästä videotakin, mutta se tiedostomuoto nyt sylttää (Samsungin kameran tallennusmuoto
ei ole WordPressin suosiossa.)

Jyrävän rannasta läksin sitten nousemaan niitä puuportaita ja taisinpa siinä vähän pysähtyä 43. askelman kohdalla tarkastelemaan kahta pikkukuustakin, kun NUTS-ultrajuoksuharjoittelija sai minut toistamiseen kiinni. Kertoi harjoittelevansa NUTS-kisaan joka taitaa olla siinä 25.5. tietämissä. Tervepäiset urheilijanuoret ja sporttipantterit siinä kisassa juosta hipsuttavat pieniä huikosia kuten Hautajärveltä Rukalle (83 km) ja elämäänsä enemmän (!) haasteita kaipaavat sipsuttelevat Hautajärveltä Rukalle ja takaisin (166 km). Sole poka mikhän. Älkää kysykö minulta, näenkö tuollaisen psyykkisesti terveen ihmisen touhuksi. Nutsit puhukoot puolestaan (ampuvat meikäläisen). Satun tietämään, että joitakuita on jouduttu suonen kautta nesteyttämäänkin näissä pippaloissa. Mutta voi olla kateellisten panettelua 😉 Tämä poikapuolinen vaikutti kyllä kaikin puolin järkevältä ja tasapainoiselta tyypiltä, kun vähän aikaa rupateltiin.

Ja seuraavana: Aallokkokoski. Next one: Aallokkofors.

Myllykoskea kun lähestyy, niin alkaa porukkaakin tulla vastaan. Tuli iloinen nuoripari haukkuvan porokoiran kanssa ja perhe, jossa teini-ikäinen valkoisissa tennareissa koitti pomppia kuralätäköiden yli 🙂 Voi tuota nuoruutta ja sievää out fittiä! Iloinen oli hymy tytöllä kurakoista huolimatta. Täti lompsi kumppareissa ja tallipipossa vastaan.

Tässä kartta reissuasi varten.

Tuo kierros on oikein hauska päiväjotos etenkin silloin, kun ei ole porukkaa liikkeellä. Kesällähän tuo reitti on ihan ammuttu täyteen perheitä ja perheettömiä – hyvä niin! Luonnossa kun liikkuu, niin ei kadu reissuaan koskaan.

Ensi kesänä, kun on vähän juhlia tiedossa, aion karata tänne ja rompostaa vähän pidemmän reitin majoitteet rinkassa. Mikään Paistunturi tai Sompion erämaa tämä seutu ei ole ja hyvä niin. Jos kinttu räpsähtää tai tulee aivoinfarkti kesken Trangian sytytyksen, niin eipä mene hetkeäkään, kun seuraava kuljeksija paikalle sattuu.

Sitä joutuu näillä kymmenillä jo hieman miettimään menemisiään, eikö totta? Siitäpä tulikin mieleeni, että morjenstan pihapiirin väen ja häivyn baanalle. Iltaliikenne on rauhallinen ja sunnuntaiaamuna on aina niin mukava herätä omasta sängystä etenkin, kun seuraava viikko tuo eteen paitsi vanhan ystävän yökyläilyn myös pakollisen pakollisen minireissun erääseen kaupunkiin, joka lienee tämän maan pääkaupunki. Motto: ”Pysy liikkeessä, sillä koirat ei kuse liikkuviin autoihin.”

Ystävällisin terveisin Klara von den Köckelhausen