Avainsana: metsäterapia

Kevään valoa sielun perukoille

Latu johtaa teekupposelle. Omaa baarinpitoa kuusen alla viimalta suojassa. Mittarissa -16 C.

Hyvä Lukijani,

havahduin aamusella kello viisi käsivarren puutumiseen, hiivin nappaamaan valmiiksi sommitellun ulkokarsinapetini ja luikahdin takakuistille jatkamaan unia. Aamuyöstä pakkasmittari näytti vain -7, mutta aamulla -13. Kahden untuvan alla tarkeni kuitenkin hyvin ja alla kunnon R-kertoimien retkipatja + solumuovialusta. Hyvin nukutti. Mutta iskikö raikas ilma jonkun virtapiikin, kun päivä on mennyt kaikenlaista touhuillessa.

Blogiteksti on kummitellut mielessä jo useamman päivän. Onneksi virtapiikkipäivä on kuin perämoottori: kun sen kerran vetaisee käyntiin sitä ei pysäytä pirukaan. Vielä on tilkka löpöä tankissa blogia varten, vaikka kävin jo hiihtämässä. Sitten luutuilin laattioita robotti-imurin peesissä. En juuri anna sen pestä lattioita, soheltaa vaan pyörivien luutujensa kanssa puolivillaisin tuloksin.

###

Talonmiehen kananmunaostokset. 10 kappaletta etiketin mukaan ”erikokoisia munia”. Joku painovirhepaholainen lie, sillä kaikki munat olivat tismalleen samaa kutistettua mallia. Tekstin oli varmaan tarkoitus olla ”erikoisia munia”.

Hiihtolenkillä olin kieseissäni hyvästä ilmasta, joten tunnelmaa ei haitannut pakkanen, eikä santapaperiluisto. Toiseen korvaan tuli hyvää musiikkia ja ladulla oli tavanomaista vähemmän suksijoita, olivathan olympialaisten viidenkympin naiset vielä telkkarissa pyörimässä. Ihime homma: porukat istuu Olympialaisia (kirjoitetaanko se suorastaan isolla?) töllöstä tuijottamassa kuulemma kolme viikkoa (sic!). Ja sen päälle kaikki haluatkomiljonääriksi-systeemit. Eikä telkkaritöllötyksestä olla vuoskymmeniin enää oltu huolestuneita. Mutta annapa olla, jos lukee saman ajan kännykästä sanomalehtiä, tutkii kirjoja tai kuuntelee radiota ja musiikkia, niin on Kaikkien Kännykkäpahisten Ylipappi. Ihime homma, sanon uudelleen.

Disclaimer: mikäli Lukijani, jonka tiedän varsin maltilliseksi ja harkintakykyiseksi, lukeehan hän blogianikin, niin jos mielii sivusilmällä vilkuilla töllöä rentoutuakseen, suon kyllä. Uutiset tulee katsottua ja lauantaiaamun Seija-haastettelut. Nyt aion kyllä sortua MTV:n Summittiin. Jäin viimeksi siihen koukkuun. Joku siinä tangeeraa omia ”katsotaan pysyykö hengissä”- riskiretkiäni. (Jep, riskiretket.)

###

Kävin tässäkin, mutta tuo polku-ura on jonkun toisen. Mulla oli tässä uudet sukset jalassa ensimmäisellä koereissulla.
(miettii) En kyllä ihan heti olisi tuolle jäälle tosin mennytkään. Asun näillä huudeilla jonkun matkan päässä
ja tiedän, ettei ole viisasta. Joku tai jotkut on aatelleet toisin.

Mahtaako Lukijani jo viritellä Muuttolintujen kevät- sovellusta kännykkään (päivitetty, hoksasin)? Innolla täällä odotellaan siivekkäitä tulijoita. Ja kun vessan akkunasta kuulin mielestäni hyvin erikoisen linnun hassua laulua, hälytin oitis Talonmiehenkin kuuntelemaan. Ja kyl-lä, outo on! Talonmies oitis juoksujalkaa kännykkää hakemaan, ettei ehdi erikoinen lintu liidellä tiehensä! Pää kolmantena jalkana kännykkä kourassa takaisin vessan ikkunaan, jonne molemmat kurkottausimme: onnistuuko nauhoitus!? Kyllä! Ääni saatiin lakkariin ja ei kun ”lähetä”-painike pohjaan ja kaksi naamaa kurkottaa katsomaan kännykän näyttöä: mikä erikoisuus onkaan kyseessä!? Vastaus tuli nopeasti: punatulkku. 😀

###

Sitten ruokahommia. Maistuuko? Kyllä kiitos! Vaikkei meillä juurikaan ole mitään perinteitä oikeastaan minkään suhteen, niin jouluna ja helmikuussa syödään mätiä. Helmikuu on ihan must blinikuukausi, tiätsä ;). Aikanaan Talonmies teki blinit itse. Sittemmin on päädytty kaupan valmiisiin blineihin, eikä voi moittia niitäkään. Tasapainon vuoksi laitan kuvan alareunaan toisenkin ruoan, joka jakaa mielipiteitä. Nimittäin kesäkeitto, yksi mieliruoista lapsuudesta saakka, mitä moni on ihmetellyt. Mutta hyvän tähden, onhan se hyvää ja ravitsevaa 😀 Talonmies muistelee usein kauhulla koulun kesäkeittoa ja etenkin tillilihaa. Liekö Lukijanikin istunut kouluruokalassa lasittunein katsein tillilihalautasensa* äärellä, kun potut kylmenivät ja keittolantäti hoputti häipymään?

*Sanopa tuo nopeasti 10 kertaa. 😀

No eniveis, mäti ja siihen sipulia ja smetanaa blinimaton lämmittäessä selustaa, niin avot. Kyllä kelpaa! Kesäkeiton tein muuten ihan itse, kurmettitaiturin käsityönäyte! Mikähän länsirinteen viini sen kanssa sopisi, heh.

###

Palaan vielä ulkokeleihin. Joulu-tammikuu oli niin kamalaa settiä sairasteluineen ja hitonmoisine pakkasineen, että sisätiloissa oli tulla puolipäiseksi. Kun sitten kelit lämpesivät, aurinko alkoi enemmän näyttäytyä ja päiväkin piteni, niin meikäläinen on ollut kuin vasikka kesälaitumella.

Kaiken kruunasivat etelänpostin tuomat tunturisukset ja monot, molemmat istuivat kuin hanska. Laitoin kiitokset Sipooseen, tusen tack o. på återhörande. Helppoa on, kun myyjä osaa kysyä ja asiakas saa rauhassa selittää, mitä on hakemassa ja mitä ei. Metsäsuksetkin olisi kiikarissa, mutta toistaiseksi en ole saanut hommatuksi tähän autoon sopivia taakkatelineitä, sillä sisälle niin pitkät sukset ei mahdu. Mitä taakkatelineisiin tulee, on niissä semmoinen meininki, ettei edellisen samanmerkkisen auton telineet tähän malliin käy. Ne makaavat nyt autotallin hyllyllä. Kierrätyskeskus ei ota, eikä ota autokauppakaan. Ihme kerskakulutusta.

###

Lumikenkähommia toissapäivänä.

Metsässä aina mietin, miten riippuvainen olen metsäretkistä. Kuin kuumetauti: yhtenä päivänä huomaa, että jotain puuttuu. Tylsistyy, nuppipatterin valo kallon sisällä himmenee ja muuttuu lopulta harmaaksi. Kulku käy nuutuneeksi, mieliala apeaksi.

Jotkut kuulemma saavat samoja tuntemuksia, jos eivät pääse reuhtomaan lenkkipolulle, pyöräilemään sataa kilometriä yhdellä juomatauolla tai suksimaan spandexit vinkuen hullunkiilto silmissä. Meikäläiselle hullunkiilto iskee metsässä, käänteisenä. Sieluun tulee rauha ja levollisuus, ympäröivä luonto ui tajuntaan, lipuu kallon sisälle, tyrkkää kaiken kuormituksen tieltään ja kääntää himmenneen valon kirkkaaksi. Siihen vielä pyllynalus, mukillinen höyryävää teetä tai kahvia ja joku pieni syötävä, niin son siinä! Elämä hymyilee jälleen ja olo on voimaantunut.

Ehkä tunne on tuttu Lukijallenikin? Eikä tarvita valloituksia tai huiputuksia, lähimetsät riittävät. Isommat reissut on sitten erikseen ja kenties kesä tuo niitäkin. Lupaavalta näyttää: ensimmäinen palaveri on nousuviikolla tuntemattoman vaellusporukan kanssa. Tuleeko porukka ensi kesän vaelluskavereiksi, jää nähtäväksi. Suuntakin on vielä epäselvä, eikä se kohdallani oikeastaan ole relevanttiakaan. Oikeastaan ainut reunaehto on, etten lähde hikilenkkivaellukselle enkä suorittamaan mitään kilometripylväitä tai kansallispuistomerkkien keräilyä. Jos ajatukset kovin eroavat, teen kuten usein tähänkin saakka: menen ittekseni omine ajatuksineni. Siis miten huvittaa ja minne nokka näyttää. Tai paarustan muoniolaisen kaverin kanssa, ihan parasta seuhraa – heti itteni jälkhen ;D

Kevään valoa sieluun sinnepäin! t. Klara

Jonkun nätti kuisti, joka sattui eteen lapsenlasta kärrytellessä.

Metsäterapiaa ja hyvästijättöä

Pakkasiltana joku päivä sitten.

Hyvä Lukijani,

alan pikkuhiljaa palata jossain määrin normaaliin olotilaan. Vielä on hyvästeltävä monta konkreettista paikkaa, monia muistoja ja muistikuvia. Autolla ajaessa katsoin erästä risteystä ja ajattelin, onkohan V jo töistään kotona, ajoiko tästä kotimatkalla. Ja sitten muistan, miten asiat ovat ja hyvästelen risteyksen: hyvästi risteysmuisto, hyvästi V:n kotimatkareitti.

Näistä pienistä hyvästelyn sirusista on noussut mieleen kaukainen muisto Gardajärveltä. Olin jälkeläiseni kanssa siellä lomareissulla ja käymässä Veronassa oopperassa. Tavattiin reissussa nainen, joka oli leskeytynyt muistaakseni vuosi pari aiemmin. Kertoi heidän pariskuntana matkustelleen paljon. Oli nyt tekemässä hyvästelymatkoja: käy kaikissa niissä maissa ja paikoissa, joissa olivat käyneet. Siksi oli Gardallakin. Ajattelin, että surutyö on vielä pahasti kesken. Kuinkahan hänen kävi, selvisikö surustaan täysissä voimissa elämässä eteenpäin?

Tässä henkilökohtaisessa menetyksessä on tullut monta työtilannetta mieleen. Tilanteita, joissa jonkun rakas on siirtynyt tuonilmaisiin silmieni alla ja suru-uutinen on pitänyt kertoa omaisille. Ne on lääkärillekin tiukkoja paikkoja ja kysyvät sekä elämänkokemusta että tahdikkuutta, johon täytyy tilanteesta itsekin ahdistuneena pystyä.

On myös tullut mieleen, kuinka armollinen äkkikuolema on poislähtijälle. Siitä olen V:n kohdalla onnellinen, ettei ole ehtinyt ajatella mitään, kun verenkierto on äkillisesti loppunut ja henki paennut hänestä. Äkkikuolema on omaisille raskas, mutta poislähtijälle armollinen. Asioissa on aina valoisiakin puolia.

###

Kovilla pakkasilla oli hyvätkin puolensa: upeita näkymiä! (ja palelleita varpaita). Kuva omalta hiihtoretkeltä.

Valoisista puolista tuli mieleeni kuvan tilanne ja se, että metsissä hiihdellessä voimaantuu tavalla, jota en muualla koe. Etenkin suot, vesistöjen selät ja avarat mäntymetsät on parhaita terapiaseutuja. Ajaudun aivan transsitilaan, jonkinlaiseen euforian ja ruumiista irtoamisen sfääreihin.

Rajanpinnan tiheät kuusikotkin omalla tavallaan on kuin syli, joka ottaa sisäänsä ihmispolon. Ne kuusikot, joissa kuljen, on tosin ajoittain vähän jännitystäkin herättäviä, kun noilla alueilla liikkuu karhuja. Mutta tapaan lauleskella ja puhella itsekseni. Teen sieltä samalla myös videoita kavereille osin vain saadakseni alibin rupatella itsekseni 🙂 Kyllästyköön katsojat mun puolestani! Aion jatkaa siitä huolimatta.

Nyt iltamassa kävin metsissä hiihtelemässä. Ilma oli suttuinen, pyryä ja tuulta, mutta sitä parempi. Eipä tule ketään vastaan ja voi ihan rauhassa itsekseen iloita raittiista ilmanalasta, rauhasta ja luonnon näkymistä, jotka osuvat otsalampun valokeilaan. Pää tuulettuu, ajatus kirkastuu.

###

Edessä on viikko, johon sisältyy vähän työtä, vähän matkustamista ja viikon lopulla siunaustilaisuus. Aika monta viikkoa on V levännyt siunausta odottamassa arkussaan, jonka hänelle ostin. Siinä on kauniit silkkiset vuoraukset, pieni tyyny ja V:lle valitsin pellavaisen valkoisen poislähtöpaidan. Siinä hänen on hyvä siirtyä tuhkaukseen. Kesällä käymme sitten laskemassa uurnan. Hautapaikaksi valitsin kirkkomaan, jonka lähistöllä V on koulunsa käynyt ja jossa kirkossa ripiltä päässyt. Pystyn tätä nyt jo käsittelemään itkua tuhertamatta. Edistyn.

V katsoo rauhallisesti kaapin päältä ja näyttääkö ihan, että nyökkäisi? Kuvassa nauraa iloisesti itselleen tyypillistä hohottavaa naurua. Kuvan ympärille kiedoin ne pikkuruiset viiden euron valotuikut, jotka ostin mökillekin. Talonmies sanoi niiden syövän paljon pattereita, mutta lisäsi, että niitähän meillä riittää. V olisi valoista mielissään, tiedän varmaksi sanoa. Nauraisi iloisesti: kaikkeen te nyt vuokseni ryhdytte hölmöt! (Voisipa hänelle vielä soittaa ja kysyä Totuuden Henki johda sinä meidästä. Että onko sittenkään sopiva siunaustilaisuuden virreksi…Puhun tästä ensi viikolla siunaustilaisuuden pitävän papin kanssa.)

Toivon Lukijalleni iloa elämään ja päiviin, joidenka määrää emme voi tietää. …onneksi.

Klara