Hyvä Lukijani,

istun taas täällä Lapin pirtissä. Ulkona nurkat paukkuu pakkasherran koputellessa huurteisella ryhmysauvalla olemassaolonsa merkiksi. Minäpä kurkkaan akkunasta, kuinka alas mittarin puhalsi (poistuu). (palaa) Kyllä se kahdessakymmenissä on – ja miinus eteen. Tuosta tuli mieleen Ensimmäisen Arkunkantajan* kommentti hampurilaisbaarin tiskillä. Oli tuolloin noin nelivuotias ja tilailtiin sapuskaa. Hän tilasi näin:

”Sämpylä, ei simappia, eikä sipulja, ketsuppia saa olla. Ja pihivi välliin.”

Lukijani voi ehkä aprikoida ajatukseni hyppelehtävän. Mutta olen viaton. Syytän taloustoimittaja Tuomisen poikaa, Sakua. Kuuntelen elämänkertaansa. Koska hän on katsannossani pikkuveljeni ikäinen, siis lapsi vielä (synt. 1967), ei elämäntarinassaan voi olla, eikä olekaan merkittävää viisautta jaettavaksi. Senpä vuoksi laati opuksensa sattumanvaraisesta jorinasta. Jotta mitä luistinkopissa tapahtui, mitä Savoy´n kokki sanoi ja sen semmoista merkityksellistä (hänelle). Juopotteli teininä Tapiolassa, tuossa maankuulussa puutarhakaupunginosassa. Ja pornolehtiä piilotti perheen shakkilautakaappiin, mielenkiintoista. (haukottelee)

Jotta minä sanon teille: menkää ja kysykään näillä leveyksillä, kussa nyt sijaitsen, lähimmästä torpasta kuason Saku, mikä on Savoy ja millainen on italialainen kurmetti. Niin sieltä tulee kasikymppinen jänkhänäijä huopatöppööset suhisten, rappaa ovilasista jäätä, kurkistaa akkunasta, rysäyttää ukset auki ja kysyy: ”Mitäs sie meihnaat?” Ja mie sanon, että mie vain tulhin kysyhmään tiäksie kuka son Saku. Ja ukko sanoo: ”En mie vain tiä, tiäksie?”

Kyllä Suomi on pitkä maa ja kyllä tapiolalaisen puutarhakaupunginosan kasvatin maailman on niin, niin kaukana kehä3:n ulkopuolisesta elämästä. Olen asunut molemmissa, kruisannut muutenkin pitkin maata ja moninainen on kansa. Mutta silti met piämä muutamassa asiassa yhtä! Nyt se vasta onkin taas nähty – ja nähdään jatkossakin. Taas ollaan samassa lirissä koko sakki. Toivottavasti tämä ei tästä etene.

###

Liristä puheenollen, uutisia seuraan autossakin niin, että podcastit keskeytyvät tunnin välein ja ruuvaan Yle:n esille. Jotta miten tämä menee. Ollaanko mallioppilaita, jotka kiltisti noudattaa jonkun muun kuin omaa etua, kun säännöt sanovat?

Että jos koulussa on koulukiusaaja, joka tietää koulun säännöt ja hyväksikäyttää niitä, niin annetaan kiusata. Sillä voihan joku tykätä huonoa siitä, että sääntöjä rikotaan? Noin periaatteessa: onko kiusatuilla oikeutta vai edetäänkö kiusaajan käyttämien välikappaleiden oikeus edellä? En sano, mitä ajattelen, kun en tiedä sitä.

Mutta sen tiedän ja uskallan satavarmaksi sanoa, että ihan varma tieto on siitä, ettei ainakaan kaikki 2015-16 tänne tulleet ”välikappaleet” ihan vaarattomia, viattomia ja turvattomia olleet. Kohtasin jonkun itsekin. Piti soittaa vartijat (totta), kun en suostunut vaatimuksiin ja jätkä oli tulla kurkkuun, että hänellä on oikeus, vaikkei hällä ollut edes oleskelulupaa. Pääministerin rouva jo taloaan tarjotteli ja kirkot avasivat ovensa niillekin, jotka viranomainen oli vaarallisina määrännyt karkotettavaksi. No, jospa tuosta opittiin. Ei tosin ole sittemmin media kertonut, mitä hyväuskoiset nyt ajattelevat toiminnastaan. Heräsikö kukaan Ruususen unesta, haalistuiko siniväri silmistä?

Älköön allekirjoittanutta tulkittako muukalaisvastaiseksi. Sitä en mielestäni ole, enkä persukaan. Olen realisti, niin väitän. Joukossa on taatusti roppakaupalla kunnon ihmisiä, joita työvoimaksi tänne kaivattaisi. Mutta on myös ovelia, taitavia kettuja, joille intukoto-hyväuskoisuus on aina ollut suojaton. Meidän kasvatusperinteeseen ei kuuluu lähimmäisen epäileminen, kun olemme toisiimme tottuneet luottamaan. Mutta maailmalla meno on toinen. Kukkien rintapieleen kiinnittäjä tai lokinpskan takista pyyhkijä ei ole rehellisin aikein liikkeellä, eikä italialaisessa junassa kannata tarjoiluvaunun hoitajalle antaa isoa seteliä. Hän kysyy ystävällisesti ostoksia tarjoilukärrystä ojennellessan, että milläs asemalla jäätte junasta. Tulee maksun aika, saa suurehkon setelin ja huudahtaa: voi voi! Ei ole vastarahaa. Levittelee käsiään, mutta saa idean. Viittelöi hakevansa pikkurahaa toisesta kassasta, ”moment”. Eikä häntä sen koomin näy. On poistuttava junasta. Tämän opin interraililla. Voihan olla, että vain unohti. Näin kuuluu suomalaisen ajatellakin, koska epäileminen on rumaa. Tätä voi testata vaikka kahvipöydässä. Aina joku huudahtaa: ”Mutta jospa vain unohti!”

Marrakeshin torin kahvilassa kävi samoin, kun oli kiire bussiin. Mutta Talonmies oli raivoissaan ja marssi keittiöön: ”I want my money, NOW!” Jo rupes Mustafalta kolikkoa löytymään.

Btw: Marrakeshin tori oli yksi sykähdyttävimmistä kokemuksista, vaikka kengilleni syljettiinkin syystä, joka ei ole tiedossani. Aivan ihmeellinen, mykistävä kuin Intian syvimmät kyläpahaset. Lukijani ehkä on Marrakeshin torilla käynyt, joten en mene sen syvemmälle medinaan, enkä Djermaa el-Fnan aukiolle.

###

Marrakeshin torilta tipahdan sakutuomisena takaisin tähän pöytään. Sen päällä on valolamppu. Kämppä on muutoin pimeä (pelti jäi auki! poistuu)(palaa), mutta sytyttelin takan uudelleen loimottamaan, jotta saan kertyneet hiilet poltetuksi mahdollisimman vähiin. Laiskuus opettaa 🙂

Illan päälle kelkon hiilet ulos, pakkaan tavarat ja painun makuupussiin. Aamusella ponkaisen puurolle, hyppään kiesiin ja kaasutan kotimatkalle. Pitää miettiä monituntiselle matkalle kuunnelavaa. Käyttääkö sakutuomisen höpinöihin vai kaivelenko toisen kirjan.

Ruben Stillerin tuoreen ohjelman kuuntelin tulomatkalla. Mikäli Lukijani mielii kuulla, kuinka puhuu röyhkeän ylimielinen, mielestään universaalin ainoan totuuden hallitsija, niin siellä on näyte. Säälittävää. Ja niin raivostuttavaa, että tein parikin vihaista ohitusta agitoituneena tyypin rumasta radiokäytöksestä. Meno hilliintyi, kun älysin suunnata huomioni keskustelukumppani Pauli Aalto-Setälään, entiseen Pyöreän Pöydän puheenjohtajaan ja mediataituriin. Ihailtavan tyylikkäästi veti rauhallisesti voiton kotiin 5-0.

Jätän törkeilijän nimen mainitsematta, löytyy ohjelmasta. Tyyppi näyttää olevan … (katsoo nettikuvaa)… ja-has ja ouk-kei. Tunnistan ihmistyypin. Tästä tyypistä en ole aiemmin kuullut, enkä toivo sitä jatkossakaan. Sen verran inha tyyppi, beter sig dåligt o. ska föras till skräpkorgen, om jag sku få bestämma. Harmi!, että tämmöiset penttilinkolat pilaavat järjestönsä mainetta. Olen luullut johtamaansa järjestöä fiksummaksi. Henkilö itsekin niin sanoo mediassa: ”järjestöä pidetään luotettavana ja arvovaltaisena”. Ei pidetä, enää. Luultiin, että olisi. Mutta järjestö/firma/toimiala/systeemi on aina johtajansa näköinen. (miettii) Ehkä on jäänyt rakkautta vaille, mene ja tiedä. Suu on ainakin vihainen viiva, silmät vailla iloa ja vihaista oli puhekin.

Tässä tuli mielipidettä ja sakutuomismaista jorinaa, mutta Lukijani on kestävä, sitkeä, ymmärtäväinen ja tolokun ihminen. Joten:

Son moro ja kuulumisiin, Klara

*Ensimmäinen Arkunkantaja = ensimmäinen lapsenlapsi