Hyvä Lukijani,

terveisiä lintulaudalta ja vaatekomerosta, jossa olen viettänyt tämän päivän likipitäen kokonaan.

Kovan ponnistelun jälkeen on rinkassa noin 15 kiloa kuormaa ja suunta Pohjois-Karjalan metsiin. Koska tunnen jo pikkuhiljaa itseni, tiedän viipyväni noin 1-4 päivää, likipitäen summittain siis. En ole nk. määrämittaisten suunnitelmien ihminen ollut koskaan. Sen vuoksi lukion päättötodistuksessakin poissaolojen määrä oli mittava. Ihme, että olen kyennyt työni kuitenkin tekemään jämäkästi, vaikka itse sanonkin. Ehkä se on ollut yksi niistä asioista, jotka oikeasti ovat kutsuneet luokseen?

Yhtä kaikki elän toivossa, että määränpäässä viihtyisin ainakin pari päivää, sillä nähtäväähän siellä kyllä on. En vielä raota verhoa tuosta salaperäisestä paikasta, olisitte varmasti kaikki siellä, että söp-raiiis! 😀 Voisi toki olla ihan hauskakin tavata muutoinkin kuin tietokoneruudun kautta kurkistellen. 🙂

Lukija jo arvaakin, etten suuntaa kansallispuistoihin. En pidä genreestä, reilusti sanottava. Yritän käydä edes katsomassa joitakuita ja on niissä aikanaan jonkun verran kuljettukin. Mutta aikuisiällä on tulee joku suorittajafiilis pyörätien levyistä baanaa talsiessa ja paeten kymmenen muun kulkijan edestä jonnekin pusikkoon. Vähän kuin liikenteessä: takana roikutaan puskurissa, edessä jonkun perävalot tulee vastaan. Ja aika usein – jos suoraan sanon – puistonuotioiden äärellä lajitovereiden puheet alkavat väsyttää. Heittämällä tulee mieleen kaksi naista kypsissä kymmenissä luettelemassa (minulle?!) juoksukilpailuvoittoja ja marathon-osallistumisia. Joku kliimaksi oli Koillismaalla nuotiotulilla, kun lierillisiin ruskeisiin huopahattuihin ja staileihin retkivermeisiin sonnustautuneet isännät ryhtyivät kilpasille valkoviinilaaduista. Lienevätkö olleet jotakin sommelierihattuja, mene ja tiedä. Mutten tohdi sanoa mihin päin maata mainitsemansa viininannostelupaikat viittasivat, olkoon nyt tämän kerran. Jotenkin väljähtyneen markettiviinin maku puheista jäi nuotiotuleen tuijotellessa.

Epäilen, etten Pohjois-Karjalan metsissä näihin lierihattuihin törmää. Lupaan takuuvarmasti raportoida, jos näin käy.

###

Siivouskomerosta etsiskelin kadonnutta retkikampetta, mutta löytyikin kuntosaliurani viimeinen merkkipaalu, purkamaton vaatekassi. Kuntosaliepisodi päättyi kuvottavan kuntosaliyrittäjän kanssa tappelemiseen. Syy: jäsenyydestä ei niin vain irrottauduttu. Olisi pitänyt tulla paikanpäälle oikein asiasta tehden selvittämään syytä, olisi pitänyt osallistua puhelinhaastatteluunsa ja osallistus siten markkinointiinsa (minun vastaukset olisi diskattu) jne jne. Mikä ihmeen markkinamateriaalin tuottovelvoitettu se kuntosalinkävijä on?! Ei mikään. Kyseinen saliyrittäjä liikkuu poliittisissa piireissä pyrkimässä eteenpäin. Toistaiseksi on epäonnistunut ja valehtelisin, jos sanoisin pahoittelevani epäonneaan. No, närkästyin tuosta episodista niin, että kassikin jäi vuosiksi hyllyn uumeniin. Heitin kassista heidän ovilätkänsä roskiin. Ei puhettakaan, että lähestyisin firmaa enää ikinä pihdeilläkään.

Mutta kuten aiemmin mainitsin, aina jotain (iloa ja naurua) löytyy! Löytyi tuo muistilappu, jossa oli koko kilparata laputettuna. Että väistätyksestä laukalle ja kaarto sinne ja käyntiä tänne! Heh, kaikkeen sitä on sotkeutunut. Eikä tässä vielä kaikki: kyseinen juhlava hevoskilpailusuorite on videolla tallella. Talonmies ei koskaan jätä tämmöistä tilaisuutta väliin, jos meikäläinen pollen kanssa rempattaa pitkin kenttää molemmilla eksyneen ilme naamallaan, sekä pollella että ratsasajalla. 😀 (Väitöstilaisuuden videota en aio katsoa i-ki-nä. Ikuinen häpeä ja kertainen kunnia, niin päin eikä toistepäin kuten jotkut väittää.)

###

Tässä alla vielä parit oravat. Välillä syötiin hanakasti, välillä kisailtiin. Ihan kuin elämässä yleensäkin!

Ja nyt: ”Minä lähden Pohjois-Karjalaan, vaihdan farkut verkkarihousuun!”

terveisin Klara S