Metsäretkeä ja painonhallintaa

Hyvä Lukijani,

katson vesipisaroita työhuoneeni ikkunassa ja huokailen. Hiihtokeleistä ei tietoakaan. Koskaan ei kuitenkaan kannata heittää kirvestä kaivoon! Pitää hyväksyä se mitä on – lastenleikkiä, eikö totta. (vino hymy)

Kun ei kelit näytä paranevan, niin roikasin viikolla suurelle suolle ja jatkoin vuosi sitten dramaattisessa tilanteessa keskeytynyttä ahkion testausta. Tuolloin sain puhelinsoiton, että V ei vastaa puhelimeen, eikä ole tullut töihin. Nakkasin ahkion auton peräluukusta ja ajoin paikalle todetakseni sen, minkä jo tiesinkin. Ihminen, jolle työ on kaikki kaikessa, ei noin vain unohda mennä työpaikalleen. Hän löytyi menehtyneenä.

Nyt oli hauskempi reissu. Lunta ei nimeksikään, mutta elohopea kuitenkin nollan alapuolella. Vetelin raskailla kantamuksilla ladattua kiulua sinne tänne pitkin suota ja ryssin siitä laitametsiin kokeilemaan kuinka kepoisesti pulkka ryteikössä kulkee. Kulkihan se 🙂 Meno vain oli kuin hevosen kanssa olisi liikkeellä. Kääntösäteen laajuushan tulee tarkkaan huomioida, jollei puske vain suoraan eteenpäin.

Metsissä kulkiessa vaivun jonkinlaiseen sisäkuoreen. Tallustelen syntyjä syviä miettien, maailman menoa pohtien ja pysähtelen tutkailemaan luonnon kirjaa. Senpä vuoksi olen varmaan huonoa retkiseuraa, enkä mukana kulkijaa metsäreissuilleni mielelläni ottaisikaan. Lienee monella turhankävelijällä samat tunnelmat. Vastaantulijoitakaan ei oikein kaipaa. Siksi tulee enimmäkseen hakeuduttua suosittujen alueiden ulkopuolelle.

(Ei suostunut video pyörimään, niin vaihdoin tähän samaan kuvaan.)

Laavulle ruokatauolle suunnatessa havaitsin siellä ihmisiä. Kun oli jo siinä vaiheessa syötävä ja juotava, niin manipuloin aivostoni Esa Saarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, loihdin ystävällisen atmosfäärin ympärilleni ja kruisailin laavulle.

Kas, oli jo kunnon tuletkin! Laavulla istui reippaita ja iloisia, minua nuorempia naisia rupattelemassa. Sain soosini lämmitetyksi ja palan painikkeeksi uusia näkökulmia. Aina avartuu, kun saa kuulla muiden näkemyksiä asioista, joita itsekin pähkäilee. Retkeily on yhteinen aihe kaikilla laavuilla, juttua kyllä piisaa. Naiset olivat kovin kiinnostuneita sekä ahkiohommistani (joiden motiivista ks. yst. eteenpäin) että retkistäni. Suunnittelivat toukokuista hiihtoretkeä Käsivarteen. Siitä on vaatimaton oma kokemus vuosien, vuosien takaa. Oli semmoinen nössöjen reissu. Riitti, että osasi ja jaksoi hiihtää. (BTW: retkeilijä ei ole vaeltaja eikä mikään ilman extreme-kokemuksia kuten murskautumista kallionkielekkeeltä rotkon pohjalle tai raahautumista viimeisillä voimilla raajat kuoliossa Rajavartioston helikopteriin.)

Olen ottamassa tätä kuvaa, joten en ole kuvassa.

Ahkion ideako? Sanopa se. Itseni tuntien epäilen jotakin olevan tekeillä. Tunnen luontoni ja usein suorastaan pelkään, mitä taas olen keksimässä. Yön yli en talvisin ole retkiä tehnyt ja yöretkeilemiseni on painottuneet sulan maan aikoihin.

No, annan asian kehittyä. Otan sitten itseni neuvottelupöydän ääreen läpikäymään yksityiskohtia, realiteetteja ja riskianalyysiä. Olen jo niin pitkällä, että tiedän: autiotupa on juttuni, lumikammissa en ala nukkumaan. Tupa voi tosin olla täynnä teerenmetsästäjiä, kun ei etupeltoon voi koskaan tietää. Varaustupia toki on ja semmoiselle voisin hiihdellä. Mutten vielä, sillä alue, joka on sieluni vierellä ei vielä tähän aikaan vuodesta ole luonnon puolesta meikäläisen spekseillä turvallinen. Yksin liikun ja harhailu pimeässä pakkasyössä ahkion kanssa puroja ylitellen ei ole aikuisikään päässeen juttu. Eikä ole liikunnanopettajan tai lääkärin tutkinnostakaan tasan minkäänlaista apua, jos homma lähtee lapasesta. Ai minäkö liikunnanopettaja? En. Viittaan vain runsaan vuoden takaiseen tregediaan Pallaksella, josta menehtyneen tuntenut henkilö painotti edesmenneen taustakoulutusta ja hyvää kuntoa. Mutta hyvä kunto ei autokolaristakaan pelasta, eikä silloinkaan, jos luonnossa liikkuessa eteen tulee mahdoton yhtälö. Vieläkin sydäntä kaivertaa tuo tapaus, etenkin lapsrukka.

No, mutta hyvän tähden: ylärekisteriin, hop hop!

###

Painonhallintaa.

Jouluna tuli muutama kilo siten kuin kilot tulevat. Eli ehdottomasti EN syönyt mitään, siis ihan kuin lintu vain otin vähän apetta, tuskin edes joka päiväkään! Niin mitä ihmettä: pari kiloa lihoin! Nyt kyllä täy-tyy löytyä tälle joku selitys! Ehkä joku sairaus! Voisiko lääkäri määrätä mulle sanotaan-vaikka-että kilpparit, korttisoolit, verritiinit ja haluaisin tietää mun punasolujen tilavuuden kun naapurin Pirkollaki ne oli normaalin ylärajoilla ja sitä väsytti ihan kamalasti. Niin ne mää haluaisin. Painoko? En halua tietää, enkä oo kattonut. Kolesterolit ja sokkerit? Ei niitäkään, ne ei oo mitenkään tarpeen, eikä maksa-arvot. Kilpparit on! Meiän työpaikallaki yks Sonja sano, että sen kilpparit seilaa ja sillä on sen takia lähteny tukka päästä ja ukko vieraisiin.

Hetkinen! Nyt tohtorilla alkoi kyllä rumasti keulia. Palaan ruotuun ja totean: söin liikaa ja lihoin, ihmiselimistölle normaali tilanne. Nyt pitää energiamäärää vähentää ja se on jo meneilläänkin. Latelen tekoälylle joka murun joka rinnan alle sujahtaa. Punnitsen kaiken ruoan ja sanelen mittaustuloksen ChatGPT:lle mitään salaamatta, mitään poisjättämättä käsi Suomen Lakikirjalla. Tekoäly lyö 15 sekunnissa totuuden näyttöön. Nyt on jo heti parempi olo, tasaisempi suolentoiminta ja energisemmät kintut. Maha ei ole turvoksissa, eikä naamakaan, mutten silti tarkkaan katso vessan uuteen peiliin. Tämä toverille vain ystävälliseksi ja tahdikkaaksi vinkiksi. Jokainen tekee kuten itse parhaaksi näkee, ruoankin suhteen.

Talonmies tuli omasta harrastuksestaan hösläämään tähän ja ajatus alkaa katkeilla. Näihin puheisiin: hyviä vointeja! Klara

Kumipyöristä karttoihin – sekalaista settiä

Hyvä Lukijani,

terveisiä noin 700 kilometrin kumipyörälenkiltä, josta palailin kotinurkille iltamassa. Lenkkiä ajaessa vilahtavat tutuiksi tulleet paikkakunnat auton akkunain takaa. Toisinaan pysähdyn huoltoasemilla tai ossuuskaupoissa, kookaupoissa tahi halpakaupoissa ostoksilla ja vakoilemassa paikkakunnan ihmisiä. Aika monessa pitäjässä kuljetaan makkaratiskille lantasaappaissa, työhaalareissa, tuulipuvuissa ja keinokuitupipoissa, joiden otsassa lukee traktorifirman nimi tai Ponsse, Hankkija, Zetor ja mitä niitä onkaan. Siis oikeaa suomalaista juurevaa kantaväestöä, ei mitään kultarannikon mylberrys-sakkia pseudoyläluokkaisuuksineen. Ja tässä yhteydessä sanottakoon, ettei erityistä luokkavihaa ole mihinkään suuntaan, eikä puoluekantaakaan, jos kohta muutama puolue onkin pois laskuista. Mutta fiksuna ja mitä korrektimpana henkilönä pidättäydyn kirjaamasta niitä tähän.

###

Retkeilyhommiin siirtyäkseni, niin palailin mainitsemaani suo-joki-majavamaisemaan kauniin pakkaspäivän lumoissa. Lähestyin aluetta toiselta kantilta tarkistaakseni tien kuntoa sieltäpäin. Jipii, soratie kyllä, mutta joku savu näytti tien varrella asuvan, joten lienee talviaurauksen piirissä ja löytynee levike minne kärrynsä tienvarteen jättää. Joskus kapeilla talviteillä ajellessa vähän ahdistaa, kun pysähdyspaikat huutavat poissaolollaan ja käy mielessä, tohtisiko lähitaloista kysyä lupaa parkkeerata pihalleen. Tutut melojat on näin tehneet Venäjän puolella aikanaan. Parkkeerauksen ohella saivat pientä korvausta vastaan myös vahtimisen autolleen, niin kärryssä oli renkaat vielä kotimatkalle lähtiessäkin.

###

Eilen seitsensatasen reittiä kotiinpäin ajellessa kuuntelin läjän Yle:n suosikkiohjelmiani. Pyöreä pöytä, Ruben Stiller, politiikkaradio (riippuen toimittajasta), Uutispodcast (sama rajoite kuin edellä) ja joku ”Tämäkin on totta”-ohjelma (tai sinnepäin).

Mitä jäi käteen näistä? Se, että Rubenia on säväyttänyt sama kuin allekirjoittanutta: mikä oli ex-suurlähettiläs Mikko Hautalan motiivi sodanpelon lietsomisessa? (Viittaan Hautalan kirjoitukseen Suomen Kuvalehden Näkökulmia-sarjassa.) Ja Rubenilla oli hyvä havainto myös Niinistöstä, joka heiluu edelleen kommentoimassa entisellä tontillaan, vaikka oli aika herkkä varjelemaan tonttiaan omana virka-aikanaan. Jäikö Salellakin työrooli jumittamaan kuten meikäläisellä?

Nyt havaitsen, että Mikko Hautala on ollut tänään Ylen Ykkösaamun vieraana. Pitääpä katsoa, mitä Mikolla on mielessä.

###

Mykistyin suolla hetkeksi tästä näkymästä. Ihan huippua, vaikka varpaita kumppareissa (tarpeelliset) paleli. Odotan kiivaasti kunnon pakkasia, jotta suolla voi lompsia sinne tänne. Lumikengillä se kyllä onnistuisi jo nyt (ja kesälläkin). Kokeiltu on. MUOKS. Näköjään tuli toistamiseen. En poista kuvaa, mutta laitan mukaan sen kuvan, minkä myös piti tulla blogitekstin oheen. Tässä alla se.

Kuten Lukijani huomaa, on monenmoista ajatuksen tynkää ilmassa.

Eikä tässä vielä kaikki: käyn sivukädellä watsapp-viesteilyä jälkeläiseni kanssa. Hän on paljon päivystystyötä tekevä kollegani. Tulevaksi yöksi hällä olisi ollut päivystyshuki, mutta potee kurkunpään tulehdusta (laryngitis), eikä saa ääntä kurkustaan lainkaan. Oli omatoimisesti saanut hukinsa vaihdetuksi työtoverin kanssa. Esimiehiähän meikäläiset ei tämmöisellä vaivaa kuin äärimmäisessä tilanteessa, jollei millään itse saa sijaista hommattua. Jälkeläinen tekee vastavuoroisesti työtoverin vuoron jonkun viikon perästä. Näin se menee, työtoveruus ja lojaalisuus.

###

Asiasta karttoihin. Karttakeskus myy pilkkahintaan karttojaan, joten ostin Hammastunturin ja Muotkan kartat – kesää odotellessa. Pakkasella en lähde itseäni tappamaan, helpompiakin konsteja on valikoimassa, jos sellaiseen olisi tarve. Muotkan erämaasta on jo yksi kartta ja reissu, mutta aina se toinenkin menee 😉

Viime kesän yksinäisestä Tuntsan vaelluksestakin tiedän, että nautin suunnattomasti yksin kulkemisesta. Se on mun juttuni, kun en pelkästään marssi katse horisonttiin suunnattuna eteenpäin, vaan tutkailen luontoa, pysähtelen ja ihmettelen. On ymmärrettävää, ettei poikkelehtiva ja koikkelehtiva tyyppi ole retkitoverille riemuvoitto. Piina se on itsellekin, kun mieli tekisi vilkaista tarkemmin jotakin kiinnostavaa, mutta muut vain höyryävät eteenpäin ja joutuvat sitten mua koirapillillä kutsumaan kuten taannoin :D.

Kesä tosiaan on mielessä ja Pältsan reissu kaavailussa pitkäpinnaisen kaverin kanssa, jos kelit ja hänen lomansa natsaa raameihin. Toisaalta Pältsan polku on suosittu ja kanssakulkijoita riittää, niin yksinkin tohdin lähteä. Joku Paistunturi tai Kaldoaivi myös käy mielessä.

Ainakin itselleni virkistykseksi tämä kuva Muotkalta viime kesältä.

###

Näin lentää aatos tänään.

Hurttapoika vilkaisee olisiko emännästä lenkkikaveriksi ja taitaapa olla. Talonmies hommasi noin 7 m pitkän liekanarun, josta on tullut suosikkikapine sekä koiralle että emännälle. Koira on pitkässä narussa elementissään: saa nuuskia omia aikojaan ilman, että onkija nykii jatkuvasti vavan toisessa päässä narun kiristäessä. Palautuu pitkässä liekanarussa heti kurssiin, kun emäntä käskee toisin kuin talutusnuorassa. Jos ajautuu liekanarun kanssa kulkemaan puun väärältä puolelta ja jumiutuu, niin osaa käskystä palata takaisinpäin ja kiertää puun. Tuon se älysi heti pentuna, mitä ihmeteltiin, kun jotkut edeltäjistään hoksasivat sen vasta myöhemmin, toiset ei koskaan. Näitä samoja koiria on meillä ollut nelisenkymmentä vuotta. Jokainen on ollut persoonansa, mutta aika vekkuleita kaikki. Isoja rohjakkeita etenkin urokset, mutta sylikoiran luonne, kuten nykyiselläkin 🙂 On semmoinen emännän poika, että matkoilla ollessani saa mahansa kipeäksi, vaikka isäntä hälle onkin vakioseuralainen. (Makaa nyt jaloissani, koira siis.)

###

Nyt on siivoojamme eli robotti-imuri ajautunut omatoimisesti askaroimaansa labyrinttiin lapsenlapsen syöttötuolin ja keittiötuolin väliin. Lähden pelastustöihin.

Voimia ja reippaita lenkkejä Lukijalleni,

Klara

Ps. Tiedote: Teuvo ilmestynyt pelikentälle. Emme saa selvää, missä piileskeli, sairaalahoitojaksokin kävi mielessä. Mutta suomalainenhan ei mene toisten asioista kyselemään, aprikoi ainoastaan blogitekstissä :D.

Loppumaton lintukirja ja suolla suksimista

Hyvä Lukijani,

väijyn tietokoneen näytön takana niskat kyyryssä, sillä edessäni ikkunan alla sepelkyyhkypariskunta nauttii lintulaudalta pudonneista antimista. Pienikin liike, niin lehahtavat karkuun. Äkäisesti häätelevät pikkulintuja tiehensä isomman oikeudella.

Yksi lapsistani käy kyyhkymetsällä ja tässä olisi passipaikkaa. Omakohtaisesti en ammu eläimiä, enkä omista kuin ilmakiväärin. Sillä ammun mökilla pilkkaa, huonolla menestyksellä. Suurin osa luodeista osuu taulun kehyksiin ja kaikkinensa mua vähän vistottaa pyssyn mäjähdys. Aikanaan ei otettu armeijaan, niin tämmöiseen se johtaa. (Leikki sikseen: aseen ja armeijan kanssa ei leikitä. Eikä leiki jälkeläinenkään, vastuullinen metsämies.)

Palatakseni kyyhkysiin, niin kyllä on pulskamahainen tuo naisoletettu rva Kyyhkynen. Liekö jo synnyttänyt ja maha sen vuoksi roikkuu? On kyllä muutoin sen vertas hyvävoimaisen näköinen, ettei vaikuta olevan lapsivuoteella. Ja kun isäntänsäkin pääsi atrioimaan, niin siellä on kotosalla joko maksettu babysitter tai rouvan kurttusiipinen äiree hautomassa pienokaisia. Tai sitten on vielä niin sanotusti pullat uunissa ja viimeinen neuvolakäynti synnytystapa-arvioineen vasta tulossa takametsäin kuuseen, jossa… no jaa. Olen ehkä tänään vain touhuillut liikaa kaikenlaista ja ajatus lähtee laukalle. Laittanut vakuutusyhtiölle mummon asioista tietoa ja sen semmoista. Monenlaista lippua ja lappua iskee ristiksi lähiomaiselle, joka nyt vain sattui menettämään sukulaisensa. Eikä tämä ole ainut menetetty tälle vuodelle kuten Lukijani tietää. Paperityötä piisaa. Joten…

Esitys valtioneuvostolle ja käsiteltäväksi kuolinasian ministeriöön: Hyvä perintö- ja kuolemantapausministeri. Voitko ystävällisesti helpottaa lähiomaisille byrokratiasta tulevaa taakkaa, kun kuolemassakin on jo ihan tarpeeksi, ymmärrät mitä tarkoitan. Kiitos paljon.

###

Kurrkkkk, kriiiikkk! Tämä hyväryhtinen maestro huuteli sulavalla pellolla joku päivä taapäin. Kuvan otin: minä. Testatessani Talonmiehen kameraa, jonka luovutti meikäläiselle ”koska se on liian painava”.

Tuosta kuvassa olevasta sulavedestä tuli mieleen suo, jossa käyn keväisin viettämässä luksuspäiviä auringonkilossa. Tänä keväänä en ehtinyt, niin äkkiä kelit lämpenivät.

Mutta olikhaan viime vuonna, kun jätin auton tavanomaiselle paikalleen ja hiihtelin kauas suon äärilaitaan evästelemään ja nautiskelemaan. Siinä istuskellessa havahduin olosuhteisiin: +16 ja suo pikavauhtia muuttumassa järveksi. Ponkaisin vieterinä ylös, heitin termospullon reppuun ja läksin pikapikaa roiskimaan suon poikki takaisin autolle vesisuksityyppisellä menolla. Onneksi tiedän sen ainoan ison hetepaikan, niin selvisin uimatta perille, mitä nyt vesiliukusuksiessa kengänpohjat vähän kastui. Kaikella voi luonto yllättää kulkijan, joka ei nokkaansa pidemmälle pysähdy pohtimaan asiantiloja. Suksii vain kaikin mokomin maan ääreen uhraamatta ajatusta paluumatkalle.

###

Nousukiitoa joku vuosi taapäin Käylässä. Kuva: minun.

Linnuista puheenollen, olen joissakin lintuporukoissa havainnut linnuston tietämisen ja tuntemisen olevan joillekin kansalaisille pätemisen paikka. Että kuka tietää ja kuka bongasi purstohäippähyypykän* jossakin puskassa. Viime vuonna koiralenkillä ihmettelin aikuisten miesten rykmenttiä parveilemassa ojapuskikossa. Oli pakko mennä kysymään, mikä meininki. Sain tietää: strutsiröhmäkuippura* tai vastaava nähty sontikossa aamusella. Tyypit sitä johonkin Sirpukka-tms-tietokantaan kirjaavat havainnoksi. No, kaikenlaisella voi kilpasille heittäytyä, jos sellaiseen veri vetää. Tai toistepäin: mistäpä asiasta ihminen ei olisi keksinyt kilpailua?

*nimi muutettu

Otetaan vaikka raha, niin jopa kilpaillaan siitäkin, hyvä, ettei oteta kännykkäkuvaa ja lähetetä jonnekin tiedostoihin kisanäytteeksi (verottajalle?). Ne, joilla rahaa ei ole yhtään, eivät heittäydy kisailemaan. Heillä on muutakin mietittävää. Joskus olin aika ällistynyt, kun kampaaja alkoi selittää minulle kuinka varakkaassa parisuhteessa se toinen kampaaja on ja pyysi katsomaan ikkunasta miehen autoa, miten kallis peli kyseessä. Mitäs heikkaria se mulle kuuluu ja kiinnostaa kiviveistämöitäkin. Olin hämmentynyt. Ja alennustilan ynnä myötähäpeän tuntemuksia koin ihan innocent bystanderina, sivullisena.

###

Rouvaoletettu Kyyhkynen palasi huudeille. Vai herra? Valkoiset poletit on olkapäissä. Veivasin äkkiä puhelun metsästäjälle, joka kertoo, ettei sukupuolta voi erottaa ulkonäöstä, ikäeron korkeintaan. Nuoremmat laihempia, mikä pätee moneen muuhunkin eläinlajiin 😉 Päättelen, että vanharouva on iskenyt silmänsä nuoreen urokseen, semmoistakin näkee. Mulla on vanha lintukirja ajoilta, jolloin opiskelin vähän biologiaa. Joku maitopullo (siihen aikaan ehkä: kaljapullo?) lie kaatunut, koska hakemiston sivut ovat liimautuneet toisiinsa. Vaan löysin sepelkyyhkyn Columba palumbus (latinalla voi aina vähän ylentää itseään), eikä siinä erotella sukupuolia. Joten jäämme uskomaan metsästäjältä saamaamme tietoa.

Vai haluaako Lukijani bonuksena snobbailla toisella kotimaisella? Det är ringduva, in English: wood pigeon. Saksalaisille Ringeltauben ja ranskalaisille kannattaa mainita pigeon ramier. Näillä lähtee arvovalta lintupiireissä.

Talitintiltä terveisiä, piipahti lintulaudalla sanomassa. Virhe! Ei mikään tintti vaan talitiainen, Parus major. Mutta kuka on Parus minor, sellaista ei näy kirjassa. Käsittämätöntä, mutta Parus lugubris kannattaa mainita nähneensä. Sillä saanee respektiä, sillä se on Balkanintiainen, joita asustanee lähinnä Balkanilla tai sielläpäin, oletan. Potentiaalinen kuulija ei kuitenkaan sitä heti heittämällä tiedä, joten arvovaltatakuu tältä osin ainakin tilapäisesti.

Ei tule mitään: nyt tulivat herra ja rouva Punatulkku, os. pyrrhula pyrrhula paikalle. Nämä kuljeksii käsi kädessä. Isäntä istuu lintulaudan katolla vahdissa, kun rouva nassuttaa apetta. Aivan kuin ihmismaailmassa. Näyttää nyt olevan lintulautaravintolan pöytävaraukset lunastusvaiheessa, sen verran on ilmaliikennettä syöttölaiturilla.

###

Lukija varmaan jo huokailee, että hoh hoijaa, eikö tälle lintukirjalle tule loppua millään. Lupaan: nyt tulee, sillä laudalta roikkuu nyt orava. 😀

Taidankos siirtyä kahdelle kumirattaalle kokeilemaan onneani. Kaatuisiko yhtä lahjakkaasti kuin viime viikolla.

Näin sanoen kiitän Lukijaani kärsivällisyydestä, teidän Klara S

Itku pitkästä ilosta. Tähän päättyi myyrän taival pääsiäisenä. Nk. äkkikuolema, morbus subitum (arvaan). En osallistunut kuolemantuottamukseen, vaan menehtynyt omatoimisesti. Hellyttävä vainaja.

Sähköallergiaa ja retkeilymiettehiä

Eiliseltä hiihtoretkeltä laajalta suoalueelta.

Hyvä Lukijani,

koitan tässä kirjoituksessani olla tiivissanaisempi ja koostuneempi kuin edellisessä. Jossa muuten Ruben Stillerin ohjelmaa käsittelevässä osuudessa ei tarkoitettu Rubenia, vaan erittäin huonokäytöksistä Amnestyn Suomen paikallispomoa, joku Frank. Het’ kertaheitolla ajattelin: tämä oli sitten tässä, tuon järjestön osalta. Porukka ei voi olla eettisesti korkeatasoista, jos johtohahmona on tuon tason tyyppi.

###

Kuten Lukijani huomaa, pysyin ensimmäisessä virkkeessä esittämässäni lupauksessa tasan ensimmäisen virkkeen ajan. Loistosaavutus! Etten jo räpännyt sen perään pilkkua tahi puolipistettä ja ajautunut paasaamaan. Kehitys kehittyy ja onhan tässä aikaa! Ainakin (miettii) joku vuosi ennen kuin dementia tukkii aivosuonia ja ajatus sylttääntyy, lopullisesti.

###

Sain vastikään eräästä kirjoituksestani suitsutusta ja kehoituksen kirjoittaa enemmän (röyhistelee). Tutkiessani asiaa, kallisteltuani päätäni ja tsuumattuani naamani kiinni ruutuu hymähdin hyväksyvästi: njaah, mikäpä ettei. Ja lisäsin itselleni: joskus ehkä. Viisain on pysytellä tällä alustalla ja nauttia siipien vapaasta lekuttelusta ja liitelystä ajatusten tuulten vietävänä. Ei tule kukaan pilikunviilaaja kontrollifriikki urputtamaan joutavia. Meinaan sen verran ruudinkatkuisia narratiiveja täältä päästelen, että ilma on sakeana kysymysmerkeistä. (Lienee syy siihen, ettei Suomen Lääkärilehti ottanut kirjoitustani julkaistavakseen. Kuulemma liian reipasta tekstiä – ha haa, sivistyneistömoukat! Nerojahan ei koskaan ole ymmärretty.)

(Talonmies kuulostaa lähteneen reclaineristaan liikkeelle…(katsoo vaivihkaa olkansa yli kohti eteishallia, jossa hovimestarimme James sukii korviaan ja nuolee karvaisia kenkiään)…Talonmies kuulostaa liikkuvan takavasemmalle kohti laajaa kylpyläosastoamme…ovi käy. Laittoi varmaan saunan lämpiämään. Sähkön vuoksi täyttyy kuitenkin olla tarkkana, koska… minäpä kerron…)

###

Sähköasia.

Valtakunnassa on julistettu laaja sähköasiain huolidoktriini. Se velvoittaa kansalaisia seuraamaan nettilaskureilla onko sähkön hinta 2, 6 vai 18 senttiä /kilowattitunti. Tähän sisältyy kuitenkin pieni sivuseikka. Nimittäin se, ettei kukaan tiedä, mitä se käytännössä merkitsee. Oikeammin sanoen: kenelläkään ei ole harmainta hajuakaan mitä viidellä sentillä sähköä saa tai on saamatta. Vähän kuin avaruus ja välimatka Seulaset-tähdistöön: ”Aika kaukana. Tai siis no…useita valonnopeuksia…vai oliko se, että useita miljoonia valonnopeuksia, no kuitenkin.” Sama kilowattitunnin kanssa.

Kun Olkiluoto III jonkun jekun seurauksena katkoi yhteytensä valtakunnan verkkoon juuri saapuessani erään lappilaispariskunnan taloon, huudahtivat he leivinuuniltaan: ”Molema kohta puila paljaila ko sähkön hinta on korkeela!” Ja ryhtyvät siuhnaahmaan, että onneksi sentään leivinuunilla voi kämppää lämmittää, jos katastrofi pahenee. Mutta mahtoiko vessapaperia olla riittävästi (pirullinen hymy)?

Parahdan heille: ”Voi herran tähden, kotiin jäi yksi sähköasiain jauhattaja ja täällä toiset vastassa! En yhtään kuuntele sähköpuhetta ennen kuin joku kertoo mitä se käytännössä tarkoittaa. Siis, jos pari tuntia sähköä maksaakin vaikka euron enemmän. Montako kännykkää sillä rahalla jää lataamatta? Entä montako perunaa keittämättä?”

Mutta sähköhypettäjät vain katsovat sähkönsinisillä silmillään, nykivät toppahattuja syvemmälle päähänsä ja hiipivät varoiksi sulkemaan ilmastoinnin.

###

Lopuksi retkiuutisia.

Vietin eilispäivän hiihdellen pitkin ja poikin tutuilla soisilla metsäalueilla. Kyllä tässä maassa sitten upeita metsiä riittää! Ja vielä on jokunen luonnontilainen suokin säästynyt ojitukselta, kiitos siitä! Haaveilen yöretkestä talviseen metsään, mutta piru vie, olen niin kylmänherkkä! Lienee näillä kymmenillä luonnollista, etteivät lämpöpatterit enää toimi kuten nuorempana, jolloin oli aina kuuma.

Jospa kevätauringon lämpö antaisi rohkeutta yöpyä ulkona, kun aamusella voi nousta auringonkiloon luitaan sulattelemaan. Vai täytyykö taas tyytyä kesäretkeilyyn. Lukija muistaa hartaat suunnitelmani ja grammanviilaukset viime keväänä. Juttuhan pätkittyi lyhyiksi jotoksiksi, kun suunniteltu lomajakso meni vaelluskohteen tulviessa vieden osan polkusilloista paikoiltaan ja vesi lainehti leiripaikoilla. Vaan sain jotain tehdyksikin, jopa Karhunkierrosta. Siellä tosin keli sattui semmoiseksi, etten edes melontareissuilla ole niin perusteellisesti päässyt kastumaan, enpä likikään. Karhunkierros oli sitä mitä olen tottunut siltä odottamaan. (miettii) Tai ei – sakkia oli vieläkin enemmän, ulkomaalaisia varsinkin. Ja irtokynsillä sonnustautuneita naisporukoita.

Ai oikea retkeilijä vai? No, oikea retkeilijä on kuin minä. Tekoripsetön, hajustamaton, suoranuottinen totuuden torvi, joka mulkoilee lähimmäisiä vihamielisesti. Semmoinen on oikea retkeilijä. Todisteeksi hahmostani kerron saaneeni väitöslahjaksi riivinraudan. Käy todisteeksi. 😀

Hyviä jännitteitä sähköverkkoihinne ja ohuita piparkakkuja pelleillenne!

Klara

Suota, noitia ja spitaalisia hirvenpaistinsyöjiä

On suuri sun rantas autius! Kuva joku päivä taaksepäin.

Nyt on mitä parhain mahdollisuus saada voimia luonnosta ja ulkoilemisesta. Asustelen seudulla, jossa on hyvät metsäilymahdollisuudet. Ja kun vähän näkee vaivaa ja tutkailee Retkikartta.fi-sivustolta karttapohjaa, niin pääsee nopeasti semmoisille selkosille, ettei siellä tarvi samasta laavusta tapella kenenkään kanssa. No, eipä näillä meikäläisen reiteillä laavuja olekaan, enkä niille halajakaan. Kuka laavulla istuu saa aina varautua siihen, että joku pussikaljaporukka tai tappeleva perhekunta tulee viereen melskaamaan. Talonmiestä ei lasketa, kun se osaa kulkea hiljaa tuntikausia.

Kurjet huutelivat suolla vallan mahdottomasti. Oltiin ilmeisimmin heidän tonteillaan. Hienoja lintuja, mutta harmikseni en kännykkäkameraan saanut niistä osumaa. Yksi kurkipariskunta kyllä oli tuon tuosta kovin lähellä, mutta ehtivät aina poistua paikalta ennen kuin sain niitä kameran sihtiin.

@@@

Tänään on vähän huonommat kelit, mikä tosin ei estänyt meitä lähtemästä liikkeelle. Pysyy paremmassa vireessä myös henkisesti, kun ei jumitu sohvannurkaan pelaamaan Candy Grushia. Kolmisen tuntia oltiin ulkosalla ja koirakin oli tyytyväinen mitä nyt vähän louskutti autossa, kun jätettiin se hetkeksi odottelemaan tutkaillessamme yhtä juttua. (Salaperäisiä puheita, mutta näin pääsiäisenä ei kaikkea passaa kertoa, sillä….tiedättehän… nuo luudalla kulkevat ja kaikkea kuuntelevat pitkänokkaiset on heti kärttämässä tietoja.)

@@@

Yle Areenan Arkistossa on vanhojen ohjelmien säilö. Siellä on karsea vanha tarina Nousiaisista noita Prättäkitistä. Tämä vihulainen iski markkinoilla silmänsä viattomaan miehenpuoleen. Hitto, oli niin ahdistavaa settiä, että kesken jäi kuunteleminen. Karsea tyyppi! Ja kuten aina: nainen oli tässäkin se paha, joka viekoitteli ja mies se, joka menee vipuun. Kuunnelkaa ja kauhistukaa, jos uskallatte. Linkki on tässä: https://areena.yle.fi/1-4181892

@@@

Kotona oli hirvenpaisti uunissa odottamassa, kun tultiin ulkoa. Hirvimiehiä ei ole perhepiirissä, mutta Talonmiehen tuttu on ajomiehenä jossain porukassa ja halusi antaa palan jaloa riistaeläintä. Kiitos ja ylistys! Mutta ukkoparka ei saanut kimpaletta ovelle asti tuoda. Vaimo kielsi. Niin kova on vaimolla taudinpelko, että ukolla oli tiukat ukaasit jättää aarteensa portinpieleen. Syy:

”Talonmiehen rouva on sairaalassa töissä. Sillä voi olla virus, jonka saa jos ovelle menee”.

Olen spitaalinen ja tartuttava ihmishylkiö. En kyllä ole sairaalaa nähnytkään moneen päivään, enkä toivoisi näkevänikään – sen enempää potilaana kuin työtehtävissä. Sanalla sanoen: olen lisätyölistoilla, mutta nykyisen työnkuvani vuoksi en enää ampumalinjan eturivissä, jos lisäkäsiä tarvittaisi. Olen tästä samalla sekä onnellinen että haikea. Yksi kollega on sanonut, että kun se tiukinta on ollut, niin se parasta on ollut. Voi tuntuakin viehättävältäkin ajatukselta, mutta ajatellaanpa tarkemmin: onko aika kullannut muistot? Kysyn – ja vastaan: on! Joka kerta puhelimen pirahtaessa käy päässä kauhun ja ahdistuksen hetki: sairaalasta soitetaan ja on lähdettävä! Tunnen suurta helpotusta kun näen soittajan olevan joku muu. Mutta tämänhän lukijani onkin jo kuullut. Takana on monikymmenvuotinen päivystysurakka, joka on jättänyt leimansa but now it´s over mam! (Pieni varaus tähän vielä.)

Lisäyksenä yllä esitettyyn, että näinä aikoina kannattaa tosiaan pitää päänsä kylmänä, eikä päästää tautihysteriaa valloilleen. Olkoonkin, että jenkkiä kaatuu kuin ruohoa. Ajatella, ettei siitä ole kuin runsas kuukausi, kun seisoin tässä (kuva alla):

@@@

Naamakirja on nyt monella taholla kovassa käytössä ja watsapp laulaa vitsejä, joilla ihmiset (nuo ihanaiset) koittavat piristää toisiaan. Hieno piirre ihmislajissa! Arvostan! Mutta sanottava on, jotta on myös ihmisiä, jotka haluavat kaataa oman ahdistuksensa toisten niskaan. Ilmenemismuotoja on useita. Tehokkaimpiin kuuluu syyllistäminen: ”Pysykää kotona! Ettekö usko hallituksen määräystä!” tai ”Emme halua teitä paikkakunnallemme!” Kelle puhutaan? Aivan kuin juuri minä olisin toimimassa väärin. Ihminen niin herkästi asettautuu hurskaan ylevään asemaan (oliko ne fariseuksia?) paasaamaan kuin paraskin oppimestari.

No, en ota onkeeni, vaan aattelen, että voi ihmispolo. Tällainen Tuomiopäivän Pasuuna kuuluu kollegioon. On altis ulkoistamaan ahdistuksiaan toisten syyttelyksi. Joskus se on kohdistunut allekirjoittaneeseen ja johtanut etäisyydenottoon ihan itsesuojeluksellisistakin syistä. Nyt oli kollegatoveri saanut osuman (itse mitä sydämellisin ja toiset huomioiva ihminen). Hän soitti terapian tarpeessaan purkaakseen pahaa mieltä aimo tovin. Sinä aikana sain sivusilmällä vilkuiltua sähköpostia ymmärtääkseni tuskaansa. Sähköpostissa oli syyllistävä viesti kohdennettuna laajaan joukkoon, eturivissä toverini, johon ahdistus oli tarttunut kuin k…navirus. Kuuntelin ja ajattelin, miten ympäristömyrkyllisiä jotkut ihmiset voivat olla. (Nykyään on muotia sanoa: toksisia.) Toksisia ihmisiä. Ajattelen heidän touhuistaan kahdella tavalla:

a) höpö höpö ja jääkööt jutut omaan arvoonsa

b) mitä tämänkin kuolevaisen vanhemmat ovat sielulleen tehneet, kun ovat saaneet sinne noin suuren lommon, josta kärsii sekä hän itse että ympäristö (Olen ihan saletti, että se, missä omatkin jälkeläiset on kieroon kasvaneet, on osittain oma vikani. Tunnistan sen myös saamassani kasvatuksessa. Ja nämä on niitä asioita, joiden suhteen lapseton ihminen pääsee aina vähemmällä: ei kasvatettavia, ei myöskään virheitä, kaikki menee ainakin siltä osin kuin Strömsössä.)

Pahinta näissä on se, ettei myrkkyhammasihmisillä ole kosketusta omaan tuhoavaisuuteensa. Joten sitä on ihan turha mennä heille osoittelemaan. Näkökyky puuttuu. Sitä sanotaan itsereflektioksi. Se on kykyä pohtia ja havaita oma osuus tilanteissa. Itsereflektioon kykenevä pystyy reflektion kautta arvioimaan omaa toimintaansa ja sitä kautta kehittymään ja työstämään itseään vähemmän toksiseksi. Ja jos oikein hyvin menee, pääsee myrkystä irti. – Tässä Klara´s Kökspsykologi-avdelningenin osuus tältä päivältä 😀 Aamen plottis.

Voikoon lukijani mitä mainioimmin ja osukoot lentävät trullit naapureiden savupiippuihin!

Terv. Klara