Avainsana: narsismi

Pyllyileviä somenarsisteja ja retkihulluja siivoajia

Ttärajalta viime vuonna. Liekö jo ollut täällä tämä kuva.
Nuo edessä näkyvät kukkulat tms. on jo itänaapurin tiluksia.

Päivä on mennyt ihan muissa hommissa kuin mistä oli itseni kanssa alunperin puhe.

Ensin aamusta löytyi puhelimesta koulukaverin lähettämä watsapp. Oli nähnyt kouluaikojen harrastekerhon somepalstalla parin naispuolisen kaverin profiilikuvat ja järkyttynyt. Toinen heistä, muutaman vuoden meitä vanhempi, oli laittanut profiilikuvaksi tuoreen, lähinnä bikinikuvaa vastaavan paljastelun. Toinen hyväkäs pyllyili ruudulla jumppatrikoissa jossain hemmetin asanassa.

Tätä hälyttävää tietoa piti pureskella kaksissa naisin. Ollaan jo hyvinkin kuuskymppisiä, vähän yli, vähän alle, nämä mainitut nimenomaan yli. Mietittiin:

a) tarviiko vanhemman naisen hävetä keikistelyä vähäpukeisissa vartalokuvissa?

b) tarviiko semmoiset kuvat itsestään laittaa ylipäätään mihinkään ja last but not least

c) mikä tarve ajaa naisen tähän? Että lapsenlapset näkevät kireäpyllyisen mummonsa paljastelukuvat somekaverilistallaan?

Ei keksitty syytä. Myötähävettiin, lujasti. (Ei mutta hei: kummallakaan ei taida olla lapsenlapsia. -> Lapsenlapsi pitää olla joka naisella, jotta oma narsismi pysyisi edes jossain rajoissa julkisilla foorumeilla.)

@@@

Mutta mihin toimiin tuuskaantui tämä pyhäpäivä? Katsopas tätä Lukijani!
Jollei meikäläinen ole kartalla, niin ei sitten kukaan.

Tänään kävi niin, että istahdin kirjoituspöytäni ääreen havaitakseni sen jääneen valtavien paperi- ja kirjaröykkiöiden alle. Tuumailin, mahtuisiko pöydän viereen apupöytä, jonne röykkiötä voisi kaataa. Ja sitten… josta seurasi, että… kunnes seuraavaksi… ja niin eteenpäin ja poispäin.

Lopputulos: kirjahylly oli vaihtanut paikkaa, kirjat seulottu, samoin paperipinot. Eskaloituipa touhuilu karttavarastollekin. Lehtilaatikkoon lähti Ålands karta, kun ei sinne ole 20 vuodessa tullut lähdettyä. Samoin kävi Lissabonille (en mene toiste) ja Alppireitistöille vuodelta anno Dazumal ja läjälle kotomaan lehtisille ja pinkalle aikanaan kopioituja karttalehtiä.

Pinoista löytyi Talonmiehen ja meikäläisen hoitotestamentit allekirjoitettuna ynnä nippu työtodistuksia eri aikakausilta. Havaitsin, että yksi toimistani on määräaikainen ja sessio päättyy tulevana vuonna, heh! Tuli itsellenikin yllätyksenä, vaikka omia kasojahan nuo on, eikä niitä kukaan työnantaja ole tullut tänne kotosalle kasailemaan. Paperikin on useamman vuoden takaa, siksi lie unohtunutkin koko juttu. No, asia olisi kyllä aikanaan realisoitunut, kun ei sähköinen avain olisi enää reagoinut 😀 Tämmöistä meikäläisen hevosenoksennusmainen elämä on, renkutusta sinne tänne.

Mitä jäi jäljelle? Aivan oikein: kuvassa oleva kasa karttoja. Siinä on kaikki ne kartat, joilla olevia polkuja ja reittejä olen ainakin haaveissani kulkenut, joissakin sentään oikeastikin ja eniten koirankorville väännellyillä useampaan kertaan.

Nyt on suunnitteilla kesän retki, mutta kulkupeli vielä arvonnassa: Apostolin kyyti, pyörä, venho? Ilmansuuntakaan ei ole hahmottunut puhumattakaan ajankohdasta, kun ei lomaansa tiedä. Nykyään ei voi olla varma mistään paitsi yksistä sukujuhlista, jotka pitänee jollain excusella skipata. Oliskos hyviä tekosyitä tarjolla? Saattaa olla huono vitsi kehittää häivetoiminta teeskennellystä karanteenista. Entäpä työvelvoite pakkomääräyksellä? Pikapäivystysvelvoite pre-eläkeläisille, terveisin Sanna Marin? Täytyy miettiä. Töitä kesällä tulee joka tapauksessa olemaan paljon, sen tiedän jo nyt.

@@@

Mulla on tässä vieressä selekoituneena Tuntsan kartta (aiemmasta tuttu, henkisesti haastava polvivaivaiselle yksinkulkijalle), Itä-Suomen retkeilykartta 1:250 000 (valinnanvaraa piisaa), Peuran polku (aiemmasta tuttu, henkisesti helppo kelle vain) ja Pohjois-Suomen retkeilykartta peräti 1:400 000, että valinnanvara sen kun paranee 😀

Pohjois-Suomessa karsiutuvat heti pois populaarireitit, joten pitäisi keksiä joku oma viritys. Marivaarasta UKK:hon voisi olla vähemmän ruuhkaista, Pöyrisjärvelle taitaa tänä päivänä suunnata ihmislaumoittain sakkia, mutta läskipyörällä voisi yrittää. Inarinjärvelle on jo speksit, kun yksi potilas piti pitkät puheet veneilystä siellä – heleppoa ku heinän teko kuulemma ;), siis moottoriveneellä liikkuu mökkeilemässä. Sole ko lähteä yksin kajakilla. Sen kun liipottaa menemään oikein tai nurinpäin ja viime mainitussa tilassa huutaa keskiselällä selekiästi artikuloiden, jotta aaaaa-pu-va apuva apuva aaaa-puu-va, niin ei se ole sen kummempaa. Tosin olen kuullut siellä olevan kalastajia roppakaupalla kruisailemassa ongenkoukut vedessä, mutta kaipa sitä jonkun naaraan sitten tarttuu.

Sittenhän on tuota itärajan pintaa Vätsäristä heti Vironlahdelle asti, että senkus lähtee talsimaan. Kolille en enää mene, enkä kylmävetiselle Pieliselle. Koettu on, en tykännyt Simpauttajan seutukunnista. Puula, Päijänne, Keitele, Kyyvesi, Suvasvesi, Konnevesi, Oulujärvi, Simojärvi… onhan näitä. Helvetinjärvi, Tiilikkajärvi, Merenkurkun saaristo, Turun saaristo ja mitä vielä. Oulankajoki on melottu kolmesti ja siellä on sakkia kuin pipoa nykyisellään, jotta nou-nou.

Pidän siis Lukijaa vielä jännityksessä jonkin aikaa ja tilaan sitten kaikessa hiljaisuudessa paljulla varustetun luxusmökin. Sen lasiverannan vieressä olevalle mättähälle asetan rinkkani, täytetyn karhun häämöttämään takavasemmalla ja huokailen, että tulipa taas polkujuoksukengissä kannettua 25 kilon rinkkaa lähemmäs neljäkymmentä kilometriä tälle päivälle. Tässä kohtaa muistuu mieleen vuosien takainen palkittu luontokuvaaja, jota joku jossain retkiryhmässä muisteli. Ihailtu ihmemies käytti ainakin osassa palkituista kuvistaan täytettyjä eläimiä. Ahneudella ei ole rajaa, eikä persoudella kerätä itselleen kunniaa. Vai liekö pelkkiä kateellisten puheita, mene ja tiedä.

Jos lukijani pääsi ansiokkaasti tänne saakka, saa hän bonuksena päivän reseptin: maailman helpoin jauhelihakastike. Löytyi jostain lehdestä. Resepti alla.

Teidän Klara S

MAAILMAN HELPOIN JAUHELIHAKASTIKE

Ainekset: 500 g jauhelihaa, 1 purkki pippurikermaa ja 1/2 dl sinappikurkkusalaattia, Valmistus: jauheliha paistetaan, kaadetaan sekaan loput aineet, lisätään suolaa ja se on siinä. Lidlin pottumuusia lisäksi, niin varttitunnissa on herkku pöydässä. Bon appetit!

Kynämiekkailua ja hallinnasta kirpoavia aseita

Hän puki päälleen parhaimman syyshattunsa ja venytti päälleen hieman tiukaksi tulleen pikku hamosen.

Tänään on huusholli hiljainen. Kupissa on maitokahvia, talonmies matkailee mailojensa kanssa ja koiranpoika on aamuriehunnan jälkeen rauhoittunut häkkiinsä työpöytäni viereen. Sinne se on alusta lähtien opetettu rauhoittumaan ja viihtyy siellä itsekin. Ja me viihdymme, kun se välillä vähän lepäilee. Häkkejä hänellä on heti kolme kappaletta. Häkkimaailmaamme kuvaili Talonmies vertaamalla kotiamme leijonankesyttäjien asuinsijaan. Sisähäkkien (2) lisäksi on kevyempi matkahäkki, jossa se nukkuu reissuolosuhteissa. Näitä virtakintaita meikäläisellä on ollut kauan. Tämä yksilö on oikea unelmapoika, fiksu ja miellyttämisenhaluinen. Mutta rotuominaisuuksilleen ei mitään mahda: omaakin päätä riittää.

Pentukoiran kanssa eleleminen on kuin lapsen kanssa konsanaan: silmät selässä ja korvat tarkkana. Touhujen kuulosteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Eilen se suoritti aamuriehuntaansa eteisessä. Kolahtelu oli siinä määrin erikoista, että pisti kurkkaamaan oviaukosta. Aivan oikein! Rotvaileri piteli kansiläpän lipareesta kännykkääni hampaissaan viskoen päätään villisti puolelta toiselle. Kännykkähän se siellä kolisi huonekaluihin ja ovipieliin. Ihme: ei naarmuakaan!

Hetki lintutornissa.

Asiasta toiseen.

Ilman luontoäitiä olisin huutavassa hukassa. Nythän on sienikelit parhaimmillaan ainakin tattien suhteen ja hyvä alibi kuljeskella siellä, missä sielu lepää ja ilma on raikas. Meikäläisen luontoretkien määrä saattaa äkkinäisempiä jo pikku hiljaa ihmetyttääkin, mutta olen harrastanut sitä nuoruudesta saakka.

Retkeilijöissä olen havainnut seuraavia prototyyppejä:

  1. 1 kerta vuodessa Kevon kanjoniin kymmenen päivän ajan. Indikaatio: Suuren Retkeilijän imagon ylläpitoon somemaailmassa.
  2. Yövytään 1 yö/ vko ulkotiloissa. Indikaatio: Yö Ulkona-kampanjaan osallistumiseen ja ulkona nukuttujen öiden suorittamiseen.
  3. Hetta-Pallas likkojen kanssa. Indikaatio: lihaskunnon esittelykuvien hommaamiseen. (”Tässä minä tiukassa timmissä Norjan vuoren huipulla. Tässä minä kiristän vatsalihaksiani Kebnekaisella. Tässä minä kurkotan…”)
  4. Hullut harhailijat. Indikaatio: päätön vaeltelu, pakkoneuroottinen kuvien ottaminen ja seikkaileminen.

Kuulun ryhmään 4. En koskaan, koskaan näpsi kuvia itsestäni julkaistakseni niitä missään. Hetkinen, valehtelen: olen ottanut jonkun kuvan Research Gate-profiilikuvaksi ja joskus jonkun epämääräisen varjon fasen vastaavaan paikkaan. Ehkä puoli päätä käsittävä lituska on Twitterissäkin?

Tunnen voimakasta pahoinvointia nähdessäni, kuinka (yleensä aina samat tyypit) näpsivät kaunisteltuja kuvia itsestään postatakseen niitä kavereiden ihailtavaksi. Aiheesta oli vastikään Yle Areenassa Johanna Korhosen kolumni. Ihan hirveetä piinaa on katsoa jonkun hammaskuvia ja jonkun jumppatrikoovenyttelyjä. Yksi etova ryhmä on naisporukka, joka eron jälkeen löysi uuden rakastetun. Imelät halikuvat ja pusuttelut ei mielestäni kuulu kypsissä kymmenissä olevien ex-rouvien repertuaariin ja vielä vähemmän somekavereittensa intressipiiriin. Silti eukot peukuttaa ja suurimmat huijarit vielä näpyttelevät ihailevia kommenttejakin. Bull shittiä, sanon mitä! Ne, jotka on jonkun muijia (kuten meikäläinen), ajattelee että yök! Vanhatpiiat ja muu ylijäämäkampe puolestaan ajattelee, että millä lihaksilla tuokin kurttunaama on ittelleen poikaystävän bongannut, kun mullekaan ei löydy mitään.

Loppupäätelmä: onneksi on Talonmiehenluuska jäänyt käteen, eikä tartte lavatansseista lähteä viistoista vuotta nuorempaa Reiskaa iskemään. Itseni ikäiset miehet kun alkaa olla jo melkoisen loppuunkaluttua sakkia. (Tämä on huumoria. Huonoa huumoria. Tunnen useita ikäisiäni ja vanhempiakin miehiä, jotka ovat oikein viehättäviä. Mukaanlukien Talonmies.)

Rauhoittava jälkiruoka, joka niin tuhtia, että käy ehkä ennemminkin aamupalaksi. Perinteinen pullavanukas, tosin sämpylän jämistä, vaniljakastikkeen jämistä ja palasta voita.

Kas, kun kynäni kirpoaa hallinnasta, se muuttuu aseeksi. Lukijani sen varmaan paikoitellen huomaakin.

Tosiasia on se, että niin koukuttavaa kuin somemaailmaan onkin kurkistaa, se ei tee monenkaan sielulle hyvää. Jollei tietyt työ- ja harrastekuviot ja muutaman huonosti voivan sukulaisen voinnin seuraaminen pakottaisi avaamaan sivustoa, niin pistäisin linjat oksasaksilla poikki. Osan kuormittavimmista postaajista olen jo estänyt. Ja sitten on se yksi, jonka kaikki käänteet saamme lukea juoksevana nauhana. Emme saa silmiämme irti uusimman jakson tapahtumista ja tuskin maltamme odottaa, mitä seuraava osa tuo tullessaan. Se on kuin Peyton Place. Ehkä lukijani muistaakin tuttavamme Allison MacKenzien, Rodneyn ja muut peytonilaiset?

Kun eräs puolituttu kertoi itselleen sattuneesta virheestä, joka johti tosi vaaralliseen tilanteeseen ja kun harrasteryhmässä toinen raportoi karmivan hauskasta haveristaan, niin hoksasin, että nämähän on keräilyharvinaisuuksia! Ihmisille ei tosiaan näyttäisi tapahtuvan mitään mokia, jos somemaailman päivityksiin olisi uskominen.

Toivotan lukijalleni hyvää pyhäpäivän jatkoa ja ryhdyn valmistautumaan huomiseen työpäivään lueskelemalla muutaman sata kappaletta aa-nelosia. Kiitos kun sain virkistyä marisemalla täällä 😀 !

Teidän Klara S

Ps. Vieläköhän Anna-lehden julkkispalstalla vakiovierailee helsinkiläinen putiikinpitäjä? Joku muukin oli aikanaan bongannut hänen sosiaaliset ulottuvuutensa. Se mainittiin jossakin radion kolumnissa tai kirjassa (Stockmann Yard?), jota en nyt saa päähäni.