Os femoris et vita brevis

Erään hautuumaan kukkasia. Tästä työpöydästä katsoen kaukana kaukana.

Hyvä mieluisa Lukijani,

ars longa – vita brevis, täällä sitä taas ollaan kirjasinketjun päässä roikkumassa ja rimpuilemassa.

Tulin iltamassa työreissulta. Herraparatkoon, eikö kumipyörä ole jo pyörinyt maamme maanteillä!? Mutta tädit jaksaa heilua. – Kaksi oli henkilökunnalla hymysuista kysymystä esittää, kun marssin pelipaikoille (kaksi pointtia):

  1. ”Aateltiin, että saapa nähdä tuleeko, vai jäikö tunturikierroksille lopullisesti!” (naurua, paljon naurua)
  2. ”Miltä tuntui palata hommiin monen kuukauden jälkeen…tulethan vielä jatkossakin!” (kiemurtelua, kiemurtelua… no öhhh, tuntuihan se tuota tuot…tulenko? noh…)

Piipahtelen töitä tekemässä paikoissa, joista aina lähden hyvillä mielin työpäivän jälkeen. Vaihdoin näihin tunnelmiin ankean ja ahdistavan vakivirkani ankeassa pakkotyötehtaassa mallia Suolakaivos, erikoisosaamisalue: Tökeröt Esimiestaidot. Näissä omavalintaisissa vaihdokeissa sekä henkilökunta että potilaat ovat upeaa sakkia, hyvän mielen porukkaa. Olo on kuin olisin kuin kotonani, omieni keskellä.

Kohtaamisia hautuumaalla – sekä kukkien että ihmisten kanssa.

Työmatkalla sain ratin takana äkillisen päähänpiston pysähtyä suomenruotsalaisen pikkukylän kohdalla. ”Missä kirkko, siellä geokätkö, käynpä tsekkaamassa.” Samalla pääsi jaloittelemaan.

Kurvasin pikkukylän raitille, jonka varrelta kirkko oli helppo löytää. Noustessani autosta tutkailemaan puhelimen geokarttaa pyöräili mies hitain polkimin vierestäni, katsoi tarkkaan ja tervehti: ”Hej!” Vastasin tervehdykseen hymysuin, niin erikoinen oli tunnelma typötyhjällä kirkkopihalla.

Lompostelin ensin vanhoja komeita hautoja ja hautapaasia tutkimaan. Mies oli sillä välin jättänyt pyöränsä ja saapui hidastellen hautuumaan aidan taa. Arvelin, ettei vierailijoita alvariinsa hautuumaalla kulje, joten tunnelmaa keventääkseni sanoin ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, että täällä teillä on kuin olisi utomlands. ”Pratar du svenska!” mies ilahtui ja niin me ryhdyttiin rupattelemaan. Mies kulki mukanani kätköllekin, kyseli harrastuksesta… ja siinä samalla vähän millä asioilla olen matkassa. Olisi kyllä pitänyt kysellä enemmän kylän historiasta ja meiningistä, mutta baana painoi päälle, kun matkaa oli sille illalle vielä rutkasti edessäpäin.

Ajellessani kirkolta kohti päätietä tuli vastaan iloinen koiranomistaja, joka nosti kättä tervehdykseen. Hyvä mieli tuli vastata tervehdykseen! Melkein kuin olisin ollut vakioasukas (…yhden kauniin, vanhan talon edessä oli kyltti: till salu…).

Vielä piti pysähtyä linja-autopysäkille tutkailemaan maantiekarttaa. Niin kukapa pyöräili hitaasti ohitse ellei samainen pyörämies. Nyökkäsi ja hävisi mutkan taa … tullakseen sitten vastaan, kun ajelin päätielle. Oli käynyt kääntymässä loitommalla. (Tästä jäi tosiasiassa vähän epäselvä fiilis. Ehkä outo kulkija oli kuitenkin silmälläpidettävä, jäin miettimään. No, kunhan nyt aattelin ittekseni. Ehkä oli vain iltalenkillä.)

###

Hautuumaalla vietin viikolla aikaa muutoinkin, kuten aiemmasta tekstistäni käy ilmi.

Suntio odotti parkkipaikalla juhlavassa mustassa kostyymissa ja valkoisessa paidassa mustin kravatein. Nousin pirssistäni hieman epävirallisemmin pukeutuneena, asiallisesti kylläkin. Suntio ojensi kätensä tervehdykseen ja osanottoon. Allekirjoitin edesmenneiden osalta tuhkan luovutusplanketin ja läksimme sitten uurnien kanssa kävelemään kirkkomaan hiekkakäytävää. Hautakivi oli jo paikallaan. Edessä oli kaksi kuoppaa vihreiden muovikansien alla. Suntio auttoi, kun laskin uurnat kuoppien pohjalle. Sitten vain lapioimaan hautoja umpeen. Siinä lapioidessa sattui hiekkakasasta sivusilmään jotain, josta iltapäivälehti tekisi klikkiotsikon: ”Omainen lapioi hautaa, kun silmään sattui jotakin karmeaa”. Otsikko olisi sekä liioitteleva että yliampuva, sillä pidin näköhavaintoa luonnollisena. Hiekkakasahavaintoni oli tarkka, olenhan anatomian kurssia puoli vuotta aikanaan luu luulta tahkonnut ja tenttinytkin. Maailman lintuja en tunne, en nurmikenttäin kasvistoa, en viinilajikkeita, enkä fine dining-maustepurkkiloita, mutta ihmisen rakenteet kyllä. Siinä oli jonkun edesmenneen reisiluun pää.

Ja jos Lukijani nyt aprikoi, menikö mielikuvituksen puolelle, niin vannon: ei mennyt. Suntio katsoi luuta kauhuissaan siirtäen sitä sitten lapiollaan niin, että kykeni piilottamaan sen hiekkaan. ”Kyllä haudankaivajien pitäisi paremmin katsoa…” Myönsin, mutta kerroin, etten ole millänikään.*

Kun lapiotyö oli valmis, kysyi suntio haluaisinko, että rukoillaan tai lauletaan jotakin. ”Ei. Jään tänne nyt yksikseni vielä hetkeksi,” sanoin. Suntio eli kirkkoväärti kiitti saatuaan olla avuksi ja minä siitä, että oli auttanut. Hänen loitotessaan tuumailin, ottaisinko luun kanssa vielä kuvan sisarukselle, joka oli force major-esteen vuoksi estynyt tulemasta paikalle. Luovuin kuitenkin jo hautarauhankin nimissä ajatuksesta, laittelin tulet lyhtyihin ja nostelin ne hautakiven viereen, molemmille edesmenneille omansa. Vietin vielä hetken syntyjen syvien aatoksissa ja vähän parkuessakin. Surutyön sanotaan kestävän noin kaksi vuotta. Voi olla, mutta suremiseen olen väsynyt. Työstä on käynyt, enkä ainakaan kahta vuotta kyllä aio sitä settiä jaksaa. Elämä jatkuu. Oma ja onneksi muutaman muunkin, ainakin toistaiseksi. Mitään ikuisuustakuutahan ei ole, kuten sanottua. Joten elellään rauhassa päivä kerrallaan elämän, nyt jo hyvin kypsyneestä, viinistä nauttien.

*Luujuttu itketti vähän. Miksi? Siksi, etten koskaan voi kertoa sitä edesmenneille, enkä nauraa sitä heidän kanssaan. Nauraisivat sille kurkku suorana, V keksisi siitä jonkun erinomaisen sutkautuksenkin. Luusta olet sinä tullut ja luuksi pitää sinun jäämän? Sitä luuta kuuleminen, jonka vieressä hautakuoppa? Luu siellä, toinen täällä? Parempi luu pivossa kuin kymmenen otsalla? Kerää luusi, sanoi haudankaivaja omaiselle.

###

Näihin luiseviin puheisiin päätän kirjasinjononi täältä tänään ja siirryn The Rakin kanssa lenkkipolulle.

Iloa ja eloa joka pirttihin, kohta on taas kesä 😀

Klara

Iltarusko.

Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä jonka ma elin

Talonmies sytytti kynttilät:”Anopille”.

Hyvä Lukijani,

ollessani eilen lähdössä V:n asuntoa tyhjentämään havaitsin minulle yritetyn soittaa. Oli jätetty viesti hoivakodilta:”Asia on tärkeä”. Tiesin, mikä asia odottaa. Tiesin enkelin viimeinkin muistaneen maan päälle unohtuneen. Oli liidellyt pilvein päällä, katsonut kelloaan ja huudahtanut: ”Hyvän tähden, olen kokonaan unohtanut jotakin!” Wanha Äiti pääsi nyt toivomaansa vapauteen.

Ajattelin iltapesulla äidin minulle aikanaan kiikkustoolissa laulamaa kehtolaulua ja sitä, miten hyvä asia äidin oli nyt nukahtaa elämään väsyneenä. Tuollaisen kuoleman toivoisin itselleni: joko äkillisesti tai mielummin pitkään eläneenä pikku hiljaa unohduksen armolliseen utuun liukuen.

Nyt juuri soi puhelin. Se oli terveyskeskuslääkäri, joka kirjoittaa kuolintodistuksen. Kysyi varovasti mitä omainen ajattelee ruumiinavauksen tarpeesta. Omainen ajattelee, ettei ole tarvetta. Lääkäri oli täysin samaa mieltä, halusi vielä tarkistaa. Kuolinsyy on olemassa. Äidillä oli vanhuuden tuoma vaikea sydänsairaus. Se riittää hyvin kuolinsyyksi.

Lähden nyt V:n asuntoa tyhjentämään. Siellä on paljon tavaraa perattavaksi. Seasta löytyi meidän keskinäisiä pelleilyjä sekä kirjallisesti että valokuvina. Niihin tulee tuon tuosta pysähdytyksi muistelemaan. Tavaran seasta löytyi myös äidin ja isän vihkikuva.

Siitä tulikin mieleeni, että tarvitaan hyvä kuva äidistä muistopöytään. Sellainen kuva on heti mielessä (kunhan löytyy). Siinä äiti seisoo polkupyöränsä vieressä kauniina kesäpäivänä, katsoo kameraan ja hymyilee. Matalan profiilin tyylikkyydellä kuten tapanaan oli. Kirkuvat huulipunat, paksut meikit, pröystäilevät kaulakorut, röyhelöiset kamppeet ja koketeeraavat ulkoasut olivat äidin mielestä tyylittömyyden huippu. Mielipiteensä hän ilmoitti usein armottoman suorasti läheisten kesken. Saattoipa joskus nakata verhoillun näpäytyksen vähemmän tutullekin. Äiti oli periaatteen ihminen, omaehtoinen kuten taidan itsekin olla. Keneltä mahdoin oppia? Tietynlainen rohkea ehdottomuus oli äidin laji. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensin kuulostelivat mikä on ”meidän mielipide” ja oli sitten samaa mieltä. Ei. Hän oli oman mielipiteensä takana, vaikka edessä olisi ollut pataljoona vastakkaisia näkemyksiä.

###

Soittelen taas hauturille arkunostoaikaa. Vastahan me erottiin ja V:n uurnakin on vielä heidän huomassaan. Kohta niitä on kaksikin. Taidan ostaa samanlaisen setin äidillekin, V:n arkku oli kaunis ja liljat siinä päällä upeat.

###

Illasta lähden sitten työmatkalle. Voi maantiellä miettiä mitä eroa näissä kahdessa poismenossa on ja minkälaista tarinaa kumpikin elämänkirjaansa piirsi. Jostain syystä nyt ei askarruta se, minne äiti poistui. Tuotahan V:n kohdalla kovasti tuli mietityksi. Eikä se ole selvillä vieläkään, minkä Lukijan yllätykseksi paljastan. Kerron heti kun tiedän. Voi toki mennä sen verran aikaa, ettei tätä kirjasinpötköä ole täällä lukemassa kumpikaan meistä. Vain tietokoneen räpsykät jää omaistemme murheeksi: liotetaanko 10%ssa suolavedessä puoli tuntia vai viedäänkö sisältöineen päivineen kierrätyskeskukseen. Siellä joku keltanokka hakkeroi koneen auki ja nauraa: kaikenlaista huttua tässä joku ”Klara” (tirskahtaa itsekseen) on suoltanut eetteriin.

###

No yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt, tänään, tällä sekunnilla, minuutilla, tunnilla. Joten Carpe diem, tartu hetkeen Lukijani. Vaikka tähän kauniiseen kevätpäivään!

Klara, omainen

Kuva: oma, majoituspaikan aulasta

Metsäterapiaa ja hyvästijättöä

Pakkasiltana joku päivä sitten.

Hyvä Lukijani,

alan pikkuhiljaa palata jossain määrin normaaliin olotilaan. Vielä on hyvästeltävä monta konkreettista paikkaa, monia muistoja ja muistikuvia. Autolla ajaessa katsoin erästä risteystä ja ajattelin, onkohan V jo töistään kotona, ajoiko tästä kotimatkalla. Ja sitten muistan, miten asiat ovat ja hyvästelen risteyksen: hyvästi risteysmuisto, hyvästi V:n kotimatkareitti.

Näistä pienistä hyvästelyn sirusista on noussut mieleen kaukainen muisto Gardajärveltä. Olin jälkeläiseni kanssa siellä lomareissulla ja käymässä Veronassa oopperassa. Tavattiin reissussa nainen, joka oli leskeytynyt muistaakseni vuosi pari aiemmin. Kertoi heidän pariskuntana matkustelleen paljon. Oli nyt tekemässä hyvästelymatkoja: käy kaikissa niissä maissa ja paikoissa, joissa olivat käyneet. Siksi oli Gardallakin. Ajattelin, että surutyö on vielä pahasti kesken. Kuinkahan hänen kävi, selvisikö surustaan täysissä voimissa elämässä eteenpäin?

Tässä henkilökohtaisessa menetyksessä on tullut monta työtilannetta mieleen. Tilanteita, joissa jonkun rakas on siirtynyt tuonilmaisiin silmieni alla ja suru-uutinen on pitänyt kertoa omaisille. Ne on lääkärillekin tiukkoja paikkoja ja kysyvät sekä elämänkokemusta että tahdikkuutta, johon täytyy tilanteesta itsekin ahdistuneena pystyä.

On myös tullut mieleen, kuinka armollinen äkkikuolema on poislähtijälle. Siitä olen V:n kohdalla onnellinen, ettei ole ehtinyt ajatella mitään, kun verenkierto on äkillisesti loppunut ja henki paennut hänestä. Äkkikuolema on omaisille raskas, mutta poislähtijälle armollinen. Asioissa on aina valoisiakin puolia.

###

Kovilla pakkasilla oli hyvätkin puolensa: upeita näkymiä! (ja palelleita varpaita). Kuva omalta hiihtoretkeltä.

Valoisista puolista tuli mieleeni kuvan tilanne ja se, että metsissä hiihdellessä voimaantuu tavalla, jota en muualla koe. Etenkin suot, vesistöjen selät ja avarat mäntymetsät on parhaita terapiaseutuja. Ajaudun aivan transsitilaan, jonkinlaiseen euforian ja ruumiista irtoamisen sfääreihin.

Rajanpinnan tiheät kuusikotkin omalla tavallaan on kuin syli, joka ottaa sisäänsä ihmispolon. Ne kuusikot, joissa kuljen, on tosin ajoittain vähän jännitystäkin herättäviä, kun noilla alueilla liikkuu karhuja. Mutta tapaan lauleskella ja puhella itsekseni. Teen sieltä samalla myös videoita kavereille osin vain saadakseni alibin rupatella itsekseni 🙂 Kyllästyköön katsojat mun puolestani! Aion jatkaa siitä huolimatta.

Nyt iltamassa kävin metsissä hiihtelemässä. Ilma oli suttuinen, pyryä ja tuulta, mutta sitä parempi. Eipä tule ketään vastaan ja voi ihan rauhassa itsekseen iloita raittiista ilmanalasta, rauhasta ja luonnon näkymistä, jotka osuvat otsalampun valokeilaan. Pää tuulettuu, ajatus kirkastuu.

###

Edessä on viikko, johon sisältyy vähän työtä, vähän matkustamista ja viikon lopulla siunaustilaisuus. Aika monta viikkoa on V levännyt siunausta odottamassa arkussaan, jonka hänelle ostin. Siinä on kauniit silkkiset vuoraukset, pieni tyyny ja V:lle valitsin pellavaisen valkoisen poislähtöpaidan. Siinä hänen on hyvä siirtyä tuhkaukseen. Kesällä käymme sitten laskemassa uurnan. Hautapaikaksi valitsin kirkkomaan, jonka lähistöllä V on koulunsa käynyt ja jossa kirkossa ripiltä päässyt. Pystyn tätä nyt jo käsittelemään itkua tuhertamatta. Edistyn.

V katsoo rauhallisesti kaapin päältä ja näyttääkö ihan, että nyökkäisi? Kuvassa nauraa iloisesti itselleen tyypillistä hohottavaa naurua. Kuvan ympärille kiedoin ne pikkuruiset viiden euron valotuikut, jotka ostin mökillekin. Talonmies sanoi niiden syövän paljon pattereita, mutta lisäsi, että niitähän meillä riittää. V olisi valoista mielissään, tiedän varmaksi sanoa. Nauraisi iloisesti: kaikkeen te nyt vuokseni ryhdytte hölmöt! (Voisipa hänelle vielä soittaa ja kysyä Totuuden Henki johda sinä meidästä. Että onko sittenkään sopiva siunaustilaisuuden virreksi…Puhun tästä ensi viikolla siunaustilaisuuden pitävän papin kanssa.)

Toivon Lukijalleni iloa elämään ja päiviin, joidenka määrää emme voi tietää. …onneksi.

Klara

Pakkaspuheita kesätuuli korvan takana

Hyvä Lukijani,

kotiuduttiin Lapista Talonmiehen hypriidikaaralla pienten viritysten jälkeen. Oli päätetty lähteä aamukahvilta, mutta Strömsössähän me ei oltu. Jo herätessä kävi epäilys, kun ulkolämpötilan digimittari oli asystolessa, pelkkä viiva ruudussa. Osuin oikeaan: Talonmiehen kärryn webasto ei toiminut, eikä moottorikaan käynnistynyt.

Soitto Lapin nopeimmalle hinaus- ja käynnistysveikkoselle, joka sattuikin olemaan jo lähistöllä ja antoi buusterilla tyhjentyneeseen käynnistysakkuun virtaa. Kertoi pakkasta olleen varhaisaamusta -34.

###

Ehkä Lukijakin sattui vastikään Hesarista lukemaan sähköautoilusta Hangosta Nuorgamiin. Täyssähkökärryt ei ole pohjoisen pelejä, vaikka ainakin Rovaniemellä niitä jotkut ostelee. Pikalaturiin Rollossa kuitenkin pääsee toisin kuin vaikka Kaamasessa tai Tulppiossa. Hybridissähän on onneksi bensamoottorikin. Kunhan käynnistyy, niin eteenpäin pääsee.

Kuten Lukijani tietää, niin meikäläinen autofriikki satsasi juuri uuteen kärryyn, pitkää matkaa kun ajelen. Ensi viikolla tulee tuhatkunta kilometriä ajeltua. Täyssähköllä en tee mitään, kun ajelen pitkin metsiä ja erämaaseutuja vapaalla ollessani. Jo pelkkä rengasrikko autiotupamökiltä lähtiessä teki kesänä muutamana kotimatkasta liki vuorokauden pituisen. Uskokoon ken haluaa, mutta vannon, että totta on. Millään täyssähköllä ei niille selkosille lähdetä, se on selvä. Renkaatkin voi nykyautoissa jo olla haaste.

###

Hiihtelin tuossa liukusuksilla upeassa pakkaskelissä Suomineidon yläosassa. Taisi olla -26. Sää on tunnetusti (kuulemma) vain pukeutumiskysymys. Ikääntyessä kuitenkin ääreisverenkiertokin muuttuu kankeammaksi ja vaatetta saa lisäillä. Kotinurkilla on nyt -20. Kun alkuillasta tein hiihtolenkin, niin viimeinen kilometri meni pipo putkella eeromäntyrantana, sillä monoissa varpaat huusi hoosiannaa. Jotkut mononpäälliset täytyy hommata.

###

Kesä käy jo mielessä ja tulevat retket. Suunnitteilla on vanhan melontakaverin kanssa erämaareissu. Palaveerataan sen tiimoilta, kun saan V:n hautaan ja hän äitinsä taivasmatkalle. Olen tänään jo kyennyt soittamaan hautajaisiin kaavailemani kappaleen itkemättä. Jospa kykenisin siihen kappelissakin, jossa on hyvä akustiikka. Liikaa ei itseltään kuitenkaan kannata vaatia, jos tuntuu, ettei selviä. Hyvinkin voi niin käydä.

Tuon erämaareissun ajattelu tuo iloa. Reissu olisi yksin kulkemista turvallisempi, kun melontakaveri on luottosuunnistaja. Melontareissuilla on ollut nokka kiinni kartassa siinä, missä meikäläinen olisi sumeilematta lapsenomaisella riemulla melonut järvi-Suomen vesiä ristiin rastiin löytämättä koskaan perille 😀 No, kerran onnistuin päihittämään hänet järjen äänellä. Silloin jouduttiin kesken kaiken pariksi päiväksi tuttavan mökkiin myrskyltä turvaan. Melontakaveri lähti toisena aamuna nyssäköineen uhmakkaasti rantaan, että minä ainakin lähden nyt! Taisteli kuivapussit käsissä myrskytuulessa kotvan kuluttua takaisin mökkiin todeten: ”Kävin vaan vetämässä veneen korkeammalle.” Lekoteltiin vanhoja lehtiä lueskellen seuraavaan päivään mökin parvella makuupusseissa ja odoteltiin kelin rauhoittumista.

###

Sain mielestäni hienon kuvan kirjasta, jota rakastan: Amos Ozin elämänkerta. Nautiskelen sen hienoista viisauksista. Kirja on pokkarinakin paksu ja merkattavia paikkoja paljon, jotta ne myöhemmin muistaa. Yhdet merkit jo on aiemmalta lukukerralta.

###

Taidan vilkuttaa kynttilöiden keskeltä hyllyn päältä katsovalle V:lle hyvät yöt ja siirtyä vielä hetkeksi tutkimaan karttoja kesä pikkuruisena ajatuskuplana oikean korvan takana. Sieltä se ajatus hiipii kohti silmäterää, työntää esiin kajakin keulaa ja melan lapaa, rinkan viilekettä ja polkukenkiä, telttaa ja riippumattoa. Ehkä mailanvarsikin heilahtaa. Toivon Lukijan sulkevan silmänsä, hierovan oikean korvan takustaa ja kuulostelevan, mitä kesävermettä alkaa hahmottua verkkokalvolle. Lämmin rantavesi, hiekka, veden liplatus? Kumiankka, jota aallokko heittelee matalassa rantavedessä edestakaisin? Lokkien kirkuna, uudet perunat ja sipuli-voikastike?

Näihin puheisiin, Klara

Ps. en ole itkenyt tänään, vaikka lähellä oli, kun puheeksi tuli ovikello, jonka toiminnassa on ollut häiriötä. Kysyin Talonmieheltä, onko kokeillut toimiiko ovikello. ”Toimi se ainakin kun V kävi tuomassa joululahjat, niin silloin toimi.” Minä naurahdin, että ai niinpä toimikin! Ja siinä samassa yhtäkkiä muistin, ettei V:tä enää ole. Ei enää ikinä. Ei missään. Ei koskaan. (No, nyt näköjään sitten voi vähän itkeä, että päivän itkukiintiö tulee hoidetuksi. En jaksaisi enää surra, mutta minkäs tälle tekee. Läpikäytävä on, ei auta, ei auta. Hautajaisvaatteet katsoin tänään.)

Lumikengillä kulkiessa jää helposti turha kiire pois 🙂

Mustaa, tummaa harmaata. Päivä 14. j.V.k.

Kypsää viljaa.

Hyvä Lukijani,

tänään oli raskas päivä, joka päättyi massiivisiin lumitöihin. Tunnetilat vaihtelivat yksinolon tuomasta helpottavasta vapaudesta lamaannuttavan päällekaatuvaan, pesusientä puristavaan lohduttomaan yksinäisyydentunteeseen.

Ketään perheenjäsentä ei tohtinut lumihommilla vaivata. Yksi on iltatöissä, yksi toipuu jetlagista kotonaan. Talonmies on vielä maan rajojen ulkopuolella. Nauttii etelänmaan pelikentillä kaverinsa kanssa ja nostelee varmaan iltaisin loungessa maljoja kivojen ja kepeitten, pinkinpunavaatteisiin sonnustautuneiden ruotsalaisrouvien kanssa. (Huono vitsi, mutta sopii tunnelmaan.)

###

Ja mitä tekee muija kotosalla? Ajelee kaupunkiin ja parkkitalon hississä katsoo peilistä kalpeaa naamaansa, kysyy kuin vieraalta: ”Mitäs sinä?” Ja vastaa peilikuvalle reippaalla äänellä: ”Ai minä vai? Ostamaan ruumisarkkua, kuolinpaitaa ja uurnaa.”

###

Livahdan hautaustoimiston ovesta sisään. Vastaan tulee kahvin ja kukkalaitteiden tuoksu, jostain kuuluu hiljaista musiikkia. Kuikin ympärilleni, onko ketään paikalla.

Arkkuvaraston ovesta leijailee huoneeseen eteerinen, hiljainen nainen. Osoittaa työhuoneensa ovea, ohjaa sisään. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä, puhutaan hiljaisella, hypnotisoivalla, matalalla äänellä, etteivät henget pahastu…ehkä?

Sovitaan käytännön asioista. Nainen soittaa ruumiinavauspaikkaan, avauspäivä selviää. Oikeuslääkäri sitten päättää kuolinpäivän, mikä on tärkeää saada pian, sillä käytännön asioita ei voi hoitaa ennen kuin kuolinpäivä on tiedossa. Tarvitaan virkatodistus sukuselvityksineen, jotta voidaan osoittaa henkilön kuolleen ja että asioittensa äärellä hääräilijöillä on sukulaisuussuhde. Pystyy maksamaan jo kertyneet laskut ja lopettelemaan puhelinliittymät, lehtitilaukset, jäsenyydet eri paikkoihin, vakuutusyhtiön, sometilin… ja mitä niitä onkaan ihmisellä. Salapoliisina on yritettävä päätellä, mihin kaikkeen poisnukkunut on elämässään osallistunut. Naimattomana yksinasujana ei asioistaan huudellut.

Hautajaiset pitää järjestää. Pitää sopia kirkosta, siunausajasta, hautaustavasta (arkkuhautaus, tuhkaus), papista, hautapaikasta ja myöhemmin kivestä. Pitää sopia mitkä kukat siunaustilaisuuteen. Pitää sopia kuka, missä ja miten järjestää muistotilaisuuden tarjottavat. Kuolinilmoitus pitää huolehtia ja päättää kuinka isot peijaiset järjestää. Pitää huolehtia muistopöytä tilaisuuteen ja jonkinlaista ohjelmaakin. Pitää hommata juhlaan sopivat vaatteet.

###

Hauturin arkkuvarastossa oli kirstuja valittavaksi. Yhdellä hyllyllä oli pienenpieniä arkkuja. Kattelin niitä sivusilmällä, että paljon tosipieniä lapsia näköjään kuolee, kun pitävät varastossa pikkuarkkuja noinkin paljon.

Myöhemmin selvisi, että ne ovat pienoismalleja.

Tehtiin kaupat pellavakankaisesta arkusta, kuolinpaidasta ja uurnasta. Käyvät vielä kylmiöllä mittomassa, että kookas vainaja mahtuu arkkuun.

###

Läksin hauturin luota omituisessa takykardiassa: sydän hakkasi kuin juoksukilpailun jälkeen. Voimille otti, vaikkei pesusieni puristunut kuin korkeintaan kahdesti, vähän vaan.

Marssin ruokapaikkaan rauhoittumaan ja tilasin pizzan.

###

Illalla soittelin pilliä. Koira soitteli suutaan siinä sivussa ja sai lähdöt talon toiseen päähän.

Löysin omista nuottipinkoista mielenkiintoisen nuotin, islantilaisen säveltäjä Atli Heimir Sveinssonin kappaleen Intermezzo teoksesta Dimmalimm. Hieno!

Aloin sitä opetella, omaksi huvikseni. Olen kuullut sen joskus puolivahingossa, pistänyt ylös ja hommannut nuotit. Laitan tähän linkin youtubeen, josta se on kuultavissa (Spotifyssä toki myös). Tässä sen tulkitsee Gunilla von Bahr, hieno soittaja. – Tietokone: klikkaa linkkiä ja etene You Tubeen. Tabletti: Pidä kevyesti ja rauhallisesti sormea linkin päällä, niin kirjaimet ikään kuin leviävät ja viereen aukeaa laatikko, josta valitse ”open link” > käynnistä se youtuben puolelta normaaliin tapaan nuolesta kuvan päältä. Enjoy!

https://youtu.be/vrqhvAAabeI?si=n3tSvnE0-Oj0aWh8

###

”Päin kaunista kaukorantaa nyt matkansa siunattu vie.”

Teidän Klara