Odottelen, että aurinko saa aamukahvinsa juoduksi, nousee tuoliltaan ja sanoo: ”Jaa-has, pitääpä tässä kaamoslomaa odotellessa siirtyä vielä hetkeksi lämmittämään tienpintaa”. Tarkoitus on ajaa kolmisensataa kilometriä suuntaan C ja piipahtaa välimatkan krouvissa eräällä upealla harjulla. Siitä tulee hieman mutkaa matkaan, mutta niin se elämässä on, että mutka siellä, toinen täällä, ylämäki ja sen jälkeen alamäki ja kuoppa. Näillä mennään.

Mutkan tekee elämään tulossa oleva leikkaus. Kyse on siis vain laparoskooppisesta sappirakon poistosta, mikä tarkoittaa kolmea putkea vatsaonteloon ja nips-naps pääsen kiviä täynnä olevasta pirulaisesta eli sappirakostani eroon.

Sappirakkon poiston jälkeen sappineste pääsee sitten vapaasti virtaamaan sappiteistä ohutsuolen duodenumiin eli ohutsuolen alkuosaan ilman keräilyastian väliintuloa. Koko sappisysteemi on muuten merkittävästi sappirakkoa laajempi systeemi, vaikka tavan kansalle sappirakko onkin useimmiten se, mitä kansalainen sapenkulusta tietää ja ymmärtää. Sappirakko itsessään on kuitenkin mitätön pelinappula suuressa sappisysteemissä ja toimittaa vain sappisäiliön virkaa. Säiliöön sappineste virtaa latvavesiltä maksan sisältä pitkin hiuksenhienoja sappiteitä, jotka latvavesiltä tullessaan yhtyvät puroksi, sitten pieniksi joiksi ja lopulta isoksi virraksi, jonka kyljessä on pieni pussukkapoukama, nimittäin sappirakko. Kun rakko saa käskyn, jotta nyt tuli sapuskaa ja purskautapas nesteesi takaisin jokeen ohutsuolen kohdalle edesauttamaan ruoansulatusta, niin sappirakko tekee työtä käskettyä.

Tilanne muuttuu mutkikkaammaksi, jos paikallinen yrittäjä on kaatanut pussukkapoukamaan kiteytyvää roinaa, useimmiten kolesterolia. Pikkuhiljaa roina kasautuu soraksi ja pyörittäytyy kivipalloksi. Ja kun sappirakko saa kunnon komennon tyhjentyä (esim. todella rasvaisen atrian yhteydessä kuten minulla), rakko puristaa kivimoskan ohueen salmeen, joka erottaa sen päävirrasta. Salmen rannat taistelevat tukoksen kanssa ja koko sappirakko puristautuu työntääkseen roinan ohutsuoleen. Siitä syntyy se raastava kipu, jonka sappikohtaus aiheuttaa. Ja niin sitä sitten päädytään kirurgin pihteihin, jotta hommasta selvitään. No, onneksi ihminen pärjää ilman sappirakkoakin. Pahempaa olisi, jos kivet kertyisivät aivokammioihin (vitsi ja mielikuvituksen tuotetta).

Tässäpä tuli lukijalleni pieni sappiruiskahdus maailman monimutkaisimman koneiston uumenista. Semmoista insinööriä ei löydy, joka ihmisen rakentaisi.

Asiasta armottomuuteen: kuuntelin äänikirjana Kim Wallin vanhempien tekemän kirjan hänestä. ”Kun sanat loppuvat”. Suosittelen, ken on kiinnostunut nuoruudesta ja sanoisinko omana mielipiteenäni että idealistisuudesta ja luottamisesta kaikesta selviytymiseen, vaarantunteen puuttumisesta. Sanon tämän näin päin välttääkseni osoittamasta mielenkiintoa murhaajan järjettömyyttä kohtaan. Vanhemmat korostivat sitä, että lapselleen hirmutyön tehneestä henkilöstä on kirjoitettu nipputolkulla, mutta uhri jäänyt varjoon. Mutta mielettömyys ja hirmuteko tässä ovat yksi keskeinen elementti.

Tapaus koskee siis Kimin kuolemaa sukellusveneessä hänen jouduttuaan selvästikin hyvin häiriintyneen psykopaatin kynsiin. Sinne hän joutui oman aktiivisuutensa seurauksena, se on rehellisesti sanottava, sillä niinhän se meni. Nuorena ei vaaraa sillä tavoin hahmota kuin vanhana. Sitä ajattelee, että kyllä meikämanne tämän selvittää. (Muistan jonkun tapauksen nuoruuden Inter-Rail-ajoilta. Meinasi olla joskus itsellä ja matkakaverilla keinot lopussa milloin minkinlaisissa vaaratilanteissa, mutta koskaan ei tunnetta, että nyt käy köpelösti tai tästä en selvitä. Ei koskaan. Kummallista.)

@@@

Aurinko, oletko siellä? Joko sulattelit mustat jäät kulkijan kulkea? (Aurinko vastaa kirkkaalla äänellään.) Hyvä sitten. Asennan läskipyörän auton telineeseen, viskaan pakaasit kyytiin, lyön korvanapit korviin ja kuuntelen muutaman työhön liittyvän webcastin ja painan kaasua. Toivon saapuvani hiekkaharjun kupeeseen. Siellä nostan päivärepun selkääni, jotostelen jonkun matkaa ja saavun upealle paikalle, jossa kaivan repusta MSR:n pikarakettikeittimen, keittelen lounaan ittelleni, tepastelen vetämässä raitista ilmaa ja henkistä voimaa siirtyäkseni sitten takaisin kaasun varteen. Elämän pieniä voimapommeja, joiden kautta jaksaa tässä hullunmyllyssä hypätä siipipyörän tahtiin.

Hyvää päivää lukijalle toivoo Klara,

joka oikeasti on tuosta Kreta Thunbergistä huolissaan. Lapsi, joka ei näkemykseni mukaan nyt ihan ole omalla asiallaan. Lapsi, jonka esiintymisten taustamoottori on muualla kuin hänessä itsessään. Näin tämän näen, näin epäilen. Suojelusenkeli: jos olet olemassa, niin pelasta Kreta.