Hyvä Lukijani,
istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.
###

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.
Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.
###

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.
Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.
Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.
Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!
Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara
(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)




