Höyryä risukeitinaivoista

Hyvä Lukijani,

suurista puheista huolimatta kilpistyi reissuni kahteen riippumatossa mökin pihassa vietettyyn yöhön. Kävi nimittäin seuraavalla tavalla:

Esinäytös. Paikka: kotieteinen. Tarvikkeet: valtava tavaraläjä + 50 litran rinkka. Lopputulos: liian pieni. Ratkaisuyritys: kaasutus sunnuntaina lähikaupungin urheilukauppaan, josta ulos 65 litran rinkan ja kolmen vuodenajan makuupussin kera. Sitten suuntaus mökkipaikkakunnalle askartelemaan tarvikkeita 65-litraiseen. Lopputulos: uusi makuupussi vie vanhaa pussia enemmän tilaa. Lopputulos numero 2: tavaroiden vähennys, josta huolimatta pakkaaminen tukalaa ja painava tuli. Oli aika lämmittää sauna ja laittaa saunahattu päähän. Löysin järjen kirkastukseksi vieläTalonmiehen kaljapiilonkin, josta anastukseen kaksi tölkkiä (tilalle kokistölkit).

Tuuminnan lopputulos: siirretään ne tavarat mitkä mahtuu 40 litran (sic!) reppuun. Se tietysti oli myös mukana 😉 ihan vain sen kokeilemiseksi mahtuisivatko tavarat siihen, jos eivät 50- ja 65-litraiseen mahdu. Että heipparallaa vaan! Ja sitten vaan kello soimaan viideksi repussa ne vermeet, jotka sinne mahtuivat. Tämmöistä on naisen logiikka.

###

Pakkasin tavarat läskipyörän retkilaukkuihin (koeponnistus), tyhjä reppu selkään ja pari kilometriä tietä pitkin. Sitten pyörä kumolleen kässeikköön, heittämällä suon yli, josta metsätielle ja toisen suon ylitys. Huonokuntoisia pitkoksia ja lumisohjoa talsien sitten varsinaiselle polulle. Ja voi mikä lintuin laulu, viserrys ja piipitys! Kurkien huutoa, joutsenten töräyttelyä, uunilinnun laskeva nuotti ja peippo kurkku suorana soitteli omaa sooloaan. Laulurastas matki kaikkia mahdollisia lintusia, sanoi jopa kömpelösti ti-ti-tyyy. 😀 Mikä mieli iloinen mua matkaan saattelikaan.

…ja sitten tuli sitä realiteettia eli vilkaisu kelloon, pari makkaraa rivakasti risukeittimeen, kiireellinen leirin pystytys ja etäyhteys juuri alkavaan kokoukseen. Onneksi minulta ei kysytty mitään, enkä herra paratkoon ollut sitä kerjäämässäkään. Piileskelinpähän vain riippumatossani kuunnellen kukkojen ja jonkuisen kanan päsmäröintiä ja höyhenten pullistelua digiorsillaan, voi piruparat. Meikäläisellä sen sijaan olo riippumatossa oli varsin lokoisaa. Ehkä menin etäyhteyksissäni jo hieman liian pitkällekin, kun tohdin vetää radiolinjat jopa hyysikkään (olin toki herkeämättä kuulolla, älköön kukaan epäilkökään). Hyysikässä suurin jännitys kohdistui siihen tipahtaako iPad kuorikeastiaan, jonka reunalla keinahteli. Samaan aikaan radiolinjoillakin kamppailtiin: kaikkein digikömpelöin vanha tappelukukko yritti turhaan jakaa näyttöään. – Semmoista se on, digiaika, kuorikkeella tahi ilman.

###

Tässä ne etäkokousmakkarat on. Risukeitin on Happy Stove, made by Savotta, liekö Karstulassa noidenkin valmistus. Ja tuo aluslautanen on sekin kotimainen, aivan huippuhyvä idea eli Kupilkan valmistama, olikohan komposiittia. Tuo on ihan lempiastia. Eläköön kotimaiset hienot ja niin suomalaiseen perusluonteeseen ja sieluun sopivat tavarat!

Enpä tiedä. Kyllä nämä meikäläisen hommat on sen sorttisia, että varmaan moni aattelee ja osa toisilleen tuumaillutkin, että menisi tuokin risukeitinaivo jo pikkuhiljaa takavasemmalle kattiloitaan lämmittelemään. Tarkoittaa siis: eläkkeelle. Mutta eihän tästä nyt mihinkään ehdi, kun hommassa löytyy ja tehtävää on vielä paljon ennen kuin maailma valmistuu. Potillaatkin niin on suloisia, että ihan itku oli päästä, kun sain vappuaattona shampanjapullon lahjaksi. Yhtä hieno lahja oli saamani sinivalkoraidallinen Marianne-karamelli. Se tuli henkilöltä, jonka arvelin lähinnä tekevän minusta valituksen. Itku silmään siitäkin: luotti silti ja läksi hyvällä mielellä!

Siitä tuli mieleen asia, joka maantietä huristaessa pyöri luukopassani aatoksen lennähdettyä tuttavan luoksen pilvein taa, jonne läksi. Aattelin toimintatarmoa ja kaikkea sitä, mikä jäi pahasti kesken. Mutta niin se vain on: päiviensä määrää ei tiedä (onneksi).

Joten antaa kaikkien keittimien keittää, keittää vaan! Niin kauan kuin höyry kattilasta nousee ja risu rätisten palaa, niin kauan on toivoa! (Huom. Ei sentään! Toivoa ei ole, ellei heti lisää, ettei tietenkään metsäpalovaroitusten aikaan! Joka sen unohtaa sanoa, saa kohta puolen tusinaa raivokasta nuuksionvaeltajaa ovensa taakse astaloineen vaatimaan verta kenttään ja tulitikkuja valtiolle).

Lukijani on hyvä ja ottaa tuosta pienen lusikallisen voimasoppaa! Minä tarjoan! Meinaan, niin tuli oivallinen soppa aineksista, jotka koostuivat pussillisesta keittojuureksia ja kuivatusta, kolmisen tuntia ennallistetusta jauhelihasta + lihaliemikuutiosta (ripaus mausteita joka pussista sekaan myös). Olen myös kuivannut näitä keittojuureksia ja peruna-sipulisekoitusta. Ja täytyypä sanoa, etten ikinä kuuna päivänä olisi uskonut kuivatun perunan onnistuvan palautumaan niin hyvin.

###

Roikkuva majoite ja uusi kolmen (kröhöm) vuodenajan makuupussi. Hyvin tarkeni!

Lopuksi kerron seuraavaa: Lukijani tietää innostukseni luontokuvaukseen. Nyt on kuitenkin tultu uusille kierroksille. Olen nimittäin ryhtynyt opettelemaan videoiden tekoa ja editointia ihan tosissani. Harkitsen jopa You Tube-kanavan perustamista. Pitää kuitenkin vielä miettiä tätä vetoa.

Hihittelin itsekseni tietäessäni vallan hyvin kuinka Ikuinen Kampittajani reagoi ensimmäiseen videojulkaisuuni. Somen profiilikuvanikaan ei kelpaa hänelle ja ylipäätään: aina on jotakin moittimista. Ei pettänyt tälläkään kertaa. Siinä missä toiset kiittelee ja peukuttaa, hän vinkkaa kuvan laadusta: voisi olla parempi. Ja antaa neuvoa laitteistoista ikään kuin en olisi niistä perillä. Vain sivistynyt minäni pitäytyy sanomasta: kyllä kuule tiedetään! Miten saataisi ankeuttajat kerätyksi nippuun ja ammutuksi maata kiertävälle radalle?

Mutta nyt Lukijani kohta ampuu ruutunsa säleiksi, jollei jaapatus ota loppuakseen. Näin ollen toivotan hänelle mitä parhainta tulevaa torstaita, toivoa täynnä sekin, ja loppuviikkoa. Alkuviikon etätyöpäivien jälkeen on loppuviikoksi palautuminen potilassorville, hyvä niin.

Iloisiin kuulumisiin!

Klara

Luomuviisautta ja retkikeittimiä

Jos ei oikein tiedä, mistä päästä kirjalliset työnsä aloittaisi, niin on viisainta siirtyä kirjoittamaan blogia. Ohje pätee todennäköisesti kaikkeen muuhunkin keskeneräiseen toimintaan. Sanalla sanoen: odota aina otollisempaa hetkeä, kun tökkii. Ja junakin lähtee päivän mittaan, joten aikaakaan ei ruhtinaallisesti ole käytettävissä.

@@@

Kaunis pakkaspäivä. Aurinko viiltää kirkasta valoa takapihan kuusien välistä. Tulee huono omatunto, kun kaamoksen kynnyksellä häiriintyy auringonvalosta. Kuinka kiittämätöntä, kuinka moukkamaista! Auringonvalosta tulee tässä maassa olla kiitollinen aina, kun se näkyy. Auringonvaloa ei tule moittia. ”Odotapas vain kun se kohta ei edes näyttäydy! Kuinkas sitten suu pannaan!”

Viime viikkoina on ollut liikuttavia kohtaamisia sekä kasvokkain että virtuaalisesti. Ikivanha luokkatoveri oli yllättäen yhteydessä erään käytännön asian tiimoilta. Asia ei liity ammattiini. Onneksi, sillä inhoan hyväksikäyttötilanteita tyyliin ”muistatko-mut-vielä? voitko uusia mun reseptin / ottaa kantaa mun oireisiin / kääntää nämä latinankieliset sanat suomeksi.” Näitä on vuosien varrella on tullut. Ei suutarikaverikaan tykkää, jos lähetän hälle kenkäni korjattavaksi vedoten vanhaan kaveruuteen.

Luokkatoveri kertoi myös elämästään. Oli jäänyt suureksi surukseen ilman lapsia, vaikka kaikki yritettiin. Sainko itseni kiinni ajattelemasta, että luonto oli ehkä kuitenkin viisaampi? Tämä teräksenluja uranainen ei ehkä olisi ollut äitiyden hellin ruumiillistuma, mutta enhän toki voi tietää onko elämä pehmentänyt. Ehkä perusluonne ja elämänote kuitenkin kaikitenkin säilyy pitkälti samanlaisena? Olisin voinut kuvitella, että lapsi olisi heti viety uintitreeneihin, vauvasoittotunneille, suzukeihin, minestrone-kielikouluihin, gurmeekerhoon, tietokoneharkkoihin, tennistunnille ja matikkaryhmään suorittamaan elämäänsä suunnitellun määrätietoisesti äitinsä tapaan. No, eipä se kilvoittelu hukkaan mennyt äidilläkään. Pääsi urallaan pitkälle, korkeaan asemaan. Ja hyviin naimisiin, oikein hyviin naimisiin. Ehkäpä elämä silti oli armollinen ja näin kompensoi lapsettomuutta. Toivon niin. Ja hän vaikutti joka tapauksessa nyt elämäänsä tyytyväiseltä. Se on pääasia, tyytyväisyys tässä ja nyt siis.

Jos tuo vesipannu on jo esiintynyt tässä ohjelmassa aikaisemmin, niin pahoittelen tilannetta. Hän on tullut mukaani – usko tai älä – kiiltävästä kyljestään huolimatta liki kaksikymmentä vuotta sitten. Enkä kertaakaan ole nokipannuksi pistänyt, vaan antanut olla Trangian kaverina. Ja nykyisin mulla kyllä on sellainen merkittävästi Trangiaa näppärämpi keittovehje, jonka kuvan pyydystän tähän alle. Tämä on vallan mainio peli, keittelee vedet ja keitot siinä missä Trangiakin. Vinkki tuli melontakaverilta joku vuosi taapäin. Toistaiseksi olen selvinnyt ilman tuulisuojaa, jonka hankkiminen on venähtänyt vuodesta toiseen. Täytynee hommata, niin saa ehkä vielä enemmän tehoja irti.

Tässä syksyn mittaan on kyllä käynyt selville, että joku siru muhun on istutettu sen suhteen, että luontoon on päästävä. Viime vuosina on etenkin syksyisin ollut ihan kuin pakotusta sen suhteen, että pääsisi metsiin samoilemaan. Olen kylmissä ja kosteissa olosuhteissa huono yöpymään teltassa, mutta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, pitäisikö hankkia ruumisarkkua isompi teltta nykyisen pikkuputken tilalle. Olisiko siellä parempi asustaa silloin, kun ulkona pauhaa syysmyrsky ja vettä heittää lorona taivaalta? Talvella lumien aikaan ei innosta teltoissa nukkuminen. Riippumattokin on kaikkine vermeineen, muttei ole rohkeus riittänyt vielä sen kanssa temppuilla maasto-olosuhteissa.

@@@

”Elämä on kuin polkupyörä. Kulkee niin kauan kuin pumppu kestää.” Petteri Koljonen.

Oikein hyvää loppuviikkoa toivottaa Klara… ja hyppää junaan.

Ihminen lähtee metsästä – mutta metsä ei lähde ihmisestä

Retkitoverin silmäklasit autiotuvan pöydällä

Paluu arkeen: työvälineiden esiinkaivelemista, almanakan tutkailua, ajokilometrejä, eväsrasioita ja vakaita, mutta tuhoontuomittuja päätöksiä olla tuomatta töitä enää illalla kotiin. Sen verran kuitenkin alustavia valmisteluita on tehty tämän toteuttamiseksi, että työnantajan omistaman läppärin olen nyt jättänyt työpaikan pöydälle. …mutta omalle koneelle toki latasin salatun yhteyden työkoneen käyttämään tietoverkkoon. Ihan vain sen varalta, ettei työpäivän aikana ehdi kaikkea tehdä. Että hölmöläisten peitonjatkoa.

(Huom. selvyyden nimissä: potilasasiakirjoihin eivät lääkärit pääse kuin terveydenhuollon rakennuksen sisällä olevilta koneilta. Ehkä joku sairaalan johtava lääkäri voi päästä äkillisten vastuukysymysten takia, mutta ei nk. tavan lääkäri.)

Sen verran oli stimuloiva melontareissu, että vielä pyörii päässä ajatus lähteä erämaihin. Mutta koska retkeilykarttani on nyt tilapäisesti hukassa on suunnitelmaa siirrettävä ;D. Viime yönä tuli kyllä tutkailtua retkikartta.fi- sivustoa moneltakin kantilta, mutta mihinkään lopputulokseen en päässyt. Mielessä kävi myös matka sellaisiin paikkoihin kuin Moskova ja Beirut, mutta ne kilpistyivät pelkäksi ideaksi.

Talonmiehelle aprikoin, onko tälle metsiin hakeutumiselle joku diagnoosinumerokin olemassa, mutta lohdutteli kyseessä olevan vain alkukantainen LuonnonHelma-vietti. Katsotaanpa löytyykö tilanteeseeni sopivaa numeroa tautiluokituksesta (ICD10).

R46.2 Outo ja selittämätön käyttäytyminen Märkligt och oförklarligt uppträdande

Z58.9 Määrittämätön fyysiseen ympäristöön liittyvä ongelma Problem som har samband med fysisk miljö, ospecificerat (haluaa metsään, trivs i skogen)

Z72.8 Muu elämäntapoihin liittyvä ongelma Annat problem som har samband med livsstil

Että löytyisikö näistä.

Ehkä lukijaa kiinnostaa tietää, mikä on tällä hetkellä se paikka, minne kaikki – toistan: kaikki – itseään kunnioittavat retkeilijät hakeutuvat? Minäpä kerron: se on Lofootit. Lofootit, Lofootit ja Lofootit. ”Menkää Lofooteille – tulkaa onnellisiksi!” tai ”Joko sinäkin näit Lofootit – naapurisi nimittäin näki!”

Mikäli halajaa hieman lisäsulkaa retkihattuunsa, niin Senjan saarelle tie myös vieköön. Ja nytpä tarkkasilmäinen lukijani jo tietääkin, mitä aion seuraavaksi sanoa. Aivan niin! Sanon: minua ei näille joukkohysteriapaikoille saa kantamallakaan, sillä sisälläni on magneetti, joka hylkii sesonkipaikkoja. Siitä puolestaan on seurauksena ankara karttasirkus, joka sekäänei aina auta. Männä vuonna ajauduin nokkeluuttani vain keskelle karhunmetsästäjien joukkokuntia. Mutta ainahan maastoautollinen vatsakkaita, hyvinsyötettyjä etelänvares-uroksia on naisihmiselle piriste, kun selkosilla vastaan kaasuttaa. (Karhunmetsästyskausi alkaa ylihuomenna.)

Jos tämä kuva jo oli täällä, niin pardon!

Lopuksi pieni aiheenvaihdos eli kuulumisia Svedujen maasta. Vieressä on Svensk Damtidning. Katsotaanpa…Jahas: juoruja on, että Madden (prinsessa Madeleine) ja veljenvaimo Sofian välit eivät olisi parhaimmat mahdolliset. Förbannade också! Sohvi se vaan rilluttelee napapaidassa, kun Madde edustaa anoppinsa Amadeusfestivaleilla oopperayleisössä Salzburgissa. Tanskalaiset on vieneet äitinsä, vastikään leskeytyneen tupakkia vetelevän kuningattaren virkistäytymään – mange tak! Norjan Mette-Maritin pojalla on koiranpentu, jesh! Helppo samastua. Meikäläisen pentukoira onneksi nyt nukkuu. (Onpa pulskassa kunnossa tuo Norjan Meten ja Haakkonin poika.) Norjan enkeliprinsessa pussaa kuvassa poikaystäväänsä, joka on ammatiltaan, kuulkaa kummaa: shamaani. Eipä skotaile jokatyttö sentään itselleen oikeaa shamaania! Feikkishamaaneita sen sijaan on baarit pullollaan.

Mutta kuulkaas kamalaa juttua vielä! Arabiemiraattien sheikki on hitokseen hirmustunut muijan häivyttyä tiehensä kahden lapsen kanssa, raportoi Svensk Damtidning. Sheikille jäi vain kuusi vaimoa ja 19 lasta, eikä semmoista yksinäisyyttä kestä kukaan. Sitäpaitten: joku roti se on seittemännellä vaimollakin, arvellee sheikki, joka kiskaisi Instagrammiin semmoiset stanalliset säkeet, että petturi sun pelis on pelattu. Rouva luirahti tiettävästi Englantiin kläppeineen. Puntit kyllä tutisisi, jos meikäläinen olisi rouvan housupuvussa. (Olisi vain tullut suomalaismetsiin. Sinne ei sheikkien kynnet yletä. Eikä kukaan karhunkaatajapullero paljastaisi onko prouvaa näkynyt eli ei. Ja jos olisikin, niin kukaan ei muistaisi mihin päin läksi tallustelemaan.)

Tässäpä oli kiivaimmat. Palaan nyt retkikartan etsintäprojektin pariin. Toivottavasti en löydä sitä 😉

Teidän Klara von agleH al Hissun Kissun

Lillukanvarsia ihmettelemässä ja käpyjä keräämässä

Tulin tänne mökille tekemään töitä ja uutterasti olenkin saanut tehtyä sellaista, mikä pitkään on painanut mieltä. Kumma juttu, että rästiin jääneet hommat rassaa aina ihan juukelisti mieltä Heti on olo kevyempi, kun pääsee vauhtiin. Joten itselle olisi paljon kevyempää tehdä ne pois kuin roikuttaa rassaamassa sielua! Kello pirulainen vaan on niin armoton: kaikki ei mahdu 24 tuntiin, eikä seitsemään päivään millään.

@@@

Luonnossa ja metsissä kulkeminen on kyllä semmoinen voimavara, että oksat pois ja pala latvaa. Mulla on se maastopyörä, jolla kihnutan metsäteitä, sopivia polkuja ja kässeikköjä. Viime yönä tein hommia aamukolmeen, mutta heräsin kahdeksalta, ajelin tunnin verran autolla, jotta pääsin erään seutukunnan maastopyöräreitille ja painelin suoraan metsään pyörän kanssa. Aamukahvitkin oli termarissa.Viiden tunnin yöunet kumminkin painoi sen verran, että vähän takkuinen oli pyöräretki. Kaaduinkin kerran melko mojovasti, kun rinteessä sivuttain ajaessa menetin tasapainon alarinteeseen päin. Reppu oli selässä, mutta eväät ja kamera pysyi kunnossa 🙂 eikä ittelekään tullut kuin muutama mustelma. Sanoin siinä ääneen itselleni kuolemattoman iskulauseen:

Nyt se on kuule täti sillä lailla, että tämmöiset ei enää ole sun lajeja. Luut on hapristuneet ja tässä olisi voinut mennä lonkka tai käsivarsi.

Kyllä se on raskasta settiä hyväksyä, että pelleilyt alkaa olla pelleilty. (Mutta moni mun ikäinen vielä kruisaa menemään ihan hullun lailla. Viime kesänä yhdellä nuotiopaikalla oli -sanotaan nyt vaikka, että – Vieno ja Tellervo. Toinen oli semmoinen verkkaisasti virkkova pulleroinen, jolla oli suortuvat laitettuna. Mutta se toinen oli sitkeää kuivalihaa, ihan kuin se muinaisaikojen ”Fakta homman” Pirre. Puhetta tuli ihan solkenaan ja hän ehti siinä jo kertoa kaikki maratooninsa, pitkänmatkan hiihtokisojen voitot ja juoksulenkkien pituudet. Kuunnellessa mietin, miksi hän kaiken tämän haluaa juuri minulle kertoa. En keksinyt.

Kävin tuolla suolla katsomassa pesiikö siellä tänäkin vuonna joutsenpari. Mutta vedin vesiperän: siellä oli tänä vuonna kurkia. Piti lähteä ottamaan selvää mitä tuo valkoinen oli. Joku oli ainakin päässyt höyhenistään ja oikein kahdella hautakummulla. Ei nuo pesiäkään olleet. Ahma oli myös ripustanut poron osia puuhun, sillä alue on sen sorttinen, jotta siellä ei koiranomistajat nostele riekaleita koiralta piiloon niin kuin me koiranomistajat tehdään. – Pitäiskö mun alkaa vielä eräoppaaksi ennen palvelukotiin joutumista?

Me koiranomistajat? Eihän mulla ole koiraa. Vielä. Koira on kyllä syntynyt, muttei vielä ole luovutusikäinen. Hieno homma on saada taas nelijalkainen ystävä, kun ei sitä ilmankaan osaa olla. Talonmies sanoi, että oletko aatellut, että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen koira. Se pysähdytti miettimään. Vähän on alkanut vanheneminen hirvittää. Ensimmäistä kertaa.

@@@

Kiinnostaa kiviäkin. Eikö hän ole kaunis!

Lillukanvarsista puheenollen: metsässä lillukanvarsista kuvia ottaessa tuli mieleen se, että tunnen ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksa pysähtyä mitään katsomaan tai tutkimaan. Metsässä täytyy edetä, tehokkaasti, rivakasti. Kun otin kuvan kauniista kävystä ja julkaisin sen eräässä aviisissa, niin tämmöinen tehomenijä puuskahti: ”Siinä sitä on jääty lillukanvarsia tutkimaan.” Aivan kuin synti!

Olenkin aika ajoin hämmentynyt siitä, kuinka nopeaa elämää etenkin kollegat elävät. Eivätkö koskaan pysähdy lillukanvarsiin? Miten sellaista elämää voi uupumatta jaksaa? Tänään autonradiosta kuuntelin Työterveyslaitoksen tutkijaa, joka tästä asiasta puhui. Työssäkin pitäisi ottaa mikrotaukoja – mikä loistava idea! Itse asiassa tunsin hienoista omahyväistä tyytyväisyyttä, koska olen muka keksinyt sen jo aikaa sitten itse (?). Kun oikein uuvuttaa ja voimat on paenneet, niin siirryn puoleksi minuutiksi ajatuksissani vaikkapa sinne taannoin esittelemääni puussa olevaan metsämökkiin. Tiirailen ikkuna-aukosta ja kuuntelen puiden suhinaa. Ja blim: jaksaa heti paljon paremmin. Myös nokkaunia olisi kuulemma hyvä saada ottaa työpaikalla. Lyhyt pätkä vain ja aivot ovat taas paremmassa vireessä.

Linkki ohjelmaan on tässä: https://areena.yle.fi/1-50111269

Näihin puheisiin,

Klara S von den agleH