Aamuvarhain oopperaan, saluti con la musica!

Klo 4.30 tänään

Hyvä Lukijani,

ei auta kuin toivoa, että ylläoleva video toimii. Ellei toimi, koitan jatkossa keksiä lisää ratkaisuja videonlataukseen.

Kirjaan tähän muutaman sanan täältä jostakin, sotilassanastoa lainatakseni. Koska päihitin tänä aamuna ylösnousukisassa suuren osan maamme kukoista, jäänee teksti kerrankin hyvin rajoittuneeksi. Mikä meikäläisen mittakaavalla tarkoittaa noin kahta A-nelosta, molemmin puolin kirjoitettuna tiheällä käsialalla.

Tuossa kohtaa, kun aurinko nousi, oli aatos käydä vain nappaamassa akusta pois piuhat, mustan ja punaisen ja painua takaisin pehkuihin. Mutta ovesta kurkistamisella on hintansa. Kävi kuin käkikellolle: oli paineltava kukkumaan pää kolmantena jalkana untuvahousissa ja naulakosta repaistussa ikivanhassa Joutsenen untuvatakissa kamera kaulassa pitkin rantajäätikköä.

Oli nimittäin menossa Rajaseudun kaikkein kalleimman ja hienoimman kansallisoopperan näytös I galli cedroni sono nel periodo degli amori, tiedättehän!? Siis kyseessä on säveltäjä, joka on laittanut valtavan massan laulamaan, toiset korkeaa sopraanoa, jykevimmät matalaa tenoria (bassoääniä ei liene?).

Hulluimmat homosapiensitkin yrittävät jossakin kivilinnassa kirkua oopperaa parfymoidun kermahäntäjoukkion istuessa samettisilla istuimilla vastapäätä laulajaa odottamassa ensimmäistä parkaisua. (Pahoittelen, moponi karkasi. Olen vieläkin katkera menetetystä Savonlinna-mahdollisuudesta. Se tyssäsi työnantajan edellyttämään pakottavaan ja kivuliaaseen vuorokauden päivystysnakkiin varsinaisen päivystäjän sairastuttua. Talonmies meni sitten porukkansa kanssa ilman vaimoa, mikä oli herättänyt kulmain kohottelua: ai päivystää vai…vinoja hymyjä: eroamassa ovat varmaan!)

Mutta palataan ooppera-areenalle. Laulajat ovat jakautuneena noin tiun kokoisiin osastoihin sinne tänne pitkin jäätä. Toisilla on persuuksissaan röyhelökoriste, toiset ovat pukeutuneet vaatimattomammin. Röyhelöpyrstöt roikottavat smokkinsa hihoja kahden puolen ruhoa ja riiputtavat kravatin kuristamaa kaulaansa hartiain välissä. Ryntäilevät epämääräisesti sinne tänne, jotkut jopa lennähtävät loitommas kantaporukasta pyörimään kehää röyhelönsä ympärillä. Päästelevät siellä pihahtavia ääniä kuin yliturvonnut pullataikina. Semmoista se on Rajaseudun oopperanäyttämöllä, osa pysyy stemmoissa, osa risteilee kuin järkensä menettäneenä. Tiedättehän? Hyvässä lykyssä olette kokeneet sen joskus itsekin. Voi niitä aikoja! ;D

###

Tällä laulajalla meni nuotit sekaisin ja pyyhälsi kuumissaan omille teilleen.

Koska Lukijani nähtävästi opiskeli pitkän italian, osaa hän kääntää oopperan nimen suomeksi. Mikäli näin ei ollut, autan sen verran, että tekoälyn mielestä kyse on oopperasta ”Tere soittimella”, koska kuuli ensin väärin. Käänsi sen muotoon Saluti con gli strumenti. Saluti kuulemma vastaa suomen puhekielen tervehdystä ”tere!”. Tere soittimilla, mikäs siinä. Uuden huomautuksen jäljiltä on tuo lopullinen oopperannimi. Mutta kyllä nuo pulputukset ja suhahtelut upeimmista soittimista käyvät nyt kun kausi on kuumimmillaan. Ja seisomapaikkoja vielä riittää kosolti, jos on kulkua suoseuduillepäin tai jäisille järville. Siellä on koko oopperakuoro hienoimmassa vireessään.

###

Kuulostaako Lukijastani siltä, että olisi aika mennä maate? Olen samaa mieltä. 😀

Menossa on neljäs päivä mökillä ja tunnelma on näin auringonlaskun jälkeenkin luksusta. Ei löydy mistään Ritziztä tai Kämpistä verrokkia. Jos Lukijani sattuu kiikaroimaan tännepäin, hän näkee saunasta tulleen hapsuisen eukon istumassa umpipimeässä pirtissä pöydän äärellä. Vain tietokoneen näyttö hohtaa pimeyteen ja valaisee eukon naamaa. Vasemmalla puolella on valtava ikkuna, josta näkyy pimeälle järvelle. Järven toisella puolella on umpimetsää.

Mökissä on nyt +20, joten en laittanut tulia kiviuuniin enkä kamiinaan. Nousen yläpritsille makuupussiin, jossa kyllä tarkenee. Mukana on kyllä riippumattokin ja talvimakuupussi sekä underquiltti eli untuvainen aluspeitto, joka viritetään riippumaton alapuolelle. Jää nähtäväksi tuleeko ulkona yövyttyä. Sen verran äänekäs ooppera oli aamusella, että saattaa olla viisain nukkua torpassa.

Jatkan taas huomenna umpimetsien harhailua tämän päivän huoltotauon eli puuhapirkkopäivän jälkeen. Oli aggregaatin kiskomista käyntiin, akun lataamista, pikkupuiden pilkkomista ja puunkantoa, vedenkantoa rinnettä ylös ja juoksemista pitkin pihaa tikapuiden kanssa rännejä puhdistamassa. Ja mitä kaikkea touhua tämmöisen valtavan lukaalin ylläpidossa onkaan, parikymmentä neliötä, niin riittäähän siinä. Talonmiehellekin tuli soiteltua huoltoneuvon takia, niin kas vain: sanoi, että nyt häiritset ikkunanpesijää työssään! 😀 Olipa oivallisen puuhan keksinyt hänkin itselleen.

###

Luonto on oopperaa lukuunottamatta vielä vaisu. Eilen näin paikallisen kotkan liitelemässä ja muurahaisten tunnustelevan etujaloilla toisiaan pakurikäävän alapuolella. Joitakin kurkipariskuntia lentää kohti itää, jokunen joutsenentörähdys, peippo ja kulorastas sentään on tervehtinyt. Pärjää sitä silläkin vähän aikaa!

Tuliko tästä nyt kaksi A-nelosta? 🙂

Iloa ja eloa sinnepäin! terveisin Klara

”Miks naiset rakastuvat renttuihin!” (Pahoittelen kuvan laitoja, meni mielestä pari teknistä seikkaa viime metreillä.)

Metsässä saapastelua, kuvia ja kärtettyjä lapsia

Hyvä Lukijani,

mitä parhainta pääsiäisen viimeistä päivää sinnepäin! Ja osoitan suosioni pääsiäisjänöselle, jos vaivihkaa kävi munimassa pari Mignon-munaa Lukijani petin viereen. Ystävä Riikinmaalla watsappasi ostavansa Mignon-munia joka vuosi ”hela kartongen”. Lisäsi vielä, että siis Fazerin tuotetta. Tirskahdin itsekseni: kyllähän me hyvän tähden täällä tiedetään kuka ja vain kuka ne tekee ja missä maassa.

Omalta osaltani kannoin korttani kekoon pääsiäismunien ja mämmin suhteen siellä, missä lieju valtaa alaa. Olisin ollut pitempäänkin, mutta Talonmiehellä oli toimia kotinurkilla.

Energiankulutus ja puuhasteluvelvoite on mökkiolosuhteissa merkittävä kaikkine vedenkantoineen ja halkoliiterihommineen. Nyt oli kuitenkin Talonmiehen Kattila&Kamina-palvelu paikalla. Sauna lämpesi, lohi savustui ja lensi pöytään – mitä luksusta. Täyden palvelun päivinä meikäläinen lyö repun selkään ja häipyy metsähorisonttiin palatakseen työpäivän pituisen rupeaman jälkeen, siis sellaisen ylitöiksi venähtäneen.

Hiljainen järvi vähän kallellaan, mutta maapallohan on pyöreä.

Itsekseen sai joka päivä metsissä saapastella: ei ketään edes äänilähteeksi. Sen sijaan teerien pulinaa, hanhien kaakotuksia, palokärki rummutti reviiritiedotetta, toinen vastasi omalta tontiltaan. Petolintukin taisi kiljahdella. Kävin katselemassa myrskytuhopaikkaa, istuskelin suonreunassa ja keittelin suovedestä saikkaa, tuijottelin järvenpohjia sulapaikoista ja kuulostelin kuusikon risahtelevaa kulkijaa. Arvoitukseksi jäi kuka oli. Kauris tai metsäpeura, kuka tietää. Suolla näin mielestäni karhun jäljet, saattoi olla ahmakin, parikäyntiä kun näytti menneen. Karhut lie jo heränneet.

Päivä oli jo kiirastorstaina painumassa iltaan, kun tässä kohtaa paarustelin. Tämä on kallellaan toiseen suuntaan kuin edellinen, kaarevahan pallon pinta on. Vesi kumminkin pysyy altaassaan.

Lankalauantaina sai ihailla revontulia varmaan vähän joka puolella maata. Pimeässä kun istuu ja kuuntelee hiirenhiljaa, on aidoimman sielunhoidon äärellä sanoisin. Ja kuuluuhan sieltä: pöllön huhuilua ja puputusta, ketun rääkäisyjä. Jotain sain videollekin, laatu ei ollut kaksinen. Laittelen videonpätkiä tähänkin kunhan taas uudelleen keksin, kuinka ne laadukkaimmin ominaisuuksin tälle alustalle saa. On jo mennyt mielestä. (Tekoäly neuvomaan?)

Olen mestarikuvaaja-Heikin valoanalyyseistä oppinut paljon valon ja varjon merkityksestä kuvan laadulle. Tempaisin oitis ”järjestelmäisen kännykkäkamerani” esiin, kun valonpäilähdys iski turppaaseen. Tulokset eivät päätä huimaa, mutta esittelen kuitenkin, kas olkaapatten hyvät 😀 Tulee tutkailtua kunnaita ja kumpareita tarkemmin ja toisesta näkövinkkelistä, joku ahaa-elämyskin iskee ajoittain. Kiitos Heikille hienoista valoanalyyseistä blogissaan!

Tästä tulee nyt kuvakirjastotyyppinen päivitys, mutta ylläolevan kuvan kohdalla piti seisahtua pitkäksi aikaa kuuntelemaan pienen sulavesipuron iloista pulpattelua. Tai oikeammin sopraanotyyppistä lirinää loppukadensseineen. Omat kadenssit on jääneet vähiin. Kun taannoin puhaltelin kokeeksi pilliin pari akordia, niin puolet äänistä kuulosti kuin savikukolla soittelisi. Instrumentti ei tykkää makuutuksesta, ei tosin ansatsikaan. Puolustuksen puheenvuoro: talossa asuu koiranruokaa syövä palotorvi, joka pistää koko arsenaalin kehiin pillinsoittoa kuullessaan. Virittää huulensa tötterölle ja lyöttäytyy taustakuoroon ulvomaan. Siinä jää toiseksi, sekä fysiikassa että hermoromahduspuolella.

###

Päätän kirjaukseni tähän, sillä pieni pääsiäispupu kuulostaa heräilevän päiväuniltaan. Sain kovat vieroitusoireet jo mökillä. Maalikylille toissapäivänä palattuamme piti pariinkin kertaan pyyhkiä miniälle suunnattu watsapp-viesti yli, etten häiritsisi. Viesti: ”Ei mulla mitään asiaa ole. Mutta, öh, semmosta vaan, että pääsisikö poika…” (poispyyhintää ennen lähettämistä).

Sauvakävelin kilometrin eteenpäin. Taas hakeutui luuri kouraan: ”Mitenkä on, voisiko…” (poispyyhintää). Jossa vaiheessa oli jo siirryttävä soittamaan. Ei vastannut, ennakoiko ja pisti estoon 😀 Soitin pojalle, jonka arvasin olevan töissä puolisotilaallisessa työtehtävässään, kun ei vastannut. Sitten soitti: ”Olit soittanut?”. Tunnustin, millä asialla liikun ja heti perään soitti miniä. Oli tunnustettava: soitin, koska kärtin lasta. 😀 Loppu hyvin, kaikki hyvin, lapsi on täällä! Vetäytyi välillä päiväunille ja tuntuu nyt heräilevän.

Hyviä kevätpäiviä sinnepäin! Klara

Järki jäässä ja yöksi arkkupakastimeen

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, eikä mikään niistä palaa. Senpä vuoksi on edettävä puolijuoksua, ettei päivien langanpää saa kiinni. Tämä olkoon avauslauseeni, päivän epistola.

Yläpuolella oleva kuva muistuttaa muutamasta tärkeästä seikasta. Palaan niihin alapuolella, sillä en malta olla kertomatta, kuinka lähes täysin järkevä ja mitä neuvokkain ja oivallisin henkilö ajautuu amatööritason virheisiin. Sanalla sanoen: make hiking great again! Ja learning by doing kaupan päälle. Mutta mennäänpä asiaan…

###

Aamukahvipöydästä vilkaistessa näyttää keli hyvältä ja päätän lähteä oitis tutulle polkulenkille. Puoliso, edelleen sama Talonmies, aikoo lenkkeillä koiran kanssa. Varmistan aina, että tietää minne aion suunnata ja koska polku on tuttu ja lenkki alle kymmenen kilometriä, ei eväitä tai muuta tavallisesti mukana kulkevaa tilpehööriä tarvita. Vyötärölaukku saa riittää mehupurkin kera.

Lähden ajelemaan metsäseuduille ja käännyn pikkutielle. Se on aina talvisin hankalasti jäisillä urilla, niin nytkin, eikä aura-auto vielä ole käynyt. Jääurat väijyvät vaarallisen arvaamattomasti lumikerroksen alla. Auto lipsahtelee uriin ja urista pois ja ajettuani vuonna noin 1998 uraiselta tieltä katolleni ojaan päätän, etten ota riskiä. Kohdalle sattuu maastopyöräilystä tuttu sivupisto, luminen kyllä, mutta saan möyrityksi auton siihen. Kaivan lumikengät takakontista ja lähden metsiin tien toiselle puolelle. En ole aiemmin tuolla metsissä liikkunut, joten tutkin karttaa. Näyttäisi olevan jokin rakennus syvemmällä metsässä. Kiinnostun ja lähden lompsimaan. Kauriit ovat tehneet kapean polun, jota seuraan. Rakennusta ei kuitenkaan vastaan tule, kauriiden polkukin kääntyy ryteikköön. Jatkan omaa reittiä umpihangessa komeassa korkeassa metsässä.

Saavun hakatulle linjalle, liekö joskus ollut puhelinlinjaa siinä. Lompsin linjaa pitkin, latvustoissa punatulkkuystävät kommunikoivat keskenään. Hienoa on!

Vaivun aatoksiini eteenpäin lompostellessa. Saavun suon reunaan, josta suuntaan kauas suon saarekkeeseen. Kuljeskelen siellä ympäriinsä luontoa ihaillen. Katselen ylös puihin, taivaalle ja eeskahtaalle, kunnes nälkä muistuttaa itsestään. On aika palata autolle.

Arvelen paluureitin sen verran pitkäksi, että päätän oikaista suon yli sen toiseen laitaan ja siitä autolle. Tutkin karttasovellusta, tarkistan suunnan ja lähden lompsimaan. Suon toisella laidalla on vastassa hankala ryteikkö, lumikengät humpsahtavat kuoppiin, teen ehkä jonkinlaista kaarrostakin johonkin suuntaan selkeämpää kulkureittiä katsastellessa. Sitten nousen mäelle, jonka arvelen nähneeni oletetun rakennuksen takamaastossa. Laskeudun hirven jäljissä mäeltä ja saavun ryteikköiselle ojalle. Oja on tietysti jäässä, mutta maasto toisella puolella näyttää tosi takkuiselta. Siis sovellus esiin ja uusi suunta. Mitään paperikarttaahan ei ole, eihän tänne ollut edes tarkoitus tullakaan.

Katson sovellusta ja arvioin pääseväni oikealle kääntymällä helpompaa reittiä. Rompostan lumessa, nousen mäkeä, laskeudun toiselle suolämpäreelle ja pysähdyn sitten katsomaan karttasovellusta. Se näyttää auton suunnan vasemmalle. Vaihdan suuntaa ja kuljen parikymmentä metriä katsomaan sovellusta uudelleen. Nyt auto ehkä vaihtoi paikkaa ;D, sillä sovellusnuoli ohjaakin jyrkästi oikealle. Tarvon hetken aikaa ja pysähdyn miettimään. Teen konkluusion: en tarkkaan tiedä, mihin suuntaan tulisi edetä. Sovellus pyörittää, eikä siihen voi luottaa. Puhelimen akku on nopeasti huvennut, joten otan karttasovelluksesta kuvan, jossa sininen pallo näyttää sijaintini. Lähetän kuvan Talonmiehelle ja tiedon, etten ole siellä, minne oli tarkoitus mennä, vaan ks. karttaa. Kerron myös, ettei mukana ole luotettavaa opastinta, heh.

Jonkin aikaa metsässä samoiltuani päätän etsiä kohdan, josta nousin suolta mäelle. Hetken haahuiltuani ja metsää silmämääräisesti arvioituani se löytyy, huoh ja huoh. Päätän, että olkoon helkkari vaikka kuinka rankka paluupolku, niin palaan tulojälkiäni ennen kuin olen lopullisesti kierrellyt itseni uuvuksiin ja alkaa hämärtää. Olenhan liikkeellä ihan turistina ilman otsalamppua, ilman kunnon karttaa ja kompassia, yhden mehutetran varassa ilman eväitä ja ilman puukkoa ja tulitikkuja. Varpaitakin jo palelsi.

Autolla ihmettelen ääneen, miten tämmöiseen tilanteeseen voi joutua ihminen, joka kantaa naurettavan pienilläkin metsäretkillä perustason turvallisuusvehkeitä. Otsalamppu, varaparisto, tikut, puukko ja kompassi on aina mukana ja varavirta. Otsalamppuna on aina patterilamppu, jotta en ole virtapankin varassa, jos lamppu himmenee. Paperikarttaa ei käytännössä tutuissa paikoissa ole, mutta offline-kartat on. Nythän ei ollut sitäkään, koska tänne en suunnitellut tulevani. Ja kirsikkana kakussa: menen aina sinne, minne ilmoitan meneväni. Siis näköjään melkein aina. Outoja älyn jättiläisen hommia alkaa iän myötä esiintyä, sanoisin. (Liekö vieläkään Saariselältä löytynyt se ihan pikkuretkelle vaan hiihtelemään lähtenyt seitenkymppinen nainen?)

###

Ja asiasta melkein toiseen ja loppukaneettina kerron ajautuneeni aiemmasta tuntemattomaan miespainotteiseen vaellusporukkaan. Syystä, joka ei ole tiedossani, ajauduttiin ensitapaamisella siihen, että minua treenataan talvivaellusta varten. Aloitetaan kuulemma bensakeittimen käytöstä. En kissaa ehtinyt sanoa, enkä esittää vastalauseita, vaan hämmennyksissäni menin virran mukaan. Vasta kotona älysin: en ole pohjoisen tyttönä kaipailemassa kolmenkympin pakkasissa avotuntureihin telttoja liekinheittimellä lieskoittelemaan, vaihtoehtona häkämyrkytys, ei! Olen jonkun häkämyrkytykseen kuolleen pinkinpunaisen vainajan nähnyt ja toissa talvena herännyt itse kämpän häkävarottimeen (ratkaisu: vein sen ulos huutamaan*ja jatkoin unia), joten häkämyrkytyksestä olen saanut osani.

*Toiminnastani meni TTT:n eli Talonmiehen tietotoimiston kautta tieto pojallemme, joka soitti: ”No miten menee? …njaah… olet vissiin ottanut sen hälyttimen takaisin sisälle? Tuota… se ei kovin vähästä hälytä, että pitäiskö sun kumminkin usk…tai miten olet aatellut?”

Paukkupakkasista on riittävästi kokemusta jo lapsuudesta. Eivätkä kovissa pakkasissa avotunturissa teltassa makaa poromiehetkään, vaan pärräävät koteihinsa tai tupiin. Tietääkseni myöskään kotien arkkupakastimiin ei jonoteta yöpymään. Vai johtuuko siitä, ettei siellä ole kuin -18 ? Heti, kun keksin syyn siirtyä arkkupakastimeen tai -30 asteessa tuuliseen avotunturiin, otan vuoteeni ja käyn Varangin niemimaalle makaamaan. Siihen asti saa riittää talvikaasu viiteentoista pakkasasteeseen ja Sinoli pariin kymppiin. Jos tulee yövyttyä edes niissäkään lämpötiloissa.

Yksi ulkotelttayö olisi ensi kuuksi tällä edellä mainitsemallani porukalla ja toinen maltillisemman sakin reissu toukokuulla Kilpisjärvelle huollettuihin ja hallittuihin oloihin. Pohjoisen alueiden eräopas sanoi, että kun Kilpisjärvi muuttui ihmisen puheissa ”Kilppariksi”, lakkasi hän siitä kiinnostumasta. Ymmärsin, mitä tarkoitti. Mutta käyn silti katsomassa, miltä siellä nykyisin näyttää. Saattaa olla, että se riittää.

Näihin puheisiin jätän Lukijani tällä kertaa. Yritän nyt ottaa ilon irti näistä hiipuvista vuosista, jolloin on vielä mahdollisuus kruisailla maastoissa. Sitten lyön telttakankaan naulaan, otan mailan käteeni ja jään pelkästään muistelemaan reissujani. Että oli se ennen sentään! Vanhat Savotat oli selässä, kuivattua kapakalaa syötiin ja nötköttiä ja kouluun hiihdettiin kesät talvet puusuksilla. Ja hyvin pärjättiin ilman droonikuvia Didnojoelta.

Näihin puheisiin, Klara

Kevään valoa sielun perukoille

Latu johtaa teekupposelle. Omaa baarinpitoa kuusen alla viimalta suojassa. Mittarissa -16 C.

Hyvä Lukijani,

havahduin aamusella kello viisi käsivarren puutumiseen, hiivin nappaamaan valmiiksi sommitellun ulkokarsinapetini ja luikahdin takakuistille jatkamaan unia. Aamuyöstä pakkasmittari näytti vain -7, mutta aamulla -13. Kahden untuvan alla tarkeni kuitenkin hyvin ja alla kunnon R-kertoimien retkipatja + solumuovialusta. Hyvin nukutti. Mutta iskikö raikas ilma jonkun virtapiikin, kun päivä on mennyt kaikenlaista touhuillessa.

Blogiteksti on kummitellut mielessä jo useamman päivän. Onneksi virtapiikkipäivä on kuin perämoottori: kun sen kerran vetaisee käyntiin sitä ei pysäytä pirukaan. Vielä on tilkka löpöä tankissa blogia varten, vaikka kävin jo hiihtämässä. Sitten luutuilin laattioita robotti-imurin peesissä. En juuri anna sen pestä lattioita, soheltaa vaan pyörivien luutujensa kanssa puolivillaisin tuloksin.

###

Talonmiehen kananmunaostokset. 10 kappaletta etiketin mukaan ”erikokoisia munia”. Joku painovirhepaholainen lie, sillä kaikki munat olivat tismalleen samaa kutistettua mallia. Tekstin oli varmaan tarkoitus olla ”erikoisia munia”.

Hiihtolenkillä olin kieseissäni hyvästä ilmasta, joten tunnelmaa ei haitannut pakkanen, eikä santapaperiluisto. Toiseen korvaan tuli hyvää musiikkia ja ladulla oli tavanomaista vähemmän suksijoita, olivathan olympialaisten viidenkympin naiset vielä telkkarissa pyörimässä. Ihime homma: porukat istuu Olympialaisia (kirjoitetaanko se suorastaan isolla?) töllöstä tuijottamassa kuulemma kolme viikkoa (sic!). Ja sen päälle kaikki haluatkomiljonääriksi-systeemit. Eikä telkkaritöllötyksestä olla vuoskymmeniin enää oltu huolestuneita. Mutta annapa olla, jos lukee saman ajan kännykästä sanomalehtiä, tutkii kirjoja tai kuuntelee radiota ja musiikkia, niin on Kaikkien Kännykkäpahisten Ylipappi. Ihime homma, sanon uudelleen.

Disclaimer: mikäli Lukijani, jonka tiedän varsin maltilliseksi ja harkintakykyiseksi, lukeehan hän blogianikin, niin jos mielii sivusilmällä vilkuilla töllöä rentoutuakseen, suon kyllä. Uutiset tulee katsottua ja lauantaiaamun Seija-haastettelut. Nyt aion kyllä sortua MTV:n Summittiin. Jäin viimeksi siihen koukkuun. Joku siinä tangeeraa omia ”katsotaan pysyykö hengissä”- riskiretkiäni. (Jep, riskiretket.)

###

Kävin tässäkin, mutta tuo polku-ura on jonkun toisen. Mulla oli tässä uudet sukset jalassa ensimmäisellä koereissulla.
(miettii) En kyllä ihan heti olisi tuolle jäälle tosin mennytkään. Asun näillä huudeilla jonkun matkan päässä
ja tiedän, ettei ole viisasta. Joku tai jotkut on aatelleet toisin.

Mahtaako Lukijani jo viritellä Muuttolintujen kevät- sovellusta kännykkään (päivitetty, hoksasin)? Innolla täällä odotellaan siivekkäitä tulijoita. Ja kun vessan akkunasta kuulin mielestäni hyvin erikoisen linnun hassua laulua, hälytin oitis Talonmiehenkin kuuntelemaan. Ja kyl-lä, outo on! Talonmies oitis juoksujalkaa kännykkää hakemaan, ettei ehdi erikoinen lintu liidellä tiehensä! Pää kolmantena jalkana kännykkä kourassa takaisin vessan ikkunaan, jonne molemmat kurkottausimme: onnistuuko nauhoitus!? Kyllä! Ääni saatiin lakkariin ja ei kun ”lähetä”-painike pohjaan ja kaksi naamaa kurkottaa katsomaan kännykän näyttöä: mikä erikoisuus onkaan kyseessä!? Vastaus tuli nopeasti: punatulkku. 😀

###

Sitten ruokahommia. Maistuuko? Kyllä kiitos! Vaikkei meillä juurikaan ole mitään perinteitä oikeastaan minkään suhteen, niin jouluna ja helmikuussa syödään mätiä. Helmikuu on ihan must blinikuukausi, tiätsä ;). Aikanaan Talonmies teki blinit itse. Sittemmin on päädytty kaupan valmiisiin blineihin, eikä voi moittia niitäkään. Tasapainon vuoksi laitan kuvan alareunaan toisenkin ruoan, joka jakaa mielipiteitä. Nimittäin kesäkeitto, yksi mieliruoista lapsuudesta saakka, mitä moni on ihmetellyt. Mutta hyvän tähden, onhan se hyvää ja ravitsevaa 😀 Talonmies muistelee usein kauhulla koulun kesäkeittoa ja etenkin tillilihaa. Liekö Lukijanikin istunut kouluruokalassa lasittunein katsein tillilihalautasensa* äärellä, kun potut kylmenivät ja keittolantäti hoputti häipymään?

*Sanopa tuo nopeasti 10 kertaa. 😀

No eniveis, mäti ja siihen sipulia ja smetanaa blinimaton lämmittäessä selustaa, niin avot. Kyllä kelpaa! Kesäkeiton tein muuten ihan itse, kurmettitaiturin käsityönäyte! Mikähän länsirinteen viini sen kanssa sopisi, heh.

###

Palaan vielä ulkokeleihin. Joulu-tammikuu oli niin kamalaa settiä sairasteluineen ja hitonmoisine pakkasineen, että sisätiloissa oli tulla puolipäiseksi. Kun sitten kelit lämpesivät, aurinko alkoi enemmän näyttäytyä ja päiväkin piteni, niin meikäläinen on ollut kuin vasikka kesälaitumella.

Kaiken kruunasivat etelänpostin tuomat tunturisukset ja monot, molemmat istuivat kuin hanska. Laitoin kiitokset Sipooseen, tusen tack o. på återhörande. Helppoa on, kun myyjä osaa kysyä ja asiakas saa rauhassa selittää, mitä on hakemassa ja mitä ei. Metsäsuksetkin olisi kiikarissa, mutta toistaiseksi en ole saanut hommatuksi tähän autoon sopivia taakkatelineitä, sillä sisälle niin pitkät sukset ei mahdu. Mitä taakkatelineisiin tulee, on niissä semmoinen meininki, ettei edellisen samanmerkkisen auton telineet tähän malliin käy. Ne makaavat nyt autotallin hyllyllä. Kierrätyskeskus ei ota, eikä ota autokauppakaan. Ihme kerskakulutusta.

###

Metsässä aina mietin, miten riippuvainen olen metsäretkistä. Kuin kuumetauti: yhtenä päivänä huomaa, että jotain puuttuu. Tylsistyy, nuppipatterin valo kallon sisällä himmenee ja muuttuu lopulta harmaaksi. Kulku käy nuutuneeksi, mieliala apeaksi.

Jotkut kuulemma saavat samoja tuntemuksia, jos eivät pääse reuhtomaan lenkkipolulle, pyöräilemään sataa kilometriä yhdellä juomatauolla tai suksimaan spandexit vinkuen hullunkiilto silmissä. Meikäläiselle hullunkiilto iskee metsässä, käänteisenä. Sieluun tulee rauha ja levollisuus, ympäröivä luonto ui tajuntaan, lipuu kallon sisälle, tyrkkää kaiken kuormituksen tieltään ja kääntää himmenneen valon kirkkaaksi. Siihen vielä pyllynalus, mukillinen höyryävää teetä tai kahvia ja joku pieni syötävä, niin son siinä! Elämä hymyilee jälleen ja olo on voimaantunut.

Ehkä tunne on tuttu Lukijallenikin? Eikä tarvita valloituksia tai huiputuksia, lähimetsät riittävät. Isommat reissut on sitten erikseen ja kenties kesä tuo niitäkin. Lupaavalta näyttää: ensimmäinen palaveri on nousuviikolla tuntemattoman vaellusporukan kanssa. Tuleeko porukka ensi kesän vaelluskavereiksi, jää nähtäväksi. Suuntakin on vielä epäselvä, eikä se kohdallani oikeastaan ole relevanttiakaan. Oikeastaan ainut reunaehto on, etten lähde hikilenkkivaellukselle enkä suorittamaan mitään kilometripylväitä tai kansallispuistomerkkien keräilyä. Jos ajatukset kovin eroavat, teen kuten usein tähänkin saakka: menen ittekseni omine ajatuksineni. Siis miten huvittaa ja minne nokka näyttää. Tai paarustan muoniolaisen kaverin kanssa, ihan parasta seuhraa – heti itteni jälkhen ;D

Kevään valoa sieluun sinnepäin! t. Klara

Jonkun nätti kuisti, joka sattui eteen lapsenlasta kärrytellessä.

Tikulla silmään-sarja eli vanhoja muistellessa: Kuusamo

Hyvä Lukijani,

talvisydännä on hyvä tutkailla vanhoja kuvia. Se on ikääntyvän väestön perusharraste. Pääsee nääs luennoimaan nuoriso-osastoille, miten aikanaan sentään… ja nuoriso palaa halusta saada kuulla kaiken, yksityiskohtia myöten. Kun Lukijakuntani tiettävästi koostuu elämänkokemuksen ritarikunnasta, tohdin laatia satunnaisen sarjan.

Aloitetaan Kuusamosta. Se on Pohjois-Pohjanmaata, ei Lappia. Rukatunturi on oikeasti Rukavaara, mutta tulkittiin tunturiksi matkailusyistä. Rukan pääomistaja on Ahon perhe, jolla on myös Pyhätunturi. Varmalta taholta olen kuullut, että ”Levi”-tyyppinen liikeidea keskittyisi Rukalle. Siksikin, että Pyhätunturilla maanomistus rajoittaa ”levittymistä”.

Kuusamolainen lukijani tietää Kuusamon helpoksi asuinpaikaksi. Jollei siis satu synnyttämään tai saamaan tukosta sepelvaltimoonsa tai aivoverisuoneen. Sairaalan ovi on lähempänä kuin lähin lankapuhelin, meinaan 230 kilometrin päässä Kajaanissa tai Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Lanssiauto sinne huristaa tai kopteri lepattaa, mikäli lentosää sallii, eikä ole muita kuskattavia. Verrokkina: helsinkiläinen kärrättäisi synnyttämään Poriin, Mikkeliin tai Lappeenrantaan sillä erotuksella, että osa matkasta menisi ripeästi moottoritietä.

Kuusamossa, etenkin Rukalla, tuli nuorena pyörittyä, joskus oli kämppäkin. Luovuttiin jouduttuamme keskelle meistä riippumatonta juridista prosessia. Se alkoi kuormittaa ja siirryttiin tyynemmille vesille, henkisesti ja fyysisesti. Onhan se niinkin, että moni etsii yksinäistä rauhaa. Kansallispuiston kävijämäärätkin paisuivat, ulkomaalaisia alue kiinnostaa ja kotimaassa on retkeilybuumi. Kaikki ovat kuitenkin yhtä oikeutettuja luontoon ja erämaisia paikkoja maasta löytyy, jotkut niistä suorastaan erämaisempia kuin suositut erämaaksi nimetyt alueet.

Nettitiedot kertovat Rukalla olevan Iisalmen verran porukkaa sesonkiaikoina. Paljon on massatapahtumiakin kuten kisoja ja mm. NUTS-polkujuoksutapahtuma Karhunkierroksella (22.-23.5.26). Se juostaan myös Ylläs-Pallaksella (17.-18.7.26), Pyhällä (8.8.26), Syötteellä (12.-13.6.26) ja lisäksi pienempiä tapahtumia muualla. Järjestäjä ilmoittaa nuo ajat alustavina. Hyvä tietää retkisuunnitelmia tehdessä, ellei aio juoksijoiden sekaan.

Kitka on tuossa kuvanottopaikan ja kallion välissä. Kastuin kunnolla tuolla reissulla.

En pidä kirjanpitoa blogiteksteistäni, joten pelkään toistelevani samoja Seniorimuisteluita. Mutta mieleenpainuvimpia kokemuksia voinee toistellakin. Tohdin siis kirjata Kuusamon muistoja ja paikkoja. Lukijani hypätköön yli, jos on jo sata kertaa nähnyt. Osa kuvista on toki Lukijalle tuikituttuja paikkoja, mutta voinee vielä makustella. Myllykosken ja koko PKK:n skippaan Jyrävää lukuunottamatta, niitä kuvia on joka puolella.

Käylänkoski on hieno! Kuvaa ei nyt ole tässä, mutta karsea muistikuva on, vaikka tapauksesta on aikaa. Nostin Käylässä sillan levennyksellä kajakin auton katolle ja aukaisin takaluukun ottaakseni kiinnitysliinat. Hups, paattihan oli vielä irti! Onneksi oli puolituntematon, salamannopea melojaporukka kiinnittämässä omia veneitään valmiina ryntäämään hätiin. Ei posahtanut paatti keulapellille. Btw, koskea ei melottu, vaan tultiin melomasta Savilammelta Jäkälämutkaan (Taivalkönkään ohi tietysti kannettiin). Paatit tuotiin autojen luo erillisellä kuljetuksella.

Kiutaköngäs kompensaatioksi ja Reino Rinteen kunniaksi.

Kiutakönkäälla on sesonkiaikoina vilskettä. Kiutakönkään on jotkut huimapäät laskeneetkin. En suosittele, kellekään. Henkensä saa helpommallakin läheltä piti-tilanteeseen halutessaan.

Tämä taitaa olla Ruoppijärveltä, jos en ihan väärin lokalisoi. Tuolla ei ole ainakaan aiemmin ollut kulkijoita. Rotkojärvi, joitakin mökkejä siellä muistaakseni oli. Tämä on jonkun vuoden takainen kuva.

Samoilla seuduilla on Akonlahden mykistävä tukinsiirtosysteemi! Eipä ollut sielläkään ketään. Kovan työn opvet aikanaan tehneet tukkien vuoksi! Rännejä pitkin on kampe siirretty Kitkan puolelta Livojärveen.

Tästä tulee nyt matkailumainospäivitys, mutta jos Livojärven ranta Posiolla (Posio-Taivalkoski- tien varrella) on käymättä, niin se on minusta yksi upeimmista paikoista pohjoisessa Suomessa. Kuvan pukkaan joskus myöhemmin. Kesäsesonkina siellä on paljon asuntoautoja ja kulkijoita, mutta kompensaationa tädit, jos vielä myyvät kotileipomotuotteita siinä.

Hyppään takaisin Kuusamoon ja Ristikalliolle. Lukijani toki täälläkin todennäköisesti käynyt.

Ristikallio siis yllä. Sinne ajellaan Rukan ohi kohti Sallaa eli käännytään Käylään ja siitä puotellaan Käylän ohi, kunnes tulee isohko P-paikka oikealla. Ennen P-paikkaa on kyllä selkeä opaste. Sanon tämän näin tarkkaan siitä syystä, että paljon tuolla ajelleena olen silti aatoksissani useamman kerran puoellut hyvän pätkää kohti Kemijärveä ennen havahtumista. Ristikallion polun alku on muuten alkuperäinen Karhunkierroksen lähtöpaikka. Hautajärven lähtöpaikka on tehty vasta myöhemmin ja kulkee ensin Savinajoen vartta, jossa on…

…Rupakivi ja mun retkipiriste. Pahoittelen kuvan huonoa laatua.

Noilla Savinajoen ja Rupakiven rantaseuduilla tuli kerran yksi nainen kiireisenä vastaan ilman kantamuksia ja kysyi multa kiertosuuntaa. Jäin sanattomaksi, joten jatkoi menoaan. Mistä lie kyse sitten. Kerran Pähkänän alapuolen polulla puolilta öin polkujuoksija kysyi missä on uimaranta. Oli juoksemassa luontokeskukselta Rukalle. Siinä on Kitkajoki, jossa silloin oli pitkälle saakka parikymmensenttistä matalaa kivikkoa. Oulankajoen rannalle kerran kajakilla pysähtyessäni melova pariskunta rantautui kysymään pitkäkö matka on vielä ”sinne missä tämä joki loppuu”. Joki loppuu Venäjällä. Oli kyyti odottamassa ja matkaa vielä jäljellä Jäkälämutkaan, jonne oletin heidän viimeistään pysähtyvän :D.

Nämä on jääneet mieleen samoin kuin monimutkainen rantautumissohellus Siikauopajalle Oulankajoen koillisrannalla. Siellä näyttää olevan geokätkö edelleen (GC2DBN7 Oxbow lake Siikauopaja). Mieleen on jäänyt myös pusikosta hyppääminen rantahietikolle Nurmisaarenniemessä parinkymmenen sadetakkiin pukeutuneen naisen eteen, ryhmämatkalaisia melontayrittäjän kanssa tauolla. Harvoin olen ollut tilanteessa, jossa parisenkymmentä sadetakkinaista hiljenee kuin veitsellä leikaten katsomaan puskasta pomppaajaa. Selitys: etsin geokätköä, minkä yritin selittää heille. Hullun maine ehkä silti leijui kauniin Oulankajoen rantahietikolla poistuessani.

Halosen uuniin kannattaa ehdottomasti kavuta. Mahtaakohan olla vielä sallittujen paikkojen kirjoissa? Komea uuni, jonne mahtui meikäläinen seisomaan. Luolan suuaukon vasemmassa reunassa näkyvät Talonmiehen kintut. Jäi henkivartijaksi uuninluukun ulkopuolelle. Luolassa kerrotaan asuneen Halonen, joka kävi tekemässä pahoja lähikylässä, karkotettiin ja asusteli jemmassa luolan uumenissa. Mene ja tiedä sitten. Mikäli Lukijani sattuu olemaan Halonen, olisin kiinnostunut kuulemaan sukukronikkansa 😀

Mun yksi kalleimmista aaerteistani on Suomen luolat-kirja (Aimo Kejonen et al. Salakirjat 2015), jossa on koordinaatit luolalle: N 66° 14′ 32.858 E 29° 17′ 28.886. Juumaan päin ajetaan, siitä oik. Ryötingintielle, josta 3 km ajon jälkeen vasemmalle Halosenvaaraan. Luola on jyrkässä kalliorinteessä, ihan helppo ei ollut sinne laskeutua, miten lie nykyään. Luolassa ei saa asustaa, tämä tiedoksi innokkaimmille. Hieno paikka!

Viimeinen kuva on paikasta, joka on Kuusamon Suorajärvellä. Tämän kuvan varmasti olen joskus esitellytkin, mutta näkymä tuosta rannasta on käynnin väärtti etenkin, jos haluaa vähän rauhallisemmille seuduille välillä ainakin.

Ja näiden kesäisten kuvatunnelmien kautta palatkaamme tähän vuodenaikaan Kuusamon metsään.
Kuva on toki otettu useampi vuosi sitten. Valo tulee laskevasta auringosta, ei rinnevaloista.

Lompsis ja lompsis lumikengillä koira vasemmassa ja sauvat oikeassa kädessä. Hikisiä reissuja, vaan tulipa tehdyksi ja virkistävä reissu jokainen. Lumikengät on mieluisa kulkupeli, mutta ongelmaksi tullut sopivat kengät. Pitäisi olla pari numeroa liian suuret, jotta sukkia mahtuisi varpaiden palellessa. Mutta samalla pitäisi olla jämäkät, ettei jalan nosto ole liian rankkaa. Sähkösukat on hankinnassa. Jos on kokemuksia hyvistä merkeistä, niin mieluusti otan vastaan.

Tähän päättyy Tikulla silmään-sarjani Kuusamon osuus. Kiitos Lukijalle, kiitos Kuusamolle! Kuusamossa en enää juurikaan kulje, mutta etenkin eteläpohojalaaset tuntuvat siellä alavariisa ramppaavan. Kuulee kiivaimmat kuulumiset. 😀

terveisin Klara

Metsähommia ja lopuksi testi

Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.

###

Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.

Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.

###

Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.

Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.

Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.

Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!

Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara

(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)

Katselemassa paikkoja – julmaa ja närää, osa 1. Julma

Hyvä Lukijani,

otin peltiratsun alleni ja kurvasin pussien ja nyssäköiden kanssa katsomaan, onko Julma-Ölkky paikoillaan ja miltä nyt näyttää. Edelliskäynnistä Ölkyn vierellä on yli kaksikymmentä vuotta, muualla Hossassa on tullut senkin jälkeen melottua, maastopyöräiltyä ja yövyttyä. Alue oli aiemmin ”hillitysti suosittu”. Kansallispuisto tuli 2017 ja kävijämäärät kasvoivat.

Viimeisin käyntikerta Ölkkyseudulla oli lokakuun aikoja. Liipottelin Somerilla silloisella Yukon Expedition-pommikoneluokan kajakillani ja sujahdin Värikallion tyveen kallion vieressä olleen romuisen puuterassin alitse taidetta tutkimaan. Siitä sitten +11-asteisessa vedessä taistelemaan pienen puusillan ali ja kiviseen koskeen, josta Ala-Ölkyn puolelle tarkoituksena vetää alus kannaksen yli Ylä-Ölkylle, siis Julmalle. Kannaksella oli parkissa innokas puolikänninen hirviäijäporukka. Arvelin kajakin raastamisesta eskaloituvan sen verran suuri show (näistä ”anna mä autan”-sessioista on runsas kokemus), joten vetäydyin takaisin puskiin ja pommikoneeseen ajatuksella yöpymisestä Ala-Ölkyn eteläpään laavulla. Alkoikin sataa sakeasti märkää tiskirättityyppistä lunta ja järki voitti. Rantauduin Somerin silloiseen vaatimattomaan venevalkamaan autolleni ja huristelin lähimpään majoituspaikkaan. Ehkä Jokijärvelle vai Taivalkosken vaatimattomaan hotelliin, en enää jaksa muistaa.

Sen pituinenko se? No ei. Vetäydyin vain hiukan muistoihini. Niihinhän meidän eläkeläisten on helppo singahtaa nuorison kuunnellessa rinkinä ympärillä hyyy-yyyvin innostuneena, että tarinoihan muori lisää, läpikäy vanhat kansakoulukaverit, hae oikein luokkakuvakin – millaisia kohtaloita? Entä isoisän veljesperheet, puolisot ja serkkujen ketjut! Mitä Tauno-setä sanoi aikanaan, kun laituri repesi?

Ehkä Lukijani ymmärtää mitä tarkoitan😉

###

Keli Julmalla oli suosiollinen saapuessani P-paikalle. Laskin autot: 17 henkilöautoa ja 8 matkailuautoa.

Pyöräytin lenkin. Kohtasin 32 ihmistä (+ näköhavaintona 2 kanootissa) ja 5 koiraa. Ihmisäänet puhkoivat ilmatilaa, koiraimmeiset jumivat sillan kahden puolen aprikoimassa tessun suhtautumista teräsrappuihin ja notkuvaan siltaan. Pysähtyipä yksi mukava rouvakin jutulle. Oli lähialueiden asukas ja käyttämässä sukulaisia kanjonilla: ”Onpas täällä porukkaa!” Tapasin sittemmin hollantilaisia Närängässä. Kertoivat ällistyneensä Julman P-paikan automäärää: 42. Hekin autojen laskijoita 😄

Kannattiko käydä? Kyllä. Kaikkien nähtävä, ei siinä mitään: hieno on. Sorastetut, semi-pyörätietyyppiset baanat vaan ei ole mun juttuni. Olen metsien, puskien ja erämaiden tyttö, mutta herraparatkoon: monen muun juttuja nämä toki on ja hienoa sekin! Ja tuumaan näinkin: vielä tulee aika, siis jos XYZ ylipäätään suo, ettei omin kintuin etene kuin korkeintaan sorastettua polkua. (XYZ=elämänhaltijan nimi Lukijan valinnan mukaan, tarvittaessa saa jättää tyhjäksi, Mao ei käy).

Huomasin pakenevani metsään syömään mustikoita ja ihastumaan laveasta muurahaispolusta: kova molemminpuolinen liikenne. Sitä seuraillessa taisi mennä sama aika kuin rotkon tuijotukseen. Onkohan niin, että meikäläisen kärkihankkeita on pienet, kotimaan luonnonaarteet, kuten muurahaispolut? Vastaan itselleni: on. Olen kivunnut vaikka minne ja noussut hissillä Kuala Lumpurin hiivatin pilvenpiirtäjiin ja näkötorneihin, tuijottanut Iguassua ja tonkinut Tasmaniaa, mutta ei kolahda kuten kotomaa. Sielun ilo löytyy Suomen metsistä ja muurahaispolusta, rauhasta ja hiljaisuudesta, omista oloista ja pään tuuletuksesta. (Palaan tähän osassa 2. jos muistan.)

Hah, kuulostiko hurskaalta? Sitä se onkin ja selvää elviselyäkin: on tässä kuule maailmaa nähty, ettei mitään eilisteeren tyttäriä! Mutta vannon: totta joka sana. Vertailukohdepiipahduksista on ollut ainakin omakohtaista hyötyä. Kun on muuta nähnyt, niin voi sanoa oman sielun tuntemuksena, että kotomaata ei voita mikään, ei koskaan. Niin huippupaikka. Enkä ole ainut. …kerron seuraavassa blogikirjoituksessa, mitä hollantilaiset sanoivat Närängässä. Ja lisään disclousuren: joku muu kokee asian toisin ja täysin oikeutetusti!

####

Istun kirjoittelemassa Hossan lomakeskuksessa. Ympärilläni työntekijät keräilevät aamiaisastioita ja puhuvat ranskaa. Sitten tulee edeskäypä ja huikkaa heille ”Ça va ?”

Respan tiskillä totesin, että ”palautan avaimen”, johon vastassa oli kaksi hämmentynyttä tytönkatsetta. Kysyin puhuvatko englantia. Puhuivat, keskinäinen kieli ranska. En hämmästy suomenkielen puutteesta, ilmiö yleistyy. Muotkan Ruoktussakaan ei enää ole suomen osaajia Niittyvuopion myytyä korkeassa iässä paikan puolalais-ranskalaiselle pariskunnalle. Viimeksi tiskissä oli ainoastaan ranskaa puhuva nuori tyttö omistajien hääriessä muualla. Suuret saksalaisryhmät näyttäisivät olevan kärkihankkeitaan ynnä muut ulkomaantulijat. Suomalaiset olivat tottuneet Niittyvuopiolta (”Hans vaan”) saamaan apua ja neuvoja. Nyt on uudet kansainväliset tuulet tuntureissa ja lentokoneet kaahaa Rovaniemelle putket punaisena.

Seuraavassa blogitekstissä on hollantilaisten ja yhden rovaniemeläisen kokemus Joulupukinmaasta: ystävällinen varoitus siitä, jos on vielä kokematta! Tiedän myös omakohtaisesti, että Kilpisjärvelle en enää mene.

Ranskanpuhujat lähtivät kanootilla vesille. Hauskaa!

Katselen keskenään ranskaa puhuvien puuhia, kovasti touhuavat. Paikka lie jo pitempään ollut ulkomaalaisomistuksessa, niin muistelen. Tarkistin: taustalla on belgialaisyritys, miljoonabisnes. Päätoimijoiden nimet ovat ranskankielisiä, mutta kuten tiedetään, Belgiassa puhutaan myös ranskaa.

Aamupalalla oli suomalainen naisporukka, suomalainen miesporukka, muutama suomalaispariskunta ja espanjalaisryhmä. Ei ruuhkaa ja ihan suositeltava paikka, siisti ja rauhallinen. ”Ekologinen majoitusmuoto”, saattoi tarkoittaa alkuillasta vain haaleaa vettä lämminvesihanasta ja yön lievää viileyttä, mutta mulla on aina oma VainSiistissäSisäkäytössä- oleva untuvapussi. Maalämpö, josta oli hyvin tiedotettu etukäteen, ei siis sikaa säkissä. Alueella on myös suomalainen perheyritys Loma-Hossa, mainitaan pieneksi yritykseksi.

Tässä matkailumarkkinointia Hossasta, heh! Kannattaa tulla, etenkin kesä- tai syyskuussa, niin on rauhallisempaa. Maastopyöräilijälle oiva valinta, päiväretkeilijälle myös. Telttayön vietin täällä joku vuosi sitten, oliko peräti viime vuonna (mummo tässä muistelee😁). Nope, kaipaan erämaisempaa, mutta olin testaamassa uutta telttaa.. joka on jäänyt hyllylle ja vanha kaivettu esiin. Saa nähdä myynkö pois.

###

Nyt vilkutan Lukijalleni, hyppään kaaraan ja ajan Perankaan ja siitä johonkin suuntaan. Mökille ei nyt viitsi mennä, kun siellä on laiturintekijä, joka on käynyt meillä nuohoamassa aiemmin. Talonmies: ”Nuohoaa meille laiturin parissa viikossa.” Heh!

Voikoon Lukija hyvin ja nuohotkoon tietään reippaasti eteenpäin!

Klara

Melalla huitomista ja vanhuuden merkkien luettelointia

Kiirettä piti tälläkin, jonka oletan mäntykiitäjäksi googlettamalla. Saa mieluusti korjata, jos onkin joku muu!

Hyvä Lukijani,

istun taas lähtökuopissani, tällä kertaa mökin akkunan äärellä. Järvi pauhaa puuskatuulten riepotuksissa, silmämääräinen arvio noin 10 m-12 m/s puuskissa. Aika pahan näköinen ulappa, josta sain eilen maistiaiset, palaan siihen kohta ja annan korpin ensin haukkua terveiset sinnepäin. Sen äänirepertoaari on hauskan moninainen. Jostakin syystä on nyt ääntänyt haukkumalla. Eilen Talonmiehen pakatessa lähtökuormaansa rynnättiin mökin nurkalle katsomaan kenen kyyhkynpyytäjän koira on päässyt irti. Täällä kun ei ole ketään missään. Ei tosin metsästäjiäkään. Edes moottorilla tuotettua ääntä ei ole. Kuluukin aina alkuunsa pari päivää, ennen kuin kärpäsen surina ei ensimmäiseksi assosioidu lentokoneen ääneen.

###

Kelit on olleet tavalliset loppukesän kelit ja syytä on olla realisti. Kesän ydin oli lyhyt ja kummallinen: kesäkuu hyytävä, heinäkuu paistinvartaassa, elokuu hyppelehtivä ja thäts it! Ei voi kuin toivoa syyskuulta kompensaatiota.

Jäin mökille vielä Talonmiehen ja Koiran lähdettyä. Keli oli eilen aamusella komea, että ei kun retkivermeet kyytiin, mela käteen ja menoksi. Liipotin kalliopaikalle, pursi maihin, reppu selkään ja mars matkaan. Olen tuolla joskus törmännyt suteen ja karhun jätöksiin, joten arvelin käydä nuuskimassa nurkkia. Alue rajoittuu valtakunnanrajaan, eikä asutusta ole, joten metsän eläinten valtakunnassa kuljin. No eipä ollut ainuttakaan petoa, ei jätöksiäkään. Suon reunalla oli leveälestisiä taaperruksia, mutta kuka niistä tietää kenen ovat. Hirvetkin kun porukalla talsivat, niin jälki on tuonkaltaista. Pari hirvikärpästä läksi vuokralaisina mukaani, vaikken koskaan ole tuolla hirvenkakkaa nähnyt. Tuon tuosta piti pysähtyä mustikkapuskia perkaamaan, komeita ja isoja olivat marjat, vaikka nyt on myös pikkuruisia versioita ollut paljon, kertoi marjanpoimijamme Veikko (nimi muutettu🤗), paikallinen metsuri evp.

Jos aamu oli liki pläkä, niin paatille iltapäivällä palatessa oli tilanne toinen. Ainahan tuuli iltapäivästä nousee, mutta nyt oli tuimaa puuskaa mukana ja tuulensuunta kannaltani pelottava. Roikaisin ensin uimaan, keittelin kahvit ja tuumailin. Päädyin siihen, että teen ylimääräisen koukkauksen kyetäkseni ylittämään selkäveden sen kapeimmalta kohdalta. Meloin sitten rantoja pitkin pitemmän kautta. No, vanha melojan tieto on, että pahin puuska iskee juuri silloin, kun rantaan on molempiin suuntiin yhtä pitkä uintimatka. Näin kävi nytkin. Onneksi en uimasille joutunut, mutta kieli keskellä suuta sai sivuaallossa teutaroida ja väkisin meinasi aalto paiskata rantakivikkoon. Ankaralla melomisella pysyin säällisen matkan päässä rannasta. Ei tuossa nyt mitään läheltä piti -tilannetta ollut, olen melonut meressäkin lukuisia kertoja kovassa aallokossa. Vaan järvenaalto on suuttuessaan kyllä pelottavampi meikäläisen mielestä, terävämpää, äkkinäisempää ja heitteisempää. Ja kiviäkin saattaa yllättäen tulla eteen toisin kuin merellä. (En tiedä kauanko muorilla voimat riittää melakankea vääntää näissä tilanteissa. Maate mennessä tiesi meloneensa, kun selkä ja kyljet oli kuin tulessa. Vanhenemista.)

Mauriaisia nuo mustat pisteet. Jos olisi video, ne liikkuisivat vailla ihmisjärjen häivää ristiin rastiin.

Iltana muutamana jouduin vakavan hyökkäyksen kohteeksi kajakkini luona. Ensimmäinen ajatus oli suuresta mäkäräisparvesta, vaan olikin hitonmoinen lentue mauriaisia, siis muurahaislaji. Perskules! Laskeusivat takille, naamalle, hatulle ja ennen muuta kajakin päälle. Osa lähti laskukiitoon kohti hietikkoa kajakin vieressä säntäilläkseen siinä päättömästi eeskahtaalle. Ja jos Lukijani lupaa vaieta, niin tunnustan: kaadoin ämpäritolkulla vettä niiden niskaan. Joku sinnikkoporukka jäi kuitenkin siihen räpeltämään, mutta alukseni kannella oli enää muutama.

Vaan annas olla, kun seuraavana päivänä palasin tapahtumapaikalle, niin mitä huttua! Koko soittokunta oli majautunut kajakin alle aktivistien noustua sitä kuorruttamaan. Perskules! Ei kun saavia kantoon ja vettä niskaan näille elokapinalaisille. Lopputulos: ottivat rantakivikon uudeksi pesäalustaksi. Hyväksyn tilanteen. Tuommoista sinnikkyyttä on jo kunnioittaminen.

###

Lopuksi ilahduta Lukijaani kirjaamalla vanhenemisen merkkejä. Ne ovat muun muassa nämä: kädet on kuivat, tavarat tippuu käsistä, kyykystä on työlästä nousta, silmämunat kuivaa päähän, ihon ohennuttua syntyy mustelma pelkästään mäkäräisen puremaa tiukasti raapimalla (sama, jos kopsahuttaa käpälää kaapinnurkkaan), varpaaseen sattuu, selekää kolottaa, käsivarren iho näyttää pergamentilta ja nivelrikko kyhmyröittää sormien viimeiset eli ulommat nivelet (distaaliset, sanotaan). Muutamia mainitakseni. Näistä kaikista olen nuorena tohtorina sanonut huolestuneille naisille, että semmoista se on, kun ikää karttuu. Mutta nyt on tilanne muuttunut: nuoreksi nulikaksi tuomittisin, jos hyväkäs keltanokka vanhuuden merkiksi väittäisi! Hyvähän son sanoa, kun naama on vielä suoranahkaanen ja huulet erottuu naamataulusta. Että kyä tässä ny joku halavatun tautitila täytyy olla takana ja nämä kaikki on sen merkkejä. Että haluan rönkteniin makneettikuviin, lapraan vasta-ainetesteihin, allerkiakokkeisiin, mikroskoopin alle. Postilta eläkkeelle jääny, samassa ryijyntekoryhmässä kulkeva Kaarinaki sanoi, että ainaki reumakokkeet ja sitrulliinit ynnä verritiinit vaadit katottavaksi. Mutta ei ulostetestiä eikä punnitusta, ne on turhaa tuhuraamista vaan. Niin se sano.

Tähän ja edelliseen blogipäivitykseen liittyen tosissani totean, että sydänystäväni tilanne riipoo rintaani rehkiessäni metsissä tai kajakin kanssa. Olen vuosia aatellut, että vaellettaisi taas yhdessä, kunhan kiireiltään ehtii tämä aiemmin minua paljon kovakuntoisempi, ikänsä urheillut. Yksi vilkaisu ja realiteetit iskivät piikin sydämeeni. Koskaan enää emme hiihdä, emmekä kulje polulla yhdessä.

Ja nyt baanalle.

Iloa vanhuusvuosiinne toivoo Klara

Kuva retkeltä. Suolampi ylhäisessä yksinäisyydessä keskellä ei mitään.

Harrasteiden äärellä käristymässä

Ei ehkä aivan ammattimainen värimaisema, mutta kaunis kumminkin. Oli juukelin kuumaa ja sellaista helleutua.

Hyvä Lukijani,

ilmoja pitelee, eikö totta!

Niin on kuuma, ettei kuumien hirsien mökkipahaselle ole asiaa – vielä. Mutta kovasti polttelee jo lähteä ja mielikuvissani pulahdan kirkkaaseen järviveteen. No, itseni tuntien tiedän, että lähipäivänä irtoaa sieluni lastu maallisesta majastaan ja kohoaa höyhenen lailla autotallin katonnurkkaan seuraamaan kuinka pussia ja nyssykkää lentää autonperään. Sieluparka ehtii häthätää luikahtaa sulkeutuvan autonoven rakosesta takaisin maalliseen majaansa, kun jo kaasujalka painaa poljinta ja perävalot katoavat nurkan taa. Ajatuksiin hiipii rantaan kumolleen jäänyt kajakki itkemässä yksinäisyyttään. Nyt olenkin jo ryhtynyt vilkuilemaan tuulilukemia, että tohtii vesille.

Omista yo. retkikamppeista sen verran, että Hillebergin Akto-teltta ja sen nykyversio (Enan?) on kallis, mutta omani on palvellut uskollisesti parikymmentä vuotta ja palvelee edelleen. Makuupussi on luksustasoa, johon satsasin lahjakortin, jonka sain tasalukuja täyttäessäni. Makuualusta on muutaman vuoden vanha Therm-a-rest, johon vaihdoin ikivanhan painavan makuualustan, että jaksaa kantaa majansa selässä. Uuden makuualustan hyvä puoli mukavuuden lisäksi on keveys. Kaverit viime vuonna taivastelivat kapeutta, mutta se on torson kohdalta riittävän leveä ja se riittää.

###

Lopuksi muutama sana toisesta harrastuksesta, johon olen nyt ottaantunut näköjään. Nimittäin se iänikuinen kolopallo, jonka parissa tänäänkin meni liki viitisen tuntia tappavassa helteessä, johon en lähettäisi pahinta vihamiestänikään. Yksi peliryhmäläinen tuli kuumuudesta niin huonovointiseksi, että hiipi mailoineen kesken kaiken tiehensä. Me kolme muuta hakattiin pallot katkeraan loppuun, kuten lajissa tehdään. Ja pääsen asiaan: missään muussa lajissa ei kuule niin paljon itsensä sättimistä, valitusta ja lohdutonta parkua kuin golfissa (mutta sitä sanaa kannattaa varoa hiukan). Meikäläiselle laji on nk hyvän mielen laji, enkä piiskaa siellä itseäni, pelailen vain.

Tänään mukana oli vanha pelikaverini, taitava eläkeläisnainen, jonka rinnalla omat kyvyt ovat varjo vain. Hän ei koskaan morkkaa itseään, pelaa vain ja muistaa kehua toisia. Tänään, kun paahteen vuoksi vuokrasin golfauton, nappasin hänet kyytiini ja lopuksi sanoin kahden kesken: ”Olet erinomainen pelikaveri!” En tiedä hänestä paljoakaan, eikä hän minusta, emmekä talvisin koskaan kohtaa. Tälläinen kaukopeliystävyys on lahja elämältä, Talonmiehellä on vastaavanlainen kaveri. Se ei sido, ei ripustaudu. Varaammepa vain silloin kun itseä huvittaa itsellemme saman peliajan – tai sitten ei. Ihan miltä kulloinkin tuntuu. Lajina golf on yleistymässä ja kentillä näkee nykyisin paljon nuorten muodostamia peliystävyyksiä, jesh!

Lukijani on ehkä jo kyllääntynyt aiheeseen, mutta sanonpa vain, että pelattuaan kierroksen golfia kenen kanssa vain niin tietää, minkälainen hän on. Että onko taipuvainen kiilaamaan, kadehtiiko, huijaako, osaako käyttäytyä, huomioiko toiset, onko narsistinen, onko reilu… lukuisia elämässä toteutuvia ihmispiirteitä. Mutta varmaa on, että joka kentällä on reilu ja huomioiva, on sitä muuallakin. Vaikea on keksiä toista liikuntalajia, joka olisi näin paljastava.

Kaikesta paljastavuudestaan huolimatta suosittelen lajia lämpimästi, ellei Lukijani jo ole sen parissa.

###

Kuulostaa, että Talonmies tyhjensi nyt astianpesukoneen, joten reitti on selvä ja voin ilmestyä salin puolelle 😉

Voikoon Lukijani hyvin ja olkoon kuumuudensietokyky alati kanssaan,

toivoo Klara

Mistä asioista olet onnellinen?

Hyvä Lukijani,

venho on vedetty maihin, ohjaamon päälle pingotettu sokkopeitto, lastiluukut jysäytetty kiinni ja mela sujautettu talteen. Olipa hienoa meloa pitkästä aikaa oikein sydämen kyllyydestä!

Nyt on väliin velvollisuuksien aika eli paluu maalikylille muutamaan tähdelliseen hommaan. Lupasin tehdä etätyöhommankin, toivoton ihmissielu. Eipä harmita hetkeksi häipyä täältä mökiltä, kun kelitkin menivät sateisiksi. Paistelen muutaman räiskäleen Trangialla ja hyppään rattiin. Ensi kerralla kenties muistan sen, minkä unohdin ottaa tänne mukaan.

###

Ehkä Lukijanikin unohtelee asioita? Jos haluaa tunnustaa, voi kommentoida vaikka ytimekkäällä +merkillä.

Tällä kertaa unohdus ensin harmitti, mutta lopputulokseen sopeutuu, kun vaan asemoituu ja hyväksyy. Jäi nimittäin lähtöhötäkässä kattotelineet kotiin, kun oli tarkoitus vain hakea kajakki mökiltä ja liipottaa toisille vesille. Mutta kajakkiahan ei saa taiteltua autoon, joten plan B: aamuisin liikkeelle mökkirannasta.

Tässä ohi kulkee pitempikin melontareitti ja jonkun kerran viiden vuoden aikana on näkynyt muutama sinnikäs melojakin, kun reitillä on haasteita. Nyt oli hienot kelit muutaman päivän ajan, oi mitä luksusta elämä voi ollakaan! Onnea ja iloa, vaikka väliin surua ja ahdistustakin (kuulunee elämään?).

Mutta nyt anon ystävällisesti Lukijaa miettimään, mistä asioista omassa ympyrässään on onnellinen ja iloinen! Päivän lukijahaaste!

###

Jälkeläinen kävi mökillä minua ennen ja laittoi mayday-viestin, että sipi on pesinyt aivan polun viereen, noin 20 m mökistä. Kävin vain nyt tämän kuvan nappaamassa, muutoin olen hissutellut kauempana omissa nurkissa. Ihmeen avonaiselle paikalle lajinsa mukaisesti pesii ja eilen mökkirantaa ulapalta lähestyessä havaitsin minkin hyppelevän rantakivikossa. Piru hänet periköön, jos käy napsimassa pienokaiset. Pitääköhän minkinpirut loukuttaa, taitaa suvun puolustusvoimain tyyppisessä virassa oleva henkilö tietää. Ehkä Lukijani hallitsee minkkisysteemit?

###

Nyt jätän sekä Lukijani että rantasipiset rauhaan, hyppään kärryyn ja sähhäytän äkkiä paanalle. Tältä tönöltä on lähimmälle bensa-asemalle useampikin kymmenkilometrinen, nippa nappa löpöä tankissa. Täytyy ajaa vauhdilla, ennen kuin bensa loppuu 😉

Ellei satu karhu eteen. Se on tänään nähty. Jonkun matkan päässä asuu hevostuttu, joka valvoo öitä miettien, käykö mesikämmen, susi tai ahma apehtimassa pollet tarhasta työpäivänsä aikana. Tämmöiset huolet ei taida elokapinallisten mieltä painaa Mannerheimintien suunnalla istuskellessa. Siis ennen kuin rakas lemmikkisheltti menettää takakankkunsa tai villakoira joutuu suden suuhun. Aamen plottis.

Voikaa hyvin ja onnellisia hetkiä Teille toivoo,

Klara