Nyt on mitä parhain mahdollisuus saada voimia luonnosta ja ulkoilemisesta. Asustelen seudulla, jossa on hyvät metsäilymahdollisuudet. Ja kun vähän näkee vaivaa ja tutkailee Retkikartta.fi-sivustolta karttapohjaa, niin pääsee nopeasti semmoisille selkosille, ettei siellä tarvi samasta laavusta tapella kenenkään kanssa. No, eipä näillä meikäläisen reiteillä laavuja olekaan, enkä niille halajakaan. Kuka laavulla istuu saa aina varautua siihen, että joku pussikaljaporukka tai tappeleva perhekunta tulee viereen melskaamaan. Talonmiestä ei lasketa, kun se osaa kulkea hiljaa tuntikausia.

Kurjet huutelivat suolla vallan mahdottomasti. Oltiin ilmeisimmin heidän tonteillaan. Hienoja lintuja, mutta harmikseni en kännykkäkameraan saanut niistä osumaa. Yksi kurkipariskunta kyllä oli tuon tuosta kovin lähellä, mutta ehtivät aina poistua paikalta ennen kuin sain niitä kameran sihtiin.

@@@

Tänään on vähän huonommat kelit, mikä tosin ei estänyt meitä lähtemästä liikkeelle. Pysyy paremmassa vireessä myös henkisesti, kun ei jumitu sohvannurkaan pelaamaan Candy Grushia. Kolmisen tuntia oltiin ulkosalla ja koirakin oli tyytyväinen mitä nyt vähän louskutti autossa, kun jätettiin se hetkeksi odottelemaan tutkaillessamme yhtä juttua. (Salaperäisiä puheita, mutta näin pääsiäisenä ei kaikkea passaa kertoa, sillä….tiedättehän… nuo luudalla kulkevat ja kaikkea kuuntelevat pitkänokkaiset on heti kärttämässä tietoja.)

@@@

Yle Areenan Arkistossa on vanhojen ohjelmien säilö. Siellä on karsea vanha tarina Nousiaisista noita Prättäkitistä. Tämä vihulainen iski markkinoilla silmänsä viattomaan miehenpuoleen. Hitto, oli niin ahdistavaa settiä, että kesken jäi kuunteleminen. Karsea tyyppi! Ja kuten aina: nainen oli tässäkin se paha, joka viekoitteli ja mies se, joka menee vipuun. Kuunnelkaa ja kauhistukaa, jos uskallatte. Linkki on tässä: https://areena.yle.fi/1-4181892

@@@

Kotona oli hirvenpaisti uunissa odottamassa, kun tultiin ulkoa. Hirvimiehiä ei ole perhepiirissä, mutta Talonmiehen tuttu on ajomiehenä jossain porukassa ja halusi antaa palan jaloa riistaeläintä. Kiitos ja ylistys! Mutta ukkoparka ei saanut kimpaletta ovelle asti tuoda. Vaimo kielsi. Niin kova on vaimolla taudinpelko, että ukolla oli tiukat ukaasit jättää aarteensa portinpieleen. Syy:

”Talonmiehen rouva on sairaalassa töissä. Sillä voi olla virus, jonka saa jos ovelle menee”.

Olen spitaalinen ja tartuttava ihmishylkiö. En kyllä ole sairaalaa nähnytkään moneen päivään, enkä toivoisi näkevänikään – sen enempää potilaana kuin työtehtävissä. Sanalla sanoen: olen lisätyölistoilla, mutta nykyisen työnkuvani vuoksi en enää ampumalinjan eturivissä, jos lisäkäsiä tarvittaisi. Olen tästä samalla sekä onnellinen että haikea. Yksi kollega on sanonut, että kun se tiukinta on ollut, niin se parasta on ollut. Voi tuntuakin viehättävältäkin ajatukselta, mutta ajatellaanpa tarkemmin: onko aika kullannut muistot? Kysyn – ja vastaan: on! Joka kerta puhelimen pirahtaessa käy päässä kauhun ja ahdistuksen hetki: sairaalasta soitetaan ja on lähdettävä! Tunnen suurta helpotusta kun näen soittajan olevan joku muu. Mutta tämänhän lukijani onkin jo kuullut. Takana on monikymmenvuotinen päivystysurakka, joka on jättänyt leimansa but now it´s over mam! (Pieni varaus tähän vielä.)

Lisäyksenä yllä esitettyyn, että näinä aikoina kannattaa tosiaan pitää päänsä kylmänä, eikä päästää tautihysteriaa valloilleen. Olkoonkin, että jenkkiä kaatuu kuin ruohoa. Ajatella, ettei siitä ole kuin runsas kuukausi, kun seisoin tässä (kuva alla):

@@@

Naamakirja on nyt monella taholla kovassa käytössä ja watsapp laulaa vitsejä, joilla ihmiset (nuo ihanaiset) koittavat piristää toisiaan. Hieno piirre ihmislajissa! Arvostan! Mutta sanottava on, jotta on myös ihmisiä, jotka haluavat kaataa oman ahdistuksensa toisten niskaan. Ilmenemismuotoja on useita. Tehokkaimpiin kuuluu syyllistäminen: ”Pysykää kotona! Ettekö usko hallituksen määräystä!” tai ”Emme halua teitä paikkakunnallemme!” Kelle puhutaan? Aivan kuin juuri minä olisin toimimassa väärin. Ihminen niin herkästi asettautuu hurskaan ylevään asemaan (oliko ne fariseuksia?) paasaamaan kuin paraskin oppimestari.

No, en ota onkeeni, vaan aattelen, että voi ihmispolo. Tällainen Tuomiopäivän Pasuuna kuuluu kollegioon. On altis ulkoistamaan ahdistuksiaan toisten syyttelyksi. Joskus se on kohdistunut allekirjoittaneeseen ja johtanut etäisyydenottoon ihan itsesuojeluksellisistakin syistä. Nyt oli kollegatoveri saanut osuman (itse mitä sydämellisin ja toiset huomioiva ihminen). Hän soitti terapian tarpeessaan purkaakseen pahaa mieltä aimo tovin. Sinä aikana sain sivusilmällä vilkuiltua sähköpostia ymmärtääkseni tuskaansa. Sähköpostissa oli syyllistävä viesti kohdennettuna laajaan joukkoon, eturivissä toverini, johon ahdistus oli tarttunut kuin k…navirus. Kuuntelin ja ajattelin, miten ympäristömyrkyllisiä jotkut ihmiset voivat olla. (Nykyään on muotia sanoa: toksisia.) Toksisia ihmisiä. Ajattelen heidän touhuistaan kahdella tavalla:

a) höpö höpö ja jääkööt jutut omaan arvoonsa

b) mitä tämänkin kuolevaisen vanhemmat ovat sielulleen tehneet, kun ovat saaneet sinne noin suuren lommon, josta kärsii sekä hän itse että ympäristö (Olen ihan saletti, että se, missä omatkin jälkeläiset on kieroon kasvaneet, on osittain oma vikani. Tunnistan sen myös saamassani kasvatuksessa. Ja nämä on niitä asioita, joiden suhteen lapseton ihminen pääsee aina vähemmällä: ei kasvatettavia, ei myöskään virheitä, kaikki menee ainakin siltä osin kuin Strömsössä.)

Pahinta näissä on se, ettei myrkkyhammasihmisillä ole kosketusta omaan tuhoavaisuuteensa. Joten sitä on ihan turha mennä heille osoittelemaan. Näkökyky puuttuu. Sitä sanotaan itsereflektioksi. Se on kykyä pohtia ja havaita oma osuus tilanteissa. Itsereflektioon kykenevä pystyy reflektion kautta arvioimaan omaa toimintaansa ja sitä kautta kehittymään ja työstämään itseään vähemmän toksiseksi. Ja jos oikein hyvin menee, pääsee myrkystä irti. – Tässä Klara´s Kökspsykologi-avdelningenin osuus tältä päivältä 😀 Aamen plottis.

Voikoon lukijani mitä mainioimmin ja osukoot lentävät trullit naapureiden savupiippuihin!

Terv. Klara