Hyvä Lukijani,

joskus on vain hypättävä suksille ja lähdettävä hiihtämään vailla sen kummempaa päämäärää. Kyllä sen sitten jossain vaiheessa huomaa, minne joutuu – sanotaan vaikka eksyksiin, kuten edellisessä postauksessa kävi.

Mutta kun keli on hieno, eikä edessä esteitä, niin siittä vain sanoi Sibelius. Tässä tapauksessa hiihdin Perämerta pitkin. Olen kova tyttö siirtyilemään paikasta toiseen, nytkin on junan lähtöön vain jokunen tunti. Aika kannattaa käyttää ilokseen, siis tässä nyt Lukijani akkunan takana sisään kurkistellen. Mitä mahtaa häiskä värkkäillä? Yksi kyykistelee työpöytänsä takana pudotettuaan lukulasit roskakorin viereen. (Kurkkaan toisesta akkunasta) Tjaa, siellä kurotetaan näemmän kahvipakettia ylähyllyltä, iltapäiväkahvin aika. Tuolla on verhot edessä, mutta postilaatikolla käyty. Ja tuolla: pois sieltä huteralta kevätjäältä pilkkiongen kanssa hosumasta! Näenkö tuolla metsänrajassa jonkun kiirehtivät kameran kanssa valon nopeudella ehtiäkseen vangita säteen? Käännän katseen toiseen suuntaan. Siellä nojataan mietteisin ilmein veneenlaitaan, haaveillaan vesien vapautumisesta ja muuttolintujen saapumisesta. Hienoa sakkia joka puolella ja hienoja tuloksia!

###

Omalta osaltani vietin juuri tovin erään sairaalan it-osaston kanssa puhelimessa pähkinöitä halkoen. Ensin puhelinjonossa, sitten kahdenkin kaverin juttusilla. Että mitäs pojat, ilmoja pidellyt? Ei vaiteskaan. Ratkottiin syytä etäkoneyhteyden tökkimiseen, jotta pääsisin etätöiden tekoon. Onneksi it-porukka on reipasta. Kuin Pähkinänsärkijän pikkusotilaita, vaikka takuulla hikikarpaloita valuu kypärän alta. Ja varsinaista pähkinän särkemistä hommansa onkin. Meikäläisten on ajateltu keskittävän työtarmonsa lääkärikoulutusta edellyttäviin pähkinöihin, mutta aikaa tärvääntyykin muuhun. Ja koska hyvinvointialueet ovat kuralla, on joku hyvinvointi-inkvisiittori ilmoittanut, ettei it-ongelmiin käytetty aika ole etälääkäreille palkallista. Lienee joku yrittänyt veloittaa. Enpä tiedä, mitä tuostakaan päätöksestä joku työtuomioistuin loppuviimetteeksi olisi mieltä. Ja voiko siitä palkkaa maksaakaan, jos ei käytä aikaansa tekemällä oman alansa töitä. Joihin tosin ei tosin pääse käsiksi työkalujen tökätessä. (Olen pitkään tehnyt vain yhteen sairaalaan tiettyä erityisosaamista edellyttävää etätyötä. Pitäisi jo luovuttaa ja jättää muiden murheeksi jatkajan rekrytointi.)

###

Retkiasioihin mennäkseni kelit on olleet hienot ja ihan priimaa ulkoilukeliä pukannut! Kun nyt on ne uudet tunturisuksetkin, niin mikään ei ole saanut pysymään pois testailemasta niitä monenlaisilla alustoilla. Ylläoleva kuppikuva on maastosta, jonne ajatuksissani päädyin. Lähialueilla tuossa olen paljon liikkunut koiran kanssa hoksaamatta, mitä metsän takana on.

Läksin hiihtelemään kokeillakseni varovasti moottorikelkkauralla suksimista korvat tarkkana, etten jää ärisevän rakkineen alle. Löysin yksinäisen kelkkareitin pohjan, jota oli mukava liipotella, kun päällä oli lumihuntua vain kymmenisen senttiä. Repussa oli evästä ja Talonmiehen vanha isompi kamerakin, mutta liitelin vain transsissa kelkkajälkeä metsänsiimeksessä. Kelkkailija näytti etenevän määrätietoisesti, joten päätin kurkistaa, minne jälki vie. Teeriä oli puissa. Ne lennähtivät porukalla aina lepatusmatkan verran etäämmäs, kunnes lopulta tiemme erkanivat. Jatkoin sinnikkäästi kelkkapohjaa ja kas: lampihan täällä! Olisihan pitänyt muistaa.

Kelkkailija oli tehnyt kurvin toisessa päässä lampea palaten tulosuuntaansa, joten siinä oli hyvä baana hiihdellä urassa kuin raviradalla pitkin lampea. Mikäs kiire valmiissa maailmassa on minnekään! Oikein hekottelin ittekseni, miten leppoisa on vaan suksia menemään, kun takana ei kukaan rotjake ole kannoille kilkuttelemassa tai hosumassa lepakkona kädet (ja sauvat) levällään ohi niin, että silmiään saa varoa. Aurinkokin paistoi kuin viimeistä päivää!

Siitä sitten rantapusikkoon kaatuneen rungon niskoille istuskelemaan, nauttimaan kevään valosta ja kahvituokiosta. Koirakin metsän takaa tervehti isäntänsä kanssa. Viimemainittu äkkäsi suksenjäljet ja huikkasi: ”Oletko jumissa?” Oi kiitos, mitä huomaavaista ystävällisyyttä! Kaverista me suomalaisen on opittu huolehtimaan, tuntemattomastakin. Juroja ollaan ja hiljaisiakin jotkut, mutta kaikessa jurotuksessa aina toinen silmä vahtii, että vierustoveri selviää ryteiköistään.

###

Uusia retkiä pyörii mielessä, mutta nyt ei auta kuin nousta kohta junaan. Kiskot onneksi tuovat sitten myös takaisinpäin.

Näihin puheisiin, näihin tunnelmiin Klara S