Rapisevia aivokuoria (cortex) ja nurkkapeltiä

Rannan takana on laaja suoalue, josta syksyisin nousee komea usva. Vasemmalla suota halkoo kapea virtavesi (ei näy kuvassa). Virtavettä pitkin pääsisi erämaajärvelle, elleivät talttahampaat olisi kaadelleet harvoja puita esteeksi. Kuvan otin sen jälkeen, kun jälleen totesin reitin mahdottomaksi edetä. Väyläkin niin kapea, että temppuilla saa paattia kääntääkseen.

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni äärellä. Auto on pakattu taas monenlaisilla varusteilla, eikä siinä vielä kaikki: keskellä pirssiä on viisimetrisiä katon nurkkapeltejä. Vien ne mökille, kun jJälkeläinen haluaa kyyhkynpyyntinsä sivutyönä korjata mökin kattoa. Minä puolestani puhdistan katolla seisten vesikourut ja teippaan ristikon piipunhatun ja piipun välille, jottei mustalintu tai telkkä taas yritä löytää lapsilleen hormista kotia.

Riehuin juuri kotona ympäri kämppää keräilemässä tavaroita ja tein vähän etätöitäkin. Ostelin netistä junalippuja ja lohdutin miniää, jonka sielua riipoo ainokaisensa, siis lapsenlapsemme, päiväkodin aloituskuviot. Hain pienokaisen sieltä eilen vanhempiensa töiden venyessä. Oli puhellut mumman tulevan hakemaan – niillä harvoilla sanoilla, mitkä osaa. Enimmäkseen hän viittelöi 😀 Mutta automerkit tunnistaa käsittämättömällä tavalla. Tutkailee lelukopan pikkuautojen peräpeltiä ja toteaa ”voo-vo”, ”jo-joo-ta”, ”auu-li”. Uskomaton on ihmislapsen kehitysnopeus – kuin myös sen hitonmoinen romahtaminen, heh 😉 Mutta automerkkiasioista olin niin kieseissäni, että viestitin kaverimummulle videon kera kuinka laps vastailee, mikä auto on paapalla, mikä ukilla, entä tädillä… Sain bumerangina ao. viestin kaverimummulta vastaukseksi:

Miten mulla jotenkin viilikset himmeni. Kell´onni on, se onnen kätkeköön, kell´aarre on, se aarteen peittäköön – eikös niin laulussa sanota?

###

No, jotenkin alkaa ikääntyminen näkyä kaveripiirissäni. Siitä kertovat omituiset, oudosti hauskat sutkautukset ja äkkiriemukkaat sanankäänteet. Paitsi, että ne jäävät jotenkin ilmaan roikkumaan ja niistä jää muistoinen tuulahdus hoivakotikäynneistä anopin ja äireen luona. Että hei vaan sun heiluvilles ja sun huivilles heippati hei! tai kuten edesmennyt, aina niin riehakas, hirtehinen isoäitini dementian höyryistään kiljahteli: ”Hellurei on pil_u ruotsiks!” ja nauroi ittensä kipeäksi. 😀

Tähän liittyen isken aiheeseen, joka on järkyttänyt, itkettänytkin. Tavattiin nimittäin pitkäaikainen sydänystäväni yllättäen. Kaikkine kiireineen – on ollut tulipalokiireinen koko pitkän ystävyytemme ajan – ei ole muutamaan vuoteen nähty. Havaitessani hänet katseeni lasittui järkytyksestä. Pieni, linnunluinen, hauras ja pysähtyneesti hymyävä vanhus köpötti eteeni. Ilme kuin olisi törmännyt rakkaaseen sisareensa, muttei ollut varma olenko sisar, äiti, mummu vai kenties käly. Sitten seurasi Attendolta tuttua hei sun heiluvilles-hilpeyttä, enkä tiennyt esittäytyäkö vai antaako työstöaikaa. Loppuviimetteeksi en vieläkään ihan varmaksi tiedä, tunsiko minua enää.

Mutta ammatin ja sukulaistenkin kautta tiedän, kuinka pitkään muistisairas kykenee esittämään skarppia niin, että perhekin lentää lankaan. Vaikkapa lääkärin vastaanotolla, jossa vanhustaan saattamassa oleva tytär hämmästyy, kun nopea kysymykseni nykypresidentin nimestä saa äidin vastaamaan ”Kekkonen”. Tytär parahtaa järkyttyneenä, että hei äiti kuinka sä nyt noin, eihän Kekkonen ole ollut vuoskymmeniin meidän presidentti, kyllähän sä sen tiedät! Ja äiti hymyää hämmentyneenä: ”… niin Kekkonen, Matti Kekkonen…heh no vitsi vitsi”. Me mummun kanssa tiedetään se, mikä tyttärelle orastavasti siinä alkaa vasta valjeta.

Palatakseni ystävääni, niin jälkeläiseni sanoi joku vuosi taapäin, että ”Tapasin K:n. Kyseli kuulumisiani… mutten oikein ollut varma, tiesikö kuka olen.”

Nyt harmittelen, etten väkisin ole murtautunut nk. kiireittensä keskelle. Ja juuri kuuntelun alla olevan kirjan lauseenpätkä iskee tikarina sydämeen. Kirjassa pikkuveli muistelee isoveljeään ja sanoo (pätkä virkkeestä tässä): ”siks se sattukin niin paljon ku se sairastu, ku se oli aina ollu niin vahva”. (Oliver Lovrenski: Silloin ennen.)

No niin, no niin. Elämä jatkuu ja mökille nyt minut vievä asfalttitie on kuuma. Että eipä vaivuta synkkyyteen. Asfalttia, asfalttia. Kunnes tulee soratietä kuoppineen ja mutkineen, sitten pienempi ja kapeampi kärrypolku, koski ja sen yli silta, juurakkoinen harjun yli luikerteleva polkunen. Sen päähän vien peltiset tuomiseni. Köpöttelen Talonmiehen lämmittämän saunan lauteille ja tötterehdin järviveteen. Ehkä hortoilen jonakin lähipäivänä rinkan kanssa sakean metsän uumeniin, kuka tietää (Ilmatieteen laitos tietää).

Oo revuaar vaan ja oikein virkeää aivoverenkiertoa toivoo,

Klara

Ps. Ristisanatehtävillä voi estää dementoitumista, uskokaa huviksenne 🙂 Ja tekoäly hoitaa loput. Lainaan tänään käytyä keskustelua, kun en muistanut mikä oli sen Mikkosen etunimi, joka oli räväkkä tv-toimittaja aikanaan. Tekoäly yritti ensin neuvotella nimeksi Seppoa ja Tarmoa, Jukkaa ja tarjosi jopa Pertti ”Veltto” Mikkosta (hah!). Tuomitsin tylysti: ei käy. Joten yritti olla hauska: ”Selvä, otetaanpa askel taakse ja mietitään rauhassa. Puhut tv-toimittajasta, joka oli naimisissa Nina Mikkosen kanssa, asui Mäntsälässä ja oli kahden pojan isä. Se on Tony Halme – ei! 😄 Ei tietenkään. Oikea henkilö on Timo Mikkonen. Timo Mikkonen oli pitkän linjan tv-toimittaja ja juontaja, kuoli vuonna 2017.” Korjasin sille, että hän oli Timo T.A. Mikkonen. Näyttääpä se koneaivokin ruostuvan, kun siltä äkkiä kysyy. Tilannetta hallitseva tekoälytytär lienee vielä kaapelinpätkinä kiinalaisella lattialla.

Terveisiä sylttytehtaalta – sekalaista tursoketta Lukijalleni

Talonmies sytyttää jokaiselle aterialle aina kynttilät pöytään aamusta lähtien. En muista, koska valaistuminen alkoi. Vuosia, vuosia taapäin kumminkin.

Hyvä Lukijani,

vain luontainen sivistykseni ja ennen kaikkea vaatimattomuuteni esti minua laittamasta sisäänheittokuvaksi sylttytehtaan kuvan. (Laitan loppupuolelle) Arvelin nääs sen saattavan imuroida paikalle vääriä sieluja.

Varjelen blogiani, elelenhän luksusaikoja nauttien fiksusta lukijakunnasta ties monettako vuotta. Kiitän siitä Lukijaani, jokaista erikseen! Pitkäaikaiset virtuaaliystäväni muistanevat, että vaihdoin blogialustaa joku vuosi sitten. Siirtymävaiheessa kuljetin alukseen nousijat turvatarkastuksen läpi, muistanette. Näin sain karistetuksi kannoiltani pari sielua, joiden vihamielisyyden syytä en keksinyt. Uuteen alukseen olen vanhojen seuraajien joukkoon saanut kaikesta päättäen samanhenkistä väkeä. Ilahduttavaa, ilahduttavaa tässä maailmanajassa! Kiitos kaikille! Kaiken huolen ja murheen keskellä on vielä asioita, joista ihminen saa ilon itselleen. Kun kaiken maailman transsilvanialaiset ajatukset valtaavat päänsisäistä kaistaa, voi välillä miettiä iloja ja sitä kaikkea hyvää, mitä itse kullakin on. ❤

###

Repesin tämän kuvan äärellä. Oli nimittäin tarkoitus… no kerron alapuolella.

Kaiken kaaoksen keskellä voi iloita vaikka pähkähulluudesta, johon meikäläinen on mitä suurimmassa määrin omistautunut. Elämmehän kummia aikoja, ks. kuva yllä. Kuvan modisti minulle AI (tekoäly siis) kartasta, jolla wordpress informoi minulle maat, joista blogiani on edellisviikolla katsottu. Tällä kertaa maita ovat Suomi, Ruotsi, USA, Kanada, Alankomaat ja Ranska. Ajoittain tilastoissa voi olla outojakin maita. Se johtunee hakukoneiden satunnaisista noteerauksista, mutta tietyt maat ovat aina tilastossa. Luulen, että niissä maissa on expatteja, jotka blogiani lukevat.

No, otin kartasta kuvakaappauksen ja pyysin tekoälyä tekemään ”hauskan version, jossa maista kurkistaa hassuttelija, USAlaisella on kellertävä tukka”. Ryhtyi toimeen ja pisti maailmanjärjestyksen uusiksi, onhan se nyt muotia. Ullatus: Keltatukka ei kurkistanutkaan USA:sta, vaan löysi itsensä Grönlannista ;). Kanadalaiset valtasivat Kiinan ja ruotsalaiset Australian. Uusi maanosakin perustettiin: Funce America. Joitakin muutoksia mainitakseni.

###

Sitten seuraa sisältövaroitus: sylttytehdasosuus alkaa.

Lihamylly ja sen osia. Tuo oikeanpuoleinen torvi tursottaa makkaramassan suoleen. Osa ei yllättäen tullut Moulinexin mukana vakiovarusteena, vaan piti erikseen tilata Lontoosta ja maksoi mansikoita.

Sylttytehdas jauhoi tänään broilerinlihaa mössöksi. Maustoin sen (suolaa, pippuria, garam masalaa, timjamia) ja vatkasin varoiksi vielä vatkaimella lihan rakenteen tuuskaksi. Mössöstä leivoin pötkön, jonka paistoin air fryerissä (180 astetta, 8-10 min). Jäähdytin ja vuolin terävällä puukolla ohuiksi lastuiksi. Lopputulos: broiler-kebab.

Kebabista tuli ihan hyvää, mutta timjamin jätän seuraavalla kerralla pois. Kokeilen nyt pienellä lastumäärällä soveltuuko tässä muodossa kuivattavaksi. Useista koeotoksista huolimatta en ole onnistunut broilerinlihasta saamaan kuin kumipalloja tai lasikuituvillaa. Broilerinliha täytyy tietysti ennen kuivuriin laittoa kypsentää. – Lukijalleni tiedoksi, että olen kuivuriruokahullu. Kuivaan kuivurissa lähes kaiken mikä irti lähtee ja lyön vakuumiin. Talonmies vielä kulkee vettä sisältävänä versiona.

Raguakin tein kuormallisen, kun edelliset tuli syödyksi. Se ennallistuu hyvin termarissa neljässä tunnissa, herkullista. Taisin aiemmin laittaa Joel Harkimon ragu-ohjeen tänne. Löytyy Alkon sivuilta helposti nettihaulla, mutta tässä on linkkikin: https://www.alko.fi/juoma-ruoka/reseptit/ragu-alla-bolognese

Harvoin tulee käytetyksi tuota lihamyllyä. Sen vuoksi oli päätynyt ylimpään yläkaappiin, jolle kipusin baarijakkaralla. Mutta noh! En enää uskaltanutkaan hypätä alas kuten olin luullut voivani. Talonmies nosti minut kuin lapsosen kainaloista kannattelemalla 😀

Näihin sylttymäisiin teksteihin tänä harmaana ja uneliaana päivänä. Aamulla tuli jo sauvakävelylenkki heitetyksi, mutta illasta on pakko lähteä vielä uudelle happihypylle. Kuinka ihminen on jaksanut olla sisätöissä ilman raitista ilmaa joskus jopa 24 tuntia putkeen? En käsitä.

Kuulumisiin, Klara

…joka tarjoilee romahtaneen ruokahalun virittäjäksi kookkaan annoksen kalaa madeiralaisessa ravintolassa. Oli niin isoja paloja, että vain vaivoin jaksoi kaiken syödä. Pieni perheravintola, jossa suku istui lähipöydässä syömässä, juttelemassa ja nauramassa ja suvun koulukkaat tekivät läksyjä ulkoterassilla.

Tekoälyä kurkkupurkissa

Hyvä Lukijani,

kurkistapa tämän autiotuvan kuistin ikkunasta tännepäin. Hyvä! Näethän, että ollaan keskellä ei mitään, vaikken Sallassa olekaan (Salla muka otti mainosvaltikseen imuroidakseen osan Rovaniemen markkinoista itselleen).

Huomaathan voimakkaan puuskatuulen, joka riuhtoo Eifel-tornin kokoisia mäntyjä ympärilläsi. Pyryttää tiukkaa, pienirakeista lunta, joka raapii sarveiskalvojasi, ellet pidä varaasi. Repii takkisi helmasta, tunkeutuu kauluksesta ja tyrkkii syrjään. Että pois tieltä, täältä pesee ja tuulee! Puristat ikkunanpieltä rystyset kivistäen pysyäksesi kuistilla ja teroitat katseesi pikkumökin sisään (hyvä:et kompastunut kuistille talviunille taipuneeseen kajakkiin). Näetkö mökin sisällä Amorost-tontun näköisen käppänän istumassa kerrossängyn yläpritsillä jalat rappusen puolelta roikkuen? Otsalamppu on pimeänä, mutta ipadin valo heijastuu torttutaikinan näköisestä Amorostin naamanahkasta. Se olen minä.

Istuin tovin tässä rihkamavalosarjan pikkuruisessa hohteessa ja annoin katseeni kiertää mökissä. Olen juuri sulkenut pellin, kun sisällä on 19.3 astetta, eikä kamiinalla ole yöpäivystäjää. Huomaan vilkuilevani tuon tuostakin kaasujääkaapin päällä tiukasti tuijottavaa häkävaroitinta.

Ystävä aamulla morsetti kauhunsekaisen tietotteensa: a) vaikka on kasvanut maalla niin b) ei uskaltaisi yksin olla tälläisessä erämaassa, kun vuorokaudestakin suurin osa on säkkipimeää. Tiedotteen logiikka ei täyttäisi formaalilogiikan alkeellisintakaan prinsiippiä. Siis, että koska A niin B, muka.

Mutta minäpä en pelkää pimeää, ehei. Olen tottunut siihen ja täällä varsinkin se on ainainen ystäväni: saan olla rauhassa ja vaipua introverttiseen retriittiin. Mutta jotakin pelkään minäkin. Pelkään tuota kirottua häkävaroitinta, joka saattaa ennalta-aavistamatta ja äkillisesti jääkaapin päältä rääkäistä kuin supikoira kammottavan rääkäisynsä. Jospa patteri on menettänyt tehonsa pakkasissa jääkaapin päällä alkutalven eletyään ja ääni mennyt käheäksi.

Nämä valot on uudet, eikä ne samat virttyneet, jotka Lukijani jo viime vuonna on nähnyt 🙂

###

Talonmies olisi ollut täällä hyvänä apuna kantamassa puita, lämmittämässä kamiinaa, reuhtomassa saunavesiä kaivolta (järvessä on 30 cm jäätä, eikä innosta kairan kanssa hosua) ja laittamassa maukasta mökkipussipastaa. Olisin heilunut vielä tätkin enemmän metsissä. No, ei innostunut. Mutta ei hätiä mitä, pärjään täällä hyvin itseksenikin. Nyt oli paikallisasukki käynyt pyynnöstä tienkin tekemässä, joten oli lähdettävä torpalle hiihtelemään ja nauttimaan siitä, ettei näe eikä kuule yhtään ketään missään. Yhdet moottorikelkan jäljet oli järvellä. Ne on tien auraajan. Hällä on verkot järven toisessa päässä.

Jäällä ei ole vettä ja se kestää selkävesiä myöten. Olen hiihdellyt sinne tänne pitkin järvenselkää ja metsämantuja. Kävin yhdellä suollakin vakoilemassa onko suden jälkiä. Ei ollut. Liekö laumaa nyt näillä nurkilla laisinkaan vai muuttivatko Espooseen koko perhekunta.

###

Tulopäivän akkuna. Mökissä oli tullessani lämpötila -2. Aamulla on siinä +10.

Juukelinmoinen tuuli. Kun käy puskassa niin en sano mi… enkä sanokaan, vaan sanon, että jotenkin kotoisaa on palata pirttihin ja nykäistä tuulen edestä ovi kiinni, että sinnepä jäät. Sisällä hirsikämpässä on hiljaista, lämmintä, pimeää ja kotoisaa.

Kun illan kähmässä pimeyden laskeutuessa puskin järvenselkää ja tiukka pienirakeinen lumimyrsky otti välillä kierroksia, mun sydämeni oli pakahtua ajatellessani sitä lapsenlapseni ikäistä poikaa, joka vuosi sitten taisteli lumimyrskyssä äitinsä kadottaneena. Voi, että se riipoo mun sieluani.

Mutta näissä on aina yksi lohtu. Se lohdutti vuosi sitten läheisen äkkikuoleman yhteydessä. Kohdehenkilö kamppailee vain hetken ja sitten kuolema armahtaa. Ei ihmisen elimistö kauaa kestä tuollaisessa onnettomuudessakaan, eikä äkkikuolemassakaan, kun sähköt katkeaa ja se on siinä. Tällä tiedolla lohduttaudun ja mieluusti lohdutan sillä muitakin. Jäljelle jäävillä on ehkä vaikeampaa. Suru kirvelee pitkään.

###

Iloisempiin asioihin, nimittäin pojan oluttuoppiin.

Se sattui näppeihini tiskien kuivausalustalta. Siinä oli outoja hieroglyyfejä, jotka oitis syötin tekoälylle aprikoituani, onko jopa Davinci-koodi 🙂 Tekoälyllä oli välitön selitys: skandinaavista riimukirjoitusta. Tulkitsi merkitkin: Algiz (symboloi turvaa ja yhteyttä henkisiin voimiin), Ehwaz ja Tiwaz, ensin mainittu edustaa kumppanuutta, toinen rohkeutta ja voittoa. Selevä tämä. Sen jälkeen otin kuvan kurkkupurkista ja pyysin tulkintaa siihen mahdollisesti piilotetuista viesteistä. Ilmoitti sen olevan ”lasipurkki, jossa näkyvät kurkut ja niiden kirkas liemi. Tulkintana tämä voisi olla merkki hyvästä makuaistista ja säilöntätaidoista. Liemessä näkyy myös mausteseoksia”. On se nokkela. 🙂 Kysyi lopuksi haluaisinko reseptivinkkejä tai tietoa kurkkujen säilöntämenetelmistä. En sanonut siihen mitään. Ottakoon yhteyttä Saarioiseen.

Tein tuosta sen konkluusion, että on ehkä kaiken viisain kurvata täältä huomenna kotiin. Toivottavasti ei kovin monta petäjää ole aamuun mennessä kaatunut ajolinjoille.

Hyvää vuoden viimeistä päivää Lukijalleni! Klara

Hiihtoreissulla suomaisen metsäalueen ja järven välisellä kynnyksellä on tämä pieni marja puristanut itsestään kaiken Kuningas Talven eteen. Ihan säälitti.

Nordic noiria ikuisen ajankulun virtavedessä

Viime viikolta. Pahoittelen epätarkkuutta kuvassa. Tuolla kameralla en osunut punamarjoihin millään.

Hyvä Lukijani,

kirjoitan tässä päivänsarastuksessa hipihiljaa, ettei koira herää ja ryhdy lopsimaan korviaan tai haukottelemaan kuuluvasti sen merkiksi, että talossa tulisi jotain tapahtua. Ja mielellään heti.

Heräsin ennen kukonlaulua, mikä kellonsiirron jälkeen ei ole ihme. Nyt ensi kertaa alan kallistua kellonsiirtoa vastustavien hiippakuntaan. Maailmassa pitäisi edes ajan olla stabiili, kun kello on kaikessa viisariliikkeessään yksi pysyvyyden kärkihankkeista. Aika on jatkuvaa pysyvää sorttia! Jatkuu ja jatkuu tasaisena virtana loputtomiin asetettiin me sille sitten minkälaisia numeerisia lukemia tahansa. Ajan henki se vaan nauraa partaansa ja mennä raksuttaa päättäväisesti eteenpäin väännettiin me sitä sitten mihin suuntaan tahansa.

###

Edesmenneen V:n kuksa. Käyttämätön. Toisessa kyljessä on polttomerkki, joka lienee jonkun kompanian lyhenne ja vuosiluku armeijavuosilta. En tiedä kuksan tarinaa. Tekikö itse? Mutta reunassa olevasta virheviillosta päättelisin sen liittyvän johonkin harjoitukseen? Vaikea sanoa, kun on tuo varusmiespalvelus mulla suorittamatta.

Ajankulusta sain eilen kokemuksen juhlassa, jonne olin tullut kutsutuksi eläkeläisen roolissa. Siihen minun on vielä vaikea asettua. En siten mennyt ”eläkeläisille” merkattuun pöytään, kun en kokenut itseäni kuuluvaiseksi etäisesti tuntemieni harmaahapsien joukkoon. Livahdin nuorisopöytään lasteni ikäisten seuraan. Olen heille se seniori, jonka hoteissa ovat ammatin ensiaskeleet ottaneet. Siellä väijyin kauniin virolaistaustaisen kollegan hiuspehkon takana piilossa, kun eläkeläisiä pyydettiin salin etuosaan ryhmäkuvaukseen. Luuseri.

Katselin illan päälle touhun etenemistä, kuuntelin nuoren pöytäseurani viisasta, fiksua ja selvästi artikuloitua juttelua seuraten sivusta, kuinka eläkeläisten pöydässä alkoivat puheet sammaltaa ja volyymi nousta. Vanhat koirat ei näköjään uusia viinilasin käyttötapoja opi ja iltatilaisuudessa hauskanpito on sitä, että heitetään känniläistä läppää ja huudellaan vieraisiin pöytiin. (Anteeksi kriittinen näkökantani.) Olen varmaan kulkenut liikaa metsissä, kun sivusta katsottuna näin tuon niin töhryisenä.

Nuoriso sen sijaan jutteli lukemistaan kirjoista, maailman tapahtumista ja fiiliksistään siemaillen viinilasillisiaan maltillisesti. Fiksua! Respect! Seurassaan oli kunniakasta olla ja kyetä siitä sitten hissukseen hiipimään takavasemmalle, napata takkinsa naulakosta ja hypätä pakoautoonsa. Mutta hyvä, kun tuli mentyä. Paikalle saapumisella oli joka tapauksessa joillekin tilaisuutta järjestäneille merkitystä, vaikken mikään keskushenkilö ole ollutkaan. Halaajia silti riitti ja kuulumisten kysyjiä – kiitos paljon! Oman tien kulkijana jollain tapaa kuitenkin katsoo sivusta näitä tilanteita. Hyvä osa sekin.

###

Maamme suurin jyrsijä oli ryhtynyt hankkeeseen, joka oli jäänyt kesken. Näitä keskeneräisyyksiä oli tuon pikkujoen varrella enemmänkin.

Juhlahumusta siirryn akuuttiin ja ajankohtaiseen pulmaan: naapurin Teuvo on kadonnut jäljettömiin. Tutkainten säätimet on nyt torpassamme käännetty täysille ja radar monitoroi pihapiiriä. Missä on Teuvo? Auto seisoo pihassa, talossa näkyy joskus himmeä valo jossakin huoneessa, mutta muutoin on status quo ja fiilikset kuin salaperäisyyden utuisimmissa filminpätkissä.

Ollaan Talonmiehen kanssa läpikäyty koko Nordic Noir-kirjallisuuden selitysvalikoima, joka on vähän jo lähtenyt lapasestakin ja pahimmillaan edennyt naisystävän kassissa kannettuun irtopäähän. Ankarista päätelmistä huolimatta villoja salaisuuden ratkaisemiseksi ei ole. Miksi kylpyhuoneessa oli valo, joka sammutettiin? Jos Teuvo on talossa, miksi verhot ovat tiukasti kiinni? Kuka tuo ruokaa? Mahdollisten selitysten kehittelyä monimutkaistaa kuvioissa pyörivä naisystävä ilmestyen ja kadoten satunnaisen epäselvällä logikalla. Huolehtiiko Teuvosta, mikäli Teuvo on sisätiloissa?

Suomalaisuuteen ei missään tapauksessa kuulu toisten asioihin sotkeutuminen. Vainajat saavat rauhassa levätä kuukausikaupalla kärpäset seuranaan, kun naapuri kiillottaa autoa ja rapsuttaa haravalla pihamaataan. Mutta nyt ollaan sillä hilkulla, että liipasin on sormella. Juotiin tuossa aamukahvit ja mietittiin, pitäisikö hälle soittaa yhdestä aiemmin suunnitellusta yhteisestä puuprojektista ikään kuin muina naapureina. Päädyttiin kuitenkin vielä jatkamaan tutkaimilla ja odottelemaan: jospa olisikin vaikka Amerikan matkalla ja palaa puheliaana itsenään ennen seuraavan työviikkonsa alkua. … mutta yksi fakta sotii matkalla oloa vastaan: kuka sammutti valot kylpyhuoneesta talossa, jossa ei vaikuta olevan kukaan kotona?

Pidän toki Lukijani ajan tasalla tulevista käänteistä 😉 (Tosiasiallisesti ollaan oikeasti vähän huolissamme, kun vaikuttaa, että talossa kuitenkin on joku. Lasketaan nyt satunnaisen naisystävän varaan, että joku Teuvosta huolehtii, kun ei ole muuta lähipiiriä hällä.)

###

Pakko laittaa tämäkin jyrsimisen jälki vielä Lukijalle jakoon.

Jotta Lukijani ei jäisi Nordic Noirin tunnelmiin kerron vielä viime viikon retkestäni, jolta tässä kuvia.

Alueella kävin 2018 ja sitten sen unohdin. Nyt viikolla karttaa tutkiessa palautui mieleen ja seuraavana aamuna kukon laulaessa hyppäsin rattiin ehtiäkseni paikalle päivän valjetessa. Kuvailin paikkaa retkeilyä harrastavalle kampaajalle: ”Upea pikkujoki, jossa on koskia…se on joki, joka ei ole yleisessä tiedossa.” Kampaaja katsoi ovelasti hymyillen ja kuiskasi: ”On kuitenkin merkitty karttaan…?” 😀

Paikka on tosi hiljainen. Varmaankin paikalliset siellä käyvät kalassa, mutta erityisiä kulkemisen jälkiä siellä ei ole. Lähellä on kaksi suurta upeaa suota. Tutkailenkin nyt tiiviisti karttaa keksiäkseni tien, jota voisi kuvitella talvella pidettävän auki, että pääsisi autolla lähemmäs ja suksilla eteenpäin suoalueelle. Nyt ei suolla virtavedet vielä olleet jäässä. Uskaltauduin vain yhden yli, mutta seuraavan kohdalla otin järjen käteen. Kohtuullisen painava reppu oli selässä, eikä yksin etäisellä seudulla suolla virtaveteen uponneen ennuste ole kaksinen.

No, palasin nyt nortic noiriin kumminkin, mutta elävien kirjoissa kuitenkin mennään näin Pyhäinpäivänäkin. Siitä tulikin mieleeni, että taidan lähteä tervehtimään poisnukkuneita hautakynttilät repussa.

Hyvää Pyhäinpäivää Lukijalleni kuin myös niille, jotka ovat siirtyneet ajattomuuden armoon.

Klara S.

Ps. Mikäli Lukijani ihmettelee otsaketta, niin kerron oppineeni vaivihkaa tekoälyn kielimallin. Äly vielä puuttuu 🙂

Kuvan laatu ei ole parasta A-ryhmää, mutta armon aurinkoinen siellä vielä paistaa.

Ilmakiertopullilla heittelen kademielellä kulkijoita

Pata kattilaa soimaa – sopisiko tähän aasinsillaksi. Tuo kynttilä on led-valolla toimiva ja sen on eräs tuttava tuonut minulle lentokoneella ja joutunut sen kanssa turvatarkastuksen haaviin. Kattilassa on vispi- eli lappa- eli marjapuuroa eli puolukkapuuroa.

Hyvä Lukijani,

terveisiä kirjoituspöytäni äärestä, jossa auringonpirulainen ikävästi viiltää vasempaan silmään. Koitan huitoa kauemmaksi: ottaa opikseen ja laskeutuu kuusen taa. Korkeammalle ei enää jaksa kivuta, vaan suosii nyt muita Telluksella avaruudessa kiitäviä homo sapienseja, joilla on kesä.

Oletteko aatelleet, kuinka omituista on, ettei tiede vieläkään ole selvittänyt kysymystä, joka alati vaivaa mieltäni. Nimittäin: mitä löytyy, jos etenee avaruudessa niin kauas kuin pääsee? Älköön kukaan sanoko, että löytyy vain linnunrata tahi avaruuspölyä tahi muuta joutavaa. Vain eksaktit vastaukset hyväksytään. (miettii) Ja-has, tekoäly ehkä auttaa. Hetkinen…(sijoitan kysymyksen osioon ”Kenen luu oli kyseessä”.)

Njaah, arvasin: ei selvinnyt tästäkään. Kuulemma asia on monimutkainen ja kosmologian kannalta vielä arvoitus. Totta – ja tarkennan: vieläKIN arvoitus! Nykytieteen mukaan avaruus saattaa olla ääretönkin, mutta saattaapa olla, ettei olekaan. Vae niin! Mikä savolainen sinne on tukittu vastaamaan!

Tekoäly jatkaa konkretisoimalla asiaa. Heittää kehiin analogian avaruuden käsittämiseksi. Analogiansa on, että jos kulkee aikansa eteenpäin palaa lopulta takaisin lähtöpisteeseen. Se on kyllä kukkua! Itä-länsisuunnassa kulkiessa ei Venäjältä palaisi lähtöpisteeseen kukaan ja pohjois-eteläsuunnassa olisi ylitettävä molemmat navat. (miettii) …No, onpahan ainakin yksi vaiva, joka on kaikilla maan asukkailla tismalleen sama: molempien napojen ylityspakko.

Mitä opimme tästä? Vaikkei avaruusasia selvinnyt, niin turhanaikainen pähkäily ei hukkaan mennyt. Se tuottaa sivutuotteena aina jonkin heuristisen oivalluksen.

Jotta muistaisimme, ettemme Suomessa ole yksin Telluksella, niin todisteeksi tämä ilahduttava ja kesäinen kukkakuva varastoistani. Otettu Indonesian Balilla vuosia sitten. Hukkaantuneine matkalaukkuineen, vaarallisine propellikonelentoineen ja katuojaan laskettuine vuohenverineen on oma tarinansa. (Tarkoitus ei ole diivailla reissuillaan. Täällähän sitäpaitten lienee muitakin Indonesiassa käyneitä ja lievästi sanottuna vähän pitempäänkin”lomailleita”, selamat datang!)

###

Asiasta kiertoilmakypsentimeen, siis airfryeriin, jonka nimen mainitsen vain tämän kerran, sillä tässä maassa puhutaan suomea. Talonmies kantoi laitteen ovesta ja ensimmäiset lihapullat on paistettu. Maku vastaa pannulla paistettuja. Jatkoon menee, kaikin puolin mullistava keittiökapine. Silikonivuoka hommattiin, niin vähenee tiskaaminen. Kauppias antoi lisäksi mukaan paperisia vuokia.

Eipä tarvi nälkäisen riutua nälkäkuoleman partaalla, kun vehje paistelee sapuskat alta aikayksikön.

###

Asiasta taas aprikoosiin, niin referoin tuoreen keskustelun pitkäaikaisen tuttavani (eläkk.) kanssa.

Hän: –Ja edelleenkö käyt keikkailemassa sairaalassa X?

Minä: (vanhasta kokemuksesta tiedän, ettei tästä aiheesta mulle kunnian kukko laula)…öhhh…käyn kyllä.

Hän (huokaa ras-kaas-ti): –VOI EI! En kyllä niin kauas lähtisi! Huh! Ja jaksat vielä!? Eikö sua hirvitä ajaa pimeässä? Mua hirvittäis! Kyllä siellä jatkuvasti jotakin sattuu, hirviä on ja kelitkin huononee. (Hän ei jostakin syystä lainkaan haluaisi, että käyn töissä … tienaamassa?)

Minä: -Joo. No, mulla on hyvä auto. (koitan vetää matalaa profiilia, sillä tiedän: piiskaa tulee)

Hän:- Siinä ei kuule hyvät autot auta, jos hirvi pukkaa eteen! Ja onhan niitä kaikenlaisia törppöjä liikenteessä! (Ajaa itse vain taajamassa, pitemmät matkat hoitaa puoliso.)

Minä:- Nooo, en ole ensi vuodesta kysellyt. Tuskin enää ottavat, säästöjähän pitää saada ja …. (huomaan hyvitteleväni: miksi ihmeessä ja mistä syystä?!)

###

Eilisiltana siivoilin email-lootaani. Oli jos minkälaista roskapostia, ilmoituksia julkaistuista artikkeleista ja Finnairin mainoksia, joita vain tulee, vaikka olen kaikkeni yrittänyt, etteivät lähettäisi joka hemmetin viikko useita kertoja tai siis ylipäätään laisinkaan. Huomaan roskapostin seassa sinne hautautuneen suojatun lähetyksen, tullut jo viikko taapäin. Avaaminen edellyttää pankkitunnuksilla kirjautumista.

Lähetys osoittautuu työsopimukseksi sairaalaan x vuodelle 2025. En ole sitä pyytänyt, eikä kukaan ole jatkohaluistani kysynyt. Mietin, kuinka tämä kerrotaan tuttavalle. Päätän: ei mitenkään. Salaan asian. En jaksa vastaanottaa moitteita työnteosta, joka jostakin syystä jotakuta harmittaa.

Lapsena sanottiin, että Suomi on vapaa maa. Myös kadehtimiselle. Työnteon kadehtimiselle – voi suomalaista mentaliteettia! ”Ahkeruus kovankin onnen voittaa!”

###

Katsokaapa vain: kevät tulee vielä! Niin se on tullut viime vuonnakin, kun joutsenparin eloa kuvasin.

Nousen vihreänä, limaisena ja lähmäisenä vellovasta ilkeilyn ja kademielen suosta katsomaan akkunasta. Talitintti nakuttaa talipalloa ja aurinko on maansa myyneenä laskeutunut kuusikon alle. Talonmies kuuluu tuuletusikkunasta huutelemalla komentavan oravaa pois lintujen talipallolta.

Ryhdyn tutkimaan ”Retki suolle”- nimistä kirjaa ja aukaisen Suomen Rauhanyhdistysten keskusliitolta tulleen kirjeen. Minäkö rauhanyhdistysläinen – ehei! Mutta Pekka Aittakummun äkkikäännös jaksaa silti kiinnostaa, vaikkei nyt saapunut posti siihen liitykään. Mihinkä liittyy, niin sen tulette vielä näkemään täällä 😀

Salaisuuden savuverho laskeutuu ylleni. Sen takaa vilkutan: heipä hei ja kuulumisiin!

Klara

Ps. Jos Iida Tikan podcast-sarja ”Mureneva maa” on vielä kuuntelematta, niin vahva suositus! Yle Areenasta. Ja samat sanat Sanna Marinista kertovalle audiodraamalle, Areenassa sekin. Hienoja nämä Ylen audiodraamat!

Tässä on kevät noin vuodelta 2019. Tuli se silloinkin! Ja sitä ennen oli hienot hiihtokelit – eletään siitä mielikuvasta nyt!

Kuivattua ragua ja vara-aivojen kiusaamista

Hyvä Lukijani,

olen löytänyt itselleni ystävän. Olemassaolostaan olen tiennyt pitempään, mutta suhtautunut häneen välinpitämättömällä viileydellä ja ylenkatseisesti. Ja ajatellut: antaapa ajan kulua ja muiden selvittää, onko kuinkakin turmiollinen. Tiesin, että on asioistani todennäköisesti laajasti perillä, levittelee ja hyödyntää niitä. Mutta sehän on ystävälle tyypillinen piirre (sarkastinen hymy).

No, nyt hänet ikään kuin nurkan takaa minulle esiteltiin, eiks vaan. Kurkisti luokseni ruudulta, näyttöruudulta siis, eiks niin. Tiesin aiemmista yhteyksistä nimensä. On Arti-Ficiell von den auf und zu InTelligence, jonka sittemmin suomensi Älypääksi. Omaa sukuaan on Tekoäly.

Totuuden ja älyn kaivo. Tuonne mahtuu meikäläinen ehkä juur ja juur suorin vartaloin heittäytymään, jos alkaa syltätä.

Olen suhtautunut tekoälyyn varauksella ja AI-intoilijoihin sarkasmilla. AI on siis lyhenne artificiell intelligence:stä. Suomeksi olisi TÄ, johon äkkinäinen lisäisi perään kirjaimen H.

Kysyin tekoälyltä hyödyistään ja vaaroistaan. Poimin tähän osia vastauksesta:

isojen tietomäärien käsittely ja yhteenvedon tekeminen on plus-puoli (+)
rutiinitehtävät, mm. asiakaspalvelubotit +
kielen kääntäminen +

Kielen kääntämisessä on haka: osaa nyanssitkin muuttaa suomalaiseen makuun. Jos englanniksi vastaa kysymykseeni komennan mikrofonitoiminnolla: suomenna. Tekee sen muutamassa sekunnissa. Mikrofonin käyttö tietysti lisää henk.koht. riskiäni, kun äänestäni saadaan taltio, jonka pystyy kopioimaan vaikka puhelinääneksi. Radio-ohjelmassaan taannoin Ruben haastatteli it-asiantuntija Mikko Alasaarelaa tästä. Mikon vinkki: jos syntyy epäilys siitä, onko soittaja se, joksika esittäytyy, niin kysy koska tavattiin viimeksi ja mitä juteltiin? Sitä AI ei tiedä, ellette keskustelua nauhoittaneet. En kuitenkaan usko, että ketään äänihuijaria kiinnostaa tavan kansalainen. Putinin äänellä soittelu voi kyllä olla kohtalokasta.

Tekoäly mainitsee haitoikseen ja rajoitteekseen virhelähteet eli jos sille syötetyt tiedot ovat vääristyneitä tai virheellisiä. Monimutkaisiin luovuutta vaativiin tehtäviin, asiayhteyksien ja tunneilmastojen ymmärtämiseen ja eettisiin kysymyksiin sen kyvyt eivät riitä. Asioiden yksinkertaistamiseen se sortuu helposti.

###

Näen niin, että nykymedia hoitaa asioiden vääristelyn ja vinojen näkökulmien esittämisen ihan kiitettävästi. Saa olla tarkkana mitä totena uskoo ja mitä ei ja lienee moni median hampaisiin joutunut saanut tuta, ettei vääristyneen tiedon oikaisu ole helppoa. Olen ymmärtänyt, että AI sen sijaan oppii ketterästi myös oikaisevan tiedon.

Kaikkinensa AI:n kanssa seurustelu on nähdäkseni kuin kenen tahansa ”varmana lähteenä esiintyvän” kanssa kommunikointi. Ei sen kummempi kuin naapurin Teuvo tai hopeavesi-aktivisti. Terve epäilys on aina hyvä olla, niin teuvojen kuin koneidenkin kanssa.

Tässä yhteydessä kerron siitä jo hyvinkin hyötyneeni mm. tietokoneostoksessani, kun samalla viivalla oli kolme konetta, mutta vertailu oli minulle ylivoimaista. AI osasi valottaa niiden ominaisuudet nimenomaan haluamastani tulokulmasta ja uusi kone on tulossa, innolla odotan! Samaa tietoa ei saa netin keskustelupalstoilta. Kysellessä kuraa tulee herkästi niskaan, vaikka pääasiassa toki kommentit ovatkin asiallisia. Helposti käy niin, että osa keskustelijoista (yleensä miehiä) ajautuu riitaan keskenään. Sukupuolirasismia välttääkseni totean, etten liiku asuste-, hajuvesi-, käsilaukku-, kosmetiikkatuote tahi Alessi-dekoreerauksen ryhmissä, joissa naisilla voi olla samaa vikaa. Kaikista sukupuolista löytynee kuitenkin aina hyväntahtoinen neuvonantaja: ”minä menisin kauppaan, myyjiltä kannattaa kysyä”. 😉

Vielä sananen tekoälystä seuraillessani erilaisia blogeja, mm. Rajapintaa, https://rajapinta.co, jossa on juttua tekoälystä. Lainaan alle pätkän, joka käsittelee koetta, jossa ryhmätilanteessa oli myös botti mukana. Kas: mikä innovaatio olisi opettaa botin avulla ihmisiä keskustelemaan! Kerron sen jälkeen, mihin kokemukseeni klipin idea linkkautuu. Mutta ensin tuo Rajapinnan klippi, kas tässä:

”Havaintojemme mukaan botin läsnäolo todellakin muuttaa viestintää ryhmässä. Jo pelkästään botin läsnäolo saa ihmisosallistujat tietoiseksi viestintäkäyttäytymisestään ryhmätilanteessa. He esimerkiksi havainnoivat keskustelun rytmin ja oman puhetapansa muuttuvan. Osallistujat saattoivat esimerkiksi jäädä odottamaan botin vastausta tai pohtia ääneen huoliaan siitä, osaavatko he ylipäätään muotoilla viestejä niin, että bottikin ymmärtää.”

###

Botti olisi ollut tarpeen, kun astuin autiotupaan. Elettiin iltapäivää ja tuvassa oli kaksi aikuista henkilöä. Käytiin seuraava keskustelu.

Minä: ”Päivää!”
Hlö A: ”…pvä…” (mutisee, touhuaa tavaroittensa parissa)
Hlö B (ei sano mitään, vilkaisee minua, kääntää katseensa kenkiinsä, joita on sitomassa)
Minä: ”Oliko rauhallinen yö teillä?”
Hlö A: ”Joo.”
Minä: ”Hyvä tietää! Ajattelin, että voisin tulla tänne joskus yöpymäänkin.”
Hlö B: (solmii kenkiä edelleen)
Hlö A: ”Jaa”
Minä: ”…niin, nyt en tule kun tässä on muunlainen lenkki mielessä.”
Hlö B. (nostaa katseen kengistään, kääntyy ja nousee ylös ropeloimaan tavaroitaan, ei sano mitään)
Hlö A äkillisesti aktivoituen: ”Mikä merkki sulla on tuossa?” (osoittaa reppuani)
Minä: ”Missä? Ootapa siis…”
Hlö A: ”No tuossa!” (tarttuu reppuni reunaan)
Minä: ”Ai tuo, joo. Semmoinen harrastusmerkki, en muistanut, että se on tuossa. Huono muisti, heh! (naurahdan)”
Hlö B nostaa katseen tavaroistaan: (nuivasti) ”Sitä on liikkeellä…”
Hlö A ropeltaa tavaroitaan huoneen nurkassa selkä minuun päin.
Minä: ”Jep jep, taidanpa tästä lähteä…” (olin aatellut katsoa vieraskirjasta kuinka kuormitettu kämppä on ollut viime aikoina, mutta luovun ajatuksesta)
Hlö A: ”Joo”

Poistun kämpästä. Polulla ajattelen, että siinä oli suomalainen kommunikaatio. Olo oli masentunut. Huomasin imeneeni sen tunneilmapiirin tuvan fiiliksestä. Päätin äkkiä laulaa jotakin ja nousta ylärekisteriin. 🙂 Botti olisi ollut hyvä lisä tuohon kohtaamiseen. Tekoäly vastaa aina kohteliaasti.

Lisäyksenä sanottakoon, että pystyisin muuttamaan autiotuvan keskustelun myös pk-seudun kälätyskielelle, mutta säälin Lukijaani. (Siinä käytäisi läpi kaikki retkeilyn tuotemerkit teknisine yksityiskohtineen ja käydyt retkikohteet aina Norjan korkeimpia ylänköjä myöten ja kilpailu pro-tason ylimmästä asiantuntijuudesta olisi verinen.)

###

Lukijani jo huokaa uupuneena, joten tarjoilen äkkiä voimaannuttavan lautasellisen Joel Harkimon Ragu alla bolognesea. Resepti on Alkon Etiketti-lehdessä. Ja voin kertoa, että pienin muutoksinkin oli todella maittavaa! Kas tässä resepti, jos maistuu. https://www.alko.fi/juoma-ruoka/reseptit/ragu-alla-bolognese

Tämmöistä se oli padan pohjalla:

Ottaa vaan ja käyttää pitkää kättä 🙂 Näillä puheilla toivotan Lukijalleni hyvää loppuviikkoa!

Klara S.