Ei ehkä aivan ammattimainen värimaisema, mutta kaunis kumminkin. Oli juukelin kuumaa ja sellaista helleutua.
Hyvä Lukijani,
ilmoja pitelee, eikö totta!
Niin on kuuma, ettei kuumien hirsien mökkipahaselle ole asiaa – vielä. Mutta kovasti polttelee jo lähteä ja mielikuvissani pulahdan kirkkaaseen järviveteen. No, itseni tuntien tiedän, että lähipäivänä irtoaa sieluni lastu maallisesta majastaan ja kohoaa höyhenen lailla autotallin katonnurkkaan seuraamaan kuinka pussia ja nyssykkää lentää autonperään. Sieluparka ehtii häthätää luikahtaa sulkeutuvan autonoven rakosesta takaisin maalliseen majaansa, kun jo kaasujalka painaa poljinta ja perävalot katoavat nurkan taa. Ajatuksiin hiipii rantaan kumolleen jäänyt kajakki itkemässä yksinäisyyttään. Nyt olenkin jo ryhtynyt vilkuilemaan tuulilukemia, että tohtii vesille.
Tunturimakuukset.
Omista yo. retkikamppeista sen verran, että Hillebergin Akto-teltta ja sen nykyversio (Enan?) on kallis, mutta omani on palvellut uskollisesti parikymmentä vuotta ja palvelee edelleen. Makuupussi on luksustasoa, johon satsasin lahjakortin, jonka sain tasalukuja täyttäessäni. Makuualusta on muutaman vuoden vanha Therm-a-rest, johon vaihdoin ikivanhan painavan makuualustan, että jaksaa kantaa majansa selässä. Uuden makuualustan hyvä puoli mukavuuden lisäksi on keveys. Kaverit viime vuonna taivastelivat kapeutta, mutta se on torson kohdalta riittävän leveä ja se riittää.
###
Lopuksi muutama sana toisesta harrastuksesta, johon olen nyt ottaantunut näköjään. Nimittäin se iänikuinen kolopallo, jonka parissa tänäänkin meni liki viitisen tuntia tappavassa helteessä, johon en lähettäisi pahinta vihamiestänikään. Yksi peliryhmäläinen tuli kuumuudesta niin huonovointiseksi, että hiipi mailoineen kesken kaiken tiehensä. Me kolme muuta hakattiin pallot katkeraan loppuun, kuten lajissa tehdään. Ja pääsen asiaan: missään muussa lajissa ei kuule niin paljon itsensä sättimistä, valitusta ja lohdutonta parkua kuin golfissa (mutta sitä sanaa kannattaa varoa hiukan). Meikäläiselle laji on nk hyvän mielen laji, enkä piiskaa siellä itseäni, pelailen vain.
Tänään mukana oli vanha pelikaverini, taitava eläkeläisnainen, jonka rinnalla omat kyvyt ovat varjo vain. Hän ei koskaan morkkaa itseään, pelaa vain ja muistaa kehua toisia. Tänään, kun paahteen vuoksi vuokrasin golfauton, nappasin hänet kyytiini ja lopuksi sanoin kahden kesken: ”Olet erinomainen pelikaveri!” En tiedä hänestä paljoakaan, eikä hän minusta, emmekä talvisin koskaan kohtaa. Tälläinen kaukopeliystävyys on lahja elämältä, Talonmiehellä on vastaavanlainen kaveri. Se ei sido, ei ripustaudu. Varaammepa vain silloin kun itseä huvittaa itsellemme saman peliajan – tai sitten ei. Ihan miltä kulloinkin tuntuu. Lajina golf on yleistymässä ja kentillä näkee nykyisin paljon nuorten muodostamia peliystävyyksiä, jesh!
Lukijani on ehkä jo kyllääntynyt aiheeseen, mutta sanonpa vain, että pelattuaan kierroksen golfia kenen kanssa vain niin tietää, minkälainen hän on. Että onko taipuvainen kiilaamaan, kadehtiiko, huijaako, osaako käyttäytyä, huomioiko toiset, onko narsistinen, onko reilu… lukuisia elämässä toteutuvia ihmispiirteitä. Mutta varmaa on, että joka kentällä on reilu ja huomioiva, on sitä muuallakin. Vaikea on keksiä toista liikuntalajia, joka olisi näin paljastava.
Kaikesta paljastavuudestaan huolimatta suosittelen lajia lämpimästi, ellei Lukijani jo ole sen parissa.
###
Kuulostaa, että Talonmies tyhjensi nyt astianpesukoneen, joten reitti on selvä ja voin ilmestyä salin puolelle 😉
Voikoon Lukijani hyvin ja olkoon kuumuudensietokyky alati kanssaan,
niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.
Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:
”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta
Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.
Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.
Stuorraävtsin rotkoa
Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.
Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉
Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle. Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀
Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:
teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.
Elämälle välttämätön: vesi!
Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)
###
Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.
Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀
Kuinka olinkaan unohtanut miten erilaista on kulkea polkua omissa aatoksissa koti selässään pysähdellen minne mieli tekee tarvitsematta huomioida muita kuin itsensä. Tuntikausia kului askeltaessa aivopuoliskojen kommunikoidessa luukopan sisällä keskenään. Välillä vasen aivolohko kysyi aivorungolta: onko homma hanskassa, paineet kohdillaan ja happeutumiset normialueilla, veren natriumpitoisuus siedettävä, toimivatko munuaiset?
Happeutumiset? Kyllä. Muistan teho-osaston vanhan hoitajan motkottaneen lääkäreiden kummallisen kimurantista sanasta ”happeutua”, että mikseivät käytä sanaa ”hapettua”.
Vain koska olen mitä fiksuin ja sivistynein ihminen en sanonut, että ihan kemian peruskirjallisuutta tutkimalla ero selviää. En siis sanonut. Mutta sanon sen tässä nyt ja olen varmaan sanonut jo aiemminkin, mutta haluan muistuttaa tästä tärkeästä asiasta, joka vaikuttaa jopa Amerikan maalla, jossa joidenkin aivot lienevät hapettuneet. Omassakin etulohkossa on selviä vanhuuden tuomia rappeutumismuutoksia, sillä verbaliikan ja mielipideiden esittämisen estojarrut luistaa. Ja hullummaksi vain menee, sanokaa mun sanoneen.
###
Poluille palatakseni käyn läpi muutamia havaintoja, joita tuli tuumituksi. Lähden liikkeelle poluilla tapaamistani henkilöistä.
Heitä oli tasan kaksi rypästä neljän päivän aikana. Toisessa ryppäässä vain yksi jäsen, nuorehko henkilö kulkemassa pitkää vaellusta (siis kuukausia). Toinen rypäs oli sukuporukka pätkälenkillä koira irrallaan. Koska liikuttiin poroalueella ja poroja tosiaan oli, niin kysäisin pitäisikö Musti kytkeä. Naurahtivat, ettei se välitä poroista. Samaan aikaan Musti haukkua louskutti selkäni takana kirmattuaan tulosuuntaani, jossa tiesin olevan neljän poron tokka. En tohtinut aikuisia etelänvariksia opettaa (kertoivat kotipaikkansa). Vaikkei koira välittäisi poroista, niin porot välittävät koirasta. Vahvistamaton tieto kertoo poromiehen oikeudesta ampua irrallaan oleva koira, mutten ole tarkistanut todenperäisyyttä. Joka puolella kuitenkin tiedotetaan koirien kiinnipidosta poronhoitoalueella. Jotta ihmettelen, ettei ole heillä pistänyt silmään.
Muita en sitten nähnytkään… jaa näinpäs! Vanhenevan hapsottavahiuksisen muijan silmissään sama katse kuin Aku Ankalla Milla Magian tavatessaan 😵💫😳 Näin eukon suon silmäkkeestä, metsälammen pinnasta ja termospullon korkin ulkopinnasta. Outo tyyppi, etten sanoisi. Seurasi minua taukoamatta.
Naisen rinkka.
###
Mietin upeissa maisemissa kulkiessa, että nämä tunturit ovat alle kasitonnisia, suurin osa alle viisisataa metriä merenpinnasta. Se ei joillekuille ole mitään. Eivät saa niistä kiksejä, koska niillä ei voi todistaa (itselleenkään) olevansa jotain merkittävää. Vaikka nämä valtaisat kiviröykkiöt ovat seisseet paikoillaan ikuisuuksia siinä missä kapisen ihmiselon pituus on nanosekunteja, liekö sitäkään. Kuinka niitä voisi halveksua ”liian matalina”?
En jaksa olla ihmettelemättä ihmislapsen, joidenkin siis, tarvetta päästä aina ylemmäs, korkeammalle, pidemmälle – sen kasitonnisenkin päälle tai peräti avaruuteen. Tai vastaavasti merten syvimpiin onkaloihin. Ja että se yksi, mielestäni itsemurhahakuinen pelastajamies, kertoo videolla, kuinka tappaviin olosuhteisiin nyt hakeutuu. Perustelee syyksi kansan seuraavan mielenkiinnolla seikkailuaan.
Seuraa mielenkiinnolla kuinka joku altistaa itsensä kuolemalle? Thanatos vai mikä se olikaan kuoleman jumala, sitäkö tässä palvotaan. Tuntuu niin härskiltä ja väärältä, kun on tavannut ja nähnyt ihmisiä, jotka itkevät, että saisivatpa vielä elinpäiviä taudin kalvaessa elämää pois kesken lennon. Mutta jotkut senkun nauravat ja istuvat tuolilla haarat levällään, että meikäpoika sitä uskaltaa. Kuvottavaa elämän halveksuntaa. Vaiko ehkä sittenkin patologista huomionhakuisuutta? Jätän Lukijani päätettäväksi.
Mutta hep! Nyt äkkiä ESaarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, mars! (Sanon itselleni.)
###
Kuvassa ylärekisteri. Ja minnekä kaukaisuuteen hitonmoisessa helteessä otettu kuva tarkentuikaan. Vaan vannon: maisema oli sykähdyttävä.
Poluilla näkyi vaikka mitä mielenkiintoista. Kauniita puroja ja veden läpinäkyvää kirkkautta, kynttiläkuusien armeijoita ja vanhuskuusten harmaita puvustuksia. Yövyin yhden yön autiotuvassa, jonka välikattorakenteissa oli lintusen pesä. Äiree kantoi kirkuville pienokaisille sapuskaa akkunan ohi niska vääränä. Sain napatuksi kuvankin. Lukijani on taitavampi tunnistamaan lajin, haukka varmaan, vai? Kanahaukka?
Posket pullollaan ja kynsissä ehkä myyrä vaiko sammakko, joita oli edelleen rykmentittäin liikenteessä 😀
Kannoin iltasella pesuvedet kuistinnurkalle ja puunasin itteni jääkylmällä vedellä. Seuraavana aamuna päätin, ettei se ole eukko eikä mikään, joka ei aamulla mene virtaavaan tunturipuroon makuulle. Näin oli siis toimiminen ja huh, että olikin virkistävää, kun muutoin oli ”tukahduttava helle” kuten säätiedottaja sanoo. Ja onpa vieläkin. (Sijaitsen nyt puolimatkan krouvissa matkalla kotipaikkakunnalle.)
Porot raasut olivat turkiksissaan näännyksissä, räkkäkin piinaa. Yhden hirvaan kanssa jouduin tilanteeseen, jossa katsoin viisaammaksi kiertää puskien kautta ja antaa sen oleilla viileällä hiekalla. Liekö olisi lähtenytkään, sillä kerran Oulankajokea helteellä meloessa hiekkatörmään kaivautunut hirvas oikein urisi mulle, kun tulin sen mielestä liian lähelle. Pakko oli siitä mennä, kun joki sijaitsi siinä kohtaa.
Yhtään sammakkoa isompaa maan pinnalla kulkevaa eläintä en itseni ja em. kulkijoiden lisäksi nähnyt.
Viimeisenä päivänä helteestä huolimatta lähti polku vetämään ja etenin puolijuoksua flow-tilassa. Olin tilannut kyydin tienposkeen, mutta se ei jalkaa vetänyt vaan oikeastaan ennemminkin toistepäin: en olisi vielä halunnut vierottua retriitistä. Mutta minkäs teet, kun kalenterin joku keksi. Lohtuna sanottakoon, että kohta on nokka kohti Suomineidon nuppia.
Mitenkä siihen päädyttiin, kysyykö Lukijani? Vastaus on yksinkertainen: tulin tuumineeksi retkikaverille, että toivoisin hänen opettavan minulle suunnistusta… olin ovela 😉 eikö totta. Nieli koukun oitis ja tässä sitä ollaan. Paljastan sen verran, että harjoittelin kompassin käyttöä juuri päättyneellä retkellä ja olin alkuun varma, että itänaapuri häiriköi Suunnon kompassia. Otin koereittejä tietäen etukäteen missä suunnassa kohde on. Kompassi näytti häränpyllyä, eikä uskonut puhetta: ”Älä yritä! Minähän näen, että mökki on tuolla!”
Iltakuusikko.
Loppukaneetti: oliko kompassi väärässä? Ei.
Koska olen hävittänyt kaksi edeltäjäänsä, piti ostaa uusi. Sen mukana tuli käyttöohjeet, jotka sattuivat tulemaan mukaan. Niissä sanottiin, että pohjoishaarukan täytyy osoittaa kartan yläreunaa kohti 😀 No kas, olin unohtanut. Itänaapuri sai siis synninpäästön. Tällä kertaa.
Iloisiin kuulemisiin, Klara
Hävetti ostaa vain 37€ maksava lihanpala, mutta oli niin suolaisen hiuka. Hiivin kaupasta lihapala kädessäni ympärille pälyillen: näkikö kukaan, että muija osti vain yhden sikakalliin lihanpalan, jonka hinnalla söisi kuusihenkinen perhe. Livahdin autoon lihoineni.
toivotan pakkasvirkeää loppiaista huusholliin! Sisäilma painostaa, kuuma uuninkylki nostaa hien pintaan. Isäntä istuu valtaistuimellaan tv:n ääressä*. Koira makaa nukkamatolla ja huokailee: voi tätä elämätä!
(*suurin osa teksteissäni olevista kirotusvireistä johtuu Talonmiehestä, joka puhuu minulle kirjoittamiseni aikana, vaikka on mitä huomaavaisin ihminen. Mutta koska kirjoitan käytännössä koko ajan jollakin vempeleellä jonnekin tai jollekulle, niin osa sosiaalisesta kommunikaatiosta on tuotettava vaivihkaa. Heh.)
###
Kärsin juuri raastavasta tragediasta. Sain eilen iltamassa idean editoida kesän minivaelluksen kuvamateriaalia. Ilta meni Da Vinci Resolve 18.6.3- version kanssa. Sujui hyvin iPadilla, joten jatkoin aamusta ja valmista tuli kahden maissa. Ei kun lataamaan tuotos Dropbox-pilvipalveluun. Innoissani aattelin nauttia valmiista videosta ja fiilistellä kesää. … Video ei aukea. DaVinci ei löydä reittiä klippeihin, joista höskä koostuu.
No, oppia ikä kaikki, sanoo mummo rievulla pöytää pyyhkiessä. Nykyään on hermopiuhat jo sen verran ruosteessa, ettei ota kipinää. Töissä on tottunut tappelemaan tietokoneen kanssa ja hassaamaan työaikaa koneen hoitamiseen.
###
Kivat talvikelit meillä, eikö totta! 😀 Toissapäivänä ollessani paikkakunnalla X, menin työhuoneeseen A vaihtamaan kamppeet siviileihin. Koneen ääressä istui hoitaja Y, pompahti tuolilta huudahtaen, että kotiinsa oli jo lähdössäkin. Sanoin, että e-hei, autos ei käynnisty kumminkaan! 😀 Tiesin kokemuksesta, kun aamulla autoni eteni huimaa 12 km/h tuntivauhtia ilman ohjaustehostinta välkytellen hälytystauluaan. Pysähdyin tienlaitaan etsimään hinausfirman puhelinnumeroa auto tyhjäkäynnillä. Niin miraakkeli! Auto päättikin olla riittävästi lämmennyt ja kaasutti baanalle. Ehdin töihin ajoissa, jesh!
###
Kaveri watsappaili ikävästä tunturitapauksesta. Oli hommannut siitä oma-aloitteisella hegumoinnilla fiboja. Kaveri: ”Mua riipoo: äiti näki lapsensa kuolevan, eikä voinut auttaa! Mitkä tunteet äidillä on täytynyt olla!” Fiilisteli mielikuvalla (murisen itsekseni). Vastasin, että ootko aatellut, että saattoikin olla toistepäin: lapsi näki äitinsä katoavan myrskyn sekaan ja kuoli yksinään. (Ajattelin: siinä sulle sosiaalipornoa, jos elähdyttää.)
Hälytystehtäviin osallistuvissa ammattikunnissa kulkee ajattelumalli näin: molemmat on kuolleet, se on fakta. Muita mielikuvitushehkutuksia ei tarvita. Kuolema ittessään on jo riittävän kamala, varsinkin lapsen kuolema. Näen, että on epäeettistäkin ryhtyä toisten tragedioilla mässäilemään. Antaa iltasanomien hoitaa se. Enkä tarkoita, etteikö tilanne surettaisi ja liikuttaisi minuakin – sen verran kuin nyt umpivieraiden ihmisten kohtalo ketään toista voi oikeasti sydänjuuria myöten liikuttaa, jos rehellisiä ollaan. Ihmisiä kuolee koko ajan traagisissa olosuhteissa pitkin maailmaa.
Joskus näitä tietysti joutuu miettimään tarkemmin, se on selvää. Monta kamalaa tapausta olen nähnyt ja loput kuullut. Uhrien ja omaistensa kunnioittamista kuitenkin on (minusta) se, ettei ulkopuolisena ihmisenä turvallisessa elämässään käytä toisten tragedioita omien väristysten masinointiin. Tästä periaatteesta ollaan Lenkkikaverin kanssa taitettu peistä vuosikaudet. Hänen mielestään ”se nyt vaan on niii-hi-hiin kamalaa, että naapurin siskon kummin kaiman serkulla oli sy-hy-hy-hyö-pä!” Nyt väristelijänä oli toinen henkilö. Mä en oikein ymmärrä tälläistä toimintaa.
###
Mitä ajattelen retki-ihmisenä? Ajattelen: kelitiedote ei ehkä tavoittanut kulkijoilta. Ajattelen: huonojen yhteensattumien summa. Ajattelen: kuolema on ollut armollinen, hypotermia on viikatemiehenä lempeä. Ajattelen: on yhteensattumia, joille ei vain voi mitään. Ajattelen: vuorikiipeilijät kuolee herkimmin vasta laskeutuessaan. Enkä keksi syytä sille, miksi pitäisi lähteä talvella tunturiin yökuntiin. Ei mene poromiehetkään kuin työkseen, eivätkä hekään keliennusteen ollessa huono. Ja he, jos ketkä, ovat lapsesta oppineet olosuhteita kunnioittamaan.
Olen ollut huomaavinani, että etelän ihmisiltä puuttuu käsitys siitä, mitä pahimmillaan pohjoisen kelit voivat olla. Näillä pakkasilla ei ainakaan täällä ole viimaa ollut, mutta lämpötiloihin kun yhdistetään kova tuuli ja pyry, niin tilanne on kriittinen. Satun tietämään hyvin. Ja suomalaisia sissikoulutettuja ”tunnettiin kokeneena naparetkeilijänä”-tyyppejä on menehtynyt telttaankin. Kuoleman kanssa ei ole flirttailemista. Näkisin, että talvikuukausina flirtti on lähellä, kun kairaan lähtee. -Olen puhunut, ugh. Ja lähetän mielessäni hyvän matkan toivotukset menehtyneille ja voimia läheisilleen. Kova paikka, erittäin kova paikka.
###
Nyt alkoi Talonmies puhua. Uutiset nääs loppuivat 😉 Lähtekäämme ulkoiluttamaan koiraketta, takki päällä, kaikilla 😀
Klara Saken kirjoittaa 