Hyvä Lukijani,

syksy saa ja illat pimenevät. Kun yhtenä iltana pyöräilin pilkkopimeässä vain pyöränlamppu valonani, niin aattelin: syksykin se vaan on aika huippujuttu ja jotenkin tunnelmallista aikaa. Akkunoiden valot leikkaavat palan pimeyden kakusta, kostean syysilman seassa tuoksuvat saunanikkunoista hiustenpesuaineiden tuoksut ja valkosipulisten paistosten houkuttelevat kiehkurat uivat sieraimiin. Fiilis on kuin Välimeren maassa. Core: ei vaivuta synkkyyteen! Kyllä tämä tästä! Hissutellaan vain päivä kerrallaan kohti vuodenvaihdetta ja sieltä se taas tulee: kevät!

**

Tässä on länsimaisella ihmisellä taas ahdistus päällänsä, kun ei tiedä lähtisikö itään vai länteen. Kenties sittenkin määrätietoisesti kohti pohjoista? Vai… pysyisikö täällä?

Juttu on niin, että tarkoitus oli olla syyskuu lomalla. Ehkä mainitsinkin? Eipä ihan onnistunut ja syyskuustakin tuli rei´ille ammuttu pätkälomakuukausi. – Nyt on sen verran välystä, että olisi mahdollisuus lähteä joko Hankoon tai Nuorgamiin, viimemainittu suunta toki mieluisampi. Mutta siima ei riitä kovin kauaksi ilman kiirettä. Lisäksi olisi mentävä hikiseen tunturihotelliin. Lomamökithän vuokrataan pääsääntöisesti viikoksi kerrallaan, jos niitä ylipäätään on nyt vapaanakaan. Joku rys-korjaan-naapurimaan kansalaisilta yli jäänyt, kruusattu parin tonnin kämppä voisi olla, 12 hengelle ;D. (Talonmies ja Rakki ei innostu näistä reissuista, vaikka Karamellin Murskauspeliä voisi pelata missä vaan.)

Yhtä kaikki, seuraan säätiedotuksia ja katson kärpäsenä katosta itseäni lusimassa sohvalla lomasen loppuun. Menen sitten koreasti takaisin töihin netistä selattujen vuokrakämppien kuvat takaraivossa. Onhan sekin jotain – melkein kuin olisi käynyt.

****

Mökki? Miksen mene autiomökille?

Analysoin aihetta tänään Talonmiehelle. Ynähteli sanomalehden takaa tälle kuluneelle aiheelle, sillä nämä yksinpuhelut on läpikäyty lukuisia kertoja.

Kun menen mökille, olen ihan, että hoh hoijaa: kanna puut, kanna vedet, lämmitä kämppää, laita saunanpiisiin tulet, kanna liskuihin rynnänneet myyränraadot huusin taa ja ja… Ja sitten tuo ihana atmosfääri imaisee sisäänsä. Katson lumoutuneena järvelle, huokailen sen kauneutta. Iltamyöhään makaan pilkkopimeyässä laiturilla selälläni ihailemassa tähdistöä ja huokailemassa: ensi syksynä kyllä tulen tänne kuukaudeksi! (Mutten sitten tulekaan, kun syyskuu taas rei´ittyy ja sama meno jatkuu. Olisinpa jo eläkkeellä ja aikaa olisi rajattomasti!)

Tulee lähtöpäivä. Silmät rävähtävät makuupussin uumenista aamusella auki: voi hiton hiton hitto! Keitän puuron, juon kahvit ja alan säntäillä pitkin kartanoa. Juoksutan kompostia, ryntään liiteriin paiskomaan puita koppaan, juoksen kopan kanssa saunalle, tyhjennän tuhkat, juoksen tuhkaämpärin kanssa ympyrää, kerään tavaraa kasaan jne jne. Lopuksi kaikki on paketissa, auto pakattuna ja aika sulkea ovet. Katson ympärilleni, sielua raapii: tämä jää taas tänne! Laahustan hitaasti kuin hautajaissaattueessa laiturille. Katson järveä. Sydäntä puristaa: tämäkin jää tänne!

…että kyllä tässä nyt ollaan maailmaa järisyttävän ratkaisun äärellä. Olisihan mulla monenlaisia liikuntamahdollisuuksia ja ulkoilureittejä kotinurkillakin. Ja lipsahtiko Talonmieheltä tänään kaappia kaivellessaan ja koiralle puhuessaan, että ”Kun mummo on lähtenyt, niin sitten me aukaistaan tämä.” Mitä! Tässäkö on jo päätöksiä tehty pääni menoksi?

En lähde kyllä minnekään, uhastakaan 😉

***

Asiasta ananakseen eli kirjallisuudesta sananen. Kuuntelin radio-ohjelman (Ruben Stillerin?), jossa Kari Hotakaista haastateltiin uusimmasta kirjastaan, siis kirjasta ”Opetuslapsi”. Sen verran mielenkiintoisia olivat Hotakaisen ajatukset, että kirja oli pakko ostaa. En ole tuotoksistaan jaksanut aiemmin kiinnostua ja täytyypä sanoa, ettei tämäkään vakuuttanut. Joitakin helmiä se kyllä sisältää, joten kahlailen helmiä metsästellen sivut loppuun.

Näihin puheisiin jätän Lukijani ja toivotan oikein kirkkaita syyspäiviä!

Klara