resilienssi – Klara Saken kirjoittaa

Tekoälyn piru sormeili kuvaa pyytämättäni.

Hyvä Lukijani,

paljon on kaikenlaista kuormittavaa uutisvirrassa nyt, joten ryhdyin uutisvirran sijasta selailemaan kuva-arkistojani. Tavoite on piristyä ja hyvässä lykyssä ilahduttaa Lukijaakin, joka istuu motoroitujen sanarivien sivuvaunussa nahkakypärässään ja suojalaseissaan.

Uskokoon ken tahtoo, mutta paljon on maailmassa iloakin, vaikka on itse kullakin saattanut välillä päästä unohtumaan. Siis muistelkaamme tänään ilon hetkiämme!

Aloitan komeasta pakkaspäivästä, kuva yllä. Kaipa tekoälyä saisi jostain säätimestä räpättyä sormille, ettei kuuta manipuloisi. Mutta olkoon nyt. Luin joskus jostakin, että kamerasovellukset manipuloivat kuvia parempaan kuosiin, jotta ihmiset olisivat tuotteelleen suotuisia. No, kirkuvalla värillä ilahduttaminen sopii päivän epistolaan, joten sallitaan.

Ilonaihe 1: komea pakkaspäivä.

Talitintti akvaariossani (työhuoneen ikkunan takana on lintulauta).

Iloa tuo lintulaudan sakki, joka nytkin kruisaa syömäpuuhissa. Tiaisia siinä pyörii ja joskus luulin, että lapintiainenkin. Silloinen pitkäaikainen siivoojamme, ornitologi, ampui lapintiaisen alas. Se oli pikkuvarpunen. No, yhtä kaikki, yritetty on, heh. Toki tiedän lintutietäjät aivan omaksi lajikseen. Kanssaan kannattaa olla varovainen. Ovat kuin filatelisteja, tarkkoja ja täsmällisiä tulkinnassa. Kerran oli koko konkkaronkka täälläpäin yhdessä ojassa teleobjektiiveineen aamusta iltaan. Koiralenkillä piti käydä kysäisemässä, jotta mitä on meneillään. No, siellä oli joku harvinainen tiiriliiriäinen jossakin sotkuisessa pajukossa. 😀 (Hyi, palaudun heti asialinjoille: kukin tyylillään.)

Mitä lintuihin tulee, niin mulla on kirjavat opinnot takanapäin, kuten Lukijani ehkä on huomannut. Että nk. Kaikkien Alojen Asiantuntija siis. Opiskelin jossain vaiheessa pätkän biologiaakin, kun luulin ryhtyväni opettajaksi – uskokoon ken tahtoo. Siinä yhteydessä tentittiin lintulajeja. Ennen tenttiä majailtiin eläintieteen laitoksen ”lintukadaveriporukkaa” tutkimassa. Täytetyistä näytelinnuista opeteltiin vääntyneiden kinttujen kulmia ja varvassojotuksia, esim. ”keltasirkku, vasen jalka vääntynyt oikealle”- tyyppisesti. Tentissä oli edessä nk. käytännön pila: oli otettu varastosta eri materiaali tunnistettavaksi ja tenttituloksen sen mukaiset! 😀 Lintuja en ole sittemmin opetellut, enkä oppisikaan, liian joustava kallo nääs. Sama koskee kasveja.

Ilonaihe 2: lintulaudan linnut!

Siinä paha missä mainitaan. (Jos kuva on jo ollut, niin pahoittelen – ja viittaan muistiini, ks. eteenpäin.)

Tämän kuvan otin kajakista jokipahasella, jonka majavat on tukkineet toisesta päästä. Lunttasin nyt netistä: suokukka (eipäs kun raate, kiitos Irma!). Tieto säilyy päässäni maksimissaan 24 h. Mutta kuten sanottu: iloitaan pienistä asioista ja laatuaikaa se vuorokausikin on, joten ei vaadita liikoja! 😀 (Iloitsen, kun Irma hoksautti kukan oikean nimen!)

Ilonaihe 3: koko luomakunta!

(Meinasin kirjoittaa tähän tuntemuksiani kuuntelun alla olevasta kirjasta, jonka aihe on susien suojelu. Mutta pidättäydyn sittenkin: ei tuo iloa, ei. Tutkin nyt kirjailijan julkisuuteen antamia tietoja elämästään ja ymmärrän enemmän. Kovia kokenut. Yritän antaa anteeksi kirjan sävyn, jonka koen ihmiseläimeksi syntyneenä masentavaksi ja ikäväksi. Enhän mitään sille voi, että minut on tänne ihmisenä eikä sutena tuotettu. Eipä sille taida voida kirjailijakaan.)

Ilonaihe 4: itsensä ylentäminen ja (omahyväinen) anteeksianto.

No oho, olipa siinä ilonaihetta kerrakseen. Mutta menköön.

Onko tähän sopivaa kuvaa? Kyllä on, tavallisen kansalaisen suorittama sudensukulaisen suojelu nimittäin. Kuva on otettu luvan kanssa ja julkisella tiellä. Tämä kärrykunta tuli vastaan ja riemastuin! Kärryä työnsi iäkkäänpuoleinen popliinitakkinen oikein mukava ihmiseläin, siis rouva ja kärryssä sudensukulainen, sydänystävänsä. Oikein ilahduttava oli juttuhetki rouvan kanssa, kiitos elämälle!

😀 Voiko tästä tulla muuta kuin iloiseksi?!

Kärrykaveri lienee jo siirtynyt koirien taivaaseen. Muistelen, että vaivana oli sydämen vajaatoiminnan oirekuva. Lääkärinä aatellen: onpa tietenkin, siksihän kielikin on ulkona suusta, että nielusta ilma kulkisi, voi ei. Ei enää jaksanut lenkkeillä. Lyhyt on nokkakin, eikös näillä lyhytnokkaisilla ollut juuri sydämen laajentumaan taipumusta, kuten Lennu-pienokaisella. Lähetän mielessäni rapsutuksia koirien taivaaseen!

Nämä ystävät myös kiikkuvat lintulaudalla ja kolistelevat palotikkailla.

Oravien seuraaminen on ilonaihe, ilman muuta! Niitä on tässä useita. Välillä tappelu ruokakupilla saa säpäköitä ratkaisuja, mutta toisiaan eivät vahingoita ainakaan niin, että ihminen sen havaitsisi.

Pääsin kerran silminnäkijäksi oravaemon kuljettaessa poikasensa toiseen pesään. Jotakin vaaraksi tulkittavaa lienee havainnut, koska roikotti pienokaisen kerrallaan kuusesta toiseen. Emohan on aina emo (… ja sananlasku jatkaa ”vaikka olisi hyeena”).

Ilonaihe 5. Oravat, nuo puunrunkojen kiitäjät, oksahyppelijät!

Lopuksi liikennemerkki-ilahtuminen, joka sattui silmään kännykän kuva-arkistosta. Monenlaisia merkkejä on tienposket pullollaan, mutta tämä lienee keräilyharvinaisuus.

Tähän liittyy tälläinen tarina: oltiin kaverin kanssa vaellusreissulla ja talsittiin viimeiset kilometrit uupuneena autolle. Matkalla pysähdyttiin kahville pieneen kuppilaan, jossa oli paikallisia ukkoja turisemassa puolivillaisia, puolihärskejä juttujaan. Kaverille tämmöiset selkosten ukonmöllit ei ole tuttua kauraa, eivätkä puolihuutoa messuavien ukkojen soopapuheet häntä ilahduttaneet. Oli siinä määrin puheista närkästynyt (ja väsyksissäkin oltiin), että kivahti: ”Tämmöiseen paikkaan en tule enää ikinä!” Sähhäytettiin pihasta kivet sinkoillen tiehemme ja samaa kyytiä nilkka suorana sillasta yli. 😀

Ilonaihe 6. Sortin sakki höpisemässä omiaan 😀

Olikohan tässä kaikki maailman ilonaiheet (katsoo mietteliäästi yläoikealle) ja monestakohan on jo ehditty tällä alustalla iloita? No, haitanneeko tuo. Ja kenties keksin niitä vielä myöhemmin jonkun lisää, mihin tottavie on tilausta, kun uutisvirtaa katsoo. Mutta tänään en katso kuin pääutiset. Lupaan. Varmaankin. Kai.

Voimaannuttavaa iloa jakaa kanssanne Klara, maailman tapahtumista huolissaan.

Kuvan ottopaikkaa en muista. Kuusamosta? Hossasta? Kyyvedeltä?
Kuvassa pitkäaikainen retkikaveri, jonka kanssa ei viimeisin erämaareissu mennyt ihan putkeen.
Suren sitä edelleen, vaikka kuva onkin ilonkuva ja otettu paljon aikaisemmin.
Elämän kirjohan on tämmöistä, ups and downs anyway.

Hyvä Lukijani,

kuva tuo terveiset suoreissulta, jolla kompensoin peruuntunutta mökkireissua. Viittaan edelliseen kirjoitukseen. Vaikka it-teknologian aikataulu nostatti vastataisteluhenkeä, niin lannistuin ja järki voitti. Sen verran on resilienssiä. Nykyäänhän resilienssi on suurta hottia. Katsotaanpa tuntevatko kirjahyllyni hakuteokset sanaa.

Aloitan Uudesta Sivistyssanakirjasta…res….resi… kas tuossa se olisi. Mutta kirja tyytyy esittelemään sinänsä kelpo laitteen eli resinan. Kertoo näin: ”ransk. dresine, keksijänsä Draisin mukaan”. Drais! Äkkinäinen ei olisi arvannut resinan taustaa! Perään heittää ”resiinit”, latinan sanasta resina, hartsi. Mainitseepa seuraavaksi vielä res immobiliksen eli kiinteän aineen. Muistakaa se ja huudahtakaa yllättäen illallispöydissänne ”res immobilis!”. Tämän tervehdyksen takuulla lisäisi Gustave Flaubert.

Tarkka silmäni navigoi hyllystä lisää aputeoksia. ”Maaginen aarrekartta, eräretki 200 kainuulaiseen tarinapaikkaan”, ei auta. Epidemiologia ja statistiikka… regressiokertoimesta ei mitään hyötyä. Poliisialan sanastokin löytyy (heh, mitäpä ei löytyisi!), katsotaanpa. Sanaluettelo osoittautuu ruotsin ja englannin kielen sanakirjaksi lainvalvojalle tarpeellisista termeistä kuten ruumishuone, sekkipetos ja öljysoratie. Tarkennan katseen r-kirjaimen kohtaan. Reunaviivan ja revolverin välissä ei ole resilienssiä, vaikka sinivalkoisen pakettiauton kuskille resilienssi on mitä tärkein työväline.

Jatkan ”Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja”-teokseen. Kansilehdelle on äitini kirjoittanut tyttönimensä lisäksi vuosiluvun -49 ja kotipaikkakuntansa. Pelkäsikö kirjan katoavan? Teos on painettu vuonna 1938, jolloin on tarvittu roppakaupalla resilienssiä. Mutta tunteeko sen ajan sanasto resilienssiä? Ei. Sisällysluettelossa on ”Repiä vaatteensa” ja ”Riippua hiuskarvan varassa”, mutta resilienssistä ei riekalettakaan.

Kaivan hyllystä ”Lääketieteen termit”. Ja bingo! Täällä on, tottakai! Resilienssiä on kärynnyt roppakaupalla joskus sekä lainvalvojalla että meikäläisellä, kun jotakin kulkijaa on porukalla yritetty auttaa, lämpimänä tai kylmänä. Resilienssi, latinan sanasta resilientia. Re = uudelleen ja salire = hypätä. Boing-boing-boing vaan. Suomennettu kimmoisuudeksi ja palautumiskyvyksi.

Seuraavaksi olisin siirtynyt lukupinossani olevaan teokseen ”Sanan rieskaa vaihetuspöydällä – pieni kaanaan kielen sanakirja”. Mutta tässäkin asiassa, kröhöm, oli turvauduttava ars mediciinaan, kun ei sen enempää poliisi kuin sivistyskään kyennyt auttamaan.

(Pakko mainita tässä yhteydessä lukuvinkiksi Pirkko Saisio: Suliko. Koen vieroitusoireita kirjan päättymisestä.)

###

Tässä pitäisi olla video. Toivottavasti pysyy alustalla. Otin eilen metsässä otsalampun valossa.

Laitan kokeeksi tähän videon, joita en juuri ole tänne laittanut. Olen perehtymässä editointiin ja tämä sellaisena pienenä harjoitustyönä vain.

Nyt kun päivänvalo on kortilla, on pimeys tuntunut erityisen raskaalta, vaikka vastikään saatiin roppakaupalla aurinkoa pelireissulla. Mitähän kaiken maailman cashewpähkinätumakkeiden käynnistämille toiminnoille tapahtuu, kun pimeys äkillisesti vaihtuu pitkäkestoiseksi valoaltistukseksi? Mutta voi olla niinkin, että ylemmän keskiluokan simpukkaripuli (övre medelklassens mussladiarré, lat. diarrhoea conchyliorum classis mediae superioris) vain veti energiat hetkellisesti alakanttiin. Lukija huomannee, että erityisesti tekoäly, intelligentia artificialis, hallitsee latinankielen.

Palatakseni äidinkieleen totean, että ratkaisu pimeäuupumukseen on vanha kunnon ”ylös, ulos ja lenkille!” Siirrynkin kohtsiltään pyörän päälle.

###