Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, eikä mikään niistä palaa. Senpä vuoksi on edettävä puolijuoksua, ettei päivien langanpää saa kiinni. Tämä olkoon avauslauseeni, päivän epistola.

Yläpuolella oleva kuva muistuttaa muutamasta tärkeästä seikasta. Palaan niihin alapuolella, sillä en malta olla kertomatta, kuinka lähes täysin järkevä ja mitä neuvokkain ja oivallisin henkilö ajautuu amatööritason virheisiin. Sanalla sanoen: make hiking great again! Ja learning by doing kaupan päälle. Mutta mennäänpä asiaan…

###

Aamukahvipöydästä vilkaistessa näyttää keli hyvältä ja päätän lähteä oitis tutulle polkulenkille. Puoliso, edelleen sama Talonmies, aikoo lenkkeillä koiran kanssa. Varmistan aina, että tietää minne aion suunnata ja koska polku on tuttu ja lenkki alle kymmenen kilometriä, ei eväitä tai muuta tavallisesti mukana kulkevaa tilpehööriä tarvita. Vyötärölaukku saa riittää mehupurkin kera.

Lähden ajelemaan metsäseuduille ja käännyn pikkutielle. Se on aina talvisin hankalasti jäisillä urilla, niin nytkin, eikä aura-auto vielä ole käynyt. Jääurat väijyvät vaarallisen arvaamattomasti lumikerroksen alla. Auto lipsahtelee uriin ja urista pois ja ajettuani vuonna noin 1998 uraiselta tieltä katolleni ojaan päätän, etten ota riskiä. Kohdalle sattuu maastopyöräilystä tuttu sivupisto, luminen kyllä, mutta saan möyrityksi auton siihen. Kaivan lumikengät takakontista ja lähden metsiin tien toiselle puolelle. En ole aiemmin tuolla metsissä liikkunut, joten tutkin karttaa. Näyttäisi olevan jokin rakennus syvemmällä metsässä. Kiinnostun ja lähden lompsimaan. Kauriit ovat tehneet kapean polun, jota seuraan. Rakennusta ei kuitenkaan vastaan tule, kauriiden polkukin kääntyy ryteikköön. Jatkan omaa reittiä umpihangessa komeassa korkeassa metsässä.

Saavun hakatulle linjalle, liekö joskus ollut puhelinlinjaa siinä. Lompsin linjaa pitkin, latvustoissa punatulkkuystävät kommunikoivat keskenään. Hienoa on!

Vaivun aatoksiini eteenpäin lompostellessa. Saavun suon reunaan, josta suuntaan kauas suon saarekkeeseen. Kuljeskelen siellä ympäriinsä luontoa ihaillen. Katselen ylös puihin, taivaalle ja eeskahtaalle, kunnes nälkä muistuttaa itsestään. On aika palata autolle.

Arvelen paluureitin sen verran pitkäksi, että päätän oikaista suon yli sen toiseen laitaan ja siitä autolle. Tutkin karttasovellusta, tarkistan suunnan ja lähden lompsimaan. Suon toisella laidalla on vastassa hankala ryteikkö, lumikengät humpsahtavat kuoppiin, teen ehkä jonkinlaista kaarrostakin johonkin suuntaan selkeämpää kulkureittiä katsastellessa. Sitten nousen mäelle, jonka arvelen nähneeni oletetun rakennuksen takamaastossa. Laskeudun hirven jäljissä mäeltä ja saavun ryteikköiselle ojalle. Oja on tietysti jäässä, mutta maasto toisella puolella näyttää tosi takkuiselta. Siis sovellus esiin ja uusi suunta. Mitään paperikarttaahan ei ole, eihän tänne ollut edes tarkoitus tullakaan.

Katson sovellusta ja arvioin pääseväni oikealle kääntymällä helpompaa reittiä. Rompostan lumessa, nousen mäkeä, laskeudun toiselle suolämpäreelle ja pysähdyn sitten katsomaan karttasovellusta. Se näyttää auton suunnan vasemmalle. Vaihdan suuntaa ja kuljen parikymmentä metriä katsomaan sovellusta uudelleen. Nyt auto ehkä vaihtoi paikkaa ;D, sillä sovellusnuoli ohjaakin jyrkästi oikealle. Tarvon hetken aikaa ja pysähdyn miettimään. Teen konkluusion: en tarkkaan tiedä, mihin suuntaan tulisi edetä. Sovellus pyörittää, eikä siihen voi luottaa. Puhelimen akku on nopeasti huvennut, joten otan karttasovelluksesta kuvan, jossa sininen pallo näyttää sijaintini. Lähetän kuvan Talonmiehelle ja tiedon, etten ole siellä, minne oli tarkoitus mennä, vaan ks. karttaa. Kerron myös, ettei mukana ole luotettavaa opastinta, heh.

Jonkin aikaa metsässä samoiltuani päätän etsiä kohdan, josta nousin suolta mäelle. Hetken haahuiltuani ja metsää silmämääräisesti arvioituani se löytyy, huoh ja huoh. Päätän, että olkoon helkkari vaikka kuinka rankka paluupolku, niin palaan tulojälkiäni ennen kuin olen lopullisesti kierrellyt itseni uuvuksiin ja alkaa hämärtää. Olenhan liikkeellä ihan turistina ilman otsalamppua, ilman kunnon karttaa ja kompassia, yhden mehutetran varassa ilman eväitä ja ilman puukkoa ja tulitikkuja. Varpaitakin jo palelsi.

Autolla ihmettelen ääneen, miten tämmöiseen tilanteeseen voi joutua ihminen, joka kantaa naurettavan pienilläkin metsäretkillä perustason turvallisuusvehkeitä. Otsalamppu, varaparisto, tikut, puukko ja kompassi on aina mukana ja varavirta. Otsalamppuna on aina patterilamppu, jotta en ole virtapankin varassa, jos lamppu himmenee. Paperikarttaa ei käytännössä tutuissa paikoissa ole, mutta offline-kartat on. Nythän ei ollut sitäkään, koska tänne en suunnitellut tulevani. Ja kirsikkana kakussa: menen aina sinne, minne ilmoitan meneväni. Siis näköjään melkein aina. Outoja älyn jättiläisen hommia alkaa iän myötä esiintyä, sanoisin. (Liekö vieläkään Saariselältä löytynyt se ihan pikkuretkelle vaan hiihtelemään lähtenyt seitenkymppinen nainen?)

###

Ja asiasta melkein toiseen ja loppukaneettina kerron ajautuneeni aiemmasta tuntemattomaan miespainotteiseen vaellusporukkaan. Syystä, joka ei ole tiedossani, ajauduttiin ensitapaamisella siihen, että minua treenataan talvivaellusta varten. Aloitetaan kuulemma bensakeittimen käytöstä. En kissaa ehtinyt sanoa, enkä esittää vastalauseita, vaan hämmennyksissäni menin virran mukaan. Vasta kotona älysin: en ole pohjoisen tyttönä kaipailemassa kolmenkympin pakkasissa avotuntureihin telttoja liekinheittimellä lieskoittelemaan, vaihtoehtona häkämyrkytys, ei! Olen jonkun häkämyrkytykseen kuolleen pinkinpunaisen vainajan nähnyt ja toissa talvena herännyt itse kämpän häkävarottimeen (ratkaisu: vein sen ulos huutamaan*ja jatkoin unia), joten häkämyrkytyksestä olen saanut osani.

*Toiminnastani meni TTT:n eli Talonmiehen tietotoimiston kautta tieto pojallemme, joka soitti: ”No miten menee? …njaah… olet vissiin ottanut sen hälyttimen takaisin sisälle? Tuota… se ei kovin vähästä hälytä, että pitäiskö sun kumminkin usk…tai miten olet aatellut?”

Paukkupakkasista on riittävästi kokemusta jo lapsuudesta. Eivätkä kovissa pakkasissa avotunturissa teltassa makaa poromiehetkään, vaan pärräävät koteihinsa tai tupiin. Tietääkseni myöskään kotien arkkupakastimiin ei jonoteta yöpymään. Vai johtuuko siitä, ettei siellä ole kuin -18 ? Heti, kun keksin syyn siirtyä arkkupakastimeen tai -30 asteessa tuuliseen avotunturiin, otan vuoteeni ja käyn Varangin niemimaalle makaamaan. Siihen asti saa riittää talvikaasu viiteentoista pakkasasteeseen ja Sinoli pariin kymppiin. Jos tulee yövyttyä edes niissäkään lämpötiloissa.

Yksi ulkotelttayö olisi ensi kuuksi tällä edellä mainitsemallani porukalla ja toinen maltillisemman sakin reissu toukokuulla Kilpisjärvelle huollettuihin ja hallittuihin oloihin. Pohjoisen alueiden eräopas sanoi, että kun Kilpisjärvi muuttui ihmisen puheissa ”Kilppariksi”, lakkasi hän siitä kiinnostumasta. Ymmärsin, mitä tarkoitti. Mutta käyn silti katsomassa, miltä siellä nykyisin näyttää. Saattaa olla, että se riittää.

Näihin puheisiin jätän Lukijani tällä kertaa. Yritän nyt ottaa ilon irti näistä hiipuvista vuosista, jolloin on vielä mahdollisuus kruisailla maastoissa. Sitten lyön telttakankaan naulaan, otan mailan käteeni ja jään pelkästään muistelemaan reissujani. Että oli se ennen sentään! Vanhat Savotat oli selässä, kuivattua kapakalaa syötiin ja nötköttiä ja kouluun hiihdettiin kesät talvet puusuksilla. Ja hyvin pärjättiin ilman droonikuvia Didnojoelta.

Näihin puheisiin, Klara